III. ITÄVALTA-UNKARI

Historiallinen synty. — Valtiollinen tehtävä. — Asema. — Yleinen ja

taloudellinen tilasto. — Luonnoton rajainmuodostus. — Kansallinen

hajaannus. — Madjaarien, saksalaisten vaiko slaavien ylivalta? —

Valtiopersonallisuuden puute. — Hajaannusilmiöitä valtakunnassa. —

Kieliriita Böömissä. — Muita kansallisuuskiistoja. — Yhteiskunnallisia

ja uskonnollisia vastakohtia. —- Eduskuntainen sekamelska. —

Parannuskeinoja: yleinen äänioikeus Itävallassa 1907. — Valtiollinen

kahtiajako. — Unionipula 1905—1910. — Arvio. — Ulkopolitiikka. —

_Makedonian_ kysymys. — _Bosnian_ kysymys: »yhdistyspulma» 1909. —

Suhde ulkovaltoihin.

_Itävalta-Unkarin_ suurvalta juontaa juurensa aina Rooman

keisarikunnasta saakka, eikä ole vielä kuin hiukkaista yli yhden

miespolven aika siitä, kuin viimeiset italialaiset maat, jotka olivat

tämän perimyksen mukana tulleet, siitä irtaantuivat. Vanha roomalainen

keisarikruunu, jonka Kaarle Suuri oli uudelleen ottanut käytäntöön

vuonna 800, liitettiin näet v. 962 lopullisesti hänen jättämänsä

perinnön saksalaiseen osaan. Sen kantaja oli samalla »kristikunnan

asianajaja ja maallinen päämies», arvoltaan kaikkia muita monarkkeja

edellä; ja valtakunta oli nimeltään »Heiliges römisches Reich

deutscher Nation»: Saksan kansan pyhä roomalainen valtakunta.

Tämä valtakunta on siis ensimäinen kristillinen suurvalta, varsinainen

»monarkia», joka edusti maallista miekkaa paavinkirkon hengellistä

miekkaa vastaan. Uudemman ajan alussa näytti siltä kuin

keisarivaltionaate tosiaankin toteutettaisiin Habsburgien

yleismonarkian muodossa. Kustaa Aadolfin miekka ja Richelieun

valtiotaito ehkäisivät tämän, suurvalta mureni yhä enemmän paljaiksi

määritelmiksi, ja tuli aika, jolloin se, — käyttääksemme Voltairen

tunnettua arvostelua — »ei ollut pyhä eikä roomalainen eikä edes

valtakunta». Kun Ranskan vallankumouksen myrsky kulki Europan yli,

kaatuikin tämä vanha rakennus helposti.

Ajan oloon oli kuitenkin sen siimeksessä syntynyt lujempi

aluemuodostuma, joka kykeni pysymään elossa vanhan valtakunnan jälkeen

ja kantamaan sen keisarinimeä, vaikkakaan ei kaikkia sen perimyksiä,

meidän aikaamme saakka. Itävallan valtakunnan varttuminen on tavallaan

tapahtunut rinnan keisariaatteen heikkenemisen kanssa. Tie oli

keskiajan tavallinen: feodalisia yhtymiä, perinnön tai sopimuksen

nojalla, jonkun keskusmaan ympärille. Ja tämä keskus oli Wienin

tasanko — Alppien porstua, Tonavan ja March-Oderin suuntia kulkevien

kansainteiden risteysseutu.

Tälle paikalle perusti Kaarle Suuri, vähää ennen

keisariksi-kruunaustaan, »markin» eli sotilasrajan kristikunnan

vihollisia, avaareja vastaan. Avaarit kukistettiin ja katosivat

historiasta, mutta heidän jälkeensä nousi uusi vaara idästä,

madjaarit. Silloin uudisti Otto Suuri, vähää ennenkuin hän sai

keisarikruunun, markkimaan heitä vastaan nimellä Ostmark, itämaa, ja

900-luvun lopulla kuulemme ensimäistä kertaa nimen »Österreich»,

Itävalta.

Tämä valtakunta oli siis perustettu kristikunnan rajalle suojamuuriksi

kristikunnan vihollisia vastaan idässä. Vielä kerran, ja suuremmassa

laajuudessa kuin milloinkaan ennen, vaadittiin sitä suorittamaan tätä

tehtävää, nimittäin turkkilaisten rynnistyksen aikana. Tämä vaara sai

Tiszan varrella olevan madjaarien valtakunnan liittymään yhteen

Itävallan kanssa, ja madjaarit ryhtyivät nyt sovittamaan vanhoja

syntejänsä Europaa vastaan ottamalla osaa puolustukseen. Näin on

yhdistynyt Itävalta-Unkari vuodesta 1526 ollut »markkina» turkkilaisia

vastaan, ja vasta 1880-luvulla uskallettiin poistaa viimeinen heitä

vastaan järjestetty »sotilasraja».

Europan vuoksi, sen kultturin varmuusvahtina itämaiden alempia rotuja

vastaan, on siis Itävallan valtio elänyt kaikkina aikoina. Harvoin

esiintyy historiassa mitään valtiomuodostumaa, jonka historiallinen

tehtävä on näin ilmeisen selvä; ja se saapi samalla omituisen

valaistuksensa siitä, että sen olemassaolon oikeutus on alusta saakka

ollut suuremmassa tarkoitusperässä, toisten tehtävien suorittajana

kuin vain itsesäilytyksen.

Niinkauan kuin Itävallan hallitsija kantoi roomalaista keisarikruunua,

joutui tämä erikoistehtävä kuitenkin yleismonarkkia-ajatuksen varjoon.

Itse teossa näemme tämän maan historiassa kahnausta keskitystä

vartiopalvelukseen idässä vaativan paikallisen tehtävän ja

keisariperimysten välillä, jotka vaativat mukanaoloa ja mieluimmin

johtoasemaa Europan asioissa. Vielä 1800-luvun ensimäisellä

puoliskolla, _Metternichin_ päivinä, olivat jälkimäiset etualalla;

monarkia seisoi vielä toinen jalka jäljellä Saksan

liittovaltakunnassa, jonne sen vallitseva kansallis-aines kuului.

Ratkaiseva käänne tapahtuu valtiollisen eron yhteydessä Saksasta 1866.

Siitä hetkestä on Itävalta jälleen alkuperäisen ohjelmansa kannalla,

vaikka tosin toisessa merkityksessä kuin ennen.

Turkin paisuntahenki näyttää nyt olevan masennettu, mutta Balkanin

niemimaa ei ole lakannut olemasta vaarana Europan rauhalle. Siellä

vallitsee alituinen kansallisuustaistelun kuohunta kuumaveristen

pikkukansain välillä, joiden kiihko helposti voi sytyttää niemimaan

tuleen; mutta sellaista kuloa ei meidän tiheään rakennetussa ja

tasapainoherkässä valtiosikermässämme ole yhtä helppoa eristää.

Europalle on siis sangen tärkeää, että nämä rauhanhäiritsijäkansat

asetetaan pysyvän valvonnan alaisiksi. Tätä valvontaa on Itävalta

lähin suorittamaan; mutta siinä täytyy sen asettua vastakkain Venäjän

kanssa, joka vaatii samaa valvontavaltaa omien pyrintöjensä

edistämiseksi. Itse asiassa onkin tämä rintama-asento nyttemmin

huomattavimpana piirteenä Itävalta-Unkarin suurvallan hahmossa.

Se sai kansainoikeudellisen vahvistuksen lokakuussa 1879 Saksan kanssa

solmitun liiton muodossa, joka tammikuussa 1883 ulotettiin Italiaan.

_Kolmiliitto_ — lujin niistä siteistä, jotka vielä sitovat nykyajan

vanhinta suurvaltaa yleiseen politiikkaan — perustettiin oloissa,

jolloin Europan rauha oli erikoisessa vaarassa Berlinin kongressissa

nöyryytetyn Venäjän puolelta. Itävalta asettuu tässä asentoon itää,

samoin kuin Italia länttä (Ranskaa) vastaan. Itävalta on siis

Keski-Europan suojana Venäjältä uhkaavaa vaaraa vastaan. Yhä on se

Europan puskurina, suojamuurina sen rauhalle ja kultturille; mutta ei

enää entisiä vaaroja vastaan pakanallisten kansojen puolelta eikä

yksinomaan Balkanin niemimaan yllätyksiä, vaan slaavilaisten uhkaavaa

ylivaltaa vastaan.

Se vartioasema idässä, joka näin esiintyy Itävallan valtakunnan

paatoksena, johtuu tietenkin sen paikasta. Se on maan- ja

kansatieteellinen ylimenomaa, _leveä maasilta länsi- ja itämaiden

välillä_; sen toinen sivusta viittaa Keski-Europaan päin, toinen

osaksi etelään Balkanin niemimaata, osaksi itään Venäjän lakeuksia

kohti, siis kohti molempia niitä maantieteellisiä aukkoja, joiden

kautta aasialaiset ainekset voivat löytää tien meidän maanosamme

sydämeen. Se on sekä sotilas- että kultturikannalta katsoen

strateginen asema, jota vastaavaa merkitykseltään ei maailmankartalla

ole monta; ja se osoittaa jo ensi silmäyksellä Itävallan valtakunnan

säilyttämisen ensiluokkaiseksi yhteiseuropalaiseksi tarpeeksi.

Itse valtakuntaruumiin hiljoilleen tapahtunut siirtyminen itää ja

etelää kohti on vieläkin selventänyt tätä asemaa. Niinpä jo

1700-luvulla, jolloin Slesia osaksi menetettiin, mutta Galitsia ja

Bukovina saatiin sijalle; samoin viime vuosisadan jälkipuoliskolla,

jolloin valtakunta menetti Venetsian (1866), mutta sai valvottavakseen

Bosnian-Herzegovinan (1878). Tämä osoittaa slaavilaisten

kansanainesten vahvistamista länsieuropalaisten kansallisuuksien

kustannuksella. Toiselta puolen on se entisestään vielä korostanut

valtakunnan luonnetta _Tonavanvaltiona_. »Kaunis, sininen Tonava»

polveilee purjehduskuntoisena valtakunnan läpi melkein pitkin koko

tämän pituutta. Enemmän kuin mikään muu ulkonainen tekijä on Europan

suurin itäänkulkeva virta kääntänyt Itävallan valtiollisia kasvoja

itää ja etelää kohti.

Tähän kehitykseen on vihdoin vaikuttanut tuntuvasti myöskin eräs

negativinen, kielteinen, piirre valtakunnan ulkomuodossa. Sillä ei ole

valtameren kanssa mitään muuta kosketusta kuin kaistale Adrian

rannikkoa; Tonavakin laskee ulkopuolelle sen rajaa, valtameren

syrjäiseen poukamaan. Tämä puute asettaa Itävalta-Unkarin jo

alunpitäen erikoiseen asemaan suurvaltojen joukossa. Se on niistä

kaikista mantereisin. Se on myöskin ainoa suurvalta, jolla _ei ole

siirtomaita_; Maria Teresian yritykset 1770-luvulla (Delagoa ja

Nikobarit) jäivät yksinäisiksi ja hedelmättömiksi. Sillä ei siis ole

suurta suoranaista kannustinta suurpolitiikan yleiseen rientoon. Ei

mikään valtameri rajalla vedä valtakuntaa pois siitä paikallisemmasta

tehtävästä, jonka maantieteellinen asema ja lähes tuhatvuotinen

historiallinen kehitys ovat sille määränneet.

Luonto yhtyy siis historian kanssa tekemään Itävalta-Unkarista

_toimintapiiriltään ahdasrajaisimman suurvallan_ nykyään elävistä.

Tämä on vaikutelmamme ensimäisestä tutustumissilmäyksestä. Siirrymme

nyt esittämään muutamia piirteitä sen erikoistilastosta toisiin

suurvaltoihin verrattuna.

----------

Itävalta-Unkarin maapinta on 67½ milj. hehtaaria. Jos otetaan lukuun

vain emämaat, niin ovat ainoastaan Yhdysvallat ja Venäjä sitä

suuremmat; jos taas otetaan huomioon myöskin siirtomaa-alueet,

sivuuttavat sen kaikki suurvallat paitsi Japani. Väenlasku joulukuussa

1910 antoi tulokseksi yli 51 miljonaa ihmistä (Itävalta 28,6, Unkari

20,85, Bosnia-Herzegovina 1,9 milj.). Tämä väkiluku on melkein yhtä

suuri kuin Japanin ja suurempi kuin Italian, ja, jos siirtomaita ei

lasketa, myöskin Ranskan ja Englannin. Siihen perustuva

rauhan-aikainen sotavoima, noin 400 000 miestä, on kuitenkin pienempi

kuin Ranskankin, mutta suurempi kuin Italian, Englannin ja

Yhdysvaltain. V. 1911 laaditun armeijanjärjestelysuunnitelman mukaan

laskettiin valtakunnan saattavan viedä sotaan yli 2 miljonaa miestä.

Merellä sitävastoin ei valtakunnalla vielä 1910 ollut enempää kuin 237

000 sotatonnia, verrattomasti vähimmän kaikista suurvalloista; samana

vuonna pantiin kuitenkin rakenteelle 4 ensiluokan linjalaivaa

(»Dreadnought»-mallia). Se on ilmausta rannikon niukkuudesta. Samasta

syystä on sen kauppalaivastonkin tonnimäärä pienempi kuin minkään muun

suurvallan.

Niukan merellepääsyn täytyy myöskin vaikuttaa epäsuotuisana tekijänä

kaupan kehitykseen: ja siihen tulee lisäksi valtakunnan alueelle

laskevien jokien puute ynnä Tonavan suunta Europasta pois

kultturiköyhään Mustaanmereen. Itse teossa käykin vain ½ kaupasta

meritse (Triest, Fiume). Toisaalta taas vaikuttaa keskeinen asema ynnä

luontainen yhteys Levantin kanssa ja oman maan suotuisa luonto

hedelmöittävästi tavaravaihtoon. Tuloksena on kokonaismäärä noin 4¼

miljardia: jokseenkin sama kuin Venäjän ja Italian ja ehdottomasti

suurempi kuin Japanin; mutta sentään pienempi kuin pikkuvaltioiden

Belgian ja Hollannin eikä suurempi kuin brittiläisen Intian.

Jos sitten silmäämme tilastollisia vuositaulukoita, havaitsemme tyyntä

ja yleensä vakavaa kasvua. Väestö uusiutuu säännöllisesti,

vuosittainen ylisyntyneisyys on yli ⅓ miljonaa; tämän vuosisadan

alusta on kuitenkin varjopuolena kuvassa siirtolaisuus (enimmäkseen

itäisistä maakunnista) joka viisvuotiskautena 1906—10 riisti

valtakunnalta 1⅓ miljonaa asukasta; todellinen väenlisäys ei senvuoksi

nykyään nouse paljoa yli ¼ miljonan hengen. Alkeistuotannon (maan- ja

metsänviljelyksen y. m. s.) alalla työskenteli 1900 puolet Itävallan

ja lähes ¾ Unkarin väestöä; tehdasteollisuudessa vast. 27 ja 13

prosenttia. Nämä numerot osoittavat, että elinkeinot täydentävät

toisiansa sopusuhtaisesti kaksoismonarkian alueella; Böömissä

tapaammekin ripeästi edistyvän teollisuusmaan (omien hiilikaivosten

pohjalla), kun taas Unkari vielä on pääasiallisesti maatalousmaa.

Unkari onkin täten tavallansa Itävallan siirtomaan asemassa, se ei

suoritakaan enempää kuin yhteisestä ulkomaankaupasta; mutta valtakunta

kokonaisuudessaan lähentelee sitä oman toimeentulon tilaa

aineellisessa suhteessa, jota erään Aristoteleen-sanan mukaan sopii

nimittää »autarkiaksi». Tosin ei nyttemmin maan rajain sisällä tuoteta

riittävästi leipää ja lihaa; mutta maanviljelyksessä piilee myöskin

runsaita mahdollisuuksia, jotka suurtilajärjestelmän muuttaminen

Unkarissa ja kulkulaitosverkon runsaampi kehittäminen epäilemättä

tuovat näkyviin.

Myöskin kauppatilasto osoittaa kultturivaltioissa tavatonta

tasasuhtaa, vaikkei balanssi vuoden 1907 jälkeen enää ole pysyvästi

aktivinen. Jos katsomme kauppayhteyksien suuntaa, havaitsemme sen

nykyään olevan ehdottomasti läntisen; tässä ilmenee kultturiperimysten

vaikutus, ja kun näemme Saksan vallitsevan markkinoita lähes puolella

vientiä ja kahdella viidenneksellä tuontia, niin huomaamme uuden ja

tukevan perustan näiden valtojen liitolle. Sitävastoin on Turkin osuus

nykyään sangen pieni — verrattuna oloihin vuosisataa aikaisemmin,

jolloin Itävalta oli taloudellisena herrana Levantissa, niin että

Maria-Teresia-taaleri oli vallitsevana rahana Venetsiasta Bagdadiin ja

Rautaportilta Abessiniaan.

Tämä tilasto kuvastaa yleensä suotuisaa tilaa, tosin nykyajan

suurvaltasuhteiden laidalla. Ylimenoasemaa vastaten on kuva Janus:

maanviljelysvaltion kasvot Europaa, teollisuusvaltion Levanttia kohti.

Yleensä havaitsemme alkeisemman asteen kuin länsimaiden, sekä

tuotannossa että väestöoloissa. Mutta tällä asteella on etunsa; eikä

ole havaittavissa mitään erikoisia taudinoireita, ellemme ota lukuun

verrattain suurta siirtolaistulvaa. Kokonaisuus todistaa tyyntä

edistymistä, aineellisessa vauraudessa samoin kuin väkiluvussa ja

puolustusvoimissa. Toisaalta ei meitä myöskään tenhoa mikään

taloudellinen jättiläisvoima, emmekä näe sellaisen edellytyksiä. Ja

jos asetamme väkiluvun kehityksen osoittajaksi, niin havaitsemme

1800-luvulla alenemista 13:sta 11¾ prosenttiin Europan yhteisestä

väkiluvusta. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa Itävalta-Unkari

numerovalaistuksessa talolta, jonka suhdat ovat suuret, vaikkakaan

eivät jättiläismäiset ja jonka toimeentulo on hyvä, joskaan siellä ei

ole erikoisen suurta rikkautta.

Tulee nyt vuoro kiinnittää huomiota niihin tekijöihin, jotka

suoranaisesti kannattavat valtioelämää Tonavan-valtakunnassa. Me

tulemme siinä tapaamaan aivan toisenmoisen kuvan — niin räikeän

omituisen, että voisimme luulla siirtyneemme toiseen aikakauteen tai

toiseen maailmaan. Mutta päästäksemme siinä pohjaan, on vielä kerta

katseltava karttaa.

----------

Mitkä valtiorajat on historiallinen kehitys täällä luonut?

Me näemme ensinnäkin Tonavan katkaistuksi sekä latva- että

suupuolellaan (Passaun ja Rautaportin luona), niin että edellinen jää

Saksan, jälkimäinen Balkanin-kansain alueelle. Rajasolmut ovat

verrattain sopivasti valitut, ainakin Rautaportti, joka kauan aikaa

sulki putouksillaan kaiken liikenteen; mutta sittenkun se 1896 on

voitu avata laivakululle ja Tonavan hietaista suistamoa viime

puolivuosisadan kuluessa yhä enemmän on puhdistettu europalaisen

komissionin toimesta, pistää tämän suurvaltarajan luonnottomuus

silmään vielä paljoa enemmän kuin ennen.

Mutta se vesirajan halveksiminen, jonka kohtaamme valtakunnan

Tonavan-rajoissa, ei ole mikään poikkeus, vaan sääntö tässä

valtiomuodostumassa. Se toistuu miltei kaikilla suunnilla, joten

valtakunnan kaikki laitamaakunnat kuuluvat vieraisiin jokialueisiin:

Galitsia Dnjesterin ja Veikselin, Bukovina Prut-Seretin, Siebenbirgen

ainakin osaksi Alutan, Tyroli Adigen ja Innin, Böömi Elben, Slesia

Oderin. Suurvalta istuu todellisuudessa toisten suurvaltain (Venäjän,

Saksan ja Italian) jokien lähteillä. Joskus saattavat jokien

vetovoimaa jossakin määrin ehkäistä sulkevat vuoret, varsinkin Böömin

reunavuoret luoteisessa ja Transsylvanian alpit kaakossa; mutta sitä

räikeämpänä esiintyy rajan luonnottomuus lännessä, missä Tonavan leveä

kansainväylä kulkee sen yli, ja idässä tai koillisessa, missä Galitsia

— Venäjän lakeuden reunama — on kuin säkki valtakunnan selässä

Karpaattien luonnollisen rajan ulkopuolella. Arka kohta on myöskin

Tyrolin-raja Italiaa vastaan: se kulkee näet poikki Adigen-laakson,

jota myöten Brenner-solan kautta Innin-laaksoon kulkee vanha

kansaintie Välimereltä Pohjanmerelle — Drusiuksen legionain tie

Germaniaan, Rooman keisarien tie Italiaan, Venetsian kaupan tie

Sisä-Europaan 1400-luvulla ja nyttemmin vuodesta 1867 matkustavan

yleisön päärata pohjoisesta Roomaan. Myöskin Adrian puolinen raja

Italiaa vastaan kaipaa luonnon tukea. Ja suoraan etelässä pyrkii

Morava, Serbia mukanaan, luontaisesti Tonavaa kohti, kääntäen

Itävallan katseet rajan yli.

Niinpä toteamme tämän suurvallan muodostumisessa sangen keinotekoisen

piirteen. Merirajan niukkuuden lisäksi tulee uutena arveluttavana

heikkoutena luonnollisten maarajojen puute. Tämä asianlaita vähentää

tuntuvasti arvoa siltä alan ja aseman yhtenäisyydeltä, johon Rudolf

Springer perustaa käsityksensä valtiomuodostuman maantieteellisestä

luontevuudesta. Sen käytännöllinen vaikutus on välitön ja selvä:

samoin kuin alueen ulkoisen kehyksen muodostavat toisten maiden jokien

lähdealueet, samoin on reunamien väestökin toisiin kansoihin kuuluvaa.

Niinpä on Galitsiassa ja sen rajamaakunnissa kaksi Venäjän »sadasta

kansasta», nimittäin Veikselin jokialueella _puolalaisia_ ja

Dnjesterin _ruteeneja_ (»vähävenäläisiä»). Vuoden 1900 virallisen

tilaston mukaan on edellisiä yli 4½ milj., jälkimäisiä lähes 4; ja

vertaileva tilasto jälkeen vuoden 1880, jolloin koko valtakunnan eri

kansallisuudet ensimäistä kertaa merkittiin erikseen, osoittaa

kummankin kansan elinvoiman keskimääräistä suuremmaksi. Suoraan idässä

on _romanialaista_ kansanainesta solunut valtakuntaan, pitkin Seretin

ja Alutan laaksoja, yhteensä n. 3 milj., mikä luku kuitenkin kasvaa

hitaammin. Etelä- ja lounaisrajalla tapaamme Saven varrella ja Adrian

rannalla slavoneja, kroateja, bosniakeja ja dalmatialaisia, jotka

kaikki ovat _serbialaista_ heimoa; näiden eteläslaavilaisten lukumäärä

on noin 4¾ milj., eivätkä ne osoita mitään vähenemisen oireita

suurvallan rajain sisällä. Lännempänä, pitkin Adrian rantoja ynnä

Adigen-laaksoa alppiseudulla, on _italialaisia_ tullut rajan yli

Itävallan alueelle, luvultaan lähes ¾ milj., ja myöskin elinvoimaista

rotua. Näiden pohjoispuolella ovat pitkin koko länsirajaa

_saksalaisten_ etujoukot. Kaikkiaan on saksalaisia aikaa myöten

kertynyt 11,3 milj., seuraten yhtäältä Elbeä ylöspäin kunnes koko

Böömin reunusvuorialue on menettänyt rajaluonteensa ja joutunut

saksalaisen kielialueen piiriin, toisaalta Tonavan valtaväylää

eteenpäin aina Unkarin rajan taakse ja Pusterlaaksoon (Save), Tämän

keskenään ja Saksan valtakunnan kanssa yhtenäisen pääryhmän ohella

tapaamme saksalaisia kielisaarekkeita valtakunnan kaikissa osissa aina

Siebenbürgeniin saakka. Tilasto näyttää kuitenkin yleensä osoittavan

saksalaisen kansallisuuden olevan kasvussaan useimpia muita heikompaa,

mikä johtuu myöhäisistä avioliitoista.

Sijaiten varsinaisten rotumaailmain, romanilaisen, germanilaisen ja

slaavilaisen, välissä on Itävalta-Unkarin valtakunnassa siis

reunamillaan suurempi tai pienempi osa niistä kaikista ikäänkuin

suurena Europan eri kansatieteellisten lankojen _solmuna_ Europan

keskustassa. Kuvaa täydentämässä tässä suhteessa on vielä monia

pikkukansoja ilman suurempaa merkitystä tai maantieteellistä yhteyttä:

juutalaisia (yksistään Galitsia-Bukovinassa noin 1 milj.),

retoromanilaisia, albanialaisia, mustalaisia, armenialaisia,

bulgarialaisia, kreikkalaisia ja turkkilaisia.

Kun nyt katsoo kaikkia näitä vieraita kiinnityksiä, suurten ja

pienten, tämän suurvallan taloon, kysyy ehdottomasti: missä on sitten

suurvallan oma kansa? Jos tällöin tarkastamme kansallisuuskarttaa,

näemme rajain sisällä — ilman sivu- tai pääheimoa ulkopuolella — kolme

alkuperäistä kansaa. Ensinnäkin _madjaarit_, valtakunnan keskustassa,

voimakkaasti kasvava[9] 10-miljonainen kansa. Toisena ovat

_tsekkiläiset_, 8 milj. hitaassa kasvussa; pohjoisslaavilainen saareke

luoteessa, Böömin kansallisuuskartalla saksalaisen kansallisuuden

ympäröimänä niinkuin munapaistikkaassa keltuainen valkuaisen keskellä.

Kolmantena slovenilaiset, eteläslaavilaisten etuvartio Adrian

rannalla, ehkäisemässä saksalaisia pääsemästä sinne; mutta heitä on

vain 1¼ milj., ja sekin määrä näyttää olevan vähenemässä.

Yhden kansan ja yhden kielen asemesta näyttää tämä kartta siis

_yhdeksän_ suurempaa ja _kahdeksan_ pienempää kansaa; emmekä tällöin

kuitenkaan ole vielä lukuunottaneet pienehköjä kansatieteellisiä

muunnosheimoja, kuten Siebenbürgenin saksilaisia saksalaisesta, saman

maan seklejä madjaarilaisesta, Unkarin slovakkeja tsekkiläisestä

rodusta tai serbialaisia eri murreheimoja. Sinänsä tosin ei tällainen

moninaisuus ole yksinäinen ilmiö suurvaltain piirissä: Venäjän ja

Yhdysvaltain rajain sisällä on vieläkin useampia kansallisuuksia.

Mutta aivan erikoista ja ratkaisevan kohtalokasta Itävalta-Unkarille

on se, että näiltä monilta kansoilta _puuttuu sitäkin yhteyttä, joka

ilmenee vallitsevan aineksen muodossa_.

Se kansanaines, joka asemansa ja itsenäisyytensä puolesta lähinnä

soveltuisi tähän tehtävään, on madjaarilainen, eikä siltä suinkaan

puutu siihen halua tai voimaa; mutta se ei sittenkään ole kyllin

tiivis tai kylliksi kultturivoimainen saattaakseen riittävällä

vetovoimalla vaikuttaa ympärystön aineksiin. Näihin kuuluvat

saksalaiset. Heidän kielensä on vielä levinneempi valtakunnassa kuin

heidän kansallisuutensa. Se on ainoa maailmankieli, joka tänne on

tunkeutunut; se on siten valtakunnan varsinainen kultturiyhdistäjä,

joka välittää pikkukansoille pääsyä yleisen viljelyksen markkinoille.

Saksa on ainoa kieli, jonka avulla voi tulla toimeen kaikkialla

valtakunnassa. Tällä saksankielen suurella tehtävällä on myöskin

historiallista merkitystä keisariperimyksen perustana — ja

tuntuvimpana vastapainona itäiselle asemalle ja Tonavanvirralle.

Sinänsähän ei, kuten Yhdysvaltain ja Englannin esimerkki osoittaa, ole

sanottu, etteikö sama kieli voi palvella kahtakin suurvaltatehtävää

maailmassa. Mutta jo tässä tulee eteemme sangen tärkeä näkökohta:

Itävallan saksa ei kuitenkaan ole kansankielenä levinnyt kuin

neljänteenosaan valtakuntaa, tämä neljännes on välittömässä

alueellisessa yhteydessä Saksan suurvallan kanssa rajan ulkopuolella,

joten se ei hevin voi olla tuntematta tämän vetovoimaa, eikä siis ole

minään takeena sille itsenäisyydelle, joka kuuluu oman suurvallan

ytimelle. Kun siltä lisäksi puuttuu keskeisen aseman etuus ja se

sisäisesti on yhteiskunnallisten ristiriitain runtelema, vähenevät

yhäkin ne mahdollisuudet, joita kultturi-etevämmyys ja suhteellinen

enemmistö muutoin voisivat tuottaa.

Historiallis-valtiolliset tekijät ovat sitten riipineet valtakunnalta

sen muun vanhan saksalaisen leiman. Kun v. 1867 luotiin sen

valtiollinen muoto Itävallan ja Unkarin välisenä unionina, ajateltiin

epäilemättä saksalaista ylivaltaa toisella puolen Leithaa kuten

maadjarilaista toisella puolen; siis selvä kahtiajako, kun ei voitu

saavuttaa yhteyttä. Madjaarilainen ylivalta idässä onkin ollut

voimassa siitä pitäen; unkari on valtionkieli, jota ilman ei esim. voi

päästä Unkarin valtiopäiville. Toisin on kehitys muodostunut Itävallan

puolella valtakuntaa. Saksa määrättiin armeijan, mutta ei suinkaan

valtion kieleksi. Valtiopäivillä olivat saksalaiset aluksi

vallitsevina; mutta tämä muuttui Berlinin kongressin jälkeen 1878,

joka toteutti hallitsijahuoneen hartaan halun asettamalla

Bosnian-Herzegovinan Itävalta-Unkarin hallinnon alaiseksi.

Vastustamalla tätä »Bosnian seikkailua» rikkoivat saksalaiset pahoin

välinsä itse hallitsijan kanssa; ja samalla he menettivät itse asiassa

valtiollisen esikoisoikeutensa, sillä siitä saakka on Itävallan

hallitus etsinyt päätukeansa muista aineksista, nimenomaankin

puolalaisista.

Jos sitten ajattelemme jäljellä olevaa mahdollisuutta, valtakuntaa

suorastaan slaavilaisten johdossa, puhuu sen puolesta se seikka, että

slaavilaisia, rotuna katsoen, on lukumäärältään enimmän, nimittäin

lähes puolet koko väestöstä; lähinnä tämä tuntuva slaavilaisvärihän

maksoi Itävallalle sen paikan Saksan valtiokerhossa. Mutta

slaavilaiseksi valtioksi saattaa se kuitenkin kaikkein vähimmin tulla;

siksi ovat slaavilaiset liiaksi hajallaan — ensinnäkin pohjois- ja

eteläslaaveina saksalaisten, madjaarien ja romanialaisten leveän

salvan erottamina, sitten eri kansoihin jakautuneina kummallakin

sivustalla — asuvat liiaksi reunamilla ja ovat vihdoin kultturinsa

puolesta verrattain kehittymättömiä. Ainoastaan satunnaisesti ovat

slaavilaiset senvuoksi voineet aikaansaada mitään suurempaa

kokoomusta, kuten »slaavilainen unioni» eduskunnassa 1909—11 (125

miestä, niiden joukossa ei yhtään puolalaista ja vain muutama

ruteeni). Ja vaikkapa ei näinkään olisi, niin luopuisihan valtakunta

suorastaan historiallisesta tehtävästään, jos se itse sulautuisi

samaan slaavilaisuuteen, jota vastaan se on asetettu Europan suojaksi.

Ei siis mikään seikka lievennä sitä raskauttavaa asiaintilaa, että

tämä suurvalta on kokonaan hajaantunut eri kansallisuuksiin.

Katkottujen jokilatvojen pienet viittaukset kartalla ovat kasvaneet

merkitykseltään niin suuriksi, että ne vallitsevat koko näköalaa.

Tässä valtakunnassa, jossa joka neljäs ihminen on saksalainen, joka

viides madjaari, joka kuudes tsekkiläinen, melkein joka kymmenes

puolalainen tai vähävenäläinen, ei ole merkkiäkään omasta

kansallisyhteydestä. Mutta silloinpa puuttuu siltä myöskin itse

perusta nykyaikaiselle valtio-olemukselle. Se on syvänä vastakohtana

meidän aikamme omituiselle valtioaatteelle.

Nykyaikainen valtio liittyy näet mitä likeisimmin kansaan. Kansa on

ihmissuvun elävä tunnusmerkkinen laji ja valtio on sen järkevä

järjestömuoto. Ne tarvitsevat toisiansa niinkuin elämä ja henki. Vain

siten voi valtiokin saavuttaa sen, mikä yksilölle on korkeinta, oman

personallisuuspäämääränsä. Materialisti luulee, että tämä päämäärä on

ainoastaan saada jauhetuksi mahdollisimman suuri määrä

yhteiskuntaonnea. Idealisti tietää, että valtion päämäärä on

työskennellä _kansansa personallisuuden täydellisentämiseksi_.

Niinkuin yksilön täytyy työskennellä sielunsa vapahtamiseksi, samalla

kuin hän täyttää tehtävänsä yleisessä kultturityössä, aivan samoin on

nykyaikaisen valtion edistettävä kansan personallisuuden kehitystä

tehtäviensä ohella valtiokerhossa. Sen täytyy puoltaa paikkaansa

avustamalla yleistä historiallista kehitystä; mutta ennen kaikkea

täytyy sen perustaa olemassaolonsa oman personallisuutensa

itsetietoisuuteen. Tämä on meidän aikamme kansallisuusperiaatteen

sisällys, joka vaatii jokaiselle kansalle oikeutta valtion

muodostamiseen ja kansallista perustaa jokaiselle valtiolle; se ei ole

mitään muuta kuin _personallisuusperiaatetta_ laajemmalla pohjalla.

Ei millään nykyajan valtiomuodostumalla ole historiallista tehtävää

niin selkeästi lippuunsa merkittynä kuin Itävalta-Unkarin

valtakunnalla. Me olemme sen nähneet jo tämän valtakunnan

historiallista syntyä tarkastaessamme. Ulkonaisessa suhteessa on sen

olemassaolo valtiokerhossa siis erinomaisen hyvin perusteltu.

Sisällisessä suhteessa havaitsemme, että siltä puuttuu todellinen

olemassaolon syy. Sillä ei ole mitään omaa tarkoitusperää yleisen

kultturitehtävän ohella. Siltä _puuttuu personallisuus_.

Mitä tämä merkitsee käytännössä, näkee parhaiten jos asettuu

mielessään yksityisen kansalaisen asemaan. Ruotsalaiselle esim. eivät

_kansallisuus_ ja _lojalisuus_ — uskollisuus kansaa ja valtiota

kohtaan — ole ristiriitaisia, sillä ne ovat yhtä; edistäessään

kansallisia pyrintöjä palvelevat he samalla valtion etuja. Toisin on

itävaltalaisen laita; saattaa hyvinkin helposti sattua, että hänen

kansallistuntonsa ja kansalaisvelvollisuutensa joutuvat ristiriitaan.

Jos hän esim. on saksalainen, niin täytyy hänen tuntea luontaista

myötätuntoa saksalaisia kansallistehtäviä kohtaan; mutta nämä voivat

joutua ristiriitaan Itävallan valtiollisten tehtävien kanssa, joita

hänen kansalaisena tulee palvella. Näin joutuu hän kahden oikeutetun

vaikutelman väliin. Isänmaanrakkauden tunnevaikutin, joka perustuu

elävään yhteenkuuluvaisuuteen erikoisen kansan kanssa, nousee hänen

sielussaan sitä henkistä vaikutinta vastaan, jonka perustana on

käsitys lainkuuliaisuudesta ja uskollisuudesta yleisiä historiallisia

perimyksiä kohtaan. Mutta tällaiset siveelliset ristiriidat alamaisten

rinnoissa uhkaavat ajan pitkään lamauttaa valtion. Itsenäisen

valtiopersonallisuuden puutteen kohtalokkaana seuraamusilmiönä on

tässä se, että valtion täytyy jäädä ilman sitä kaikkea muuta

voimakkaampaa kannatusta, jonka nimenä on sen poikien todellinen ja

ehjä isänmaanrakkaus.

Itävalta-Unkarin suurvalta on siis nykyisessä muodossaan suoranainen

haaste kansallisuusperiaatetta vastaan. Emme voi odottaa, että tämä

haaste jää seurauksitta. Täytyy olettaa, että loukattu

kansallisuusaate koettaa saavuttaa oikeuttansa. Siis taistelu

kansallisuuden ja lojalisuuden, nykyaikaisen valtioaatteen ja

historiallisen perimystehtävän, valtion sisäisen ja ulkoisen

elämänperusaatteen välillä 20. vuosisadan kultturiasteella — se on

kuva, jonka meitä pitäisi kohdata, jos tieteellinen arvio on oikein

tehty.

Sen todellisuudessa kohtaammekin. Sittenkun vanha suuri kahnaus

yleisten keisariusperimysten ja paikallisen itäisen tehtävän välillä

oli päättynyt jälkimäisen voittoon, on Itävalta-Unkarin valtakunta

joutunut sisäisen kahnauksen valtaan, jossa nykyajan molemmat

valtiolliset päävoimat ovat vastakkain. Tämä juuri tekee tämän

valtakunnan valtiotieteilijälle niin tavattoman mielenkiintoiseksi; se

on samanlaatuista mielenkiintoa, jota lääkäri tuntee pulmalliseen

patologiseen tapaukseen, josta hän toivoo voivansa lukea terveyden

perustuslakeja.

Kiinnitämme nyt huomiota suuren aatetaistelun pääkohtiin

itävaltalaisen suurvallan alueella.

----------

Kansallisuusperiaate vaikuttaa kahta tietä: yhdistävästi, missä kansa

on ollut laajempi kuin valtiorajat, mutta hajoittavasti, missä valtio

on ollut laajempi kuin kansallisuusrajat. Edellinen on ollut Italian

ja Saksan kohta. Jälkimäinen Balkanin niemimaan ja on myöskin

Itävalta-Unkarin.

Täällä täytyy siis kansallisuusaatteen ilmetä _keskipakoisvoimana_,

joka pyrkii irroittamaan eri heimoalueita valtakunnanyhteydestä ja

toisistaan. Tällöin on lähinnä ajateltava kallistumista ulospäin,

pyrkimystä liittämään erotettuja kansoja rajojen ulkopuolella oleviin

heimolaisiinsa. Nähdäksemme, kuinka pitkälle tämä irtipyrkimys on

kehittynyt, teemme vielä kerran kierroksen valtakunnan reunamaita

pitkin.

Mitä silloin ensinnäkin tulee Galitsian kansoihin, ei ennakolta

odottaisi irtautumishankkeilla olevan sanottavaa vastakaikua, koskahan

niillä rajan ulkopuolellakaan ei ole itsenäistä valtiota

odotettavissa; heillehän tulisi vain vaihdettavaksi itävaltalainen

esivalta venäläiseen. Varsinkin luulisi tämän vaihtoehdon tuntuvan

vastenmieliseltä _puolalaisista_, katsoen siihen suureen

vaikutusvaltaan — paljoa suurempaan kuin väkiluku ja kultturitaso

oikeuttavat — jonka he vuodesta 1878 viime aikoihin saakka ovat

joutuneet saamaan valtakunnassa. Siitä huolimatta ilmoittaa

ruteenilaisen Sembratowyczin kirjanen »Polonia irredenta» (1903), että

tämä on uuden valtiollisen suunnan pyrkimys puolalaisessa Galitsiassa

(»Stanczykit»); ajatus on näet se, että Puola olisi ensin koottava

yhteen Venäjän ylivaltiuden alle (Saksan 3 ja Itävallan 4¼ liitettävä

Venäjän 7¾ miljonaan), jotta sitten, hetken tullen, voitaisiin

helpommin vallata vapaus takaisin. Varsin polttavaksi lienee tämä

ohjelma kuitenkaan tuskin vielä tullut — huolimatta juhlallisuuksista

Krakaussa heinäkuussa 1910, jolloin puolalaiset kaikista maista

viettivät muistojuhlaa Jagellon voiton johdosta Saksalaisesta

ritarikunnasta v. 1410 — ja Galitsia saanee vielä kauan odottaa

tuloansa »Puolan Piemontiksi». _Ruteenilaisille_, joiden vapaa

entisyys lopullisesti päättyi Pultavan taistelukentällä 1709, kajastaa

tämmöinen tulevaisuus vielä kauempana; ja niillä 20 miljonalla

Venäjällä, joita 1876 kiellettiin käyttämästä omaa kirjakieltään, on

pikemminkin syytä kadehtia itävaltalaisia veljiänsä kuin

päinvastoin.[10]

Toisin on asia niiden kansanainesten suhteen, joiden vetopesät ovat

rajantakaisissa kansallisissa kuningaskunnissa. Siinä asemassa ovat

muut reunamilla asuvat kansallisuudet.

Ensinnäkin _romanialaiset_ Bukovinassa ja Unkarissa; ja jo 1890

kuulemme heidän eräässä kansalliskongressissa lausuvan, että he

tuntevat olevansa »ykstoistamiljonaisen kansan» jäseniä. Samalla

korostivat he kuitenkin uskollisuuttaan Habsburgien kruunulle; eikä

tämä joutunekaan, huolimatta vihasta unkarilaisia vastaan (ks.

tuonnempana siv. 133), todenperään koetteelle niin kauan kuin tältä

kansallisuudelta puuttuu ylempää luokkaa johtajaksi

irtaumisliikkeessä.

Sitten tapaamme _serbialaiset_, joilla on kaksikin kansallista

kiinnepistettä, nimittäin Serbia ja Montenegro. Jo tämä hajaannus

vetovoimassa on kuitenkin ehkäisevä seikka, kun näet noiden molempain

vetonapojen välillä helposti voi syntyä kahnausta. Vetovoimaa

heikentää vielä kansallisvaltioiden pienuus: Serbiassa on vain 2½ ja

Montenegrossa ¼ miljonaa,[11] yhteensä tuskin yli puolta suurvallassa

asuvien heimoveljien lukumäärästä. Kaikkeen tähän tulee lisäksi

uskonnollinen hajaannus Tonavan-Saven kahden puolen, kreikan-uskoisten

serbialaisten ja roomalaiskatolisten kroatilaisten välillä. Niinpä ei

ole kumma että »Illyrian unelmaa», Tonavan ja Adrian välistä

Suur-Serbiaa, unelmoidaan eri puolilla rajaa eri muodoissa: toisaalla

Kroatian, toisaalla Serbian johdossa olevana. Tämä eroavaisuus

heikentää tietenkin tuntuvasti unelman toteuttamismahdollisuuksia.

Pulan aikana 1908 (ks. tuonnempana) jakautuivatkin kroatialaiset: osa

seurasi suurserbialaista yllytysliikettä (valtiopetosjutut 1900),

toinen osa pani toimeen suoranaisen vastajärjestön.

Tulee sitten italialainen kysymys. Ja täällä tapaamme vihdoin varman

ja selvän ohjelman, _»Italia irredenta»_, joka viimeksi 1909 on

ilmennyt Tyrolissa sekä 1910 Istriassa meluisina mielenosoituksina,

joista muutamilla on ollut suorastaan maankavalluksen sävy. Tämä on,

kuten tunnettua, vain kansallisuusaatteen suoranaista soveltamista

pyrkien täydentämään Italian yhdyntää, missä kansaa vielä on

kansallisvaltion ulkopuolella. Erikoisesti Itävaltaa vastaan kohdistuu

tässä hengessä Milanossa sijaitseva »Assoziatione Patria pro Trento e

Trieste», jolla on noin 100 haaraosastoa. Mutta siinä on se vika, että

liike joutuu riitaan irtipyrkijäin puhtaasti käytännöllisten etujen

kanssa. Niin varsinkin Triestin kaupungissa; nyt suurvallan

pääsatamana, jota tukee koko valtakunnan keskitetty meriliikepyrkimys

ja joka juuri sen nojalla on sivuuttanut vanhan suuren Venetsian,

tulisi se Italiassa olemaan vain yksi monien joukossa, menettämään

kaikki poliittiset etuutensa kilpailussa ja siis sangen pian vaipumaan

toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyy vielä hillitsevänä aiheena

valtiollinen liitto Itävallan ja Italian välillä ja oleellisena

esteenä se suurpoliittinen näkökohta, että Triest on Saksan kansan

ainoa akkuna Välimerelle; »se, joka yrittää ottaa Triestiä», sanoikin

senvuoksi Bismarck, »syöksyy Saksan miekankärkeä vastaan.»

Italialaisen kansanaineksen irtaumisliike onkin ylipäänsä tähän saakka

pysähtynyt vaatimaan itsehallintoa eteläiselle Tyrolille sekä omaa

yliopistoa (oikeus- ja valtiotieteellistä tiedekuntaa);

viimeksimainittu kysymys, joka jo 1904 aiheutti verisiä

yhteentörmäyksiä Innsbruckissa ja 1908 Triestissä, on vuodesta 1910

ollut hallituksen ohjelmassa, mutta Wieniin perustettavana.

Valtakunnan toisessa länsikolkassa tapaamme _tsekkiläiset_ yhtenä

jäsenenä slaavilaiskansain perheessä, vaikkakin vain kapean kannaksen

yhdistämänä itäiseen emämaahan. Täällä on useita kertoja kuultu

kaikuja suuresta _panslavisti_-liikkeestä, jonka vaikutus tietenkin

saattaisi olla sama kuin torpedon Itävallan arkin alla. Historia

muistaa tällaisia oireita kumousvuodelta 1848 Pragissa ja

unionivuodelta 1867, jolloin böömiläiset ilmaisivat tyytymättömyyttään

pyhiinvaelluksella Moskovaan. Kuulemme yhä lausuelmia samaan henkeen,

kuten venäläisten ylioppilaiden vierailun aikana Pragissa 1900,

»sokol»-juhlilla[12] samassa paikassa 1901 ja viimeksi

»yleisslaavilaisessa kongressissa» siellä v. 1908 (tsekkiläisiä,

puolalaisia, ruteenilaisia, kroatilaisia, serbialaisia, bulgarialaisia

ja venäläisiä). Vuoden 1901 juhlilla sai liike suorastaan räikeän

ilmauksen ehdotuksessa korottaa Juhana Huss, vanha roomalaiskirkon

pannaanjulistama luopio, kansallispyhimyksen arvoon

kreikkalais-katolisessa kirkossa. Ymmärtää helposti, että tätä kunniaa

ei tarkoitettu uskonpuhdistajalle, vaan intohimoiselle

saksalaisvihaajalle. Tsekkiläisten koko panslavismi ei ilmeisesti

olekaan muuta kuin heidän saksalaisvihansa nurja puoli. Todellista

pyrkimystä irtautumaan valtakunnasta ja heittäytymään Venäjän laajaan

helmaan tuskin käynee siitä päättäminen: puoluejohtaja Kramarzin

vaellus Pietariin 1910 (»Neue Freie Pressen» mukaan »slaavilaisena

trubadurina primadonnansa luokse») solmitakseen »neoslaavilaisia»

suhteita, näyttää päinvastoin vähentäneen hänen vaikutusvaltaansa

kotona Böömissä.

Jäljellä on sitten pääkysymys, Itävallan _saksalaisten_ suhde

lailliseen esivaltaansa ja Saksassa oleviin heimolaisiinsa. Ensi

aikoina näistä eroamisen jälkeen v. 1866 eivät he olleet erin

halukkaita jälleen yhtymään, yksinkertaisesti siitä syystä, että he

toivoivat voivansa paremmin valvoa lähimpiä etujansa oman valtiovallan

alaisina kuin kilpailussa toisten saksalaisten kanssa. Tätä aikaa

kesti vuoteen 1879, mihin saakka saksalaisilla oli ylivalta

itävaltalaisessa valtakunnanpuoliskossa; he ovat silloin n. s.

»perustuslakipuolueena» itävaltalaisen valtioaatteen uskollisimpana

tukena. Menetettyään enemmistön eduskunnassa ja samoin keisarin

luottamuksen muuttui heidän asemansa kuitenkin toiseksi. Tuntuu siltä,

että kansallisuusaatteen pitäisi nyt helpommin voida vaikuttaa heihin;

ja onhan tässä lisäksi huomioonotettava tavallista suurempi vetovoima,

joka lähtee suurvallasta, vieläpä sellaisesta kuin Saksa. Onkin

todella ilmaantunut »saksalaisradikalinen» virtaus, jonka pyrkimyksenä

oli yhdyntä Saksan liittovaltakuntaan; huuto »Hoch und Heil den

Hohenzollern» (eläköön Hohenzollernit!) on kerran (1902) kajahtanut

Itävallan edustajakamarin seinien sisällä. Mutta se oli vain

edustajaryhmä, jolla suurimmillaan ollessaan 1900 oli 21 ääntä ja joka

seuraavissa vaaleissa 1907 hävisi melkein olemattomiin. Sen johtajat

(Schönerer ja Wolf) kunnostivat itseään enemmän keuhkojensa voimalla

kuin tekojensa valtiollisella aistilla ja älyllä. Tulemme tuonnempana

näkemään sisäiset syyt, miksi tämä yritys ei päässyt juurtumaan

maassa. Mutta ratkaisevaa näyttää olevan se, että toisella puolella

rajaa tuskin tapaa myötäistä virtausta. Tosin pitävät

»suursaksalaiset» ajatusta vireillä, mutta virallisen Saksan käytös on

täysin moitteeton ja onpa kyseenalaista tokko valtioviisaat

valtakuntasaksalaiset edes pitäisivät saksalaisen Itävallan

yhdistämistä Saksan liittovaltakuntaan nykyisissä oloissa edullisena.

Syy tähän tulee esitettäväksi toisessa yhteydessä, Saksaa koskevassa

luvussa. Tässä huomautettakoon ainoastaan, että Itävallan saksalaisia

pidetään »saksalaisen rodun pehmeimpänä epämuodostumana» (Ratzel),

jossa germanilaisen järjestö- ja hallitsijavaiston leima on heikoin;

käsitys, jota heidän suuren valtiollisen äänenpitonsa suinkaan ei

tarvitse kumota.

Tämä kiertokatsaus osoittaa, että valtiollisille irtaumispyrinnöille

ei nykyään ole annettava erin suurta merkitystä. Kansallisuusaatteelta

puuttuu tällä toimialalla ympärystän pääkansojen kannatuksen tukea;

sillä Venäjä ja Italia samoin kuin Saksakin ovat suurpoliittisista

syistä siksi paljon Itävalta-Unkarin säilymisen puolella, etteivät

halua suosia tällaisia pyrkimyksiä. On kuitenkin aina pidettävä

mielessä, että joskus ei tarvita muuta kuin yksi konjunkturi kaatamaan

nurin tällaiset takeet ja laskemaan padotut virtaukset valloilleen.

Niinpä on epäilemättä lukuunotettavien mahdollisuuksien piirissä, että

Habsburgien hallitsijasuvun hajoaminen voisi aiheuttaa samanlaatuisen

selkkauksen kuin Oldenburgien suvun Tanskassa, jonkahan johdosta

Holstein jälleen liitettiin Saksan valtakuntaan. —

Mutta joskaan Itävallan valtakunta ei nykyhetkellä ole samassa

tilanteessa kuin ne kuolemaantuomitut rikolliset, jotka muinoin

revittiin kappaleiksi hevosten välissä, niin tulemme sensijaan

näkemään että kansallisuusperiaate korvaa vahingon toisella taholla:

eri kansallisuuksien suhteessa toisiinsa valtakunnan sisällä, heidän

halussaan sortaa toisiansa, eli kuten Blaskovich sanoo

»rotuimperialismissa». Tämä selittää suureksi osaksi suhteellisen

levon valtakunnan rajoilla: likeisemmät keskinäiset kiistat ovat

näiden kuumaveristen kansojen mielessä työntäneet ulkoiset pyrinnöt

taemmaksi.

Näistä kohtaa meitä ensi sijassa lähes tuhatvuotinen _kieliriita

saksalaisten ja tsekkiläisten välillä_ Böömissä; ja kun tämä riita on

osana eräässä maailmanhistoriallisessa kahnauksessa, kiinnitämme

siihen hiukan lähempää huomiota.

Germanilaista kansainvaellusta länttä kohti seurasi slaavilainen

asutus edellisten jättämillä mailla, ja vasta 1200-luvulla alkavat

germanilaiset vallata takaisin vanhaa aluettaan. 1300-luvulla

puhuttiin vielä vendien kieltä Leipzigin torilla, ja vielä 200 vuotta

sitten saattoi Hannoverissa kuulla slaavilaista murretta. Meidän

päivinämme on — jos emme ota lukuun vendiläisiä kielisaarekkeita

Lausitzissa — jäljellä ainoastaan yksi haara näitä länsislaaveja. Ne

ovat tsekkiläiset.

Tämän kansan kamppailun historia olemassaolostaan Böömissä on

historiaa, jossa on monta draamallista kohtaa. Uskontosotien kauhut

ovat siinä yhtyneet kansallisvihaan aikaansaaden traagillisia

vaikutuksia. On ollut aikoja, jolloin annettiin palkintoja

saksalaisten nenistä, 100 markkaa hopeaa yhdestä kilventäydestä.

Ensimäisen Habsburgilaisen Böömin valtaistuimella piti puhua latinaa

kansalle, kun hän ei osannut tsekinkieltä eikä saanut puhua saksaa.

Yleinen historia on pannut muistiin tämän edestakaisin lainehtineen

taistelun päävaiheet: 1409, jolloin saksalaiset professorit ja

ylioppilaat poistuivat Pragista, 1620, jolloin Böömin kuningas menetti

kruununsa Valkealla vuorella, 1897, jolloin katumellakat

pääkaupungissa uusivat Wenzelin päivien muistoja.

Ensinmainittu käännekohta aloitti tsekkiläisen ylivallan aikakauden;

toinen saksalaisen valtakauden, joka uhkasi painaa tsekinkielen

murteeksi omassa maassaan samalla kuin valtiollinen vapaus tyyten

tukahutettiin (1749). 1800-luvulla tapahtui slaavilaisten nousenta

_Palackyn_ ja _Riegerin_ johdolla, vallankumous 1848 nostatti vieläkin

enemmän kansallistuntoa ja liitti valtiollisia pyrkimyksiä

liikkeeseen; mutta vasta saksalaisten jouduttua vähemmistöön

valtakunnanneuvostossa 1879 on taistelu alkanut käydä suuremmassa

mitassa. Taaffen kieliasetus 1880 antoi tuulta tsekkiläisten

purjeisiin, 1884 menettivät saksalaiset enemmistön maapäivillä, 1890

raukesi yritys sovitteluun heidän ja vanhatsekkiläisten välillä maan

jakamisen pohjalla eri kielipiireihin, ja vihdoin saattoivat _Badenin

lait 1897_, joiden mukaan Böömin virkamiesten tuli osata molempia

kieliä, taistelun huippuunsa; sillä tällöin tunsivat saksalaiset,

joiden tietenkin on vaikeampi oppia paikalliskieltä tsekkiä kuin

tsekkiläisten oppia maailmankieltä saksaa, lopullisen tappion

uhkaavan. Jarrutuksella valtakunnanneuvostossa aikaansaivat he Badenin

ja hänen lakiensa kukistuksen.

Toinen vakava sovinnonyritys 1900 raukesi yhtä tuloksettomasti. V.

1908 täytyi hallituksen ryhtyä suojelemaan saksalaisia Pragissa

roskaväkeä vastaan, mistä oli seurauksena hallitusvaihdos

_Beck-Bienerth_. Uusi hallitus koetti ratkaista kysymystä vuoden 1909

valtakunnanpäivillä, mutta silloin tekivät tsekkiläiset kaiken

valtiopäivätyön mahdottomaksi: he tahtovat näet saada kysymystä

siirretyksi Böömin maapäiville, missä heillä on enemmistö — mutta tämä

ei ole voinut työskennellä jälkeen vuoden 1908 saksalaisten

jarrutuksen vuoksi. Viimeksi syksyllä 1910 yritettiin turhaan

sovintoa; ainoastaan eräs »kansallispoliittinen komissioni» ylläpitää

vielä heikkoa sovinnon toivoa.

Mistä riidellään? On kaksi jyrkästi eroavaa ohjelmaa vastakkain.

Tsekkiläiset tahtovat »tasa-arvoisuutta», s. o. käytännössä

tsekinkielen vaihtoehtoista kelpoisuutta myöskin saksalaisella

kielialueella. Saksalaiset vaativat »yksikielisyyttä», kutakin kieltä

omalla alueellaan. Tämän yhteydessä tahtovat saksalaiset saksalaisen

alueen erottamista, oikeudenhoidon ja hallinnon alalla toteutettuna

aina »kansalliskuurioihin» saakka maapäivillä ja kaksoisalaosastoihin

käskynhaltijan virastossa. Tätä katsovat tsekkiläiset kruununmaan

hajoittamiseksi, jota he puolestaan eivät halua.

Minkälainen on todellinen asema? Tilasto osoittaa matemaattisen

suhteen molempain kansain välillä Böömissä kulkevan jokseenkin

»kultaisen leikkauksen» mukaan: saksalaisia 37—38 prosenttia. Kartta

näyttää jälkimäisten asuvan 3—10 peninkulman levyisellä kehyksellä,

ainoa aukko Slesiaan päin; aukossa itäänpäin on suuri kielisaari

Iglaun luona ja useita pienempiä kielisaarekkeita. Tämä

maantieteellinen sijoitus vaikeuttaa ilmeisesti suuressa määrässä

lopullista ratkaisua kruununmaan kahtia jakamisen avulla. Toiselta

puolen on 90 % kunnista selvästi kansallisvärisiä.

Mikä on kiistan merkitys? Habsburgien valtakunnalle merkitsee se mitä

hankalinta kahletta jalassa, pääestettä laajenemiselle kaakkoonpäin,

madjaarien ja puolalaisten suhdatonta vaikutusta sisäpolitiikkaan.

Mutta Böömin kieliriidalla on myöskin yleistä merkitystä. Siinä on

toistaiseksi _germanilaisuuden ja slaavilaisuuden välisen taistelun_

tärkein polttopiste. Silmäys kansallisuuskartalle osoittaa

tsekkiläisten täällä olevan slaavilaisen pääarmeijan etuvartiona,

tunkeutuen germanilaisen aineksen keskuuteen niin syvälle että

jälkimäisen alue täällä on vain puolet sen leveydestä ylempänä ja

alempana. Germanilaisuutta uhkaavaa vaaraa lisää vielä se, että

läntisimmältä tsekkiläisasemalta Tausin luona on vain vähän yli 40

peninkulmaa itäisimmälle ranskalaiselle Elsassissa. Tässä on siis se

kriitillinen kohta, jossa romanilaiset ja slaavilaiset heimot pyrkivät

yhtymään eristääkseen ja saartaakseen germanilaisuuden.

Minnepäin kallistuu voitto? Jos katsomme vanhempia karttoja, havaitaan

aina keskiajalta saakka sama yleismuoto: slaavilaiset keskellä,

saksalaiset kehänä ympärillä. Saksalaisten tunkeutuessa eteenpäin

ilmestyy heidän kielisaarekkeitaan Määrin puolelle; slaavilaisten

ylivallan aikana katoavat kieli- saarekkeet ja kehä kapenee.

Nykyisellä kartalla näkyvät kielisaarekkeet taas, mutta Zemmrich —

etevä asiantuntija tällä alalla — katsoo niiden jälleen olevan

häviämisen vaarassa. Toiselta puolen on kehys säilynyt lujana,

näyttääpä tilasto saksalaisten kasvavan hituista nopeammin; niinpä

ovat saksalaiset kymmenvuotiskautena 1891—1900 lisääntyneet lähes 9 %

kun tsekkiläisten prosentti ei ole täyttä 7, ja kymmenvuotiskautena

1901—1910 on tulos ollut jokseenkin sama. Saksalaisten suhdeluku onkin

vuodesta 1880 noussut muutaman kymmenesosan prosenttia. Jos

saksalaiset voisivat kasvaa lujiksi Määrissä, missä heidän hallussaan

jo ovat suuremmat kaupungit, mutta kokonaismäärä ei kuitenkaan ole

täyttä 30 %, niin olisi heidän voittonsa varmemmin turvattu; sillä

tätä kautta kulkee tsekkiläisten verrattain heikko yhdystie

slaavilaiseen maailmaan. Senvuoksi puuhaavatkin tsekkiläiset nyt

yliopistoa Määriin. Näin lainehtii taistelu yhäti edestakaisin: sen

tulosta ei voi ennustaa; varmaa on vain, että sen aallot pärskyvät

korkeina todellisen kansallisvihan tuulenpaineessa.

Verrattuna tähän maailmanhistoriallisessa valossa tapahtuvaan

kansallisuustaisteluun näyttävät vastaavat ilmiöt muilla paikoin

valtakuntaa vain kahakoilta varjossa; mutta niillä on suuri

oireellinen merkitys, jos tahtoo ennustaa valtakunnan tulevaisuutta.

Niinpä tapaamme saksalaiset taistelemassa myöskin _Tyrolissa_, missä

italialaiset vuodesta 1891 ovat ylläpitäneet tavaksi tullutta

jarrutusta jääden saapumatta maapäiville, sekä

_Kärntti-Steiermarkissa_, missä yritys hankkia slovenilaisille pysyvää

jalansijaa Cillin kymnaasissa 1895 aiheutti kruunulle

ministeripulankin. Slovenilaisia vastaan — jotka muuten puolestaan

vihaavat italialaisia — on saksalaisten ylivoima aivan selvä,

italialaisten suhteen epäiltävämpi; yhteensä vaikuttavat nämä

alinomaiset riidat tietenkin heikentävästi saksalaisen aineksen

voimaan valtakunnassa. Kireä jännitys vallitsee vielä _Galitsiassa_;

sielläkin ovat saksalaiset vihattuja — puolituhatvuotisjuhla 1910

(yllä s. 121) kohdisti kärkensä heitä vastaan — mutta päätaistelu

raivoaa täällä kruununmaan molempien pääkansojen välillä, jotka tällä

tavoin lohduttautuvat ulkonaisen itsenäisyyden unelmista. Tilanne

muistuttaa pinnalta asemaa Böömissä sikäli että puolalaiset ovat

enemmistönä; se on tosin pienempi kuin tsekkiläisten, ainoastaan 57 %,

mutta he ovat voineet käyttää sitä hyväkseen paljoa suuremmassa

määrässä, heidän hallussaan kun on vallaskartanot ja kaupungit ja he

myöskin kultturikannalta katsoen ovat ruteenilaisiin nähden yläluokan

asemassa. Niinpä on tämä puolalainen aateli (»shlahta») miehittänyt

maapäivillä 67 paikkaa ja lukumäärältään vain vähäistä heikommat

ruteenilaiset ovat saaneet tyytyä 9:ään. Lisäksi ovat puolalaiset

olleet täydellisinä herroina kruununmaan hallinnossa, jonka

rehellisyyden ja puolueettomuuden puutteesta kuuluu paljon valituksia.

Tämä hallitsija-asema on nostattanut voimakkaan ja kasvavan

vastaliikkeen sorrettujen ruteenilaisten puolelta ei ilman

draamallisia kohtauksia, kuten 600 ylioppilaan ero Lembergin

yliopistosta v. 1901, tai veritöitä kuten käskynhaltijan murha 1908.

Ruteenilaisten ohjelma — jota vuodesta 1903 edustaa »Ruthenische

Revue» Wienissä — muistuttaa suuresti saksalaisten ohjelmaa Böömissä:

täysi kansallinen itsehallinto maantieteellisellä alueellaan ja

täydellinen yhdenvertaisuus kruununmaan hallituksessa. Vaadittiinpa

1904 suorastaan omia maapäiviä Lembergiin, erilleen puolalaisten

maapäivistä Krakaussa. Sitäpaitsi vaativat ruteenilaiset omaa

yliopistoa Lembergiin; viimeksi heinäkuussa 1910 syntyi

ylioppilasmellakoita siitä asiasta. Senkään jälkeen kun nyttemmin

puolalaisen aatelin valta on vähentynyt yleisen äänioikeuden johdosta,

ei taistelusta näy mitään loppua.

Jos nyt silmäämme Karpaattien yli _Unkarin_ kuningaskuntaan, niin

tapaamme täällä saman kuvan: alituista eripuraisuutta ja kiistaa.

Nojaten valtiollisiin etuuksiinsa ja ainakin suhteelliseen

enemmistöönsä maassa (47½ prosenttia), noudattavat madjaarit täällä

tarkoitusperäistä sortopolitiikkaa muita kansallisuuksia kohtaan; he

ovat m. m. katsoneet tarpeelliseksi unkarilaistuttaa muunkielisiä

paikannimiä maassa, eikä pääkaupungin posti vuodesta 1900 kuljeta

kirjeitä, joiden osoitteessa on vanha Ofen-nimi. Tämä kansallisen

itsetunnon ilmaus kohdistuu erityisesti saksalaisia vastaan, vaikka

madjaareilla on vähimmin pelkäämistä heidän puoleltaan; niinpä lausui

heinäkuussa 1904 Unkarin valtiopäivillä ent. pääministeri _Banffy_

hyväksyvänsä diplomatiassa ranskankielen, mutta ei missään tapauksessa

saksaa. Saksalaisten, joita Unkarin eri seuduilla on yhteensä noin 2

milj., on tietenkin puolestaan vaikea sietää semmoista kohtelua

alemman rodun puolelta. Mutta myöskin romanilaiset ja slaavilaiset

ainekset kuningaskunnassa nousevat voimakkaasti pääkansaa vastaan,

jopa yhteisissä kongresseissakin. _Romanialaiset_ ovat vedonneet

Europan yleiseen mielipiteeseen sortajiansa vastaan; 1907

toimeenpanivat he jarrutuksen valtiopäivillä uutta kieliasetusta

vastaan, ja 1909 kieltäytyi heidän papistonsa antamasta

uskonnonopetusta unkarinkielellä; vakava yritys sovintoon 1910 raukesi

tyhjiin. _Slovakit_, yli 2-miljonainen tsekkiläinen heimo, pyrkivät

yhteyteen Itävallan tsekkiläisten kanssa Czernovan »verilöylyn»

jälkeen 1907. Vielä räikeämpi — itse teossa pahalaatuisin sillä puolen

Leithaa — on unkarilaisten ja _kroatialaisten_ välinen vastahanka,

huolimatta siitä laajasta itsehallinnosta, minkä viimeksimainitut

saivat 1868. »Fiumen-päätös» 1905 sisältää näiden nykyiset

vaatimukset: ensinnäkin Dalmatian jälleenyhdistäminen heidän piiriinsä

sekä täydellisen liittovaltion asema Unkariin nähden. Unkarilainen

säädös 1907, jonka mukaan rautatiepalvelus Slavoniassa ja Kroatiassa

varattiin unkarilaisille, aiheutti ilmipulman, kroatialaiset

edusmiehet poistuivat Budapestin valtiopäiviltä ja syntyi

levottomuuksia, jotka tuskin vieläkään ovat asettuneet. Rudolf

Springer onkin jo 1904 sitä mieltä, että madjaarien

kansallisuuspolitiikka on katsottava epäonnistuneeksi; ja Wirsén yhtyy

tähän 1909.

----------

Kun nyt luomme yleissilmäyksen Itävalta-Unkarin

kansallisuuskysymykseen, niin luulemme pikemminkin näkevämme luonnon

alkuperäistä anarkiaa kuin järjestettyjä kultturioloja.

Kansallisuusperiaatteen loukkaaminen on tuottanut katkeran koston. Ei

totisesti ole mieltäylentävä näky tämä valtakunta, jossa kaikki

riitelevät, kaikki vihaavat: puolalaiset ja ruteenilaiset vihaavat

toisiansa, slaavilaiset ja romanialaiset vihaavat madjaareja,

madjaarit, tsekkiläiset, sloveenit ja italialaiset vihaavat

saksalaisia, ja saksalaiset puolestaan halveksivat kaikkia! Eikä

vihata vain aatteellisesti — hyökätään kimppuun haisupommeilla, kuten

tsekkiläinen vähemmistö saksalaisia vastaan Brinnin kauppakamarissa

1902, tai viskellään mätiä munia, kuten ruteenilaiset ylioppilaat

puolalaista yliopistonrehtoria vastaan Lembergissä 1903. Tosiaankin,

voi ruveta ymmärtämään runoilija Grillparzerin katkeraa erittelyä:

»von Humanität via Nationalität zu Bestialität» (ihmisyydestä

kansallisuuden kautta petomaisuuteen)...

Mutta me emme vielä ole nähneet hiidenkattilan pohjaan. Siellä on

muunkinlaisia repiviä aineksia; toisia, jotka hämmentävät ja tekevät

tehottomiksi kansalliset vaikuttimet, toisia taas, jotka niitä

korostavat.

Niinpä tapaamme monenlaatuisia _sosialisia_ vastakohtia. Galitsiassa

toimivat puolalaiset talonpojat monin paikoin yksistä puolin

ruteenilaisten kanssa aatelistoa vastaan: siis hajaannus, joka

hämmentää kansallisperiaatetta. Yleinen sosialinen, yhteiskunnallinen,

taistelu on tietenkin räikeämpi saksalaisessa ja tsekkiläisessä

Itävallassa kuin teollisuudesta köyhässä Unkarissa. Vielä 1900 ei

sosialisteilla ollut edes Itävallassa enempää kuin 10

valtiopäivämiespaikkaa; mutta yleinen äänioikeus antoi heille heti 87

paikkaa ja toiseksi suurimman ryhmän aseman. Ei mikään voi kuitenkaan

selkeämmin kuvastaa valtakunnan luonnotonta valtioluonnetta kuin se,

että tätä sosialistien menestystä on voitu pitää voittona valtiolle,

senvuoksi että se kokoomuksellansa hämmentää kansallisuusvastakohtia.

Sosialidemokraatteja onkin saatettu sanoa ainoaksi

valtakunnalle-uskolliseksi puolueeksi. Varmaa on, ettei mikään

edustajaryhmä ole niin hartaasti kehoittanut kansalliseen rauhaan ja

tuottoisaan työhön; mikä tosin ei ole estänyt, että Itävaltaa esim. v.

1900 järkytti vaikea kaivostyöläisten lakko.

Tähän tulevat lisäksi vielä _uskonnolliset_ vastakohdat. Galitsiassa

ovat ne rinnakkaisia kansallisten kanssa, kun ruteenilaiset ovat

kreikkalais- ja puolalaiset roomalais-katolisia. Varsinaisessa

Itävallassa ajavat nämä eripuraisuuden äärimmilleen hajoittamalla

saksalaisetkin keskenään, »klerikaleihin» (pappisvaltaisiin) ja

»liberaleihin» (vapaamielisiin); niinpä nostatti eri tahoilla suuria

myrskyjä, kun prof. Wahrmund 1908 kielsi Kristuksen yliluonnollisen

siittämisen. Jo 1899 syntyi liike, tunnuksena »Los von Rom» (irti

Roomasta), joka on herättänyt paljon melua. Siinä vielä yksi syy, eikä

suinkaan vähäisin; saksalaisen aineksen valtiolliseen heikkenemiseen.

Unkarissakin havaitaan merkkejä »kultturitaistelusta» paavinkirkkoa

vastaan. Ja kaikkien säröäänten lisäksi tulee erinäisissä

itävaltalaisissa piireissä kiihkeä antisemiittinen,

juutalaisvastainen, kiihoitus, missä saattavat yhtyä niin vastakkaiset

ainekset kuin »kristillis-sosialiset» Luegerin ja kansallissaksalaiset

Schönererin johdolla. Jälkimäinen, joka eri suuntiin edustaa

hajaannuksen korkeinta astetta, on 1898 keskittänyt ohjelmansa

seuraavaan mahtipontiseen lauselmaan: »Ohne Juden, ohne Rom wird

gebaut Germanias Dom» (ilman juutalaisia ja ilman Roomaa on Germanian

temppeli rakennettava). Tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä liike

lamautumassa sittenkun molemmat äskenmainitut miehet ovat poistuneet

näyttämöltä.

Selvää on, että suuret vastakohdat yhteiskunnassa vasta silloin käyvät

oikein vahingollisiksi, kun ne _eduskuntamuodon_ avulla saavat

tilaisuuden ehkäistä valtiontyötä. Itävallan kansallisuuksille tuli

valtakunnanneuvoston edustajakamari tervetulleeksi temmellyskentäksi,

missä he saattoivat päästä toistensa kimppuun, välittämättä siitä,

että he täten kenties löivät naulan toisensa jälkeen itse valtakunnan

ruumiskirstuun. Franzensringin varrella olevan siron

valtakunnanneuvostontalon katonreunakulmilla on kuvaryhmiä hurjista

hevosista, joita ohjaajat hillitsevät: saman kuvan tapaa alhaalla

salissa, mutta hevosten teutaroiminen on joskus näyttänyt käyvän

ohjaajille ylivoimaiseksi.

Niinpä on saksalais-tsekkiläinenkin taistelu muuttanut valtiopäiville

ja aikaansaanut suunnattomia riitoja. Alussa oli verrattain

rauhallista, sillä tsekkiläiset edusmiehet tekivät lakon; ja kun he 15

vuoden kuluttua jälleen saapuivat paikalle 1879, tuli monta kertaa

saksalaisten vuoro samalla tavalla tuulettaa valtiollisia tunteitaan.

Mutta 1897 iskettiin taas yhteen, Badenin kielilain johdosta (edellä

siv. 128), joka puolestaan oli seuraus unionipolitiikasta: tahdottiin

näet siten saada tsekkiläisten äänet »Ausgleichin» (yhteisiä menoja

koskevan sopimuksen) hyväksi Unkarin kanssa. Nyt selittivät

saksalaiset, että oli tullut tärkeämmän »Ausgleichin» aika, nimittäin

valtakunnan saksalaisten kanssa; ja he antoivat uhkaukselleen pontta

sellaisella jarrutuksella, jonka vertaista ei oltu ennen nähty edes

tässä maassa, missä jarrutus kuitenkin oli kehittynyt milteipä

oikeuslaitokseksi, jolla oli »kansallisen kielto-oikeuden» merkitys.

Eduskuntakoneisto pantiin seisomaan; viisi vuotta oli kaikki

lainlaadintatyö lamassa; ja kun hallitus valtion välttämättömimmäksi

ylläpitämiseksi käytti väliaikaisia toimenpiteitä (erään 21/12 1867

vahvistetun perustuslain 14. §:n nojalla), tuli kaiken

kansallisuuskurjuuden lisäksi vielä perustuslakikahnaus. Tähän aikaan

saavutti Itävallan edustajakamari maineen, jonka laatua parhaiten

kuvaa julkisesti ja yleisen säädyllisyyden nimessä tehty ehdotus, että

sen istunnot säädettäisiin salaisiksi!

Miltä tämä kamari sitten näytti? Vanhassa eduskunnassa, joka

hajoitettiin 1900, oli 22 eri ryhmää; uudessa laskettiin 24 —

kansallisia, uskonnollisia, yhteiskunnallisia ryhmiä mitä kirjavimpana

seoksena. Valtiolaivan luotsaus näin monien karien välillä pärskyvissä

hyrskyissä on aivan omalaatuinen tehtävänsä, joka vaatii

sirkustaiturin teknillistä kätevyyttä, valtiomiehen lujaa kättä ja

diplomaatin silmää mieskohtaisen esiintymisen valinnassa — Lowell

vertaa sitä säädyttömästi mutta sattuvasti taitoon ohjata _koirarekeä_

eskimoiden maassa! Hra v. _Körberillä_, joka oli pääministerinä

1900—05, näytti olevan kaikki nämä ominaisuudet; ja hänen onnistui

todellakin, m. m. kiinnittämällä huomiota ulospäin yleisiin töihin

saada valtiopäivät jälleen työkuntoon ainakin sikäli, että valtio

vuodesta 1902 saattoi saada menosääntönsä hyväksytyksi säännöllistä

tietä; mutta hänen täytyikin puheissaan useammin kuin kerran

huomauttaa, että saattaa taas tulla aikoja, jolloin »konsulien on

katsottava, ettei valtakunta joudu vahinkoon».

Kun nämä myrskyt raivosivat valtakunnanneuvostossa, eivät

maapäivätkään suinkaan olleet mitään rauhan asumuksia. Niiden

yksikamarijärjestelmästä ja enemmistövallasta sai kansallisuustaistelu

vielä parempia temmellyskenttiä. Sekakielisissä maakunnissa näyttääkin

suorastaan kuuluvan poikkeustapauksiin että maapäivät ovat

toimintakykyisinä. Alituiset kahnaukset hallintovirastojen kanssa

täydentävät sekasortoa.

Kun katselee tätä kuvaa »valtakunnasta, joka itse repelee itseänsä»,

täytyy olla Benoistin kanssa samaa mieltä, että ainoastaan kolme

seikkaa on varmaa: valtakunnan suunnaton vaikeus jäädä sellaiseksi

kuin se on, sen yhtä suuri kyvyttömyys siitä muuttua ja sen täytymys

muuttua! Kokemus on osoittanut kaksi keinoa koossapitää valtakuntaa,

jonka eri osat pyrkivät irralleen: itsevaltiuden yhteisen paineen tai

liittovaltion jaetun vastuun. Itävallan vaikeudet näyttävät nyt

lähinnä johtuvan siitä, että siellä on yritetty kolmatta keinoa:

perustuslaillisen erityisvaltion.

Palaus itsevaltaiseen hallitusmuotoon lienee nykyään mahdotonta.

Olisiko sitten kukaties parannus löydettävissä siirtymällä

liittovaltioksi, muuttamalla valtakunta »yhdistetyiksi valtioiksi»?

Tätä n. s. »Verländerung»-ajatusta on usein pohdittu viimeaikoina,

tavallisesti siinä muodossa että kukin kruununmaa tulisi valtioksi

liittovaltiossa. Mutta tässä muodossa on ajatus mahdoton, sillä

sitenhän kansallisuusvähemmistöt uhrattaisiin täydellisesti joka

taholla, ruteenilaiset Galitsiassa, slovenilaiset Steiermarkissa,

italialaiset Tyrolissa, samoin kuin saksalaiset Böömissä ja Määrissä.

Itse teossa on ilmeistä, että »kruununmaat ovat habsburgilaisen

valtakunnan sisäisiä vihollisia», kuten Springer sanoo. Senvuoksi

ajattelee Auerbach 1898 toista muotoa: historialliset kruununmaat on

hävitettävä ja niiden tilalle asetettava puhtaat kielialueet

osakkaiksi liittoon. Samassa hengessä puolsi 1899 sosialistikongressi

Brünnissä »kansanvaltaista kansallisuus-liittovaltiota». Tässä kohtaa

kuitenkin se uusi vaikeus, että rajat monin paikoin ovat häälyviä tai,

kuten Böömissä, maantieteellisesti mahdottomia; kansallisuusaatteen

työ on keskeneräistä todellisuudessa, ei vain kartalla.

Senvuoksi on lopulta etsitty ratkaisua yksilöperustalla alueperustan

asemesta ja siinä lähdetty pienemmistä piireistä, missä kansallisuudet

eivät ole niin sekaisin Tämän ratkaisun pääpuoltaja on Rudolf Springer

(valtiopäivämies tri Karl Rennerin salanimi). Pyrkimyksenä on

»kansallinen itsehallinto», jotta kansallisuuskysymysten käsittely

mikäli mahdollista jää asianomaisten kansallispäivien asiaksi.

Yhteistä työtä varten on ratkaisun nimenä »kansalliskatasterit», s. o.

ääniluettelot henkilöistä kansallisuuden eikä hallintopiirin mukaan.

Kun kansallisuustunteet täten ovat tyynnytetyt, arvellaan nykyinen

valtiomuoto voitavan säilyttää. Ohjelma toteutettiinkin v. 1905

Määrissä, niin että maapäivävaaleissa saksalaiset ja tsekkiläiset

saivat äänestää kansallisuusluetteloiden mukaan. Myöhemmin on Bukovina

noudattanut esimerkkiä ja muutos on päiväjärjestyksessä muillakin

tahoilla.

Jonkinlaisen teknillisen ratkaisun täten raivatessa itselleen tietä

kääntyi tuuli yhä suotuisammaksi myöskin _yleisen äänioikeuden_

voimaansaattamiseksi vaaleissa valtakunnanneuvoston toiseen kamariin.

Valtiomiehet alkoivat yhä enemmän pitää sitä jonkinlaisena

vastamyrkkynä kansallishajaannusta vastaan. Niinpä joutui

äänioikeuskysymys päiväjärjestykseen 1905 ja oli jo 1907 kypsä

ratkaistavaksi. Perustamalla kamarin yhdenmiehenvaaleihin

kansallisissa vaalipiireissä on taistelu paikkojen lukumäärästä

alunpitäen poistettu kansallisuuksien kilpailusta; kunkin

kansallisuuden edustajain lukumäärä on näet määrätty, kiinnittämällä

huomiota ei ainoastaan sen väkilukuun vaan myöskin kultturitekijöihin,

veromäärään ja kansallisomaisuuteen. On hämmästyttävää että tästä

arkaluontoisesta jaoittelusta suoriuduttiin niin pian. Periaatteena

oli tasapainon aikaansaanti »slaavilaisen» ja »saksalais-romanilaisen

ryhmän» välillä; suhde tuli olemaan 259 (tsekkiläisillä 107 paikkaa,

puolalaisilla 82, ruteenilaisilla 33, slovenilaisilla 24,

kroatilais-serbialaisilla 13) 257 vastaan (saksalaisilla 233,

italialaisilla 19, romanialaisilla 5) — suhteellisia voittoja

ruteenilaisille ja slovenilaisille, mutta tappioita italialaisille ja

saksalaisille, joista viimeksimainitut menettivät 3 prosenttia

vaikutusvallastaan. Lisäksi suojeltiin ruteenilaisia Galitsian

itäosassa toimenpiteillä vähemmistöedustuksen hyväksi ja saksalaisia

Määrissä kansallisuuskatasterien avulla.

Harvoin kai mitään perustuslain uudistusta on tervehditty suuremmilla

toiveilla. Uudistuksen luoja, pääministeri _Beck_, odotti nyt

»kansallispuolueiden aseidenriisuntaa», joka tekisi mahdolliseksi

»taloudellisen politiikan ja yhteiskunnallisten huoltotointen» ajan,

ja hän tervehti uutta kamaria tunnuslauseella »mit dem Ganzen für das

Ganze»: kaikki kaiken puolesta. Ensimäiset vaalit näyttivätkin antavan

tukea tälle toivehikkaisuudelle, mikäli päävoiton saivat kaksi

eikansallisuus-puoluetta, nim. »kristillis-sosialiset» 96 ja

sosialistit 87, kun taas kiihkeimmät ainekset, nuortsekkiläiset ja

suursaksalaiset, menettivät enimmän. Otto Lang julkaisi kehoituksen

Itävallan »kansainrauhanliiton» perustamiseksi, ja vanha keisari

lausui 29/4 1907 Pragissa, kansallisuustaistelun pääpesäpaikassa:

»Katsoisin korkeimmaksi onnekseni, jos minä, joka olen elänyt läpi

taistelun kaikki kärsimykset, saisin elää myöskin kansallisen rauhan

ilon.»

Mutta tämäkin liikuttava vetoaminen on tähän saakka joutunut häpeään.

Kansat eivät näy muuttaneen luontoa senvuoksi että ovat tehneet

sopimuksen edustajapaikoistaan valtiopäivillä. Tuskin oli uusi

valtakunnanneuvosto suorittanut alkutoimituksensa, kun tsekkiläiset

uhkasivat jarrutusta, ellei heidän kieltänsä tunnustettaisi

parlamenttikieleksi samoin kuin saksaa; mahdoton vaatimus, kun 6

muulla pääkielellä oli sama ilmeinen oikeus. Sen jälkeen ei ole

ainoakaan istunto mennyt ilman suurempia tai pienempiä kohtauksia,

jotenka eduskunnan arvo ei suinkaan entisestä parantunut. Vihdoin se

täytyi hajoittaa; mutta uudet vaalit kesäkuussa 1911 eivät

aiheuttaneet muuta suurempaa muutosta, kuin että kristillis-sosialiset

— jotka 1910 olivat menettäneet suuren miehensä _Luegerin_ —

menettivät useita paikkoja, joten sosialidemokraatit nyt ovat

eduskunnan suurimpana erikoispuolueena. Freytagin vaalikartat vuosilta

1907 ja 1911, kummassakin 28 eri puoluenimeä[13], esittävät

eduskuntaisesta puoluehajaannuksesta yhäkin sellaisen kuvan, jolla ei

ole vertaansa maailmassa.

Itävallan suuri eduskuntauudistus aiheuttanee näinollen, kuten

Herrnritt jo 1907 ennusti, eduskunnan tason alenemista ja siitä

johtuvaa painopisteen siirtymistä valiokuntiin ja kruunulle. Toiselta

puolen on kansallisuuspyrintöjen näkökohta voittonsa jälkeen

eduskunnassa osoittanut kasvavia taipumuksia siirtyä hallinnonkin

alalle, haitaksi myöskin sen voimalle; niinpä on jo kauan pidetty

»maakuntaministereitä» (tsekkiläistä, puolalaista ja saksalaista) itse

hallituksessakin, ja niitä koskeva kahnaus aiheutti marraskuussa 1911

hallituksenvaihdoksen (_Gautsch-Stürgkh_). Tällä välin ovat kaikki

yritykset sovinnon aikaansaamiseksi vanhojen riitapuolten välillä

kruununmaissa rauenneet (ed. siv. 127 ja seur.), — ja Määrissä, missä

se on onnistunut, ei seuraus ole ollut parempi kuin että saksalaisten

viimeksi syksyllä 1910 oli toimeenpantava uusi jarrutus maapäivillä!

Kahnauspintaa on pienennetty, mutta itse kahnaus on entisellään.

Myöskin mieskohtaisuusperiaate näyttää siis jäävän tehottomaksi

Itävallassa: vaikea toteuttaa (esim. Böömissä) eikä näy paljoa

auttavan. Uuden »kansallisuusoikeuden» luominen, jonka nojalla

Itävalta voisi puoltaa paikkaansa nykyaikaisten valtioiden joukossa,

on yhä ratkaisematon tehtävä ja taitanee siksi jäädä. Menettelyt,

joita on noudatettu, ovat olleet rauhoittavia lääkkeitä; ne eivät

paranna valtakunnan organista sydänvikaa, joka on kansallinen

hajaannus itse. Kansallisuusvastakohdat valtiossa eivät sinänsä ole

ehdoton onnettomuus — pieni kahnaus pitää pirteänä — mutta täytyy olla

joku kohtuus. Suurvalta voi helposti sietää jonkun Irlannin, kuten

Englanti, jopa hätätilassa kolmekin kuten Saksa (Puola, Elsass ja

Slesvig); mutta se ei voi hevin _olla kokoonpanoltaan paljaita

Irlanteja!_

Eräillä tahoilla ei tätä ole tahdottu tunnustaa sydänviaksi. Puhutaan

»kansainvaltiosta» tai »kansallisuuksien valtiosta» terveenä

muodostumana yksinkertaisen »kansallisvaltion» rinnalla, ja viitataan

esimerkkinä siitä Yhdysvaltoihin suurvaltain, Belgiaan, Sveitsiin ja

Suomeen pikkuvaltioiden joukossa. U. S. A. ei kuitenkaan voi tässä

suhteessa kelvata esimerkiksi, sillä sen kansallisuudet eivät muodosta

maantieteellisiä alueita ja liittovaltakunta itse on vallitsevan

kansallis-aineksen ytimen ja perustan varassa. Missä määrin

pikkuvaltioiden esimerkki tässä voi antaa toivoa ja lohdutusta,

katselemme tuonnempana (s. 156). Sitä ennen täytyy meidän tarkastaa

vielä yhtä koettelemusta, joka Habsburgien valtakunnalla on

kestettävänä, ja jota esim. Albin Geyer pitää sen kaikkein

vaarallisimpana vammana: _dualismia_ eli unionisuhdetta.

----------

Äskeinen tutkimus on koskenut Itävaltaa. Samanlainen tutkimus Unkarin

suhteen tuo ilmi pienempiä epäkohtia, sikäli että »kansallisuuksilla»

sen valtiopäivillä vielä vuoden 1907 vaalien jälkeen on vain 38

paikkaa 40 kroatialaisen ja 375 madjaarilaisen edustajan rinnalla;

tässä näemme siis vankan kansallisen ytimen.

Jo tämä seikka antaa Unkarille yliotteen _unionisuhteessa_ ja osoittaa

dualismin Unkarille edulliseksi. Kuten tunnettua koetettiin 1861

yhteistä, Habsburgin kruunun kaikkia maita edustavaa valtiosääntöä,

mutta tämä muoto havaittiin pian riittämättömäksi: unkarilaiset,

kroatilaiset ja tsekkiläiset katsoivat valtiollista ykseyttä ja

yhteistointa suurvaltiontyössä niukaksi korvaukseksi valtiollisesta

vapaudesta ja eduskuntaisista etuuksista hallitsijaan nähden, minkä

vuoksi he eivät saapuneet valtiopäiville. Tästä aiheutui hallitus

yhteyssiteiden ensimäiseen hellittämiseen: Itävallan ja Unkarin

välinen dualismi, kahtiajako, pantiin toimeen 1867, jolloin

tsekkiläiset liitettiin edelliseen ja kroatilaiset jälkimäiseen.

Muutamia vuosia myöhemmin, tsekkiläisten jatkuvan valtiopäivälakon

vuoksi, oltiin vähällä muuttaa dualismi »trialismiksi», kolmiajaoksi

(Benoist), Böömin-Määrin vapauttamisella tasa-arvoiseen unioniin

Unkarin ja jäljelle jäävän Itävallan kanssa; keisari oli jo

tunnustanut tämän »böömiläisen valtio-oikeuden» ja nimittänyt

liittoministeristön (_Hohenwart_), mutta katsoi saksalaisten

vastarinnan vuoksi parhaaksi palata keskitysperiaatteeseen

itävaltalaisen kruununsa puolesta, ja tsekkiläiset jäivät tulematta

valtiopäiville vuoteen 1879. Me käsitämme nyt saksalaisten vastahangan

tätä ratkaisua vastaan: »home rule» (itsehallinto) Böömissä olisi

samoin kuin Irlannissa jättänyt vähemmistön enemmistön armoille. V.

1899 esitettiin sensijaan saksalaiselta taholta kolmas suuri

uudistusohjelma, n. s. »helluntain-ohjelma»; se esittää _Galitsian_

erottamista itsehallintoiseksi alueeksi (kuten oli ajateltu jo 1871)

ja Dalmatian palauttamista Unkarille, siis Itävallan molempien

luonnottomien siipien leikkaamista, ja samalla kertaa saksalaisten

vapauttamista puolalaisten kilpailusta valtiopäivillä, minkä jälkeen

heidän enemmistönsä (51 %) tuottaisi heille ylivallan ja heidän

kielensä koroitettaisiin »välityskieleksi» valtakunnan

länsipuoliskossa. Täten palautettaisiin unionia tehtäessä vallinneet

olot (ed. siv. 115) ja madjaarilainen kokoomus toisella puolen Leithaa

saisi jälleen asianmukaisen saksalaisen vastapainon. Mutta tämä

ohjelma raukeaa ei ainoastaan senvuoksi, että se kärjistäisi riitaa

Böömissä, vaan siitäkin syystä, että se epäilemättä tekisi Galitsiasta

avoimen ahjon suurpoliittiselle yllyttelylle ja siten aiheuttaisi

selkkauksia Venäjän kanssa. Ja niin säilyttää valtakunta vielä nytkin

dualistista päämuotoansa kaikkien maakuntahajaannusten yläpuolella.

Tämä muoto on kansallisuustaisteluiden kukkuraksi ja Unkarin

etuuksista huolimatta aiheuttanut valtakunnalle sangen pahanlaatuisen

ja vaarallisen _unionipulman_ 1905—1910.

Aluksi muutamia huomautuksia siitä, millaisiksi Itävalta-Unkarin

unionin oikeussuhteet järjestettiin sopimuksella 1867. Ensinnäkin,

siinä vallitsee ehdoton tasa-arvoisuus: unkarilaisten ei ole, kuten

norjalaisten Skandinaviassa, ensin tarvinnut läpikäydä

tasa-arvoisuusohjelmaa, he nostavat heti kiistan alussa

irtautumislipun. Mutta heillä onkin paljoa enemmän irroitettavaa,

sillä tällä unionilla on omat täydelliset järjestönsä, kolmesta

valtakunnanministeristä (ulko-, sota- ja valtakunnan raha-asiain)

kokoonpantu hallitus ja valtiopäiväin määräämistä jäsenistä

(delegatsioneista) muodostettu eduskunta. Sen keskeisen

yhteisyysalueen ohella, jota valtakunnanministeriöt osoittavat, on

säädetty vielä ulompikin, joka järjestetään määräajoittain »yhteisten

perusteiden» mukaan; sen piiriin kuuluu niin tärkeitä kysymyksiä kuin

tulliyhteisyys, asevelvollisuuslainsäädäntö (perustana

sotayhteisyydelle) sekä (vuodesta 1878) yhteistä valtakunnanpankkia

koskeva lainsäädäntö. Nämä kysymykset ovat yleensä asetetut 10 vuoden

irtisanonnan ja uusinnan varaan ja samoiksi määräkausiksi sovitellaan

laskuperusta molemminpuolisille osuuksille yhteisiin menoihin

(»kvootit»). Joka 10. vuosi on siis kummankin valtion tarkistettava

unioniansa ulkopuolella sen valtio-oikeudellista ydintä n. s.

»Ausgleichin», tasoituksen, sovittelun, kautta.

Ilmeistä on että sellainen järjestely suorastaan houkuttelee

unionikahnauksiin ja että nämä alkavat »Ausgleichin» etuvarustuksilla.

Sellaisen kiusauksen vastustamiseen olisi tarvittu paljoa enemmän

hyvää tahtoa kuin Unkarin kansa on ajan pitkään osoittanut

omistavansa. Se on suosittuna osakkaana: aina viime sopimukseen saakka

on se maksanut ainoastaan 31,4 prosenttia yhteisistä menoista, vaikka

väkiluvun mukaan sen osalle tulisi 42 à 43 prosenttia.

Valtiollisestikin on painopiste monessa suhteessa siirtynyt

Budapestiin, jossa on selvä kansallisenemmistö ja vallitsee

eduskuntainen hallitustapa, Wienistä, jossa ei millään puolueella ole

ollut samaa vallitsevaa asemaa, vaan hallitus saa luovailla, takanaan

mitä moninaisimmat sommitelmat; saksalaisten älyttömyys Bosnian

kysymyksessä 1878 (ed. s. 116) on tämänkin kehityksen alkuna. Mutta

mikään ei ole tehonnut levottoman unkarilaisen sydämen arvovaatimuksia

vastaan. Sittenkun kolme »Ausgleich» jaksoa (1867, 1878, 1887)

alituisin myönnytyksin Itävallan puolelta oli kulunut, oltiin v. 1898

ilman uusintaa. _Badenin_ politiikka oli tehnyt vararikon (ed. s.

137), Itävallalla ei ollut enää enemmistöä uusien myönnytysten

tekemistä varten. Ja niin alkoi pulan esiaste.

Vastarinnan etunenässä unkarilaisten vaatimuksia vastaan näemme nyt

pormestari _Luegerin_, kristillis-sosialisten johtajan, eikä hänen

esiintymisensä aina ollut soveliasta; niinpä hän esim. viitatakseen

Unkarin yläluokan riippuvaisuuteen vieraista pankkiireista, nimitti

sen pääkaupunkia »Judapestiksi», ja toisen kerran taas

(valtakunnanneuvostossa 25/10 1905) selitti, ettei hän koskaan ollut

huutanut »irti Unkarista», vaan kyllä »irti juutalais-madjaarilaisesta

kavaltajasakista». Tämä puhe oli tietenkin omiaan saattamaan unionin

hajoittamiskysymyksen päiväjärjestykseen. Jo kauan oli Unkarissa

kuulunut ääniä, jotka vaativat tullirajaa, minkä takana Unkarin

teollisuuden odotetaan elpyvän; nyt palattiin tälle vanhemmalle

kannalle, ja nuoremman _Kossuthin_ johdolla muodostettiin suoranainen

»riippumattomuuspuolue», joka puhui julkisesti »Habsburgista

riippumattomasta Unkarista». Tämä liike kääntyy siis unionisuhteen

valtio-oikeudellista ydintä vastaan, pyrkii täydelliseen irtautumiseen

ja käyttää hajoitusvaajana _komennuskysymystä_ eli vaatimusta

unkarinkielen käyttämisestä myöskin valtakunnanarmeijan unkarilaisissa

joukoissa. Aikojen oloon on yhä enemmän eristetty ja kehitetty

unkarilaista »honved»-armeijaa — jonka suhdetta valtakunnan-armeijaan

sopii verrata norjalaisen »nostoväen» asemaan »linjaväen» suhteen

Skandinavian unionin aikana — ja nyt tahdotaan rikkoa myöskin

unionisopimuksessa vannottu armeijayhteisyys.

Ensimäistä kertaa seisoo valtakunnanpuolisko toista vastaan näköjään

melkein yksimielisenä. Näin kuluu muutamia vuosia jännityksen

kasvaessa, ja unionin ulkokehystä ylläpidetään väliaikaisilla

säädöksillä. Uudenvuodeniltana 1902 sopivat vihdoin hallitukset

uudesta »Ausgleichista»; mutta riippumattomuuspuolueen jarrutus

Unkarin valtiopäivillä tekee sen hyväksymisen mahdottomaksi. Keisarin

mieskohtaista tarttumista asiaan syksyllä 1903 (n. s. Chlopyn

päiväkäsky: »yhteisenä ja yhtenäisenä, jommoinen se on, on minun

sotavoimani pysyvä») seuraa kiistaa molempain pääministerien välillä,

kummankin eduskunnassaan. Jälleen täytyy turvautua väliaikaisiin

järjestelyihin. Silloin tulee alussa vuotta 1905 ratkaiseva tapahtuma:

Unkarin eduskuntavaalit, jotka musertavat (_Tiszan_ johtaman)

vapaamielisen puolueen ja saattavat riippumattomuuspuolueen eturiviin.

Itävalta-Unkarin unioni näyttää lähestyvän loppuansa samanaikaisesti

Skandinavian unionin kanssa.

Mutta Tonavan varrella oli olosuhteiden tukema tarmokas mies, joka

kykeni ehkäisemään hajoitustyön. Keisari nimitti pääministeriksi

_Fejervaryn_, jonka epäparlamentarinen ministeristö kesti myrskyn ja

hajoitti eduskunnan helmikuussa 1906 toimeenpanematta uusia vaaleja.

Se oli epäilemättä valtiokaappauksen rajalla oleva teko; mutta

tarkoitus saavutettiin. Riippumattomien liittoutuma muiden

vasemmistoryhmien kanssa pehmeni tästä voimannäytteestä. Näiden ja

kruunun välillä tehtiin huhtikuussa 1906 sopimus, jonka nojalla

liittoutuma marssi hallitukseen (_Wekerle_, _Kossuth_, _Andrassy_,

_Apponyi_), ja jälkeenpäin toimitetut uudet vaalit tuottivat sille

valtavan enemmistön.

Tämä oli samaa kuin Norjan vasemmisto hallituksessa, mutta sitä

hillitsi keisarin kanssa tehty sopimus, jossa säädettiin että

komentokysymys pannaan pöydälle kunnes _äänioikeusasia_ on ratkaistu.

Ei ole näet kansallis-unkarilaisen politiikan vähimmin tunnusomainen

piirre, että se soittaa eduskuntaista kaikupohjaa vastaan, joka

edustaa hiukkaista yli 6 prosenttia kansasta! Tämä oli keisarin

kädessä valtti, jota hän nyt taitavasti käytti.

Siitä olikin suuri suoranainen tulos: uusi »Ausgleich» lopulla vuotta

1907. Itävalta sai tällöin osuutensa vähennetyksi 2 prosenttia (mikä

vastasi n. 5½ milj. mk.) ynnä erinäisiä rautatie-etuja; unkarilainen

irtaumisliike voitti tulliliiton korvauksen kauppasopimuksella vuoteen

1917 sekä valtiopankkiyhteyden pakollisen voimassapysymisen ainoastaan

vuoteen 1910. _Kossuth_ kehuskeli näkevänsä tässä »Itävallan

valtio-oikeudellisen käsityksen rahaksimuuton». Voikin ymmärtää niitä

itävaltalaisia, jotka ovat sanoneet tätä sopimusta »1917 erääntyväksi

erovekseliksi»; mutta joskus saattaa sattua, että »se, joka voittaa

aikaa, voittaa kaikki», ja niin kukaties tulee tässä tapahtumaan.

Nyt oli aika äänioikeusasian esilleottamiseksi käsillä. Lopulla vuotta

1908 sai maailma nähdä sen kekseliään järjestelmän, jolla hallitus

(_Andrassy_) koetti torjua tätä vaaraa: sarja takeita,

moniäänisyysperiaate ytimenä. Mutta Unkarin eduskunnan jäinen

levottomuus ei sallinut keskittymistä tähän kohtaan. Kansallinen

turhamielisyys janosi uutta tyydytystä, ja äskeinen »Ausgleich»

tarjosi sitä: eroamista _valtakunnanpankkikysymyksessä_ — pankinhan ei

_tarvinnut_ olla yhteisen kauempaa kuin vuoteen 1910. Huolimatta

kauppamaailman varoituksista katsoen Unkarin ilmeisiin etuihin

yhteisyydestä, astuu siis vuoden 1910 lähestyessä »itsenäinen pankki»

valtiollisten iskusanojen etualalle ja tämän kysymyksen pohjalla alkaa

uusi kahnaus. Mutta se saa omituisen lopun: se hajoittaa hallituksen,

keisari kutsuu ohjiin toisen taisteluministeristön,

_Khuen-Hedervaryn_, alussa v. 1910, tämä hajoittaa eduskunnan ja

muodostaa vanhan vapaamielisen puolueen jäännöksistä ja muutamista

muista aineksista »kansallisen työpuolueen», jonka ohjelma panee

pääpainon maan aineelliseen kehitykseen selvittämällä

valtio-oikeudelliset riidat, jotka niin kauan olivat olleet Unkarilla

kahleena jalassa.

Kaksi kertaa ennen, pulmallisina aikoina, oli Hedervarin linnan isäntä

kutsuttu Unkarin hallituksen johtoon (1894 ja 1903) ja häntä on

mainittu »lentäväksi hollantilaiseksi», joka ei näyttäydy ennenkuin

myrsky on oikein kova. Tällä kertaa oli hän käytännöllisellä

ohjelmallaan saavuttava suurenmoisen voiton. Kesäkuun vaalit

murskasivat pöyhkeilypolitiikan ja tuottivat hallituspuolueelle

ehdottoman enemmistön, 255 ääntä varsinaisen Unkarin 413:sta. Pula oli

selvinnyt, yhteinen pankki järjestettiin uudelleen (maaliskuussa

1911), saksa jäi komentokieleksi unioniarmeijan yhteisyyden tueksi —

»67:t», dualismin puoltajat, olivat voittaneet »48:n»

irtaumishankkeen.

Mutta onko olemassa mitään takeita etteikö taistelu leimahda uuteen

liekkiin? Sitä on paras olla ennustamatta, sillä kansallisuusintoisten

mielialojen kuumeviivan nousuja ei käy hevin ennalta arvaaminen. Että

taistelu johtaisi unioninhajoamiseen, lienee kuitenkin tuskin

luultavaa, yleisistä ja pätevistä syistä. Sellainen ratkaisu olisi

näet liian ilmeisessä riidassa valtakunnanpuoliskain omien etujen

kanssa. Unkarin pääministeri _Szell_ vertasi niitä lokakuussa 1902

siamilaisiin kaksoisiin, joita ei voitu leikata erilleen ilman

kummankin hengenvaaraa; se on voimakas sana, mutta siinä on totuutta

pohjalla. Jo Itävallan aluemuodostuma pitkälle ulottuvine

kaartohaaroineen (Galitsia ja Dalmatia) on mahdoton ilman Unkaria

täytteenä: Unkari on sen maantieteellinen täydennys, jota se

puolestaan ei voi luovuttaa. Mutta myöskään Unkaria ei hevin käy

ajatteleminen yksinomaan omien jalkainsa varassa, siltä kun puuttuu

luonnollista satamaa; ei edes vanhempi _Kossuth_ voinut ajatella

Unkaria erillisenä, vaan suunnitteli liittymistä Balkanin niemimaahan

(ajatus, jota myöskin Benoist on käsitellyt). Mutta Itävalta ja Unkari

täydentävät toisiaan myöskin taloudellisesti, teollisuusmaana ja

peltomaana — niiden välinen kauppa lähenee 3 miljardia, mistä Itävalta

saa suuremman hyödyn, ja ne tarvitsevat toisiansa poliittisestikin,

saman slaavilaisen kansainmeren ympäröiminä. Voi siis asettua

arvelevalle kannalle dualistisen järjestelmän suhteen, joka

houkuttelee heitä ottelemaan vyöttöpainia keskenään — kaksi ontuvaa,

jotka kainalosauvoillaan rusikoivat toisiansa — mutta siitä ei liene

epäilystä, etteikö vyö kestä, ainakin kunnes on saatu tehdyksi uusi,

mahdollisesti parempi.

On näet olemassa vielä yksi aihe, minkä vuoksi Itävallan ja Unkarin

täytyy pysyä yksissä. Se näkökanta selittää myöskin kummankin maan

koossapysynnän arvoituksen erikseen. Se asettaa laajemman kehän sen

järjestyneen sisäisen sodan ympärille, jota tässä olemme tutkineet. Se

on ulkopuolella omien kansojen tahtoa ja kansallisuustunteita

suurpoliittisessa täytymyksessä.

Olemme (ed. s. 103) katsoneet Itävalta-Unkarin valtakunnan säilymisen

merkitystä yhdeltä näkökannalta, kun havaitsimme sen olevan Europan

suojana itää ja takeena Balkanin niemimaan metelinpesistä uhkaavia

vaaroja vastaan. Nyt pistää silmään, että se itse on uusi Europaa

uhkaava metelinpesä. Tekee mieli nimittää sitä maanosamme toiseksi

»sairaaksi mieheksi». Sen ehjänä säilyttäminen on siis samanlaatuinen

yhteiseuropalainen tarve ja vähintään yhtä tärkeä kuin polisivalvonta

Balkanilla. Sillä Europa pelkää häiriöitä rajoillansa, jos kaikki nämä

kansat pääsevät valloillensa. Kenties pitävätkin muut suurvallat

senvuoksi Itävalta-Unkaria nyttemmin ei ainoastaan vartijana ulospäin,

vaan ehkä vielä enemmän maanosan rauhalle vaarallisten häiritsijäin

sitojana sisäänpäin. Näiden seikkojen vuoksi täytyy sitä ylläpitää.

Mutta tähän yhteiseen tarpeeseen yhtyy vielä aivan erityinen: Saksan.

Suursaksalaisessa laajennusohjelmassa »Elbe-Eufrat», johon tuonnempana

palaamme, on Itävalta-Unkari kokonaisena ja yhteenkuuluvana yhtenä

välttämättömänä jäsenenä. Siinä on valtakunnalla ehkä lopultakin

kaikkein varmin takeensa. Sen suhde Saksaan on enemmän kuin liitto —

se on henkivakuutus.

Tällaisissa oloissa saa _dynastia_, hallitsijasuku, erikoisen

merkityksen se kun on, niin sisään kuin ulospäin, valtakunnan ainoana

elävänä ykseytenä ja siteenä. Kiistelevät kansat eivät ole tehneet

keisari _Frans Josefin_ kruunua helpoksi kantaa. Sen taakan painamana

63 vuotta,[14] aina vallankumoukseen ja onnettomiin sotiin saakka

valtioelämän kaikki vaihtelut kokeneena, mitä syvinten perhesurujen

varjo piirteissään, nauttii keisarivanhus mieskohtaista arvonantoa,

joka ehkä enemmän kuin mikään muu sisäinen side pitää valtakuntaa

koossa, varsinkin kun hänen perustuslaillisuutensa, kärsivällisyytensä

ja hyväntahtoisuutensa viime vuosien koettelemuksissa ovat omiansa

vahvistamaan kunnioituksen ja uskollisuuden tunteita. Myöskin

perintöruhtinas, arkkiherttua _Frans Ferdinand_, on tehnyt itsensä yhä

enemmän tunnetuksi lujana ja päättäväisenä miehenä. Pelko romahduksen

tapahtumisesta, kun näiden kahden valtion ja yhdeksän kansan vanha

isäntä päättää päivänsä, on viime vuosina huomattavasti vähentynyt.

Äkillisiä muutoksia vastaan on muuten osaltansa vakuutena itse

hallinnon vanhanaikainen hitaus ja vakiintunut järjestys: »Suuremmassa

määrässä kuin muut valtiot», sanoo Schulthess 1909, on Itävalta-Unkari

»sikermä hallintokoneistoja, joita pitää tasaisessa käynnissä hitaasti

työskentelevä keskusvoimakone.»

Albin Geyer tekee 1903 sen hienon huomautuksen, että »vanha

historiallinen maa voi kantaa paljon, vaikkapa sen päällä moni

tepasteleekin puisevin askelin». Tämä näkökohta ei kuitenkaan

riittäisi antamaan uskoa Habsburgien valtakunnan tulevaisuuteen

kansallisuusaatteen aikakautena, ellei olisi tuota historiallista

tehtävää ja europalaista välttämättömyyttä. Tässä näemme suurvallan

samassa valtiollisessa asemassa kuin yllämainitut (siv. 145) pienet

»kansaisvaltiot»: ne sijaitsevat kaikki ilmeisillä kahnauskohdilla,

puskureina, ja niitä ylläpitää vähemmän oma voima, kuin tämä ulkoinen

keskittävä _paine_.

Se ei ole mitään organista valtioelämää.[15] Senvuoksi puuttuu siltä

elämän kehittämismahdollisuuksia ja elämän sopusuhtaa. Itävalta on

tuomittu raahaamaan vaivojansa aikojen halki. Se ei kykene elämään,

eikä saa kuolla.

----------

Itävalta-Unkarin suurvallan huomataan siis lähemmin tutustuessa olevan

ilmeinen anakronismi, muinaisjäännös, ajassa, joka on löytänyt

personallisuusperusaatteen myöskin valtioihin nähden. Niinkuin

muinainen eläinlaji keskellä nykyajan eläinkuntaa on se jäänyt eloon

alkeisemmalta _keskiaikaisen aluevaltion_ kehitysasteelta

nykyaikaisten kansallisvaltioiden keskuuteen. Tavallaan voimme siitä

lukea vieläkin vanhemman tarinan — kertomuksen Babelin tornista, joka

jäi keskeneräiseksi, kun kieltensekaannus kiipeili pitkin kaikkia

seiniä.

Että suurvaltakehitys ei ole mahdollista missä itse valtakunnan

pystyssäpysyntä on pulmallinen kysymys, se on päivänselvää. Ontumalla

ei päästä kilpa-ajopalkinnoille. Niinpä ei Itävaltaa määrää

vaatimattomuuteen maailmanpolitiikassa ainoastaan merenrannikon ja

laivaston puute. Se on merkitykseltään toisarvoinen seikka.

Ratkaisevaa on, että sisäiset riidat lamaavat sen voiman, niin että

ulkoista laajennuspolitiikkaa varten ei jää jäljelle juuri mitään, ja

että nämä riidat toisaalta ovat juurtuneet liian syvälle, jotta

voitaisiin uskaltaa etsiä niiden haihduttajaa tunnetun reseptin mukaan

kääntämällä huomiota ulospäin.

Kansallisuusvastakohdat vaikeuttavat valtakunnan ulkopoliittisia

suhteita suoranaisestikin. Siinä on tsekkiläisten ja muutamien

madjaarilaisten piirien viha saksalaisia vastaan saanut kolmannen ja

korkeimman toimialansa (kuntien ja edustajakamarien yläpuolella).

Yhtäältä katsovat he hyväksi käsitellä kolmiliittoa »pilallesoitettuna

koruklaveerina» (_Kramarz_), toisaalta ovat he harjoittaneet

suurpolitiikkaa omin päinsä tehdäkseen Böömistä yhdyssiteen Venäjän ja

Ranskan välillä ja siten muuttaakseen ranskalais-venäläisen liiton

ranskalais-slaavilaiseksi. V. 1901 olivat nämä hankkeet erittäin

eloisia, niitä innostivat lännessä »Le Journal» ja monet arvokkaat

ranskalaiset politikot (_Deschanel_), idässä venäläinen

panslavistiseura, ja ne saivat näkyväisen ilmauksen noiden kolmen

kansan veljestymisjuhlassa Pragissa lokakuulla. Nyttemmin lienee tämä

kaunis ajatus haalistunut, viime vuosien kokemuksen jälkeen

alkuperäisen liiton hauraudesta. Jäljellä on sentään Venäjän suosio

tsekkiläisiä kohtaan näiden kamppailussa saksalaisia vastaan; niinpä

sovintoyrityksen aikana 1910 kuului innokkaita venäläisiä ääniä, jotka

neuvoivat tsekkiläisiä etteivät »sahaisi poikki sitä runkoa, jonka

nojassa he itse istuvat» antautumalla »veljesmurhapolitiikkaan», joka

tekisi heidätkin vastuunalaisiksi Itävallan sortosuunnitelmista

serbialaisia vastaan (»Novoje Vremja» 30/10 1910).

Jo tämä johtavan venäläisen sanomalehden lausunto osoittaa kuitenkin,

että Itävalta-Unkari yhä otetaan lukuun oleellisena voimana

suurpolitiikassa. Olisikin sangen suuri erehdys pitää tätä valtaa,

joka voi panna liikkeelle 2 miljonaa sotilasta, mitättömänä suureena.

Olkoon että se on raajarikko suurvaltain keskuudessa, ja ettei sitä

senvuoksi nähdä niillä teillä missä vallan palkka kangastaa suurimpana

nykyajassa — sotilasparaatissa Pekingiä vastaan oli se viimeisenä

rivissä, vain 50 miehen edustamana —: Europan vaakaan laskee se

kuitenkin vielä hyvän miekan painon eikä vain itsesäilytystä, vaan

niiksi ollen kasvuakin varten. Sillä on näet määrätty laajennusohjelma

sillä suunnalla, minne sen näköala ylimalkaan on rajoitettu Balkanin

niemimaalla.

V. 1878, Berlinin-sopimuksen 25. artiklan nojalla (_Staatsarchiv

XXXIV_, n:o 6773) Itävalta-Unkari sai oikeuden miehittää _Bosnian_ ja

_Herzegovinan_. Samalla kertaa, saman artiklan nojalla, valtuutettiin

se pitämään varusväkeä turkkilaisen ohella _Novipasarin_ kihlakunnassa

(»sandshakissa»), joka on miehitysalueen eteläinen jatko, Serbian ja

Montenegron välinen vaaja, sekä rakentamaan sen kautta teitä

Mitrovitsaan, mistä rautatie jo kulki Yskybiin ja sieltä Vardarin

laaksoa pitkin Salonikiin. Lisäksi nimitettiin Itävalta, sopimuksen

29. artiklan nojalla, jonkinlaiseksi meripolisiksi Montenegrolle. Tämä

asema oli vankka sekä sinänsä että niiden mahdollisuuksien takia,

joita se avasi. Sen ensimäinen vaikutus oli, että Serbia ja Montenegro

joutuivat Itävallan kaksoiskotkan siipien varjoon. Varusjoukot

Novipasarissa, joiden sijoittamista Itävalta ei laiminlyönyt,

katkaisivat Serbian tien merelle samoin kuin veljesmaahankin ja

asettivat sen hervottomana Itävallan taloudellisen vaikutuksen

alaiseksi (»sikasota»); habsburgilaisen keisarin monien arvonimien

joukossa on myöskin »Serbian suurvoivoodi», ja arvellaanpa että tämä

suojelusoikeus vahvistettiin salaisella sopimuksella 1882. Mutta tämän

yli siirtyy katse pitkin Moravan ja Vardarin laaksoja _Salonikiin_,

jonne bosnialainen rautatielupakin viittasi: toinen rannikko ja toinen

suursatama (Triestin ohella) rannoista köyhimmälle suurvallalle ja

samalla yksi maailmankaupan luontaisia suuria valtimoita — sillä

Salonikista on suora tie Smyrnaan ja Sueziin.

Näin on maailma tottunut katsomaan _Makedoniaa_ Itävalta-Unkarin

pyrintöpiiriksi ja varatuksi perintöosuudeksi Turkin kuolinpesästä.

Vuoden 1878 neuvotteluissa Venäjän kanssa lausui Andrassy kerran tämän

ohjelman suoraan julki, eikä Venäjä siitä pitäen tätä tunnustusta

silmistään jättänyt. Myöskin pyrkimyksinensä kaikkialla läsnäoleva

Englanti on ottanut tämän kehityksen laskelmiinsa ja lienee

mahdollisesti kysymykseentulevaksi vastavedoksi ajatellut

_Suda_-lahden miehittämistä Kreetan pohjoisrannikolla — joka muuten on

sopivalla paikalla sillekin varalle että Venäjä pääsisi vapaasti

liikkumaan Dardanellein salmessa.

Kauan näyttivät kuitenkin nämä hankkeet jäävän todellista pohjaa

vaille. Itävalta ei käyttänyt hyväkseen edes rautatienrakennuslupaa,

vaan tyytyi vain Bosnian ja Herzegovinan olojen järjestelyyn.

Yleisesti onkin tunnustettu, että se täällä (varsinkin

valtakunnanrahaministeri v. _Kallayn_ toimesta) on suorittanut

huomattavan kultturityön. Vasta Kreikan-Turkin sodan levottomana

vuonna 1897 näyttää se kiinnittävän enemmän huomiota suuriin

kysymyksiin, ja silloinkin vain vahvistaakseen status quon (silloisen

olotilan); sitä tähtäsivät näet vuoden kuluessa tehdyt sopimukset sekä

Italian (Albanian vuoksi) että ennen kaikkea Venäjän kanssa.

Vuodesta 1897 olivat näinollen molemmat vastustajat Itävalta ja Venäjä

yksistä puolin Balkanin rauhan takuumiehinä. Tämän sopimuksen merkitys

kasvoi sitä mukaa kuin _Makedonian kysymys_ nyt alkoi tulla

päiväjärjestykseen.

Toista vuosikymmentä on tämä kysymys ollut yhtenä Europan päähuolia.

Joka kevät on se palannut niinkuin »valtiollinen heinäkuume»

(Schiemann), milloin ankarampana, milloin lievempänä. Sen

ymmärtämiseksi on otettava huomioon Balkanin niemimaan

kansatieteellinen omituisuus: slaavilainen rotujuova (bulgarialaisia

ja serbialaisia) leveysasteen ja slaavilaisvastainen meridianin

suuntaan (helleenejä ja romanialaisia: muinaisen Kreikan ja Rooman

myöhäisiä jälkeläisiä). Näiden välisenä maantieteellisenä

leikkauskohtana on Makedonia luonnollisena polttopisteenä niiden

katkeralle kamppailulle kansallisuuden nimessä.[16] Täällä kohtaavat

siis toisensa kreikkalaisten, bulgarialaisten ja serbialaisten

lähimmät suurvalta-unelmat nousten toisiansa ynnä turkkilaista isäntää

vastaan. Mutta slaavilaisten takana seisoo Venäjä, ja

slaavilaisvastustajain takana monien slaavilaisten holhooja, Itävalta.

Makedonian kysymys on siis uusi keskipakoisvoiman synnyttämä

irtaumisliike niinkuin niin moni entinen Turkin valtakunnassa, mutta

monien pyyteiden hämmentämä: ensinnäkin kreikkalaisten, serbialaisten

ja bulgarialaisten taholta näiden paikalliskahnauksissa — sitten

Itävallan ja Venäjän puolelta suurpoliittisessa jännityksessä.

Kysymyksen kehittyminen oli seuraava. Suuri kahnaus verhottiin

yhteistoiminnan politiikkaan — edellyttämällä toisten suurvaltain

valtuutusta — paikallista vastaan, joka kävi yhä melskeisemmäksi. V.

1902 puhkesi ilmikapina Turkkia vastaan, ja 1903 alkoivat takuuvallat

sekaantua asiaan: ensin uudistusohjelmalla (Wienissä helmik.), mutta

pian suoranaisen väliintulon muodossa (Mürzstegissä lokakuussa).

Niinpä ajettiin läpi, että turkkilainen käskynhaltija Makedoniassa

saisi rinnalleen venäläisen ja itävaltalaisen »siviliasiamiehen», sekä

että europalainen kenraali europalaisten upseerien avulla johtaisi

santarmistoa. Keväällä 1904 oli tämä koneisto käynnissä. Mutta kun

levottomuutta jatkui, vaihdettiin venäläis-itävaltalainen valtuus

suurvaltain yhteiseen esiintymiseen toukokuussa 1905, ja alussa vuotta

1906 oli välityskoneistoa lisätty neljällä »finanssineuvoksella»

muiden suurvaltain puolelta.

Tässä ilmenee Englannin kasvava vaikutus. Jo Mürzstegissä oli sillä

ollut kätensä mukana; nyt lähestyy se Venäjää yhä enemmän, ja syksyllä

1907 solmitaan sopimus, joka uhkaa livahuttaa Itävallan pois

ensimäisestä rivistä Balkanin-politiikassa. Vuotta ennen oli myöskin

Serbia yrittänyt taloudellisesti vapautua, rohjennut ryhtyä

tullisotaan suuren naapurinsa kanssa ja todella onnistunutkin

löytämään uuden kauppapoliittisen suunnan, niin että Itävalta kahdessa

vuodessa supistui 90:stä 15 prosenttiin sen vientimarkkinoista. Näin

ollen on selitettävissä, että Itävalta-Unkarin uusi

ulkoasiainministeri, vapaaherra _Aehrentha!_ — nojautuen myöskin

vuoden 1907 »Ausgleichiin» Unkarin ja Itävallan välillä — katsoo ajan

tulleen aktiviseen toimintaan. V. 1906 oli Bosnian päärata valmistunut

Novipasarin rajalle (Uvatsiin); uutena vuonna 1908 sai maailma kuulla,

että Itävalta nyt oli käyttänyt oikeuttansa ja sulttaanin kanssa

sopinut 19 peninkulman pituisen rautatien rakentamisesta »sandshakin»

halki. Tämä kulkuneuvopolitiikka merkitsi lujempaa otetta molempiin

serbialaisiin pikkuvaltioihin — muistuttaen Englannin politiikkaa

buurivaltioiden suhteen Etelä-Afrikassa — ja pienen Uvatsista

Mitrovitsaan ulottuvan yhdysradan takana häämötti laajempi yhteys:

Wien—Saloniki.

Nyt syntyi levottomuutta suurpoliittisessa leirissä.

Venäläis-itävaltalainen yhteistoiminta ja sovinto on lopussa; Venäjä

esittää heti rautatiepoliittisen vastavedon Tonavan—Adrian-radan

muodossa (Nischin ja Mitrovitsan kautta Antivariin), mikä kuitenkin

toistaiseksi on pysähtynyt paperille, ja liittyy kesäkuussa 1908

(hallitsijakohtaus Tallinnassa) Englantiin likeisemmin kuin

milloinkaan ennen, yhteisen ja kiinteämmän Makedonian-politiikan

perustalla. Suoranaisena vastauksena tähän on tapaus, joka äkkiä

muuttaa kaikki: nuorturkkilaisten vallankumous. Eivät ainoastaan uudet

suunnitelmat jouda nyt hyllylle, vaan myöskin toimessa oleva

kansainvälinen hallinto Makedoniassa (uudistettu kuudeksi vuodeksi

maaliskuussa 1908) pyyhkäistään pois, ja koko kysymys katoaa

näköpiiristä.

Mutta sijalle nousevat _Bosnian kysymyksen_ vielä vaarallisemmat

pilvet. Kun vapaa Turkki kutsui myöskin itävaltalaisten miehittämät

alueet valtiopäiville Konstantinopoliin, ei väliaikaista tilaa voinut

kauempaa jatkua. Kirjelmässä ulkoasiainministerilleen 5. lokakuuta

1908 »ulotti» keisari Frans Josef »suvereenioikeutensa»

Bosnia-Herzegovinaan (asiakirjoja Schultessin julkaisussa, s. 270 ja

seur.). Miehittäminen oli saavuttanut tarkoitusperänsä,

valtakuntaan-yhdistämisen. Mutta heti ollaan valmiita maksamaan siitä

hintaa; Itävalta poistaa varusväkensä Novipasarista ja jättää

sandshakin takaisin sulttaanin häiritsemättömään valtiuteen — jolloin

myöskin rautatiesuunnitelma tuntuu raukeavan.

Tämä toimenpide repi viimeisenkin verhon 1897 tehdyn sopimuksen yltä

ja paljasti vihamielisen vastakkaisuuden, joka kinan jatkuessa sai

mieskohtaisen »kaksintaistelun» muodon Itävallan ja Venäjän

ulkoasiainministerien välillä. Turkki toimeenpani itävaltalaisten

tavarain hylkimisen, Venäjä työnsi Serbiaa edellään sodanuhkauksena

Itävaltaa vastaan, eikä kukaan saattanut erehtyä siitä, etteikö

Englanti seisonut takana. Vaadittiin kansainvälistä kongressia, kuten

rikotun Berlinin sopimuksen syntyessäkin. Myöskin Italia, haluten

»korvausta», asettui tälle puolelle. Ainoastaan Saksa seisoi

»Nibelungen-uskollisuudessa» liittolaisensa puolella; ja sen vakavat

varoitukset Pietarissa maaliskuulla 1909 saivat pilvet hälvenemään.

Venäjä peräytyi, silloin eikä käynyt sotaa ajatteleminenkaan:

suurvallat hyväksyivät yhdistämisen, ja pieni Serbia, pettyneenä

kaikissa tulevaisuustoiveissaan, sai jälleen ryömiä Itävallan

jalkoihin. Ainoastaan Montenegron onnistui saada voitokseen

vapautuminen Itävallan holhuun-alaisuudesta Berlinin sopimuksen 29.

artiklan mukaan.

Viimeksimainittu oli uusi uhraus, jonka Itävalta sai tehdä

yhdistämisen vuoksi. Eivätkä uhraukset pysähtyneet siihen.

Lopullisessa sopimuksessa Turkin kanssa, joka tehtiin jo helmikuussa

1909 (painettu _Geographen-Kalenderissa_ v. 1910, s. 51 ja seur.), oli

se sitoutunut maksamaan yli 40 milj. kruunua käteistä turkkilaisten

sikäläisten valtiontilusten lunastamiseksi, lisäksi tekemään Turkille

edullisen kauppasopimuksen sekä periaatteessa luopumaan postinhoidosta

ja »kapitulationeista» (sopimuksesta, jonka mukaan sen Turkissa

oleskelevat alamaiset olivat vapautetut Turkin oikeusviranomaisten

tuomiovallasta). Tämän lisäksi tulivat vihdoin turkkilaisen

tavarainhylkimisen, boikottauksen, aiheuttamat vahingot ja sangen

suuret kustannukset sotavalmeudesta.

Epäilemättä on vuoden 1908 politiikka kohottanut valtakunnan arvoa

ulospäin. Yleensäkin saapi sen ulkopolitiikasta aivan toisen

levollisuuden ja lujuuden kuvan kuin sisäisestä historiasta;

samoinkuin delegatsionien istuntojen leimana on arvokkuus, jota

turhaan etsii valtiopäiviltä. Keisarin ja ulkoministerin personien

edustama valtakuntayhteys astuu tässä esille. Nythän saikin maailma

nähdä todellisen toimen, ilmauksen päättäväisyydestä ja voimasta,

aivan erikoisesti yllättävän kun se tuli juuri hajaannuksen pääpesästä

valtakuntasikermässä. Ei kummakaan, että vanha varovainen Europa

ällistyi ja että Aehrenthalia ruvettiin pitämään »Europan mustana

hevosena»! Mutta kun huumaukset haihtuvat ja historia tekee

tilinpäätöksen, niin nähdään kenties että hinta ei ole ollut

kohtuullisessa suhteessa saatuun tavaraan. Missään tapauksessa ei uusi

alue tule edistämään valtakunnan-yhteyttä. Sen väestö on

slaavilais-serbialaista ja sellaisena saksalaisvihollista; eikä se

vitkastellut näiden tunteiden ilmaisemista, kun sen uudet maapäivät

kesällä 1910 kokoontuivat.

Suhteet vieraisiin valtoihin, jotka Bosnian-kahnauksen takia joutuivat

räikeään valoon, palasivat vasta vähitellen vanhoihin uomiin. Kauimmin

kesti närkkä _Venäjää_ vastaan: vastaponnahdus ystävyydestä 1897,

samoin kuin vuosikymmen sitä ennen oli vastapontta ystävyydestä

Reichstadtissa 1876, joka puolestaan höllytti Krimin-sodan jälkeisen

ankaran jännityksen — kuten näkyy, säännöllinen luode ja vuoksi, kuten

sopii odottaakin naapurien kesken, joiden väliset rajat ovat

luonnottomat (Galitsiassa) ja jotka kilpailevat samasta päämäärästä

(Balkanilla). Nyrpeys Pietarissa ilmeni m. m. sillä tavoin, ettei

yksikään suuriruhtinas saapunut keisarin riemujuhlaan Wieniin 1908, ja

että tsaari Nikolai matkallaan Italiaan 1909 karttoi Itävalta-Unkarin

alueita. Vasta maaliskuussa 1910 palautettiin säännölliset suhteet,

joten Wien ja Pietari jälleen saattoivat keskustella toistensa kanssa

ilman Berlinin tai Parisin välitystä.

Heti senjälkeen, kuningas Edwardin kuoltua, parani suhde _Englantiin_,

joka selkkauksessa varmaankin oli kärsinyt suurimman vahingon; sillä

Englannin julkivihollisuus loukkasi Itävaltaa sitäkin enemmän, kun

tässä kahnaukselta tyyten puuttuu asiallista pohjaa — vaikkakin

Wienissä kyllä ymmärrettiin, että Englannin uhkauksen todellinen

osoite oli Berlini.

Kahnauksen tärkein ja pysyvä tulos on jo kolme vuosikymmentä kestäneen

liiton lujittuminen _Saksan_ kanssa. Saksan epäitsekäs valmeus

täyttämään liitosta johtuvat äärimmäisetkin velvoitukset — vastineeksi

Itävallan esiintymiseen sen »loistavana varamiehenä» Algecirasissa

1906 — vaikutti suotuisasti semmoisillakin tahoilla, joilla liittoa

oli vanhastaan vastustettu. Niinpä oli unkarilainen sanomalehdistö,

joka vielä 1906 pahasti muristen uumoili Saksan vastarintaa

irtaumispuuhissaan, nyt tulvillaan kiitollisuuden-ilmauksia

liittolaisen kunniaksi. Syksyllä 1910 sai se uuden aiheen samanlaiseen

tyydytykseen, kun berliniläiset pankit yhdessä wieniläisten kanssa

välittivät suuren unkarilaisen lainahankkeen, joka Parisissa oli

mennyt karille valtiollisista syistä: kahnauksen maininki, joka

saattoi ranskalaissuosion Budapestissä laimenemaan. Niinpä on

Saksan-Itävallan liitto Bosnian-kahnauksen johdosta tiivistynyt

kiinteämmäksi yhteydeksi kuin milloinkaan ennen: vankimmaksi

realiteetiksi (tosiolioksi) Europan nykyisessä kansainvälisessä

tilanteessa.

Sitävastoin paljasti kahnaus vielä kerran toiseen liittolaiseen

yhdistävien siteiden konesaumoja. Tätä on sattuvasti kuvattu siten,

että Itävalta ja _Italia_ eivät voi elää yksissä muutoin kuin joko

liittolaisina tai vihollisina. Niiden välillä ei ole ainoastaan

Irredenta, vaan myöskin kilpailevia pyrkimyksiä Balkanin niemimaalla:

niin ilmeisessä yhteydessä että irredentismi vaikenee heti kun

Italialle ilmestyy toiveita Balkanilla, mutta »viriää kuin vihuri

italialaisten asumilla rannikoilla», kun nämä toiveet pettyvät

(Blaskovich). Uusitut mieskohtaiset uskollisuudenvakuuttelut (viimeksi

syksyllä 1910 ulkoministerien kohtauksessa) verhoavat yhä heikommin

näitä oleellisia tekijöitä (vrt. tuonnempana s. 202). Miten

arkaluontoinen suhde on, on käynyt ilmi Italian nykyisessä sodassa

Turkkia vastaan; Itävalta lienee jo kahdesti tehnyt muistutuksia

Italialle (sotatoimia vastaan Albanian rannikolla ja Egeanmerellä,

loka- ja marraskuussa 1911). Alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että

tämän liiton päivät ovat luetut.

Ulkopolitiikan alalla on jäljellä vain huomautus, että suhteita

_Ranskaan_ vain samentaa suurpoliittinen ryhmittyminen eri leireihin,

että suhde _Turkkiin_ on parantunut sitä mukaa kuin suhde Italiaan on

huonontunut sekä että samat suunnitelmat Makedonian suhteen saattavat

Itävallan ehdottomaan vastakkaisuuteen _Bulgarian_, voimakkaimman

Balkanin-valtion kanssa — huolimatta likeisestä yhteistoiminnasta

uhkaavina lokakuunpäivinä 1908.

----------

Itävalta-Unkarin toiminnan Bosnian kysymyksessä sopisi kenties,

kaikesta huolimatta, katsoa olleen hintansa arvoisen, jos sen todella

olisi onnistunut kääntää riitelevien kansallisuuksien katseet niiden

omista huolista ja vaatimuksista suureen valtioon kuulumisen etuihin.

Sen pahempi on tämmöisiä merkkejä tuskin havaittavissa. Teko tuli

mahdolliseksi pääkansojen kannatuksen avulla, saksalaisten

vahvistaakseen siteitä Saksan kanssa, unkarilaisten nöyryyttääkseen

slaavilaisia; ja tuskin oli muuta puoluetta kuin radikalien

tsekkiläisten (_Kramarz_), joka suorastaan sitä vastusti (nämä, kuten

sosialidemokraatitkaan, eivät ottaneet osaa keisarin juhlimiseen

1908). Mutta sen jälkeen näyttää kaikki palanneen entisiin uomiinsa —

aina siihen saakka, että viimeiseltä (marraskuussa 1911) on saatu

nähdä _koirapiiskaa_ käytettävän todistuskappaleena

eduskuntakeskusteluissa Franzensringin varrella!

Valtakunnan kannattajat odottavat kaipauksella sitä päivää, jolloin

nämä hillittömät kansat ovat löytäneet jonkun mahdollisen

elämisen-muodon, kuten uskonnolliset suunnat Saksan valtakunnassa, ja

»rotuimperialismi» on alistunut terveen taloudellisen politiikan alle,

joka voimakkaasti ottaa vaarin rikkaan maan ja suotuisan aseman

eduista, ei vähimmin itämaiseen kauppaan nähden (Blaskovich, Sieger).

Näiden toiveiden kannalta on valtakunnan suurpoliittinen

vierailunäytäntö 1908 katsottava toiseksi voitoksi, niinkuin Itävallan

valtiosäännön kansanvaltaistuttaminen 1907 oli ensimäinen. Mikään ei

tahdo auttaa kansallisuuskiihkon kuumetta vastaan. Se, joka tietää,

että yhteenkuuluva kansallisuus on nykyaikaisen valtion _sielu_,

ymmärtää myöskin, että mikään ei _voi_ auttaa — ainakaan ei ennenkuin

pikkukansojen kamppailu tilasta on alkanut pysähtyä siedettäviin

rajoihin, niin että liittorakennus on voitu pystyttää.

Valtakunnan ongelma ei siis ole mitään muuta eikä vähempää kuin itse

yleisvaltion pienoiskoossa: ongelma, miten eri ihmisrodut ovat

totutettavat korkeampaan valtiolliseen yhteyteen. Näin vaivanalainen

tehtävä sisäänpäin ei jätä mitään voiman ylijäämää itsenäisiin

tehtäviin ulospäin. Mutta se voi kyllä sopeutua jatkuvaan elämään

valtiokerhon palveluksessa; »salpanako pangermanismin ja panslavismin

välillä» (Blaskovich) vaiko avaimena edelliseen, sen tulevaisuus

ratkaiskoon. Lienee myöskin ajateltavissa, että se ajan oloon voi

saada vielä yhden tai toisen kansan tai kansanrippeen kuormaansa. Se

vain vielä räikeämmin osoittaisi sitä omituista valaistusta, jonka

historian ylväs iva nyttemmin on levittänyt valtiokerhon vanhimman ja

arvokkaimman jäsenen ylle, tekemällä sen maista jonkinlaisen

kaatopaikan valtiokerhon pienille rauhanhäiritsijöille...

Tämä on päävaikutelma, jolla me eroamme tästä omituisesta

suurvaltamuodostumasta, joka elää valtiollisen välttämättömyyden,

historiallisen perimyksen ja juoksevan virran varassa, mutta jolta

puuttuu ainoa tarpeellinen: kansallinen personallisuus.