II. KUKISTUNEITA SUURVALTOJA

_Turkin_ suurvalta. — Balkanin niemimaan geopoliittinen tehtävä. —

Läheisen idän kysymys. — Panislamismi ja nuorturkkilaisten

vallankumous. — Pyreneain niemimaan maantieteellinen asema ja

historiallinen konjunkturi. — _Portugal_ ja _Espanja_. — Espanjan

suurvallan rappeutuminen. — Nykyinen Espanja. — Portugalin

rappeutuminen ja nykyinen asema. — »Iberian liitto» ja »latinalainen

liitto». — _Hollannin_ suurvallan maantieteelliset ja historialliset

edellytykset. — Sen heikkoudet: tilan ja valtiollisen järjestelyn

puute. — Hollannin nykyinen asema. — _Ruotsin_ suurvalta. —

Sotilaallinen ja psykologinen voima. — Maantieteellinen ja

taloudellinen heikkous. — Nykyinen asema unionin hajottua.

Ennenkuin ryhdymme tarkastamaan nyt eläviä ja tunnustettuja

suurvaltoja, näyttää sopivalta luoda vielä silmäys taaksepäin

menneisyyteen ja lyhykäisesti eritellä muutamia suurvaltamuodostumia,

jotka historia jo on siirtänyt valtioiden ylimmän seurapiirin

ulkopuolelle. Niiden tarina on päättynyt sikäli, että ne nyt jatkavat

elämäänsä vain pikkuvaltion vaatimattomissa oloissa; niistä käy siis

tutkiminen ei ainoastaan niitä voimia, jotka nostavat valtioita ylös,

vaan myöskin niitä syitä, jotka vievät ne alas. Historia itse esiintyy

siis tässä opettajana, tarjoten vertauskohtia johdoksi nykyajan

suurvaltojen arvostelulle: ainoa ylimalkaan käytettävissämme oleva

lähde kokemusperäiseen tietoon tässä aineessa, kun on kysymys

alasmenon enteistä.

Emme kiinnitä tässä huomiota niihin mieskohtaisiin suurvaltoihin,

joiden kukistuminen ei kaipaa muuta selitystä, kuin että se

satunnainen voima, joka niitä kannatti, kukistui. Emme viivähdä

myöskään elimellisesti kehittyneissä suurvaltioissa muinaisaikoina,

jolloin kultturipiirissä ei ollut tilaa useammalle kuin yhdelle

kerrallaan eikä varsinaista kilpailua niin ollen saattanut syntyä.

Niin opettavaista kaikille ajoille kuin vanhan roomalaisvallan rappion

ja kukistuksen (»decline and fall», Gibbon) tutkiminen onkin, ei siitä

ole suoranaista apua sille, joka tarkastaa nykyajan suurvaltoja, jotka

elävät monisokkeloisessa valtiosikermässä, keskinäisessä taistelussa

olemassaolosta.[4]

Etsiessä muistoja jostakin siinä taistelussa menetetystä

suurvalta-asemasta löydämme niitä, kuten jo ylempänä olevassa

historiikissa mainittiin (siv. 33) meidän maanosamme neljältä

nurkalta: Balkanin ja Pyreneain niemimaalta, Reinin suistamolta ja

Itämeren rannoilta. Rajoitamme siis katselmuksemme niihin,

vuorojärjestyksessä.

----------

Ensimäinen näistä nyttemmin kukistuneista suurvalloista esiintyi sillä

historian vahvasti merkitsemällä niemimaalla, missä kolme maanosaa

helpoimmin yhtyy ja Europaa erottavat kapeat salmet Aasiasta vähemmän

kuin idässä Uralinvuoret. Tylyin vuorijonoin ja satamista köyhin

rannoin kääntää _Balkanin niemimaa_ selkänsä Italialle, joka

puolestaan kääntää selkänsä Balkanille, jotenka Adria leveänä virtana

vie liikettä pitkin suuntaansa perukasta suuhun enemmän kuin rannalta

toiselle. Sitävastoin levittää Egeanmeri saarimaailmansa kuin

siltakiviksi kulkua varten niemimaalta Vähään-Aasiaan, ylempänä

lähestyvät maanosat toisiaan melkein kosketukseen saakka, ja

Keski-Europasta tulee Moravan laakso kokoamaan Aasian liikennettä

Maritsan ja Vardarin haarain kautta.

Varsinkin edellinen tie, Maritsa—Morava, on Europan vanha valtaväylä

itään. Sinne olivat jo roomalaiset rakentaneet yhden kuuluisia

sotateitään; sitä tietä ovat sittemmin kuluttaneet väsyneet

ristiretkeläisjalat matkalla pyhää hautaa kohti, heidän jälkeensä

raisujen turkkilaishevosten kaviot Aasian vastavierailulla, ja samaa

uomaa porhaltaa nyt »Orient express», idän pikajuna, Belgradin ja

Konstantinopolin väliä.

Balkanin niemimaa on siis kauttakulkumaa, eikä erikoinen oma

maailmansa. Suurten kulkuteiden takana tapaa ison maan- ja

kansatieteellisen hajaannuksen, mutta ei mitään luonnollista kehystä

kaiken ympärillä. Ja historian määräämä pääkaupunki, jonka asemalla

kahden maanosan ja kahden meren välillä ei ole vertaistaan

maapallolla, viittaa ehdottomasti suurempaan valtakuntaan, joka

yhdistää molemmat rannat. Niin oli vanhain roomalaisten aikana, niin

myöskin bysanttilaisten; niin kävi kolmannenkin kerran, kun

Konstantinopoli keskellä 1400-lukua joutui turkkilaisten käsiin.

Balkaninniemimaa ei siis esiinny historiassa suuren valtakunnan

alkuna, tuskinpa edes ytimenäkään, vaan pikemminkin lisäkkeenä; eikä

se kukaties saata milloinkaan tulla muuksi. _Osmannien suurvallassa_

tuli se muodostamaan sivustan luoteista vastaan, afrikalaista

vastaavan europalaisen siiven, sittenkun valta oli levinnyt

käsittämään Europan kultturin kaikki kehtomaat Eufratin ja Niilin

varsilla ja Välimeren sisimmissä sopukoissa. Että vallan painopiste

tuli olemaan tällä sivustalla, riippui sen perimyksistä ja ankarasta

kahnauksesta Europan kultturimaailman kanssa täällä; mutta vallan ydin

ja kannattava perusta oli epäilemättä Vähä-Aasia, ja on vielä nytkin.

[Kuva: Eurooppa noin 1789]

Me saatamme nyttemmin heti nähdä keinotekoisen piirteen tässä

vallassa, jolta puuttuu maantieteellistä yhteyttä ja lujaa kehystä. Ei

puhettakaan kansallisista siteistä tai luontaisista rajoista. Toiset

voimat yhdistävät ja pitävät koossa: niiden joukossa ensimäisenä

uskonnollinen kiihko. Turkkilainen suurvalta esiintyy vanhemman

arabialaisen historiallisena perijänä — niinkuin keskiaikainen Saksan

keisarikunta muinaisen Rooman —: se on aatteeltaan _kalifaatti_,

Islamin valtiotamuodostavan laajenemisvoiman ilmaus. Mutta valta, joka

syntyy ja pysyy pystyssä tällaisten psykologisten tekijäin varassa,

alkaa luhistua, niinpiankuin kansansielun nousuaalto jälleen

laskehtii.

Valta tarvitsee objektivisia, olokohtaisia, edellytyksiä ja realista,

asiallista, tukea luonnossa tai kultturissa. Siinä kohdassa on

Osmannin valta pettänyt. Se ei milloinkaan saanut lujaa

yhteiskuntaperustaa eivätkä sen johtajat näy sellaista todenperään

etsineenkään. He ovat ajan pitkään laiminlyöneet kaikki aineelliset

kultturitehtävät; he ovat antaneet muinais- ja keskiajan vanhojen

kastelulaitteiden rappeutua niin että luontainen kuivuus näillä mailla

on uudelleen vallannut seudut, jotka muinoin välkkyivät vaurautta; he

eivät ole ajatelleetkaan valtakunnan vastaista vaurastumista ja sen

todellista sisäistä elinvoimaa, päästäkseen vain huolehtimaan armeijan

toimeentulosta miten kuten. Tämä on yhteiskunnan oikeutettujen

vaatimusten uhraamista alkeellisten valtiotehtäväin yksipuolisen

huollon vuoksi: syvällä piilevä piirre Islamin omassa luonnossa

tyypillisenä _paimentolais_uskontona — »missä aura kulkee, siinä

kävelee häpeä rinnalla», sanoo eräs koranin kohta — mutta siitä koituu

kosto lopulta. Niinpä olikin jouduttu siihen, että »suurturkki», joka

vielä vähän yli 200 vuotta sitten piti koko kristikuntaa

vavistuksessa, viime aikoina on elänyt melkein kuin vararikontekijä

ilman muuta ajatusta kuin ettähän pysyy pystyssä vielä hetken, sillä

välin kuin sen valtakunta on alkanut arveluttavasti muistuttaa

Odysseun kartanoa, missä kosijat isännöivät mielensä mukaan isännän

poissaollessa.

600-vuotinen historia näyttää tässä kallistuvan loppuansa kohti. Se

kohoaa mahtavaa vauhtia 1300-luvulla, nousee huippuunsa 1500-luvulla,

saa ratkaisevan kolauksen Wienin muureja vastaan 1683 ja vajoaa sitten

takaisin yhä enemmän vain maleksivaan tilaan, kunnes 1800-luvulla

hajaannus alkaa molemmilla sivustoilla, Europassa ja Afrikassa. Vanhat

alustalaiset toimivat tässä puuhassa yhdessä nykyisten suurvaltain

kanssa: kreikkalaiset, romanialaiset, serbialaiset ja bulgaarit ovat

lohkaisseet itselleen omat palstansa Turkin europalaisista maista,

Ranska on ottanut Tuniksen ja tähtää Syyriaa, Englannilla on jo Egypti

ja Kypro ja kaistaleita Arabiasta samalla kun se kurkottaa kättään

Arabian muihin osiin ja Mesopotamiaan, Italia tavoittaa Tripolia ja

katselee kaipaavin silmin meren yli Albaniaan, Itävalta on ottanut

Bosnian-Herzegovinan ja himoitsee vielä Makedoniaa ynnä Salonikia,

Venäjä ja Saksa tähtäävät koko valtaa joko väkivaltaisen alistamisen

tai rauhallisen liiton avulla. Eikö tämä muistuta konkurssipesän

rahaksimuuttoa? Tämä tilanne on synnyttänyt lentävän sanan »sairas

mies» ja tehnyt _läheisen idän kysymyksestä_ Europan suurimman huolen

1800-luvun jälkipuoliskolla; näytti näet olevan vain lyhyen ajan

kysymys, milloin perinnönjako tapahtuu, ja oli tuskin luultavaa että

kuolinpesän omaisuutta saataisiin jaetuksi ilman keskinäistä kiistaa

omatekoisten perillisten kesken.

Mutta sairas mies — jonka terveydentila saattoi jo Ludvig XIV:n

lähettilään 200 vuotta sitten pudistamaan päätänsä — on osoittautunut

merkillisen elinvoimaiseksi. Että sen sotahenki ei ole lamaantunut,

sai maailma nähdä sodassa Kreikkaa vastaan 1897, kun malttamattomin

perijäksipyrkijä sai surkean kurituksen. Sen jälkeen ovat erinäiset

merkit viitanneet, joskaan ei ennalleennousuun, niin ainakin

parantumiseen. Abdul Hamid II, jonka hallitus täyttää kokonaisen

miesiän mitä vaikeimmissa oloissa, keksi keinoja ei ainoastaan

armeijan uudestijärjestelyyn saksalaisten johdolla (kenraali _v. d.

Goltz_ 1883—1895), vaan myöskin laiminlyötyjen yhteiskunnallisten

tehtävien alkuunpanoon ainakin yhdellä alalla, nimittäin

kulkulaitoksen. _Makedonian kysymys_ oli, osana vanhaa läheisen idän

kysymystä, vuodesta 1902 jälleen viitannut rappeutumisen aikakauteen,

mutta _Bagdad-_ ja _Hedshas-radat_ viittaavat eteenpäin valtakunnan

voimistumiseen, painopisteenä sen aasialainen osa.

Me tapaamme nämä aineet nykyisten suurvaltain luvuissa, sillä

suurpolitiikalla on yhä muutamia kaikkein herkimpiä kahnauskohtiaan

Turkin alueella. Tässä mainittakoon vain muutamia sanoja

Hedshas-radasta; se on Turkin vallan »sisämaanrata» Damaskosta

Mekkaan, valmistunut Medinaan saakka 1908 ja tarkoitettu aikanaan

liitettäväksi yhteen Anatolian rautateiden kanssa (aukko ulottuu

Alepposta Bulgurluun) ja siis suoranaisesti yhdistämään kalifin

maallisen pääkaupungin pyhiin paikkoihin. Rakennettuna suureksi osaksi

koko islamilaisesta maailmasta saaduista vapaaehtoisista lahjoista

kertyneillä varoilla — varustettuna »moskeijavaunuilla», joissa

Mekkaan matkustavat pyhiinvaeltajat voivat suorittaa hartausmenojansa

matkalla aavikon halki — on tämä rautatierakennus selvänä todistuksena

siitä kuinka voimakkaana uskonnollinen piirre elehtii Turkin kasvoilla

vielä teollisuusaikakauden kynnyksellä. Joskin rata valtiollisessa

suhteessa lähinnä näyttää olevan silta turkkilaisen ja arabialaisen

välisen perinnäisen vastakohdan yli, niin laajentaa se samalla

näköpiiriä sen yli koko muhamettilaiseen maailmaan ja vahvistaa Turkin

asemaa tämän luontaisena keskustana. Niiden 25 miljonan takana, jotka

välittömästi ovat sulttaanin alamaisia, häämöttää varjoina kaksisataa

miljonaa oikeauskoista uhkaavassa _panislamiittisessa_ vastarinnassa

Europaa vastaan.[5] Abdul Hamidin Jildis-kioskiin lienee siten

todellakin kulkenut lankoja Islamin kaikilta kulmilta, Kiinasta ja

Intiasta ja Malaijien saaristosta ja Saharan ääriltä.

Joskin uskonkiihko on menettänyt paisuntavoimansa, niin ei se näin

ollen suinkaan näytä olevan kuollut; saattaapa tapahtua että se

näyttää olleensa vain väliaikaisesti ehtynyt lähde, joka pitkän

kuivuuskauden jälkeen jälleen rupeaa pulppuamaan. Ei ole mahdotonta,

etteikö Muhamedin kipinä vielä kerran voi sytyttää »pyhää sotaa»

kalifin lipun alla uskottomia vastaan. Varmaa on, että

muhamettilaisessa maailmassa nykyään on olemassa kuohuntaa, joka

kerran voi koitua suurpoliittiseksi tekijäksi, — »mustaksi vaaraksi»

Europalle.

Tänä viime vuosien kehityskautena tuntuu myöskin osa muinaista

itsetuntoa palanneen osmannilaisiin maihin (»memalik i osmanije»).

Kenraali _Goltz_ havaitsi upseerikunnassa »komean jäännöksen vanhaa

valloittajaylpeyttä ja suurta herkkyyttä valtakunnan suuruutta

kohtaan», ja rauhankongressissa Haagissa 1907 esitti Korkean Portin

edustaja vaatimuksen päästä »ensimäisen arvoluokan valtojen» joukkoon.

Sopii lisätä, että tätä paikkaa Abdul Hamidin aikana haettiin

etupäässä Saksan turvin: ei ainoastaan sotalaitos vaan myöskin

rautatiepolitiikka oli tyyten saksalaisen vaikutuksen alaisena.

Näissä oloissa tuli yllätyksenä koko maailmalle vallankumous kesällä

1908, »nuorturkkilaisten» voitto ja eduskuntainen valtiosääntö, ja

sitten keväällä 1909 Abdul Hamidin kukistaminen valtaistuimelta ja

täydellisen eduskuntaisuuden toimeenpano. Vallankumouksen lähin luonne

oli selvä: shakkiveto Europaa vastaan, kuten edellinen eduskuntakoe

1876. Suurvallat ottivatkin heti kätensä pois Makedoniasta, se kysymys

katosi päiväjärjestyksestä. Sen sijaan menetettiin Bosnia ja Bulgaria

lopullisesti, ja uusien vallanpitäjäin kansalliskiihkoinen politiikka

synnytti vaarallisia liikkeitä varsinkin Albaniassa ja Arabiassa; kun

nämä v. 1911 ainakin osaksi saatiin asettumaan, yltyi Tripolia koskeva

riita Italian kanssa kiihkeäksi, ja afrikalaisen sivustan viimeinen

jäljelläoleva kaistale on todennäköisesti nyt katsottava menetetyksi.

Päättäen siitä, mitä tähän saakka on tapahtunut, eivät

nuorturkkilaiset siis näytä esittävän kotiinpalanneen Odysseun osaa.

Päinvastoin näyttää hallitusmuutos yleensä vaikuttaneen ulkoista

hajaannusta edistävästi. Eikä ole toisin laita sisäisessäkään

suhteessa. Sairas mies koetti itse parantaa itsensä ja ryhtyi

kotipuoskarointiin yleisen vapaamielisen reseptin mukaan. Luultiin

voitavan lainlaadintatietä luoda »ottomaninen» kansa, ja asetustietä

tasa-arvoisuus uskontojen välillä, niin ettei mitään eroa olisi enää

kristittyjen ja Islamin omien poikien välillä. Tämä politiikka on

kyllä omiansa diplomaattisessa pelissä länsivaltojen kanssa, mutta

osoittaa muuten arveluttavaa liikauskoa lainsäädännön valtaan elämän

yli. Valtio on toki jotakin muuta ja enemmän kuin sen perustuslaki

eikä muuta koko luontoansa sen mukana. Kansallista yhteyttä ja

uskonnollista rauhaa ei vain kynällä loihdita. Mutta Turkissa on koe

aivan erikoisen arveluttava, se kun sattuu valtion ytimeen ja Islamin

erikoislaatuun. Islam suvaitsee mielellään vieraita kansallisuuksia,

mutta ei laisinkaan mitään kilpailevaa uskontoa; on siis rikos kaikkia

periaatteita vastaan pyrkiä »siirtämään valtakuntaa sen luontaiselta

kansainvälis-uskonnolliselta perustalta

yleisuskonnollis-kansalliselle», kuten eräs läheisesti oloja tunteva,

Bela v. Rakovszky, terävästi määrittelee asian. Varjokuninkaan

asettaminen Abdul Hamidin, uskon puolustajan ja pyhän rautatien

rakentajan, sijalle voi lisäksi vahingoittaa niitä säikeitä, jotka

kiinnittävät koko muhamettilaisen maailman Konstantinopolissa olevaan

kalifiin. Nuorturkkilaisten osmanninen imperialismi (»panosmanismi»)

uhkaa katkaista pään panislamismilta; samalla kuin heidän

eduskuntaisuutensa jo keväällä 1911 johti vaaralliseen riitaan heidän

omassa keskuudessaan.

Europan yleinen mielipide lienee näin ollen osunut harhaan

tervehtiessään nuorturkkilaisten vapausliikettä varmana tienä heidän

omaan päämaaliinsa: »yhteyteen ja edistykseen». Rakovszky pitää sitä

suorastaan merkkinä siitä, että valtakunnan kuolinkamppailu on

alkanut; hänen mielestään se ei siedä ylimalkaan mitään uudistuksia.

Goltz on luottavaisempi, varsinkin ajatellessaan oman luomansa,

armeijan voimaa. Tätä tekijää ei saa unohtaa; sen nojassa edustaa

Turkki epäilemättä nykyajan suurinta, tunnustettujen suurvaltain

ulkopuolella olevaa voimaa. Mutta sen oman suurvalta-aseman

palauttaminen on saavuttamattomissa sikäli kuin valtakunta alkaa

luopua puhtaasti islamiittiselta perustaltaan.

Poliittisesti on uusi suunta vain ohimenevästi hämmentänyt Turkin

luontaisia ympyröitä, joiden keskipisteenä on Berlin. Personalliset

suhteet ja yhteiset vapaamieliset aatteet näyttivät aluksi johtavan

nuorturkkilaisia länsivaltain puolelle. Mutta jo toukokuussa 1909

katsoi André Tardieu — »Le Tempsin» kuuluisa ulkomaan-osaston

toimittaja — havaitsevansa, että Englannin vaikutusvalta heihin oli

vähenemässä. Eiväthän he saatakaan kansalliskannaltaan ajan pitkään

unohtaa että Englanti isännöi Egyptissä ja on Kreikan takana

Kreetalla; tapahtuipa viimeksi 1906 suoranainen kahakka Sinain

niemimaalla. Nämä ovat tosiasioita, joiden täytyy työntää syrjään

mieskohtaiset tunnelmat. Ranskalais-ystävyys taas sai tuntuvan

kolauksen niiden nöyryyttävien ehtojen takia, jotka Ranska pani erään

lainan myöntämiselle 1910 ja jotka saattoivat Turkin sensijaan

etsimään saksalais-itävaltalaisia suhteita. Täten vahvistettiin niitä

poliittisia siteitä, jotka olivat punotut Bagdad-radan suuren

yhteisyrityksen avulla ja joita ei mikään häiritse sitten kun Bosnian

asia on joutunut päiväjärjestyksestä pois.

Tähän jätämme Turkin vallan tarkastuksen; se ei pohjaltaan koskaan ole

ollut muuta kuin aasialainen valloitusvaltio alkeellisemmilta

kultturikausilta, ja kaikista vapaamielisistä ymppäysoksista

huolimatta sillä tuskin lienee suurempaa tulevaisuutta odotettavissa,

kun sillä ei omassa heimossaan ole edellytyksiä uudenaikaiseen

kultturielämään. Yleisessä suurpolitiikassa tulee sillä edelleen

olemaan huomattava sija, vaikkakin vähemmän oman toimintansa nojalla

kuin toisten paisuntavaiston esineenä. Mutta sen itämainen luonne

vaikuttaa, että meillä ei ole sen kohtaloista erin paljon opittavaa

tutkiessamme nykyaikaisen suurvaltion edellytyksiä.

----------

Mutta turkkilaisen suurvallan esiintymisellä on tutkimuksellemme

toinen merkitys, historiallista laatua vieläpä käänteentekevässä

määrässä. Siitä on ollut seurauksena Europan ensimäisten uudempien

suurvaltain syntyminen. Tämä johtuu sen maantieteellisestä paikasta

leveänä salpana Europan ja intialaisen maailman välillä, mistä Europa

ristiretkien jälkeen oli tottunut etsimään elämän hienompien

aineellisten nautintojen lähdettä. Tästä seikasta aiheutui koko se

pyrkimys, joka joutui rakentamaan kultturisiltoja valtamerten yli ja

panemaan alulle planetarisen aseman.

Sillä Europa ei voinut enää tulla toimeen ilman Intiaa. Kun vanhat

kauppatiet suljettiin, täytyi etsiä uusia. _Venetsia_, joka oli ollut

vanhan väylän valtias asemansa vuoksi juuri siinä, missä Adrian leveä

meritie tunkee syvimmälle Europan sydämeen, Pon tasangon ja

Alppilaaksojen suulla — Venetsia vajosi varjoon ja maailmanliikenne

siirtyi lännemmäksi valtamerta kohti.

Täten oli konjunkturi tullut _Pyreneain niemimaan_ kansoille, jotka

olivat lähimpiä ryhtymään suureen tehtävään. Tässä on maantieteellisen

aseman vaikutus niin ilmeinen, että sitä ei tarvitse lähemmin

selittää. Mutta tämä asema yksinänsä olisi tuskin kuitenkaan

synnyttänyt Pyreneain niemimaalla suurvaltoja, ellei

maailmanhistoriallinen konjunkturi olisi sattunut samanaikaiseksi

käänteentekevän aikakauden kanssa sen kansojen omassa kehityksessä.

Niemimaalla asui kristittyjä kansoja, jotka olivat karaistuneet

vuosisatojen kamppailussa maurilaisia vastaan. Sankari- ja

seikkailuhenki sai juuri 1400-luvun lopulla voimakkaimman

kohottimensa, kun lopullisesti voitettiin tämä kotimainen vihollinen.

Melkein samaan aikaan voitettiin sisällinen valtiollinen hajaannus

miltei kokonaan, kun Kastilia, Aragonia ja Navarra yhdistettiin yhteen

käteen. Ja tämän maantieteellis-kansallisen yhteyden mukana seurasi

myöskin valtiollisten voimien sisäinen keskittyminen kuningasvallan

päästessä voitolle keskiajan hajoittavasta säätyherruudesta. Joka

suunnalla näemme siis yksimielisyyden pääsevän valtaan; ja

yksimielisyys antoi kuten aina voimaa. Puuttui vain päämaalia, jota

kohti tämä uusi voima olisi suuntautunut ulkoiseen paisuntaan. Tämä

päämäärä tuli, kun maailmanliikenne alkoi tarvita uusia Intian-teitä.

Harvoin ovat ulkoiset ja sisäiset edellytykset yhtyneet niin

suoranaisesti edistämään valtiollista kasvantaa. Niin suuret olivat

konjunkturit, että ne saattoivat aluksi nostattaa kaksikin suurvaltaa

Pyreneain-niemimaan perustalle.

Yhtä hajaannusta ei näet yhteysaate ollut voinut voittaa edes tänä

aikana: 1200-luvun puolivälistä vallinnutta eroa espanjalaisten

valtakuntain ja Portugalin välillä. Kun niemimaan muut valtiorajat

poistettiin, jäi tämä raja jäljelle. Sillä oli näet parempi noja

luonnossa: sehän kulkee juuri siitä, missä suuret länteenlaskevat

virrat lakkaavat olemasta purjehduskelpoisia, se siis erottaa

niemimaan laivaliikkeelle otollisimman osan, jossa lisäksi alavampi

maa ja syvät merenlahdet ovat edistäneet merimieskansan kehittymistä.

Niinpä on _Portugal_ muodostunut Espanjan jokien suumaille, selkä

Espanjaa ja kasvot merta kohti. Siitä luontainen etuus kilpailussa

meren suuresta palkinnosta, jota etua lisäsi vielä se, että tämä osa

niemenkansaa oli säästynyt viimeisiltä ja vaarallisimmilta

taisteluilta maurilaisia vastaan. Henrik Merenkulkija käytti näitä

oloja hyväkseen ja herätti jo 1400-luvun alkupuolella kansansa

merimiesvaistot eleille. Niin tapahtui, että portugalilaiset kulkivat

etunenässä: pitkin Afrikan rantoja purjehtivat heidän laivansa yhä

kauemmas ja kauemmas, ja jo ennen 1400-luvun päättymistä olivat he

ehtineet perille saakka. Ensintulleen oikeudella pystyttivät he nyt

lippunsa intialaiseen maailmaan ja puolustivat sitä sitten verisissä

taisteluissa maalla ja merellä. Afrikassakin perustivat he lukuisia

siirtoloita ja lisäksi ohjasi sattuma heidät Brasiliaan; mutta heidän

päämerkityksensä on aina oleva se, että he ovat _avanneet Intian

Valtameren_ maailmanhistorialle.

Espanjalaiset puolestaan etsivät Intiaa suoraan lännestä sillä

tuloksella, että he löysivät _Amerikan_ ja saattoivat sen ynnä

_Atlantin_ planetarisen kehityksen piiriin. Puoltakaan 1500-luvusta ei

ollut kulunut, ennenkuin he olivat ulottaneet valtansa yli melkein

koko troopillisen Amerikan. Toiselta puolen vallitsi Espanjan kuningas

myöskin Reinin suistamoa ja suuria osia Italiasta. Se oli ensimäinen

valtakunta, jossa aurinko ei koskaan laskenut — ellei tahdo sanoa

samaa myöskin Portugalin vallasta, joka ulottui Intiasta Brasiliaan.

Täten oli historiaan ilmennyt uusi valtiollinen muotokunta:

luontaisten rajojensa sisässä oleva emämaa, jolla on tai ei ole

ulkopuolisia lisämaita omassa maanosassaan, mutta on suuri

siirtomaaryhmä muissa maanosissa. Vuonna 1580 esiintyy tämä muoto

täysin kehkeytyneenä Pyreneain niemellä, sillä silloin yhdistetään

koko niemimaa Filip II:n käteen: portugalilainen siirtomaavalta

liitettiin niinikään yhteen espanjalaisen kanssa, joten koko Etelä- ja

Keski-Amerika, suuret osat Afrikaa ja intialainen maailma olivat

yksissä europalaisissa käsissä. Se oli valta, jonka on laajuudessa

voittanut ainoastaan nykyinen Englanti.

Mutta silloin oli myöskin käännekohta lähellä. Jo olivat Alankomaat

kapinassa, ja ennenkuin vuosikymmen oli päättynyt, oli Espanjan armada

hajoitettu ja murskattu Englannin kalliorantoja vastaan. Tämä tapaus

vaikuttaa tunnuskuvalta; se osoittaa vuorovaihtoa

maailmanhistoriallisissa tehtävissä, niin että Englanti vähitellen

astuu Espanjan tilalle Atlantin ja vieraiden maanosien holhoojana.

Puolen vuosisadan kuluttua alkaa alasmeno myöskin ulkonaisessa

suhteessa Portugalin irtautumisen johdosta 1640, jota seurasi

Alankomaiden kansainvälisesti tunnustettu vapautuminen 1648. Siitä

pitäen on lohkeilemista jatkunut melkein keskeytymättä ja erikseen

kolmen sotakauden seurauksena 1700-luvun alussa, jolloin Espanjan

perimyssota irroitti muut europalaiset lisämaat ja tuotti

kilpailevalle Englannille pysyvän jalansijan Gibraltarissa itse

niemellä; 1800-luvun toisella ja kolmannella vuosikymmenellä, jotka

Napoleonin sotien jälkeen aiheuttivat Manner-Amerikassa olevain

siirtomaiden menetyksen; ja 1800-luvun lopulla, jolloin kaikki

jäljelläoleva »Hispania ultramar», merentakainen Espanja, menetettiin

sodassa Yhdysvaltoja vastaan. Silloin laski aurinko tyyten Carlos I:n

valtakunnassa.

Tämä näyttää osoittavan, että valtiolliset suurmahdit yhdessä

suhteessa ovat ainoastaan aseita määrättyjen tehtävien suorittamista

varten ja että ne kohoavat ja kukistuvat sen mukaan kuinka päteviä ne

ovat tuohon tehtävään. Espanjan suurvalta on välineenä Europan ja

Amerikan yhteyden välittämiseksi; senvuoksi täytyi sen joutua varjoon,

niinpiankuin historia löysi paremman välineen samaan tarkoitukseen

Englannista. Tässä kilpailussa ei näet Espanjan ollut mahdollista

kestää. On usein huomautettu (tässä yhteydessä erikseen Maerker), että

Pyreneain niemimaa, — sen ylänköluonne, sen mannerilmasto, sen

sydänosain erämainen yksitoikkoisuus, sen saareton ja harvasatamainen

rannikkolinja — että se on Europaan muuttanut kappale Afrikaa, joka

kuten tunnettua on maanosista vähimmin merenuurtama. Ei siis ole

mikään satunnaisuus, että niemi niin kauan oli jäsenenä maurien

valtakunnassa. Itse teossa on Pyreneain muuri eristävämpi kuin

Gibraltarin salmen syvänne. Balkanin niemimaa on muun Europan

yhteydessä ainakin luontaisten kauppateiden kautta; Espanja

sitävastoin on kiinni maanosassa tosin leveästä, mutta liikenteelle

ylen epämukavasta varresta. Kaikista Europaan kuuluvista alueista on

tämä niemimaa erillisin, milteipä katsottava omaksi läheisessä

kosketuksessa Afrikan kanssa olevaksi pienoismaailmakseen. Kuinka

paljoa soveliaampi mertenvälisen yhteyden välittäjäksi olikaan

Englanti saatuaan sisäiset keskitystehtävänsä suoritetuksi — satamista

rikas, norja Englanti suorine ja mukavine meriteineen meidän

maanosamme sydämeen! Niinpä toi suuri konjunkturi Espanjan

maailmanhistorian etualalle; mutta kun konjunkturi hävisi, ei

Espanjalla itsellään ollut riittäviä edellytyksiä ylläpitämään

suurvalta-asemaa.

Suurvallan kukistumiseen on toiselta puolen myöskin tuntuvasti

vaikuttanut se tapa, millä sen kansa käytti konjunkturia. Etuansa

Amerikassa käytti se hyväkseen melkein yksinomaan rosvoelinkeinon

muodossa, etsien vain jaloja metalleja. Hopea ja kulta (ynnä orjat)

olivat Atlantin ensimäinen säännöllinen rahtitavara, ja espanjalaiset

»hopealaivueet» olivat himottua saalista europalaisille kilpailijoille

1500- ja 1600-luvulla; lasketaan, että tänä aikana tuli maahan noin 55

miljardia. Mutta kun rahantulo ei pulppua työn lähteestä eikä sitä

myöskään käytetä tuotantoon, ei se virtaa kansan ruumiin läpi

vertamuodostavana ravintona, vaan »jäytävänä metallimyrkkynä» (Karl

Jentsch). Espanjalainen osti kultansa ennemmin sydänverellään kuin

otsansa hiellä, mikä on huonoa kansantaloutta; hän kulutti sen sitten

välittömästi, pääomana, antamatta sen kantaa korkoja maanviljelyksen

tai teollisuuden avulla, mikä on vielä huonompaa taloutta. Kotona

Kastiliassa saivat talonpojat nähdä nälkää, kun seikkailijat meren

takana kokosivat helposti hupenevia rikkauksia. Valtiolla itsellään

olivat parantumattomat raha-asiat suuruuden korkeimpana

loistokautenakin. Näin on siirtomaapolitiikka, kaukana siitä että se

olisi hedelmöittänyt kansan elinkeinoelämää, sen sijaan puolestaan

auttanut ylläpitämään sitä työn ja porvarillisten ammattien

halveksumista, joka sai alkunsa sankariaikana maurilaissodissa, ja

joka — yhtyneenä synkeään uskonkiihkoon — vietti turmiollista

voittojuhlaa, kun se juutalaisia ja puolmaureja vainoten riisti

kansalta sen ahkerimmat käsivarret.

Tämä on sisäinen syy Espanjan suurvallan kukistukseen. Se ei

keskittynyt koskaan käytännöllisen aineellisen kultturitoiminnan

terveelle perustalle. Senvuoksi on sen historia meille kuin yksi

Espanjan omia _comedias de capa y espada_, »viitta- ja

miekkanäytelmiä», joiden ritarillinen sankari joutuessaan kosketuksiin

todellisuuden kanssa ei voi lopulta olla tekemättä »trista figura»,

surkeaa vaikutusta. Tässä mielessä voimme yhtyä Visingin tuomioon,

että sodat ovat olleet pääsyynä Espanjan rappioon. Harvinaisen

selkeänä ilmenee tämä opetus siinä tapahtumassa, että Yhdysvallat

joutuivat antamaan kuoliniskun Espanjan suurvallalle. Se oli työn

edistyksen voitto ritarihengen paikallaanseisonnasta tai, toisin

sanoen, nykyajan ihanteen voitto keskiajan ihanteesta, jonka

viimeisenä tunnustajana meidän aikanamme oli Espanja.

Espanja on, 20-miljonaisen väestönsä ja 2 miljardiin nousevan

kauppavaihtonsa takia edelleenkin huomattava paino Europan vaa'assa.

Mutta sitä voi melkein sanoa kuolleeksi painoksi. Tämä ylväsmuistoinen

valtio on nyttemmin syvän alennuksen tilassa niin taloudellisella ja

valtiollisella kuin yhteiskunnallisellakin alalla. Jos Ruotsin

lähettiläs Creutz jo 1760-luvulla saattoi katsoa Espanjan olevan

tuhannen vuotta ajastaan jäljellä, niin kuulemme nyt päivänmelun läpi

isänmaallisia ja katkeria ääniä, jotka julistavat että Espanja kuten

muinainen Troija _on ollut_: »meidän kansamme», kirjoittaa Alfredo

Calderon 1902, »on nyt kuin kunnianarvoisa raunio, suurten vainajain

panteon, joiden muistoa vieras tulee kunnioittamaan, liikutettuna ja

surumielisenä niinkuin se, joka kulkee hautuumaalla.» Objektivisen

arvostelun on vaikea kumota tällaisia tuomioita maan omien lasten

puolelta. Maan aineelliset mahdollisuudet ovat suuremmalta osaltaan

ulkomaalaisten käsissä: rautatiet (samoin kuin valtiovelka) Ranskan,

vuoriteollisuus ja kauppamarkkinat enimmäkseen Englannin. Julkinen

elämä on yhtäältä mitä turmeltuneimman virastohengen (»kacikismin»),

toisaalta yhtä rappeutuneen eduskuntaisuuden, parlamentarismin,

myrkyttämä, joka hukuttaa kaiken terveen toimintavoiman kaunopuheiseen

jaaritteluun, kuolettaa kaikki periaatteet personallisten

kunnianhimojen taisteluun vallasta; samalla kuin jännitys

klerikalismin, pappisvallan, ja (Ranskasta vasta tuotetun, 1910

hallituksen ohjelmaan otetun) antiklerikalismin, sen vastuksen,

välillä uhkaa pahoja selkkauksia, minkä ohessa sosialistiset ja

(Kataloniassa) separatistiset liikkeet saattavat itse ykseyden

vaaraan. Valtaistuinkin horjuu arveluttavasti, sen perustaa on pahoin

myllertänyt yhä voimakkaampi tasavaltaisliike.

Tämän pinnan alla toimii kansa ennakkoluulojen ahtaissa puitteissa,

varmaankin kauempana nykyajan yleisestä kultturikannasta kuin mikään

Länsi-Europan kansa niemimaan ulkopuolella. Vain harvoin (kuten

anarkisti _Ferrerin_ mestauksen johdosta 1909) kääntää se ulkomaiden

yleisempää huomiota sisäisiin kohtaloihinsa. Ainoa, mikä vielä sitoo

sitä maailmanhistoriaan sittenkun melkein kaikki siirtomaat ovat

menetetyt, on _Marokon kysymys_, joka on noussut aivan sen oven

edessä. Algecirasin kongressin ja kuninkaan englantilaisen avioliiton

vaikutuksesta 1906 joutui se ranskalais-englantilaiselle puolelle

tässä kahnauksessa, jota kuvastaa »Välimeren sopimus» 1907; mutta

käänne saksalaisten puolelle näyttää yhä ilmeisemmältä mikäli Ranska

on jatkanut toimintaansa, kuten sitä koskevassa luvussa tarkemmin

esitetään. Ei edes täällä ole Espanja siis kyennyt ottamaan johtoa;

vielä vähemmin irroittamaan Englannin kättä omasta Gibraltaristaan.

Ajatukset »suuremman Espanjan» aikaansaamisesta lähemmän yhteyden

avulla espanjaapuhuvan Amerikan kanssa (Marvaud) näyttävät orastaneen

heikosti. Siis kaikkialla heikkoutta ja rappiota. Luonnon vaikutus on

tehnyt kultturi- ja valtioeristyksen niin täydelliseksi, kuin

nykyaikaisissa oloissa on mahdollista; eikä näy merkkiäkään että kansa

omalla voimallaan saattaisi sen voittaa. Suurvalta on kuollut ilman

ylösnousemuksen toivoa.

Vielä paljoa selvempi on tämä toteaminen _Portugaliin_ nähden.

Sijaiten Europan äärimmäisellä laidalla valtameren rannalla, saattoi

se kilpailuttomana aikana tulla »Europan satamaksi» ja maailmankaupan

keskuskohdaksi. Valtameriliikenteen alkuaikoina oli tämä yhtä

luonnollinen _asemapalkinto_ kuin ennen Adrian pohjukalla (sivu 57).

Siitä tuli lyhytaikainen konjunkturi. Yhdistysaikana Espanjan kanssa

suljettiin Lissabonin satama vuonna 1594 Hollannin lipulta; kun maa

jälleen otti kohtaloidensa johdon omiin käsiinsä, sai se nähdä Intian

kaupan tämän lipun alla kulkevan sataman ohi, ja silloin oli mahdin

lähde ehdottomasti ehtynyt.

Me näemme tässä samanlaisen historiallisen vuoronvaihdon kuin Espanjan

ja Englannin välillä: Europan yhteyden ylläpitäminen Intian kanssa sai

hollantilaisista paremman välineen kuin Portugalin kansasta. Sillä

Hollannilla oli, melkein samojen etujen ohella ulospäin, se etu

sisäänpäin, että sillä oli välitön kulkuyhteys Europan sisäosien

kanssa. Mutta siinä on Portugalin aseman nurja puoli, että siltä

puuttuu mukavaa liikenneyhteyttä Europan ydinmaiden kanssa. Sen

eristys on vieläkin suurempi kuin Espanjan, se kun on vielä

Espanjankin takana. Sille ulkoreunalle ei johda mitään luonnollisia

teitä. Eikä myöskään maailmanliikenne ole tuntenut tarvetta rakentaa

teitä kauttakulkuliikettä varten. Portugal, selkä päin Europaa,

kääntää kasvonsa Keski- ja Etelä-Amerikaa kohti; mutta suurliikenne

Europasta ei kulje nyttemmin niin paljoa sinne, se menee Portugalin

pään ylitse Pohjois-Amerikaan tai sen sivuitse Itään (Suezin kautta).

Tämä maa on siis nyttemmin maailmanhistorian syvässä varjossa.

Alueensa pienuuden vuoksi, joka antaa niukan leivän tuskin 5,8

miljonan suuruiselle väestölle, ei maalla myöskään ole mitään

mahdollisuuksia omalla voimallaan ylläpitää suurvaltaa, sittenkun

aseman valtti oli pelattu. Se on niin ollen nyt tavallinen

pikkuvaltio, merkityksetön Europan neuvostossa, omaamatta

paisuntamahdollisuuksia enempää kuin paisuntapyrkimystäkään. Sen nosti

ylös samoin kuin naapurinkin konjunkturiaalto, ja se vaipui taas alas

sen mukana.

Mutta vielä enemmän kuin laidalla oleva asema yleensä, on Portugalin

kohtaloa määrännyt tuo yksipuolinen naapuruus. Ei ainoastaan maiden

erilaatuinen sävy (siv. 59), vaan myöskin kansojen erilainen kasvatus

on varhain synnyttänyt syvällisen luonteen, eroavaisuuden

portugalilaisen ja espanjalaisen kansan välillä ja siitä on aikojen

oloon kehkeytynyt eräänlaatuinen kansallisviha, josta Vising kertoo

räikeitä esimerkkejä. Portugalin historia ei saa määräävää väriänsä

maurilaissodista ja hopeajahdista; sen kansa etsi kehitysuraansa

kaupan toimissa, toi Intian mausteita ja Afrikan orjia

maailmanmarkkinoille; hämmensi kai joskus »sinistä» vertaankin

jälkimäisiin sekaantumalla; niin tuli siitä vähitellen rauhallinen

porvariskansa, kun taas niemeiset veljet eivät koskaan päässeet

sotaista aatelistyyppiä ulommaksi. Tähän kansallisvastakkaisuuteen

tulevat lisäksi katkerat muistot yhtymisen ajalta 1580—1640, joka

maksoi Portugalille sen suurvalta-aseman; se oli, sanovat

portugalilaiset, »yhtämittaista kylmää, kärsivällistä, harkittua,

väsymätöntä murhaa». Aina siitä saakka on uuden yhteensulatuksen pelko

ollut johtovaikutteena portugalilaisten politiikassa, ja kun he eivät

ole voineet välttää maantieteellistä naapuruutta ja sen alituista

ylivoimaista painetta selässään, ovat he etsineet valtiollista tukea

niemen ulkopuolelta. Täksi tueksi tuli Englanti. »Methuensopimuksen»

jälkeen 1703 — joka taloudellisella alalla täydensi suurvallan

alasmenon, asettamalla sen Englannin suoranaisen ja ylivoimaisen

kilpailun alaiseksi — on Portugalia poliittisessa suhteessa pidettävä

Englannin vanavedessä kulkevana varaveneenä. Tämä riippuvaisuus tuli

selkeästi näkyviin sen ahdinkotilassa Napoleonin sotien aikana ja yhtä

ilmeisesti buurisodassa, viime vuosisadan vaihteessa, jolloin Englanti

sai Portugalin kaakkoisafrikalaisen siirtomaan melkein vapaasti

käytettäväkseen strategisessakin suhteessa. Tuo muinainen suurvalta on

siis tuskin enään edes täysin itsenäinen valtio — se on vajonnut

miltei vasallinasemaan.

Yhdessä suhteessa on kuitenkin tämä politiikka säilyttänyt suuruuden

ulkomuotoa Portugalille paremmin kuin Espanjalle: se on ollut

jonkinlaisena henkivakuutuksena sen siirtomaavallalle. Tosin ei ole

voitu tyyten välttää kahnauksia englantilaisen patruunan kanssa, kun

tämä on esiintynyt kilpailijana omaan laskuunsa (Rhodesiassa 1890) tai

siveellisenä holhoojana (orjakysymyksessä S. Thomélla 1906); mutta kun

vielä nytkin, sittenkuin myöskin Brasilia aikoja sitten on kulkenut

omia teitänsä, suuret alat Afrikan eteläosassa (ynnä yksi ja toinen

seutu muilla tahoilla) kantavat kartalla Portugalin väriä, niin on se

tietenkin vain patruunan ansiota — pikkuvaltio, joka lisäksi on

melkein sotalaivastoakin vailla ja joka 1892 teki puolinaisen

valtiovararikon, ei tietenkään pysty itse pitämään hallussaan suuria

merentakaisia alueita aikana, jolloin niiden kysyntä on suuri.

Eräästä sanomalehti »Lokalanzeigerin» varomattomasta lausunnosta

joulukuussa 1899 sai maailma tietää, että Portugalin siirtomaajäämistö

oli ollut salaisten neuvottelujen esineenä Saksan ja Englannin välillä

Samoaa y. m. koskevan sopimuksen yhteydessä samana vuonna. Nykyään ei

myöskään puutu viittauksia siihen, että Saksa kernaasti haluaisi

Madeiran (»sanatorio-kysymys» v. 1903, pikkukahnauksia Englannin

kanssa 1905) tai Berlanga-saaret rannikolla Lissabonin pohjoispuolella

(huhu saksalais-portugalilaisen kauppasopimuksen solmiamisen

yhteydessä 1908), samoin kuin U. S. A.[6] Azorit sopivina

hiiliasemina. Mutta kuningas Edwardin käydessä Lissabonissa 1903 on,

jos huhu kertoo totta, annettu nimenomainen englantilainen

takaussitoumus Portugalin koko siirtomaasikermästä sitä vastaan, että

Englannilla on vapaa pääsy kaikkiin sen satamiin. Huolto, ettei tärkeä

laivastoasema Tajon suulla (Biberstein) joutuisi minkään muun

suurvallan käsiin, näyttää ensi sijassa aiheuttaneen Englannin

menemään tähän ominaistakaukseen.

Kun Portugal täten Englannin suosiollisella avulla on saanut aikojen

halki pelastetuksi kaistaleita suuresta ulkoisesta vallastaan, on

rappio painanut leimansa yhä syvemmälle emämaahan. Vallitseva

vaikutelma tästä yhteiskunnasta on köyhyys: köyhyys niin

elinkeinoelämän kuin henkisen kultturin, niin yksityisyritysten kuin

yleishengenkin alalla. Se seisoo tässä suhteessa Espanjan rinnalla

vieläkin enemmän rappiolle joutuneena veljenä: »kaksi askelta

yläpuolella hottentottia ja yhtä paljon alapuolella turkkilaista»,

sanoo isänmaallinen runoilija Herculano. Rehellinen yritys parantaa

eduskuntaista surkeutta diktaturin tietä (_Franco_ 1907) johti

kuningasmurhaan 1908 ja monarkian kukistamiseen 1910 — lähes kahdeksan

vuosisadan olemassaolon jälkeen — siis hyvin Turkkiin verrattava

kehitys. Onko valtiomuodon muutos Tajon varsilla kykenevä estämään

sisäistä luhistumista paremmin kuin Bosporon rannoilla, on

tietymätöntä. Mutta kansainvälisessä suhteessa avaa Portugalin

vallankumous mahdollisuuden, jota pysähdymme hetkeksi silmäämään.

Portugalin vallankumoukselliset eivät liene toimineet ilman

kosketuksissa-oloa Englannin kanssa, ja uusi tasavalta kiiruhtikin

vakuuttamaan uskollisuuttaan vanhoille sitoumuksille. On kuitenkin

syytä olettaa, että tasavaltalaiskiihoittelu soitteli myöskin

kansallisia kieliä Englantia vastaan. Kuningaskunta — semmoinen on

ajatuksenjuoksu — merkitsee vasalliutta, sillä se estää

Espanjaan-yhtymisen, minkä johdosta paine selästä häviäisi ja siis

myöskin vastapaineen tarve ulkoapäin. »Iberian keisarikunta», josta

kyllä on haaveiltu, on tyhjä unelma; se nähtiin 1869, kun Lissabonin

hovi kansanmielipiteen paineesta hylkäsi tarjona olleen Espanjan

kruunun, se ilmeni viimeksi 1903 Portugalin sanomalehdistön

lausunnoista — se raukeaa pienemmän osakkaan vanhaan

sulautumispelkoon. Mutta iberialainen _tasavalta liiton_ perustalla,

»la fédération iberique», Pyreneain Yhdysvallat, on toinen kysymys.

Sen edellytyksenä on näet nykyisen Espanjan hajaantuminen joko

historiallisen perusteen mukaan neljään suurempaan valtiomuodostumaan

(4—5 milj. asukasta kussakin) jakamattoman Portugalin rinnalle, tai 14

maakuntaan (à 1—2 milj.) 6 portugalilaisen rinnalle (à ¼—½ milj.):

kummassakin tapauksessa siis aluetasoitus portugalilaisten huolten

tyynnyttämiseksi.

Näin ollen ei kummastuta, että Portugalin tasavaltalaiset, vanhoista

kansallisvastakkaisuuksista huolimatta, ovat hartaita

unioninkannattajia. Iberian federationin innokkaimpina esittäjinä

tapaamme kaksi vallankumouksen päämiestä: Magelhaes Liman ja Bragan,

edellinen tasavallan erikoisasiamies Parisissa, jälkimäinen sen

ensimäinen (väliaikainen) presidentti. Ja tämä liike saa kannatusta

rajan toisella puolen. Jo ensi kertaa esiintyessään puolen vuosisataa

sitten oli Espanjan tasavaltaliike liittomielinen satunnaisen

voittonsa jälkeen 1873 otti se päiväjärjestykseen unionisuunnitelman

U. S. A:n malliin, ja tämä on yhä sen ohjelmassa, käsi ojennettuna

(sitten _Primin_ ja _Zorillan_ päivien) portugalilaisille

puoluetovereille.

Tietenkin olisi sellainen kehitys omiansa herättämään uusia

suurvalta-ajatuksia. Yhtenä syynä Pyreneain niemimaan valtiolliseen

alasmenoon ja nykyiseen rappiotilaan on näet aina muistettava itse

hajaantuminen kahteen valtioon. Se on heikentänyt molempia: Espanjaa

riistämällä siltä niemen merenkulkuun otollisimman rannikon,

Portugalia riistämällä siltä taas mantereisen ylämaan. Yhdistyminen

merkitsisi niin ollen suurempaa voimanlisäystä kuin paljailla

neliökilometri- ja asukasluvun lisääntymisnumeroilla voidaan osoittaa.

Niemimaan vuosisataisista sumuista kohoaa tässä uuden suurvallan

kangastus.

Eivätkä mahdollisuudet pysähdy edes tähän. Iberian

yhdysvalta-aatteesta säteilee toinen vieläkin suurempi: _»latinalainen

unioni»_ Länsi-Europan kaikkien suurten valtioiden välillä — Victor

Hugon, Garibaldin, Mazzinin unelma — Iberian yhdistäminen Ranskan ja

Italian kanssa valtiomuodostumaksi, jossa olisi yli 100 miljonaa

asukasta, uusi kolmiliitto rodun ja oikeuden perustalla, romanilainen

ryhmä germanilaista ja slaavilaista vastaan, ylivalta Europassa...

Ensimäistä kertaa kohtaa meitä tässä valtakunta-aate, joka

tutkimustemme varrella on esiintyvä eri muodoissa: ajatus suuresta

yhtymästä Europan vanhan valtiosikermän rajain ylitse. Tosin valunee

paljon vettä ei vain Tajoa ja Ebroa, vaan myöskin Seineä ja Tiberiä

pitkin, ennenkuin latinalaisen unionin voi ajatella saavan mitään

toteutumishahmoa. Jo sen edellytys, Iberian yhdyntä, kohtaisi nykyään

vastarintaa, ei ainoastaan (kuten jo 1873) Englannin puolelta, jonka

yllämainituista syistä täytyisi siitä varoa vuosisataisen

vaikutusvaltansa menettämistä Portugalissa, vaan myöskin Ranskan, joka

jo Italian yhdynnässä osoitti kuinka vastenmielisesti se näki entistä

suuremman valtiomuodostuman syntyvän rinnallensa. Näitä valtoja

sopinee siis nyttemmin katsoa Espanjan kruunun äänettömiksi

takaajiksi, sittenkun ne antoivat Portugalin kruunun pudota, oivaltaen

edellisen merkityksen viimeiseksi suojaksi unioniajatusta vastaan

niemimaalla.

Mielenkiintoista on ollut nähdä juuri nykyisen hallituksen miesten

Portugalissa itsetietoisimmin omaksuneen tämän ajatuksen. Tasavallan

voitto siellä saattaa siis merkitä askelta suurempiin valtioyhtymiin —

osallisuutta korkeampaan olomuotoon kauan sitten ja hyvin

perusteellisesti kuihtuneelle suurvallalle, joka nykyään on yhtä

»trista figura» historiassa, kuin suurempi naapurinsa, vaikkei se

koskaan tahtonut olla mikään »caballero» ritarillinen ylimys.

----------

Olemme jo viitanneet, että _Hollanti_ tuli Portugalin historialliseksi

perijäksi. Hollannille siirtyi 1600-luvun seuduilla ylivalta Intian

valtamerellä ja Intian kauppa. Lissabonista siirtyi maailmankaupan

keskusta Amsterdamiin. Tämän perinnön pohjalta nousi uusi suurvalta,

ensimäinen germanilainen ja protestanttinen suurvalta, Reinin ja

Maasin suistamolle.

Katsahtaessa karttaan pistää heti silmään yhtäläisyys Hollannin ja

Portugalin välillä; molemmat ovat maantieteellisiä reunamaita,

sijaitsevat jokien suistamoiden ympärillä selkä mannerta kohti. Siinä

yleiset merenkulkijakansan edellytykset. Mutta Portugal ei koskaan

ollut niin ehdottomasti merelle käsketty kuin tämä suistomaa Saksan ja

Ranskan suurten vesireittien suulla, vastapäätä Englannin suurta

kulkuväylää Themsiä ja aivan Kanaalin rannalla, joka on pohjoisen

Europan portti. Hollannin mahdollisuudet olivat niin paljoa suuremmat,

kuin Rein-virralla on suurempi kultturiarvo kuin Tajolla, ja kuin

keskusasema Englannin, Saksan ja Ranskan välillä ja mukava yhteys

niiden kaikkien kanssa on yhdysliikkeelle suotuisampi kuin reunapaikka

avoimen valtameren rannalla. Ennenkuin Saksa vielä oli kehkeytynyt

miksikään lujaksi valtiomuodostumaksi, oli Hollanti suorastaan

kaivattuna välirenkaana lounaassa ja koillisessa olevain

valtiosikermäin välillä: verraton valtiollinen asema sen ajan

kartalla.

Tällaiselta näyttää romanilaisen ja germanilaisen kauppavaltion

vertaus jo maantieteen pohjalla. Vielä luonnollisemmalta on

vuoronvaihto tuntuva historiallista ja psykologista taustaa vastaan.

Täällä Pohjanmeren porstuassa asui toisenlaatuista kansaa kuin etelän

pehmeämpi ihmisrotu. Yleisessä kultturihistoriassa on harvoja

näytelmiä, jännitykseltään niin draamallisia ja samalla

sisällykseltään niin ylentäviä kuin se, joka käsittelee nykyisten

Alankomaiden asumista yksissä neuvoin tai taistelussa kolmen tekijän

kanssa: Pohjanmeren, Rein-virran ja batavialaisen kansan. Näytelmän

juoni välkähtää ylväässä tunnuslauseessa: _deus mare, batavus litora

fecit_, jumala teki meren, batavialainen rannat. Mitä maurilaiset

olivat Pyreneain kansoille, sen antoi itse luonto hollantilaisille:

vihollisen, jota vastaan sopi voimia karaista. Mutta tämä vihollinen

oli sitä laatua, joka ei koskaan levähdä, se piti maata alituisessa

piiritystilassa, eikä antanut väen edes ajoittain vaipua toimettomaan

lepoon. Vasta 1400-luvulla näyttää sen ylivalta saadun murretuksi.

Meren myrskyvyöryt eivät enää tehneet niin hirvittävää hävitystä, sen

voima oli kesytetty ihmisen palvelukseen. Kansa alkoi ottaa takaisin

mitä se pitkien aikojen kuluessa oli menettänyt, muuttaa merenpohjaa

maaksi, siirtää rajaansa ulommas merta vastaan. Sellainen työ

vuosisadasta toiseen jättää kansansieluun suuren varaston valppautta

ja tarmoa. Tähän tulee vielä lisäksi yksi näkökohta: kamppailu merta

vastaan vaati suuria kustannuksia patousrakennuksiin y. m. s., mutta

maan yksitoikkoisuus ei suosinut pääomain muodostumista; tässä oli

siis suoranainen pakko vahvistaa taloutta, ja tuttavuus meren kanssa

sekä taistelussa että rauhassa osoitti tien.

Tämän voimakkaan kansan uskonvapautta ja kansallista olemusta uhkasi

1500-luvun lopulla Espanja, jonka kruunun alle se kuului. Sen

historiallinen ratkaisuhetki oli tullut; ja valtiollinen vapautuminen

— joka irroitti kansan ei vain isännästään Espanjasta, vaan myöskin

luontaisesta äidistään, Saksan kansasta — puhalsi suurenmoisen

paisuntahengen uuteen valtioon. Jo 1600-luvun alussa perustettiin sen

kauppa- ja siirtomaavalta Intiassa. Samaan aikaan avattiin uusi

»kultakaivos pohjolassa» sillinkalastuksella Pohjanmeren matalikoilla

ynnä n. s. Grönlannin-kalastuksella, jolla erikoisesti tarkoitettiin

valaanpyyntiä Huippuvuorien luona; siellä, lähes 80. leveysasteella,

saattoi Smeerenbergin satamaan kokoontua sadoittain laivoja ja aina 12

000 mieheen samanaikaisesti, ja oli aikoja, jolloin Pohjoisyhtiö

lienee kilpaillut itäintialaisen kanssa pääomia kokoovana mahtina.

Tällä tavoin, toinen juurensa Intian kaupassa, toinen napaseutujen

kalastuksessa, syntyi vapautussodan kansallissuorituksen taustaa

vastaan merimahti ja kaupallinen suurvaltio, jonka vertaista

mitoiltansa ei oltu ennen nähty. Sen laivoja liikkui pian kaikilla

vesillä Arkangelskin ja Nagasakin, Riian ja Smyrnan välillä. Huhut

kertoivat, että tällä vallalla oli enemmän aluksia kuin taloja

maassaan; Colbert arvioi hollantilaisen laivaston 80 %:ksi koko

Europan laivoista.

Se oli »uudenlaatuinen paino, joka nyt laskettiin valtiolliseen

vaakaan» (Heeren). Itse asiassa näemmekin tässä valtiosikermän

ensimäisen poliittisen suurvallan ja ensimäisen valtion, joka

selkeästi on käsittänyt aineellisten elinkeinojen kantavan merkityksen

valtioelämässä. Se on yhä kyllä samaa muotokuntaa kuin Portugal, mutta

Portugal ei koskaan ehtinyt muuntaa taloudellista voimaansa

valtiolliseksi vaikutusvallaksi; Hollanti ottaa osaa Europan

politiikkaan koko sillä itsetunnolla, minkä rikkaus antaa, tosin

myöskin sillä häikäilemättömällä itsekkäisyydellä, jonka katsotaan

seuraavan kaikkea »kauppiaspolitiikkaa». Toiselta puolen se ei

tuhlannut rikkauttansa niinkuin Espanja, vaan teki sen

korkoakantavaksi kukoistavassa teollisuudessa samoin kuin komeassa

laivastossaan.

Ylimalkaan oli tämä mahti Filip II:n vallan suoranainen vastakohta.

Sen periaatteina olivat työ, vapaus, itsehallinto. Kaupan suurvalta

oli samalla ajatuksen vapaavaltio, protestanttisen suvaitsevaisuuden

esitaistelija, Europan edelläkävijä kansainoikeuden opissa (Grotius)

samoin kuin valtiotaidon käytännössä: Haag jäi olemaan »maanosan

valtiollisen tähtitaivaan suurena observatoriona» (Treitschke), senkin

jälkeen kun »Oranian leiri» oli lakannut olemasta Europan yleisenä

sotakouluna.

Sellainen oli batavialainen suurvalta, jonka Macaulay katsoo

saavuttaneen huippunsa noin v. 1688, mutta Treitschke jo ennen

Westfalin rauhaa. Sen varsinainen suuruudenaika tuli lyhyeksi, sitä

kesti tuskin kauempaa kuin vuosisadan. Hollanti oli sattuva esimerkki

siitä laista, jonka alaisia Ratzelin määritelmän mukaan ovat Kartagon

malliset vallat: nopea kasvu ja nopea kukistus. Sillä merenkulun ja

kaupan edut sitovat tosin nopeasti yhteen, mutta eivät anna sitä

kittiä, joka pitää kauan yhdessä — ellei satamilla ole riittävää

samaan valtioon kuuluvaa takamaata.

Sitä ei Hollannilla ollut. Sillä oli aseman kaikki edut, mutta siltä

puuttui tilavuutta. »Suurvalta ilman maata on sittenkin luonnottomuus»

(Treitschke); sillä täytyy olla riittävän laaja maaperusta; täytyy

olla olemassa joku puhtaasti maantieteellinen tasapainosuhde emämaan

ja siirtolain välillä, jotta edellinen voisi ajan oloon kannattaa

jälkimäisiä ja saada voiman ylijäämää suurpoliittisia tehtäviä varten.

Tämän tasapainopisteen sivuutti jo Portugal, mutta vielä enemmän tuo

pieni suistamovaltio Reinin suulla. Sillä on ollut liian vähän

maantieteellistä ydintä; mistä muun muassa johtuu että se ei ole

voinut »syöttää» siirtoloitaan omalla lihallaan ja verellään ja siten

tehdä niistä jotakin muuta kuin taloudellisia lypsylehmiä. Ja tämän

lisäksi tuli sitten se onneton seikka, että siltä puuttui luontaisia

rajoja senkin pienen tilansa ympäriltä. Siinä suhteessa oli

Portugalkin suotuisammassa asemassa. Alankomaat eivät ole mitään muuta

kuin Pohjois-Saksan tasangon kolkka, niinkuin sen kielikin on

alafrankkilaismurretta; Lamprecht käsitteleekin kauan sen historiaa

osana saksalaisesta. Kauas valtiollisten rajojen ulkopuolelle johtavat

Rein, Maas ja Shelde laivaliikettä manteren sisäosiin. Semmoinen on

heikko raja, joka voi kannattaa suurvaltaa ainoastaan erikoisen

suotuisain konjunkturien edellytyksellä.

Niinpä on Hollanti kukoistanut enemmän toisten heikkouden kuin oman

voimansa nojalla. Saksan sisäosista sai se tarpeellisen lisämäärän

työväkeä ja palkkalaisia. Kun Brandenburg kasvoi siellä voimakkaaksi

vallaksi, oli selvää, ettei Hollanti enää voisi pysyä suurvaltana

maalla.

Toinen kuolemansyy oli maan valtiomuodossa. Pitkä yhteistyö maan

puolustamisessa merta vastaan oli luonut kansanvaltaisen hengen, ja

kun vieras hallitsija karkoitettiin, omaksui uusi valtio tasavaltaisia

liittomuotoja. Irrallisempaa valtioliitosta saman kansan keskuudessa

on maailma harvoin nähnyt. Sitä on nimitetty »2000 hallitsijan

harvainvallaksi»; sillä tosin oli eduskunnalla nimellisesti

hallitusvalta, mutta tämän liittokokouksen muodostivat ohjeita saaneet

maakuntakokousten edustajat, ja maakuntakokoukset vuorostaan olivat

samanlaisia kuntien edustajakokouksia, ja kaikilla oli niillä »liberum

veto», epäys-oikeus, jopa oikeus neuvotteluihin ulkomaidenkin kanssa.

Tämä hajallisuus oli epäilemättä suotuisa vapaudenhengelle ja

suvaitsevaisuudelle, mutta kouraantuntuvan turmiollinen valtion

sisäiselle voimalle.

Että semmoinen valtio lainkaan on saattanut pysyä koossa, vieläpä

tuntuvasti vaikuttaa maanosan kohtaloihin, on selitettävissä

Amsterdamin rikkauteen perustuvan Hollannin maakunnan todellisen

ylivallan ja käskynhaltijalaitoksen perustalla, jonka häälyvää asemaa

on verrattu Barkas-suvun sotapäälliköiden asemaan kaikkien

kauppavaltojen alkumuodossa, muinaisessa Kartagossa. Mutta toisaalta

toi tämä valtiolliseen elämään uuden hajaannuksen siemenen,

keskitykseen pyrkivän oranialaisen »tyrannian» ja paikallisvaltaa

kannattavain suursukujen välille. Pitkän aikaa oli

käskynhaltijanpaikka tyhjänä, ja kun se 1700-luvun puolivälissä

jälleen täytettiin, oli suurvalta jo alkanut aleta sekä ulkoisten että

sisäisten puutteiden vuoksi.

Tämänlaatuinen valtiomuodostuma ei saattanut näet pysyä ensi sijalla

edes merillä, sittenkun Englanti, jolla oli aseman edut, mutta lisäksi

tukeva maaydin ja luonnon kaikkein parhaat rajat, oli voittanut

valtiomuotonsa synnytystuskat ja saavuttanut sisäisen sopusuhtaisuuden

korkeimman asteen. Englanti tulikin siten Hollannin perijäksi ja

samalla välillisesti Portugalin. Kun Englannin kauppavaihto noin v.

1650 oli viittä kertaa pienempi kuin Hollannin, oli se noin v. 1750

ehtinyt melkein sen tasalle ja v. 1792 oli sen suhde Hollantiin

niinkuin 5:2. Sitten tuli uusi konetekniikka ja lisäsi sen etua vielä

enemmän. Tässä oli siis vuoronvaihdos nähtävissä myöskin ulkoisessa

suhteessa, siirtomaakilpailussa; se tapahtui Napoleonin sotien aikana

ja niiden jälkeen, Etelä-Afrikassa ja Intiassa.

Ei mikään voi paremmin osoittaa aineellisen kukoistuksen merkitystä

puhtaasti valtiollisena voimatekijänä kuin tämä sisäistä

valtioyhteyttäkin puuttuva hollantilainen suurvalta. Se on piirre,

joka on tälle vallalle aivan erikoinen. Mutta sen nopea kukistuminen

osoittaa myöskin, että valtio-oikeudellisen järjestelyn täytyy olla

oikeassa suhteessa yhteiskunnankehitykseen, jos vallasta on tuleva

pysyväistä. —

Nykyään on Alankomaiden kuningaskunta päässyt samaan keskitykseen

hallitusjärjestelmässä kuin perustuslailliset valtiot yleensä ja siis

voittanut yhden Yhdistettyjen Alankomaiden tasavallan epäkohtia. Mutta

nyt on liian myöhäistä ajatella sen uudestasyntymistä suurvallaksi.

Konjunkturi on mennyt. On ilmaantunut uusia kilpailijoita, joiden

kanssa ei mikään kilpailu ole mahdollinen. Nyt on myöskin

paisuntavaisto sammunut — alituiset pikkusodat pohjoisen Sumatran ja

muiden malaijisaarien niskoittelevia heimoja vastaan ovat oikeastaan

puolustustaisteluita — eikä kansalla ole muuta harrastusta

suurpolitiikkaan kuin itsesäilytyksen, itsensä ja jäljelläolevien

siirtolainsa suhteen.

Vielä nytkin kuuluu Hollantiin siirtomaita, jotka ovat alaltaan 62 ja

väkiluvultaan 6 à 7 kertaa suuremmat emämaata. Siirtomaiden puolella

on siten epäilemättä yhä edelleen epäsuhtainen ylipaino. Emämaa ei voi

täyttää siirtomaiden tarvetta teollisuustuotteihin nähden, ei

ylläpitää kauppamonopolia niiden suhteen, vaikka se on muuttunut

melkein yksinomaan niiden tavaravaihdon lastauspaikaksi ja satamaksi.

Kauppavaihdossaan ovat sen sivuuttaneet kaikki suuremmat naapurit

Englanti, Ranska ja Saksa; ja vaikka se vielä pysyttelee neljännellä

sijalla Europan ja viidennellä maailman kauppatilastossa — numeroiden

ollessa niin suuria kuin yli 5½ miljardia omien tarpeiden tuonti- ja

4½ omien valmisteiden vientipuolella (v. 1908) ja nämä vielä

tasaisesti kasvavat — niin ei se kuitenkaan voi pienellä

6-miljonaisella väestöllään ylläpitää niitä ulkonaisia mahtikeinoja,

joita ilman pääomavoimakaan ei voi saavuttaa välitöntä vaikutusta

nykyajan suurpolitiikkaan.

Ajan oloon on toinen vanhoista puutteellisuuksista paisunut vaaraksi

valtakunnan itsenäisyydelle. Tarkoitamme luontaisten rajojen puutetta

Europan mantereen puolella. Tästä johtuva vaara ilmenee kahdella

taholla. Ensinnäkin, vaikka pienempänä, siinä että Alankomaiden

hallussa on Shelden suu, joka nuorelle Belgian valtiolle on vielä

suurempiarvoinen kuin Götajoen suu oli Kustaa Aadolfin aikuiselle

Ruotsille; Hollanti on portinvartija Belgian talossa, Vliessingenistä

voi tulla Antwerpenin salpa; siitä suuri melu Belgiassa 1910 kun

suunnitelmat Vliessingenin linnoittamisesta tulivat

päiväjärjestykseen. No, se on oikeastaan naapurin vaara. Mutta toinen

rajavaara on Alankomaiden oma, suuri ja vakava: ne salpaavat näet

Saksan sen luonnollisesta pääväylästä länsimerelle. Alankomaiden

selkäpuolella on Reinin ympärille kehittynyt Saksan valtakunnassa yksi

maailman suurimpia teollisuusalueita, ja sen kauppatien Reiniä myöten,

jota vuosittain kyntää yli 20 000 laivaa, pitää nyt kulkea toisen maan

lävitse. Alankomaiden valtiomiehet eivät voi olla huomaamatta, että

heidän valtionsa on kaikkein arkaluontoisimmalla paikalla: estämässä

suurvaltaa levenemästä luonnollisimpaan satamaansa. Entisaikoina ei

tämä asema häirinnyt, sillä silloin oli hollantilaisten rajan takana

vain hajallinen joukko saksalaisia pikkuvaltoja; nyt on rajalla uuden

Saksan valtakunnan keskitetty jättiläisvalta, ja tämä valta etsii

tulevaisuuttansa merellä. Tälle vallalle ei voi olla mieluista, että

sen tiellä on tämmöinen »Wacht am Rhein», Reinin vartija.

Tarkastaessamme Saksan suurvaltaa tulemme vielä selvemmin näkemään

tämän seikan luonnottomuuden nykyaikaiselta suurvaltakannalta

katsottuna.

Samanlaatuinen asema sai Portugalin heittäytymään Englannin syliin ja

kuitenkin on Portugalin voimasuhde Espanjaan kaikissa suhteissa

suotuisampi kuin Alankomaiden Saksaan. Mistä voi sitten Hollanti saada

tukea? Jälleenyhtyminen Belgian kanssa tulee silloin tällöin puheeksi,

vuodesta 1907 kokoontuu hollantilais-belgialainen komissioni

vuosittain taloudellista yhdistymistä, keskinäistä lainsäädäntää ja

yleistä veljestymistä varten; mutta tämä »entente Hollando—Belge» —

Hollannin ja Belgian liitto — ei missään tapauksessa riitä Hollannin

valtiolliseen tarpeeseen. Vain merivalta voi sen tehdä, sillä vaara ei

koske ainoastaan emämaata, vaan myöskin siirtomaita, joita Hollanti ei

saata toivoa omalla voimallaan kykenevänsä puolustamaan suurvaltaa

vastaan paremmin kuin Espanja puolusti omiaan Yhdysvaltoja vastaan.

Tämä kysymys sitoo Hollannin kansan vielä suurpolitiikkaan.

Ne vallat, jotka suojaksi Saksaa vastaan tulevat kysymykseen, ovat

Englanti, Ranska ja Yhdysvallat. Mutta liittoa vastaan Englannin

kanssa puhuvat sekä muinaisen kauppakilpailun perimykset että

tuoreemmat muistot Englannin politiikasta Hollannin heimolaisia

vastaan Etelä-Afrikassa. Liittyminen Ranskaan sisältäisi melkein saman

vaaran kuin se, jota tahdotaan välttää. Yhdysvallat taas ovat liian

kaukana Hollannin emämaasta, mutta — Filippinien miehittämisen jälkeen

— liian likellä sen siirtomaita, voidakseen oikein soveltua takaajan

arkaluontoiseen tehtävään.

Näin ollen onkin Hollannissa alettu keskustella siitä, eikö olisi

tehtävä täytymyksestä hyvettä ja vapaaehtoisesti liityttävä lähempään

yhteyteen Saksan kanssa. Se on ajateltu tapahtuvaksi tulli- ja

puolustusliiton muodossa. Hollanti saisi siitä suoranaisiakin etuja:

pääsisi paremmin käyttämään hyväkseen siirtomaitaan laajemman

pääomainkäytön avulla, takeita tärkeälle välikaupalleen Saksan kanssa,

jota vuodesta 1899 uhkaa Dortmund—Ems-kanavan kilpailu,

mahdollisuuksia teollisuutensa vahvistamiseen, joka nyt on heikko maan

nykyisessä asemassa välttämättömän vapaakaupan vuoksi. Saksa

puolestaan voittaisi suuremman elinkeinoalueen, uusia houkuttelevia

tilaisuuksia pääomainsijoitukseen, lujemman selkänojan Yhdysvaltoja

vastaan, pääsyn Hiilisatamiin Panaman edustalla ja Intian-tiellä

Kiinaan. Mutta Hampuri ja Bremen eivät iloitsisi likeisistä suhteista

Rotterdamin kanssa, jonka asema maailmankauppaväylän varrella on vielä

parempi. Yleensä näyttää Hollannin voitto yhdynnästä ilmeisemmältä ja

suoranaisemmalta kuin Saksan. Samalla täytyy sen kuitenkin, samoin

kuin Portugalin Espanjan suhteen, tuntea pienemmän osakkaan

sulautumispelkoa; mutta siinä on sentään se rauhoittava seikka, että

Saksalla jo on liittovaltion-luonne. Hollantilais-saksalainen

valtakunta-ajatus on siis pikemminkin Iberian liiton kuin Portugalin

ja Englannin välisen vasallisuhteen vastine.

Kuinka syvälle tämä ajatus lienee nykyään juurtunut? Kiertokysely

Hollannin sanomalehdistössä sataluvunvaihteessa 1899—1900 (v.

Waltershausenin selostuksen mukaan) näytti osoittavan

elinkeinonharjoittajain ja käytännöllisen väen sitä kannattavan, kun

taas viralliset piirit luonnollisestikin olivat torjuvalla kannalla;

laajempiin kerroksiin kysymys tuskin vielä oli ulottunut, niissä ei

vielä tunnettane rajattoman liikuntavapauden supistamisen

tarpeellisuutta. Toisella puolen rajaa ovat ainoastaan

»suursaksalaiset» (kuten Fritz Bley ja Hasse) pitäneet asiaa vireillä,

vedoten vanhaan historialliseen yhteisyyteen ja heimolaisuuteen;

heidän silmissään eivät hollantilaiset vieläkään ole muuta kuin

alasaksalainen heimo[7] — hyvin tavallinen heimon ja kielen

merkityksen ylittäminen kansallisuuteen nähden, jota vastaan Karl

Menne täydellä syyllä on noussut tehdessään selkoa alankomaalaisen

heimon kehkeytymisestä itsenäiseksi kansallisuudeksi.

Virallinen Saksa pysyttelee äänettömän odotuksen kannalla. On tosin

pidetty paljon melua kirjeestä, jonka muka keisari Wilhelm olisi

kirjoittanut Hollannin kuningattarelle vuonna 1904 uhaten miehittää

maan sodan syttyessä, ellei sen linnoituksia laiteta parempaan

kuntoon; mutta Hollannin hallitus julisti viimeksi v. 1910 mitä

jyrkimmin tämän jutun perättömäksi. Se on ilmeisesti laskettu

liikkeelle Englannista tai Ranskasta, jotka eivät laiminlyö mitään

tilaisuutta peloitellakseen, että Saksa valtaa ja nielaisee Hollannin,

niinkuin Japani Korean (Ellis-Barker); niille on näet erittäin

tärkeätä, että Saksa ei mitenkään pääse Kanaalin rannalle.

Että tuo salaperäinen keisarinkirje oli niin suurena puheenaineena

juuri v. 1910, on ilmeisessä yhteydessä niiden suurten

linnoitussuunnitelmain kanssa, joita Hollannin hallitus siihen aikaan

esitti. Ei ainoastaan Belgia, vaan vielä suuremmassa määrässä Ranska

ja Englanti kiinnittivät asiaan huomiota, vieläpä siinä määrässä että

_Vliessingenin kysymys_ alussa vuotta 1911 sai suurpoliittisen

merkityksen. Aiheena oli lähinnä se ajatus, että luja Vliessingen

estää (englantilaista) laivastoa tulemasta Antwerpenin avuksi

(saksalaista armeijaa vastaan). Oletetaan siis sotaa, jossa Hollanti

ja Belgia ovat eri puolilla: Vliessingen vähentää

ranskalais-englantilaisen sotilaallisen yhteistoiminnan

menestysmahdollisuuksia — nykyaikainen koko maapalloa käsittävä

vastakohta Saksan ja länsivaltain välillä heittää eteenpäin varjoansa

Hollannin alavain rantain yli. Räikeässä valossa esiintyy tässä

muinaisen suurvallan arkaluontoinen asema kolmen samanaikaisen

suurvallan kahnauskohdassa, samalla kuin näiden keskeinen kilpailu on

välillisenä, toisarvoisena takuuna pikkuvallan säilymisestä — se on

Persian ja Siamin vakuutta, elämistä suurten armoilla...

Eipä sovi kummastella, jos niinkin itsenäisherkkä kansa kuin

hollantilaiset lopulta pitäisi vapaata liittymistä _lähimpäänsä_,

tasa-arvon perustalla, tällaista oloa parempana. Että se ei luota

kansainoikeudellisesti taattuun puolueettomuuteen, lausui sen hallitus

viimeksi 1908. Luonnollinen epäluulo, joka vielä 1903 esti

postisopimuksen solmimista Saksan kanssa, on jonkun verran lieventynyt

Saksan aloitteen johdosta v. 1908 Pohjanmerta koskevaan sopimukseen,

joka takasi _status quon_ sen kaikilla rannoilla. Kuinka luonnollinen

yhteys on taloudellisessa suhteessa, osoittaa kauppatilasto, jossa

Saksan osalle jo tulee puolet viennistä ja noin neljännes tuonnista.

Tällä välin on siirtomaa-aluetta uhkaava vaara vielä suurentunut uuden

kilpailijan ilmestymisen johdosta: Japanissa harjoitetaan v. 1905

jälkeen, kuten Schiemann on todennut, peittelemätöntä kiihoitusta sitä

vastaan. Näin tihenee paine eri puolilta puristukseksi, joka aikanaan

saattaa luoda valtiollisen välttämättömyyden.

Millekään polttavalle asteelle ei tämä liittymiskysymys ole kuitenkaan

vielä joutunut. Se on vain olemassa itse olojen olemuksessa: milloin

se astuu päiväjärjestykseen, määräävät konjunkturit. Ei tunnu myöskään

siltä, että Hollannin kansaa erikoisen paljoa huolettaisivat valtion

huolet tai että se ylimalkaan surisi menetettyä vaikutustansa maailman

kohtaloihin. Vaikkakin yleislakko 1903 osoittaa, että se ei ole aivan

vapaa nykyajan yhteiskunnallisten vaivojen tunnuista, sopinee tätä

kansaa yleensä katsoa tyytyväisimmäksi ja onnellisimmaksi länsimaissa.

Tämä johtuu osaltaan siitä, että se on suoriutunut ihmeellisen

vahingoittumattomana suuruudenajan kiusauksista, aivan toisin kuin

Pyreneain niemen kukistuneet suurvallat. Eivät edes rikkauden ja

vallan suurimman loiston aikana »mynheerit» langenneet ylellisyyteen

ja velttoon hekkumaan. Työteliäisyyden hyve on säilyttänyt

hollantilaiset terveinä hengeltään. Hollantilainen vakavuus ja tarmo

ovat entisen kaltaiset tuolla ikivanhalla lakeudella harmaan taivaan

alla iäti uhkaavan meren rannalla. Vielä ei kansa ole herpoutunut

ponnisteluissaan säilyttää ja voittaa maata, kuten Zuiderseen

kuivaussuunnitelma osoittaa; vielä rakastaa se maataan flegmatikon

hillityllä lämmöllä, niinkuin vain se voi rakastaa, joka on paljon

vaivautunut ja uhrannut lempensä esineen vuoksi. Me näemme sen yhäti

taloudellisesti ja henkisesti täyspätöisenä ja pidämme tätä parhaana

takeena sen itsenäisyyden säilymisestä; samalla kuin panemme muistiin

että suurvalta-aseman menetyksen ei siis tarvitse vahingoittaa kansan

sielua. Siinä on kaikki suhteellista: kansa voi varsin hyvin kaikin

puolin edistyä ja vaurastua ja kuitenkin menettää paikkansa

suurvaltain joukossa — jos näet toiset vallat etenevät vielä

nopeammin.

----------

Samanaikaisesti Hollannin kanssa esiintyi toinen germanilainen

suurvalta palatakseen melkein vielä nopeammin takaisin varjoon. Se oli

Skandinavian niemimaan vero maailmanhistorialle, _Ruotsin_ lipun alla.

Tämä suurvaltatarina kesti oikeastaan vain Breitenfeldistä 1631

Pultavaan 1709.[8] Niinkuin Hollannilla kesti Ruotsillakin

suurpolitiikan maininkeja vielä vuosisadan, ja se poistui lopullisesti

näyttämöltä vasta Napoleonin sotien jälkeen. Mutta muutoin on Ruotsin

suurvalta siinä määrässä toista muotokuntaa, kuin Hollanti ja

Portugal, että sen suorastaan sopii katsoa edustavan tämän täydentävää

vastakohtaa.

Niinpä pistää heti alusta silmään, että Ruotsia suurvaltana ei

suinkaan kannata suotuisa kauppa-asema, joka oli toisten suurimpana

edellytyksenä, kummankin vuorollansa. Olihan Ruotsi — kuten se yhäkin

on — maailman nurkassa, maanosan rajalla meriä vastaan pohjoisessa ja

länsimaisen kultturin rajalla slaavilaisia vastaan idässä. Suurkaupan

kannattajana täytyi Itämeren jo sinänsä olla Pohjanmerta ja Välimerta

heikomman; mutta epäkohtaa Ruotsin suhteen enensi vielä erikoisesti

se, että Itämeren portit eivät olleet sen vallassa. Tanska oli sinne

perustanut Kattegatin-vallan, jonka kauppamahdollisuuksien täytyi olla

paljoa suuremmat kuin Ruotsin Pohjanlahden-vallan.

Tästä maantieteellisestä asemasta seuraa se seikka, joka on Ruotsin

suurvallan erikoispiirteenä kielteisessä suhteessa. Se ei perustunut

maailmankauppaan tai kultalöytöihin tai ylimalkaan taloudelliseen

saavutukseen. Se ei kasvanut korkeuteen aineellisen kultturin

kohoamisen mukana. Se ei esiinny jäsenenä siinä historiallisessa

vuorosarjassa, jota tähän saakka olemme seuranneet Välimereltä

valtamerille ja Pohjanmerelle (Venetsia, Lissabon, Amsterdam). Se

ilmenee ikäänkuin äkillisemmin, syntynsä syy toisella taholla.

Rahan puuttuvan perustan sijasta oli tällä valtiolla ensinnäkin suuren

alueellisen laajuuden leveä pohja. Skandian niemellä oli toki paljoa

väljemmät tilat suurvaltiolle kuin Reinin tai Tajon suistamoilla. Sen

lisäksi tuli paisuntamahdollisuuksia päämaan välittömässä yhteydessä.

Ruotsin suurvalta on täten aivan toista muotokuntaa kuin

kauppavaltojen: siitä ei tule pientä emämaata suurine siirtomaineen

valtamerten takana, vaan yksi ainoa suurmaa, joka leviää miltei

aukottomana keskustana olevan sisämeren ympärille.

Mutta tällä vallalla oli myöskin sisäinen side, joka on sen

voimakkaimpana myönteisenä omituisuutena. Ei milloinkaan voida kumota

tai unohtaa, että niiden moninaisten vaikutteiden joukossa, jotka

johtivat Ruotsin maailmanpolitiikkaan, oli myöskin, vieläpä yhdellä

etusijalla, henkisen vastuun tunne. Ruotsin suurvaltapolitiikka oli

aatepolitiikkaa, mikäli ylimalkaan uskaltanee käyttää tätä

alkuperämerkintää maailmassa, missä eduton aate on yhtä harvinainen

kuin päivänsäde ilmattomassa paikassa. Suurvalta perustui aatteen

nojalle, kun Kustaa Aadolf paljasti miekkansa »isänmaan majesteetin ja

siinä lepäävän Jumalan-kirkon» puolesta; se oli kukistuva aatteeseen,

kun Kaarle XII lähti puolustamaan »oikeuden ja vanhurskauden

periaatteita» samaan Venäjänmaahan, joka kaksi vuosisataa myöhemmin

asetti samat periaatteet reklaamiksi itselleen ensimäisessä

maailmanrauhan-kongressissa.

Nämä Ruotsin suurvallan pääpiirteet — yhtenäinen aluemuodostuma ja

aatteellinen sisällys — lähentävät sitä siihen muotokuntaan, jota

edustivat muinainen Rooman keisarikunta ja myöhemmin Osmannien

valtakunta. Epäilemättä on olemassa muodollista yhtäläisyyttä

1600-luvun Ruotsin Itämeri- ja Turkin Välimerivallan välillä. Mutta

tietenkin on Kustaa Aadolfin valta yhtä paljoa korkeammalla sulttaanin

valtaa kuin protestanttisen uskonvapauden henki on yläpuolella

muhamettilaista uskonkiihkoa; ja edellinen on organisesti luontevampi,

syntynyt sisäisestä täytymyksestä itsepuolustukseen pikemmin kuin

puhtaista valloitusajatuksista. Protestanttisuuden asia tuli vain

maailmanhistorialliseksi konjunkturiksi vallalle, joka oli

valmistautunut tehtävään sisäisen kokoomuksen avulla. Upsalan kokous

ja Linköpingin verilöyly ovat Breitenfeldin edeltäjiä.

Jälleen johdumme ajattelemaan vastakohtaa Hollannin kanssa kun näemme

tämän keskitystyön Ruotsin valtioelämässä ennen paisuntaa. Sen avulla

oli Ruotsi tullut mieheksi. Se saavutti taistelulla kaikkien

valtiollisten voimain välisen tasapainon, joka sinänsä merkitsee

huippusaavutusta kansakunnan elämässä. Sulimmassa sopusoinnussa

»kuninkaan korkeuden, neuvoston vallan ja säätyjen vapauden» kesken —

kuten 1634 vuoden hallitusmuodon johdannossa sanotaan — on Ruotsin

kansa astunut maailmanhistorian näyttämölle.

Semmoiset olivat ne voimat, jotka nostivat Ruotsin kansan korkeimpaan

historialliseen tehtävään. On omituista ajatella tuota aikaa, jolloin

— jos saamme uskoa Shering Rosenhanen sanoja — Ruotsin neuvosherralla

ulkona maailmassa oli paikkansa Ranskan herttuoiden ja Espanjan

grandien edellä ja Saksan valtaruhtinaiden rinnalla. Aika ei ollut

pitkä: miesikä nousua, kaksi laskua, minkä jälkeen tuli romahdus.

Kiinnitämme nyt huomiota niihin tekijöihin, jotka saattoivat vallan

niin rutosti kukistumaan; ja me olemme löytävät ne välittömästä

yhteydestä rakentavien voimien kanssa, niinkuin nurjan puolen samasta

mitalista.

Jos Ruotsin suurvaltio olikin suuri laajuudeltaan, niin oli se

toisaalta aina vähäinen väestöltään; sillä se laahasi mukanaan

asumattoman maan kuollutta painoa. Jota enemmän se laajeni, sitä

enemmän menetti se samalla sitä voimaa, jota kansallinen

yhteenkuuluvaisuus tietää. Kun se oli korkeimmillaan, ei siinä ollut

enempää kuin 2½ miljonaa asukasta ja niistä ruotsalaisia pikkuista yli

puolen. Siitä tuli siis yhä enemmän keinotekoinen luoma valtiotaidon

pyrkimyksille ilman kansallista perustaa. Lisäksi tuli, että siltä

tykkänään puuttui kiinteää luontaista kehystä, joka olisi voinut

helpottaa puolustusta niinkuin vallitukset lujittavat kenttäarmeijaa.

Ruotsin suurvaltio on nykyisen kokemuksemme valossa hauras ja

vanhentunut ilmiö, se kun eli yksinomaan Itämeressä riippumisen tai

sen rantojen kyvyn varassa itsestään ilman ulkonaisten luonnonrajojen

apua pitää koossa sen reunamaita.

Tällaisen merenympärysvallan kestännän ehtona on ylimalkaan, että

sisämeri on sen omana kauppa- ja meriliikealueena. Tiedetään, että

tämä ajatus ei ollut vieras Ruotsin suuruudenajan valtiomiehille;

siitä niiden järjestelmällinen pyrkimys valtaamaan niiden Itämeren

etelärannikon jokien suita, jotka olivat silloisen kaupan valtimoita.

Kustaa Aadolfilla oli avoin silmä näkemään, että »valtakunnan menestys

riippuu kaupasta ja purjehduksesta», ja hän koetti, kuten tunnettua,

monella tavoin edistää kansantaloudellista vaurastumista. Mutta nämä

puuhat murtuivat kahta karia vastaan: hollantilaisten kilpailuun ja

kansan oman harrastuksen puutteeseen.

Lopulla 1650-lukua rikkuivat välit Hollannin ylivoimaisen kauppa- ja

merivallan kanssa, joka kilpaili Itämeren-kaupasta, ja tästä kiistasta

suoriutuivat hollantilaiset voittajina. Meritaistelu Juutinraumassa

29. lokakuuta 1658 osoittaa tavallaan kohtalonkäännettä Ruotsin koko

suuruudenajan draamassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla oli

hollantilaisilla Itämerellä kauppavalta, jota melkein voi verrata

lyypekkiläisten valtaan edellisenä aikana. Hollantilaiset niinikään

nujersivat Ruotsin siirtomaayritykset heti alkuunsa. Hollannin

suurvaltion varjossa ei ollut tilaa ruotsalaiselle kauppavallalle.

Tähän tulokseen ovat tosin myöskin myötävaikuttaneet erinäiset heikot

puolet ruotsalaisten omassa kansallisluonteessa. 1660-luvulla

kirjoittaa Ruotsin edustaja Haagissa (Appelboom), että hollantilaiset

ovat katsoneet ruotsalaiset aivan vaarattomiksi kilpailussa kaupan

palkinnosta; ja kauppakollegion pöytäkirjat samalta aikakaudelta

sisältävät alinomaisia valituksia hankaluudesta saada meriliikkeen

edistämiseksi kotimaista miehistöä. Jo Kustaa Vaasa on lausunut, että

ruotsalaiset ovat »nahjuksia» kauppa-asioissa. Ylellisyys kasvoi

suuruudenaikana ripeämpää vauhtia kuin varallisuus; ja vuoden 1670

seuduilla, suurvalta-asemamme huippuaikana, saattoi Ruotsin ensimäinen

kansantaloudentutkija, Johan Rising, lausua, että »rahan puute on

kaikille ruotsalaisille yhteinen vaiva».

Vaikka näin ollen kyllä on totta, ettei mikään suurvaltiomuodostuma

ole perustunut niin vähän aineellisuudenväriselle pohjalle kuin

Ruotsin, niin ei toisaalta voi olla näkemättä syy-yhteyttä tämän

kunnian ja vallan pikaisen kukistumisen välillä. Sillä suurvalta ei

ajan pitkään voi tulla toimeen ilman lujaa taloudellista perustaa,

yhtä vähän kuin korkea torni voi seistä ilman leveää maassa olevaa

perustusta. Tämä tuntuu olevan syvimpänä syynä siihen, että Ruotsin

maailmanhistoriallinen suoritus muistuttaa vierailunäytäntöä, joka

keskeytetään muutamien onnistuneiden esitysten jälkeen. Se lähti

tehtäväänsä ilman taloudellista perustaa, eikä sen myöhemminkään

onnistunut semmoista rakentaa, se ei kyennyt taloudellisesti kasvamaan

uuden asemansa tasalle eikä saamaan kokoon tarpeellista liikepääomaa

pysyväistä suurpolitiikkaa harjoittaakseen. Se kansallinen runoilija,

joka syvemmälti kuin useimmat muut on oivaltanut _ruotsalaisten

luonnonlaadun_, on runossaan »Brassebonden» (= porho) piirtänyt kuvan,

joka ei ole soveltumatta hänen kansaansa edes silloinkaan kun se

suoritti suurimmat tekonsa.

Vielä yksi huomautus. Kustaa Aadolfin valtiomuodon sopusuhtainen

tasapaino ei voinut säilyä vuosisadan loppuun. Taloudellinen

mullistus, joka ei tarkoittanut kansallisomaisuuden lisäämistä, vaan

sen siirtämistä valtiovallan välittömään käyttöön, synnytti kuninkaan

itsevaltiuden, joka sitten saattoi tuhlata yhteiskunnan voimia

suurvaltion tarkoituksiin. Tämä oli keskityksen ylittämistä, joka

entistä enemmän vaikeutti yhteiskunnan tervettä kehitystä. Me näimme

Hollannissa suurvaltion vaipuvan alas senvuoksi, että

yhteiskunnankukoistus saattoi varjoon valtioaatteen; me näimme sitä

ennen Turkissa saman tuloksen siitä vastakkaisesta yksipuolisuudesta,

että valtioaate kasvoi yhteiskunnan aineellisen kultturikehityksen

tarpeiden päälle. Jälkimäinen on myöskin Ruotsin tapaus. Lähimpänä

seurauksena oli vallankumouksellisia heilahduksia yhdestä

valtiomuodosta toiseen, jolloin suurvaltakonjunkturit menivät

siposilkoisen tiensä. Nousevat vallat idässä ja etelässä tunkivat yli

heikkojen rajojen, jotka eivät olleet luodut kestämään todellista

painetta. Niinpä tulivat Venäjä ja Preussi toimitsijamiehiksi Ruotsin

suurvaltion vararikossa. Preussista tuli samalla henkisen

kultturitehtävän perijä evankelisten saksalaisten suojelijana oman

heimon keskuudessa. Silloin oli Ruotsin suurpoliittinen tehtävä

lopussa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. —

Nyttemmin ei Ruotsin kansa ota pienintäkään osaa suurpoliittisiin

pyrkimyksiin. Sen paisuntavaisto on kuollut ja kuopattu vaatimattoman

työn alle yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi; se seisoo, kuten

Schiemann sanoo v. 1902, »melkein toimettomana syrjässä»

maailmanpolitiikasta. Ruotsalaiset, jotka monivuotisen oleskelun

jälkeen europalaisen sivistyksen keskuspaikoilla ovat palanneet

kotimaahansa, ovatkin huomauttaneet, eikä ilman syytä, ruotsalaisen

kansanelämän ja ruotsalaisten katsantotapojen poikkeavaisuudesta;

ruotsalaiset ovat samoin kuin espanjalaiset jonkun verran ulkopuolella

yleistä länsieuropalaista muotokuntaa — vaikka ei käykään varmasti

sanominen ruotsalaisetko viinapöytineen y. m. vaiko espanjalaiset

härkätaisteluineen edustavat suurempaa omituisuutta...

Tähän erillisyyteen on epäilemättä vaikuttanut se turvallisuudentunne,

minkä 1815 solmittu unioni Norjan kanssa oli kansassa synnyttänyt. Se

säilytti myöskin valtiolle jonkunnäköistä suurvallan hahmoa, se kun

saattoi Europan vaakaan laskea ¾ milj. neliö-km., Venäjän jälkeen

suurimman pinta-alan painon. Sikäli oli unionin hajaannus 1905

vieläkin askel alaspäin. Silloin ilmeni samalla läntisen rajan

heikkous, sitä kun vain niukasti suojelivat kansainoikeudelliset

sopimukset (puolueettomasta vyöhykkeestä merestä 61 leveysasteelle,

yhteisistä vesiväylistä, muuttolappalaisten porolaidunoikeudesta),

yhteenkootut Karlstadin sopimuksessa lokak. 1905 (_Sandgren_ n:ot

276—280). Saaristossa onkin jo syntynyt pieni rajakahnaus, _Grisbådan_

juttu, joka 1909 sovinto-oikeudessa ratkaistiin Ruotsin eduksi.

Mutta unionin hajaannus on myöskin sikäli muuttanut asemaa, että

valtakunta ei nyttemmin enää saata pysytellä niin syrjässä

valtiollisilta maailmanmarkkinoilta. Tyyten ei puutu aihetta käsittää

Norjan irtaumista ilmaukseksi Englannin ja Saksan kaikkialle

ulottuvasta kahnauksesta. Varmaa on, että Englanti käytti sitä

hyväkseen samalla tavoin kuin unionin hajaannusta Pyreneain niemellä

1640 (ks. siv. 67): pienempi maa, suuremman alituinen paine selässään,

on geopoliittisesta täytymyksestä asettunut Englannin suojelukseen,

tosin neljän suurvallan (Italia ja Itävalta puuttuvat) kanssa tehdyn

»koskemattomuussopimuksen» varjolla 1907. Ei ole puuttunut

suunnitelmia saattaa Ruotsiakin samaan asemaan; niinpä kirjoitti

Lucien Wolf »Timesissä» jouluk. 1907 kirjoitussarjan »pohjoismaisesta

kysymyksestä», katsoen että sekä skandinavialaiset että Reinin suulla

olevat pikkuvallat olisivat suurvaltain päätöksellä tehtävät —

puolueettomiksi — ajatus, jonka kuitenkin »Le Temps» heti leimasi

valtiolliseksi »näköhäiriöksi». Itse asiassa on Ruotsi puolestaan

lähentynyt Saksaa v. 1906 tehdyn kauppasopimuksen (uusittu 1911) ja

höyrylauttayhteyden nojalla vuodesta 1909.

Tämä kehitys osoittaa, että Ruotsin pikkunaapureilla lännessä ja

etelässä ei nyttemmin ole samaa puskurin luonnetta asianomaisia

suurvaltoja vastaan kuin ennen. Vielä ilmeisemmin näemme saman

asemanhuonontumisen valtakunnan muilla sivuilla. Siellä oli ennen

kahnaus suurin, ja vielä rajanjärjestelyt 1809 ja 1826 osoittavat

selvästi että Venäjä ei katsonut päässeensä lopulliseen päämäärään:

tuntuu kuin näkisimme »etusormen viittaavan Malangervuonoa» ja »käden

uhkaavan Varangeria» — joita Venäjä jo 1500-luvulla tavoitteli.

Keskivaiheilta 1800-lukua oli tämä paine kuitenkin heikennyt. Suomi

saikin kehittyä verrattain itsenäisesti, ja Ruotsille tuntui tämä

puskuriturvalta. Mutta tämä asiaintila muuttui Venäjän politiikassa

Suomen suhteen 1899 tapahtuneen käänteen johdosta. Onko tämän

katsottava olevan jossakin yhteydessä Ruotsin—Norjan edellisenä vuonna

tekemän päätöksen kanssa n. s. Ofotenin-radan rakentamisesta niemimaan

läpi kulkevaksi poikkiradaksi Atlantin rannalle, olkoon ratkaisematta

— sinänsä ei olisi outoa, jos uusi rautatie venäläisten silmissä

näyttäisi suuren Siperian-radan puuttuvalta, Atlanttiin ulottuvalta

päätekappaleelta — mutta varmaa on, että Venäjä uudella

politiikallansa Suomessa on astunut uhkaavan askeleen Ruotsia kohti.

Muutos sai käytännöllis-poliittisen ilmauksen alussa vuotta 1908, kun

Venäjä yritti vapautua Englannin ja Ranskan kanssa 1856 tehdyssä

sopimuksessa antamastaan sitoumuksesta olla linnoittamatta

Ahvenanmaata. Tämä yritys ei kuitenkaan onnistunut; ja sitä

levottomuutta, jota tämä hanke herätti Ruotsissa, tyynnytettiin heti

jälkeenpäin (huhtikuussa 1908) jossakin määrin _Itä-_ ja _Pohjanmerta

koskevilla sopimuksilla_ (_Sandgren_ n:ot 75, 76), missä asianomaiset

rantavallat (jälkimäisessä tapauksessa lukuunottamatta jo

kansainvälisen takauksen alaisia Belgiaa ja Norjaa) sitoutuivat

keskenään pitämään arvossa toistensa rajoja.

Ruotsi on siis nyt jälleen, vastoin tahtoansa, »saanut oman

ulkopolitiikan» (Fahlbeck). Tietenkään ei tämä ole johtunut yksinomaan

unionin hajoittamisesta. Mahtitekijänä oli unioni lopulta vain virvaa,

senvuoksi että se oli menettänyt psykologisen perustansa.

_Skandinavian valtakunta-aate_, joka 1800-luvun keskivaiheilla ja sen

jälkeen eli niin meluisaa elämää (ytimenänsä Tanska), oli kuollut

kansan mielessä jo kauan ennenkuin sen viimeinen hapera ilmaus

haihtui. Mitään enteitä sen virkoamisesta ei ole näköpiirissä

havaittavissa; sitä mahdollisuutta, joka aukeni silmiemme eteen

Iberian niemimaalla (siv. 71), ei tule Skandian niemellä kysymykseen

niin kauan kuin tasavaltapyrinnöillä Ruotsissa ei ole mitään

kantavuutta eikä liittoajatuksista täällä ole muita merkkejä, kuin

satunnaiset laiduntunnelmat Norjan Lapissa. Näillä teillä ei siis

missään näy merkkiä skandinavialaisen suurvallan uudestisyntymisestä.

Sitävastoin ei sellaisia merkkejä ihan tyyten puutu — ainakaan

mahdollisuuksia suureen nousentaan — toisella taholla, nimittäin

Ruotsin omien rajojen sisällä; tällä kertaa, päinvastoin kuin vanhana

suuruudenaikana, terveellä aineellisella pohjalla. Kun unionin

suuruuskajastus sammui, ilmeni realinen perusta suurille

isänmaallisille toiveille, joita tieteen kylmä tarkastelu ei kumoa,

vaikka ulkomailla joskus onkin asetuttu epäilevälle kannalle

(Heilmann). Lapinmaan luonnonaarteet — malmit ja vesivoima — astuvat

tässä sähkön aikakautena etualalle: erämaan vero emämaalle. Se alue,

joka Kustaa Aadolfin valtiossa oli arvoton ja melkein tuntematon,

havaitaan meidän aikamme tekniikan valossa epäilemättä soveltuvaksi

kannattamaan mahtavaa suurteollista kehitystä ja siitä seuraavaa

väestön tihenemistä ja kansan talouden vaurastumista. Samanlaisia

edellytyksiä on muuten siellä täällä kautta koko maan. Kansan

huomattava insinööritaipumus saa tässä runsaan toiminta-alan; ja maan

ovien ääressä ovat Venäjän jättiläismarkkinat ikäänkuin vartavasten

sovelletut vastaanottamaan näitä etevämmän kultturin tuotteita.

Niin suuria tulevaisuudenmahdollisuuksia on tuskin suotu millekään

niistä muista valtioista, joiden kanssa Ruotsi nyt on valtiokerhon

entisen suurvallan asemassa; ainoastaan Turkki voi tässä tulla

vertauksen alaiseksi. Nyttemmin työskennelläänkin tarmokkaasti

luontaisten tulolähteiden käytäntöönsaattamiseksi: kulkuneuvoja

kehitetään (Ofotenin-rata valmistui liikenteelle 1902, osia

»sisämaanradasta» päätettiin rakennettaviksi 1907 ja 1911),

voima-asemia perustetaan (Trollhättan 1906, Porjus 1910, Älfkarlebyn

putoukset 1911), Ruotsin tehtaiden valmistearvo lähenee jo 2 miljardia

ja kauppavaihto nousee yli 1½ miljardin — kunnioitettavia numeroita

vain 5½ miljonan suuruiselle kansalle.

Mutta taulussa on myöskin varjoa. Kaupan lähempi tarkastelu osoittaa

nykyään kultturimaata sikäli, että sen vienti alkaa vastata tuontia,

mutta siirtomaata siinä, että tämä vienti suuremmalta osaltaan

käsittää raaka-aineita tai puolivalmisteita (metsä- ja

vuorituotteita), ja tämä on kaksinkertainen heikkous pääomasta

köyhälle maalle. Vakavasti pelätään epäedullisia seurauksia Saksan

kauppasopimuksesta, se kun saattaa Ruotsin rautateollisuuden mahtavan

kilpailun alaiseksi, samoin kuin valtion sopimuksista suurten

malmialueiden (Kirunavaaran, Jellivaaran, Grängesbergin) omistajain

kanssa 1907, joiden avulla raaka-aineen vientiä kukaties on edistetty

jalostusteollisuuden kehittymisen haitaksi. Jos lisäämme, että itse

väestön määrässä tulot ovat pienemmät (alhainen syntymisluku

avioliittojen vähenemisen vuoksi) ja menot suuremmat (siirtolaisuuden

vuoksi) kuin tavallista, sekä vielä että yhteiskuntaa kalvavat ankarat

sosialiset taistelut, joita ei ole voitu tyynnyttää edes erittäin

kansanvaltaisella perustuslainmuutoksella 1909 — niin olemme tehneet

tiliä tärkeimmistä poistoista tulevaisuuden laskussa.

Ruotsin politiikan täytyy nyttemmin olla sen määräävän seikan

suunnattavissa, että _maa on suurempi kuin kansa_, s. o. väkeä on

liian vähän. Se on päinvastainen pulma kuin Hollannissa ja Tanskassa,

puhumattakaan nykyisistä suurvalloista Englannista, Saksasta,

Italiasta ja Japanista. Tehokkaan ruotsalaisen politiikan täytyy

sentähden pyrkiä luomaan suurta kansaa suurelle maalle. Toteutuvatko

tulevaisuudenunelmat kerran — se riippuu lopultakin kansasta

itsestään, sen viisaudesta, yhdessäpysynnästä, valppaudesta ja

voimasta. Me näemme valtakunnan, joka odottaa kansaansa.

----------

Irrallisin luonnoksin ja ikäänkuin pitkän matkan päästä olemme nyt

tarkastaneet muutamia tapauksia siitä luontaisesta valinnasta, jonka

nojalla suurvaltoja syntyy ja vaihtelee valtioiden sikermässä. Olemme

tavanneet kaksi pääasiallista muotokuntaa: toisaalta rikkauden

aineelliselle pohjalle rakentuneen Portugalin ja Hollannin, joiden

ulkonaisena muotona on emämaa laajoine siirtomaineen — toisaalta

sotilaspoliittiselle perustalle rakentuneen Turkin ja Ruotsin, jotka

säilyttävät päämaan ja alusmaiden alueellisen yhteyden. Se on vanha

vastakohta Kartagon ja Rooman välillä; meidän päivinämme se on

kasvanut yli maailman ulottuvaksi vastakohdaksi Englannin ja Venäjän

välillä. Mutta olemme myöskin, Espanjassa, havainneet sekalaisemman

muodostuman, jossa on kummankin muotokunnan tunnusmerkkejä, vaikka se

epäilemättä sisäiseltä luonteeltaan on lähempänä jälkimäistä.

Olemme edelleen nähneet selviä esimerkkejä, kuinka tärkeätä suurvallan

synnylle ja kestännälle ovat asema, laajuus, luonnolliset rajat,

kansallinen yhteys, keskitetty valtiomahti, taloudellinen kukoistus.

Ennen kaikkea olemme luulleet huomaavamme, että tehtävä vaatii

määrättyä sopusuhtaa valtiovallan ja yhteiskunnan — poliittisen ja

sosialisen elämän — voimien kehityksessä.

Näillä kokemuksin siirrymme nyt toden perään kuolleiden maailmasta

elävien ilmoille.