Historiikki. — Ulkoinen yhdyntä. — Sisäinen hajaannus: eduskuntaelämä.
— Yleinen morfologia. — Kaupallinen asema. — »Siamo poveri». —
Ulkopoliittinen suunnan-etsintä: eri ohjelmat. — Vastoinkäymisiä
siirtomaapolitiikassa. — Taloudellinen taistelu Ranskaa vastaan. —
Uusi suunnan-etsintä. — Suhde Itävaltaan ja Turkkiin: _Albanian_ ja
_Tripolin_ kysymys. — Sota 1911. — Uudistuksia ja
tulevaisuudentoiveita.
Vanhimman luota Europan tämänaikaisia suurvaltoja käännymme nyt
nuorimman puoleen. Ne ovat molemmat menneinä aikoina kuuluneet yhteen
keisarikruunun loistossa; ne seisovat nyt jälleen rinta rinnan
kolmiliiton suojassa. Mutta näiden molempain yhtymäkausien välillä —
ja keskelläkin — on pitkiä pakollisten ja puolittaisten yhdyntäin
jaksoja, ja on ollut aikoja, jolloin itävaltalaisten saksalainen nimi
on italialaisten korvissa ollut kaikkein vihattavin.
Itse asiassa on italialainen suurvalta irroitettu itävaltalaisesta,
saavutettu sen kustannuksella. Pitkät ajat oli Itävallan käsi ollut
raskaana Italian päällä, välittömästi tai välillisesti; Itävalta ensi
sijassa oli vanhoillisen Europan takuumiehenä Apenninien niemimaan
valtiollisesta hajaannuksesta ja riippuvaisuudesta. Itävaltaa vastaan
kohdistui senvuoksi ensi sijassa tämän kolminainen taistelu
kansallisen yhdynnän, kansallisen vapauden ja valtiollisen vapauden
puolesta.
Mutta tämän kamppailun saattamiseksi voittoon saakka eivät riittäneet
niemimaan hajalliset voimat eikä Savoijan hallitsijahuoneen mahti.
Tarvittiin tukea ulkoapäin, ja tämä tuki löydettiin ensin Napoleon
III:n Ranskasta, sitten Wilhelm I:n Preussista.
Meidän ei ole tarvis viipyä siinä, kuinka _Cavour_ voitti Ranskan
suosion yhtymällä sen politiikkaan Krimin-sodassa 1855; mitenkä
sodassa Itävaltaa vastaan Ranskan aseellisella avulla ensimäinen askel
Italian yhdyntään otettiin 1859; kuinka ryöppy vyöryi kautta maan
kansankapinain ja Garibaldi-retkien muodossa, kunnes Viktor Emanuel
saattoi ottaa Italian kuninkaan nimen 1861; mitenkä uudessa sodassa
Itävaltaa vastaan Preussin aseellisella avulla Venetsia voitettiin
1866; ja kuinka Saksan Ranskasta saavuttamien voittojen varjossa työ
saatettiin loppuun maallisen kirkkovaltion valloituksella 1870. Mutta
yksi piirre tässä yhdistämistyössä kiinnittää erikoista huomiota: sitä
ei ole suoritettu omalla voimalla. Syrjäisten on täytynyt tukea
Italiaa kainaloista. Saksa kulki yksin ja ylväänä »veren ja raudan»
läpi kansalliskysymyksensä ratkaisuun; ohjelma _»Italia farà da se»_ —
Italia omille jaloilleen — teki vararikon 1849, nykyisen Italian on
täytynyt käyttää vankkoja auttajia, Ranskaa yhteysrakentonsa
nurkkakiviä, Saksaa perustan välikiviä varten. Se on ollut näistä
riippuvainen siinä määrässä, että se niiden rinnallakin on kärsinyt
tappioita; niinpä voitettiin italialainen siipi Solferinon luona 1859,
kun ranskalainen voitti taistelun, samoin Italian sotavoima sekä
maalla että merellä 1866, kun Preussi voitti sodan. Omien tappioiden
ja liittolaistensa voittojen kautta on kulkenut Italian tie yhdyntään
— sama »via lacrymosa», kyynelpolku, kuin Kreikan tie vapauteen.
Tämä piirre lyö jo alusta heikkouden leiman uuteen suurvaltaan. Tuntuu
kuin ei aika vielä olisi ollut kypsä kun Cavour antoi merkin;
tiedetäänkin, että hän itse ajatteli työn suorittamista kahdessa
erässä, niin että alussa tyydyttäisiin Italian pohjoisosan
yhdistämiseen. _»S'è fatta l'Italia, ma non si fanno gl' Italiani»_ —
Italia on valmis, eivät italialaiset — lausui Mazzimo A' Azeglio v.
1866; ja kysyä sopii, eikö tämä arvostelu pidä paikkaansa vielä
nytkin, jolloin kansa on saanut miespolven ajan kasvaakseen siihen
valtioykseyteen, jonka konjunkturit sille lahjoittivat.
Italia on valmis. Ulkoinen yhteys, maan- ja kansatieteellisellä
pohjalla, on perusteellisemmin toteutettu kuin juuri missään muualla.
Niinpä on tällä suurvallalla mitä luonnollisinten rajain etu meressä
ja Alpeissa. Rajakehässä on vain kaksi huomattavan heikkoa kohtaa,
nimittäin ne, missä raja kulkee Ticinon ja Adigen laaksojen poikki.
Siellä aukenee maahan johtavia luontaisia teitä, joita nykyään
osoittavat suuret kansainväliset rautatielinjat S. Gotthardin
(vuodesta 1882) ja Brenner-solan kautta (vuodesta 1867); samalla
kertaa on niillä kohdin rajassa mutkia, jotka muodostavat vieraiden
valtain lahdelmia italialaisella alueella. Lago Maggioren järvi
toisessa, Veronan sola toisessa laaksossa naamioivat vain näennäisesti
näitä terveiden rajaperiaatteiden rikkomuksia.
On erittäin opettavaista, että juuri näissä paikoin tavataan
jäljelläolevat aukot Italian kansallisessa yhteydessä ulospäin.
Molempia jokilaaksoja myöten on näet italialainen aines levinnyt
nykyiseen Sveitsin kanttooniin Ticinoon ja itävaltalaisen kruununmaan
Tyrolin (Trentinon) eteläosaan. Täällä ei siis kokoomustyö ole vielä
loppuunsuoritettu. Sama on laita Itävallan »Litoralessa» Adrian
rannalla; niinikään Ranskan puolella Nizzassa ja rajamerillä, missä
Korsika vielä kuuluu Ranskan ja Maltan saariryhmä Englannin alueihin.
Mutta sitä kansanosaa, joka asuu valtakunnan ulkopuolella
vapauttamattomassa Italiassa (_Italia irredenta_), on kaikkiaan,
kaikkein korkeimman laskelman mukaan, tuskin 1⅔ miljonaa; Tunisissa,
Argentinassa ja Yhdysvalloissa olevat siirtolaiset mukaanluettuina
laskettiin 1901 virallisesti 3⅓ miljonaa italialaista oleskelevan
ulkopuolella kotimaata, hiukan yli 10 %. Jos sitten tarkastamme
kansallisuuden ehjyyttä valtakunnanrajain sisällä, niin tapaamme
muutamia pieniä saksalaisia kielisaaria Venetsiassa ja ranskalaisia
laaksoja Piemontin alpeilla, kreikkalaisia siirtoloita Apuliassa ja
Venetsiassa, albanialaisia ja serbialaisia asutuksia Adrianrannalla,
slovenilaista ja furlanilaista sekarotua Friaulissa; mutta vaikka
lasketaan mukaan Italiassa asuvat kultturikansoja edustavat
ulkomaalaiset (puoleen miljonaan nousevaa vuotuista matkustajamäärää
tietenkään huomioonottamatta), ei näiden yhteenlaskettu määrä nousse
paljoa yli 300 000, siis ei täydelleen yhteen prosenttiin, jota paitsi
ne äidinkielensä ohella melkein kaikki puhuvat italiaa.[17]
On siis ilmeistä, että nykyinen Italia tyydyttää
kansallisuusperiaatteen ja maantieteellisen yksilöllisyyden
vaatimukset sangen suuressä määrässä. Se on kansallisvaltio
luonnollisen kehyksen sisässä, yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Siinä
on ratkaiseva erotus ja yhtä ilmeinen etu Itävaltaan verraten.
Apenninien niemimaan suurvalta perustuu omassa kodissaan itsenäisesti
elävään personallisuuteen. Sikäli on se täysin meidän aikamme
terveiden valtioaatteiden tasalla.
Myöskin uskonnollisessa suhteessa eroaa se edukseen
Itävalta-Unkarista, sillä katolinusko vallitsee vielä kansan mieliä
melkein kilpailijatta. Mutta tässä suhteessa tulee lisäksi omituinen
seikka, joka on omiaan suuressa määrässä tekemään tyhjäksi
uskonyhtäläisyyden edun. Siitä saakka kuin valtio v. 1870 supisti
paavin-istuimen valtakunnaksi, joka ei ole tästä maailmasta, siitä
saakka ovat valtio ja kirkko viholliskannalla keskenään. Kirkko ei
tunnusta perustavaa lakia 13/5 1871, jonka nojalla valtio on koettanut
järjestää suhteensa siihen. Koko kirkollinen väki, kaksinkerroin
voimakas niin aitokatolisessa maassa, vastustaa tietoisesti ja
tarmokkaasti kansallista yhdistämistyötä, pitää Italian kuningasta
vallananastajana, on mitä kauimmin pysytellyt poissa eduskuntatyöstä —
ohjelman mukaan _»nè elettori, nè cletti»_, ei valitsijoita eikä
valituita — ja pyrkinyt hajoittamaan kansallisvaltiota paavin
esimiehyyden alaiseksi valtioliitoksi. Tämä seikka vaikuttaa tietenkin
kuin kahle valtiomahdin jalassa; ja sellainen asiantuntija kuin P. D.
Fischer sanoo 1899 katsovansa kirkollisen vastarinnan pikemminkin
olevan kasvamassa kuin vähenemässä. Uuden vuosisadan alusta näyttää
kuitenkin tapahtuneen käänne parempaan päin, sittenkun kirkolliset
ovat alkaneet ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin; niin tapahtui jo
1903, ja eräs paavin kiertokirje vuodelta 1905 lievensi vielä vanhaa
kieltoa.
Ovatko sitten »italialaiset valmiit» itse valtioelämän alalla? Onko
kansa tullut tietoiseksi sisäisestä yhteydestään ja yhteisistä
tehtävistä valtiokerhossa?
Kaksi seikkaa on tässä keskittymisen esteenä. Toinen riippuu maan
alueellisesta muodosta, toinen sen historiallisesta kehityksestä.
Tämä pitkulainen ja kapea valtioruumis, leveä pää Alppien juurella ja
poikkileikattu jalka meressä Afrikan edustalla, tämä
satapeninkulmainen pituus on sinänsä välimatkojen ja maantieteellisten
vastakohtien takia omiaan ylläpitämään eroavaisuutta luonnonlaadussa
ja ajatustavassa; sitäkin enemmän kun se on mukanaan tuonut
kansatieteellisiäkin muunnoksia germanilaisen verensekoituksen
vaikutuksesta pohjoisessa ja maurilaisen etelässä. Sitä eroavaisuutta
manner-, niemi- ja saari-Italian välillä, jonka kartta näin on
järjestänyt, on sittemmin maan muinainen historiallinen kehitys
syventänyt, kunnes se on tullut suuremmaksi kuin tavallista ja
hyödyllistä on samassa maassa. Vuosisatojen valtiollinen hajaannus eri
hallitusjärjestelmineen ei mene mielistä vähällä. Tosin on voitu
aikaansaada koneellisesti yhdenmukainen hallintojärjestys,
ranskalaisen mallin mukaan, koko valtiolle; mutta oikeudenhoidon
tärkeällä alalla ei ole päästy edes pintapuoliseen yhtenäisyyteen:
Italiassa on vielä viisi ylintä tuomioistuinta (vaikkakin Roomassa
oleva on alkanut saada jonkinmoista keskeismerkitystä). Ja kun
katsomme julkisen elämän kulissien taakse, näemme yhä kuvan, joka on
sangen kaukana todellisesta valtioyhtenäisyydestä.
Tämä riippuu pohjaltaan siitä, että pitkien aikojen
hallituksen-väärinkäyttö on juurruttanut italialaisiin, varsinkin
etelässä, epäluulon itse valtioajatusta kohtaan. Valtio on niin kauan
esiintynyt heitä vastaan sortajana ja taloudellisena verenimijänä,
että he ovat päätyneet katsomaan valtiota sinänsä luonnolliseksi
viholliseksi. Siitä yleinen taipumus pitämään valtiota syntipukkina,
jonka niskaan tunnetun sananlaskun mukaan sälytetään syy sateestakin
ja poudasta (»Piove, governo ladro» — sataa, saamarin hallitus!).
Siitä tietenkin samalla suuri kansalaisvelvollisuudentunteen puute:
täytyyhän pitää lujasti puoliansa tätä valtiota vastaan, jota on
totuttu pitämään yksilön edun vastustajana, siis muodostetaan pieniä
paikallisia seuroja keskinäistä itsensä-auttamista varten, jos
mahdollista valtion kustannuksella (n. s. »spagnolismo»). Tällöin on
juurtunut suoranainen piilopolkujen ja juonien suosiminen, aina
laajoihin salaliittoihin saakka; Sisilian _Maffiaa_, Napolin
_Camorraa_ on osaksi pidettävä järjestöinä nyrkkioikeutta varten
kansan keskuudessa, joka ei usko saavansa oikeutta valtion
viranomaisilta. Tämä kansalaisten todellisen yleishengen ja
valtiollisen vastuuntunteen puute esiintyi räikeää taustaa vastaan
oikeudenkäynnissä _Nasia_ vastaan 1904—08 — italialainen
»Alberti-juttu» — kun valtiovarkaan sisilialaiset maanmiehet
asettuivat hänen puolellensa. Me näemme tässä Italian yhteyden synkän
varjopuolen, jossa vielä puolen vuosisadan kuluttua ei ole monta
valokohtaa havaittavissa.
Uusi Italia astuu siis maailmaan suoritettavanaan aivan erikoinen
tehtävä suurten uudestijärjestelyiden ohella: tehdä itse valtioaate
ymmärrettäväksi kansalle ja saada se siihen sopeutumaan. Alussa, niin
kauan kuin kansallisyhdynnän into vielä asui mielissä, ei hajoittavia
voimia huomattu niin paljoa, ja Cavourin perimyksiä ylläpiti
valtiopäivillä _consorteria_, puolue, jonka ytimenä oli Piemontin ja
Toscanan vanha aateli. Mutta varsinaisen vasemmiston päästyä
enemmistöön 1876, ja painopisteen siten siirryttyä Etelä-Italiaan, on
julkinen elämä luisunut yksityispyyteiden kamppailuksi kunnes
valtionäkökanta on kokonaan työnnetty syrjään. Pesästään Napolissa on
»spanjolismi» levinnyt tuberkeleina koko valtioruumiiseen (Lowell).
Se on tuo jo ylen tavallinen kuva rappiolle joutuneesta eduskunnasta.
Valitsijat vaalipiireissä katsovat valtiopäivämiestä
paikallispyrintöjensä ja mieskohtaisten toivomustensa asiamieheksi;
jos he tahtovat saada rautatien, on hänen ajettava se läpi, jos heillä
on vireillä oikeusjuttu, odottavat he avustusta häneltä, jos heidän
poikansa jäävät koulussa luokalle, on hänen pidettävä huolta että
opettajaa rangaistaan (!) jne. Sanotaan, että jokaisen
valtiopäivämiehen on valitsijainsa asioissa kirjoitettava keskimäärin
30 kirjettä päivässä (P. D. Fischer). Keskenään muodostavat
valtiopäivämiehet ryhmiä ja kerhoja (»chiesole») jonkun
kondottierimallisen johtajan ympärille. Personallinen on korkeinta
tässä historiassa; eduskuntapäälliköt ovat kaikki »villejä» ja
»vapaakeihäitä», kullakin seurueensa, taistelussa tai liitossa
toistensa kanssa. Kirkollisten poissaolo kilpakentältä on paljon
edistänyt tätä suurten ja aatteellisten vastakohtain puuttumisen
tilaa; tasavaltalaisuuden heikkous toisella siivellä on vaikuttanut
samaan suuntaan.
Eduskuntainen elämä kaipaa siis täydellisesti sitä hallintaa, joka on
vakiintuneissa puolueyhtymissä yleensä ja englantilaisessa
kaksipuoluejärjestelmässä erikseen. Siitä huolimatta on omaksuttu
englantilaisen eduskuntaisuuden sääntö, joka sitoo ministeristöt
toisen kamarin enemmistöpäätöksiin. Tuloksena on ollut parodia,
irvikuva, jokseenkin samoin kuin Etelä-Amerikan matkiessa
Pohjois-Amerikan kansanvaltaisuutta (Lowell). Suunnanmuutosten sijasta
tapahtuu rintamamuutoksia (»transformismo») tai henkilövaihdoksia
(»rimpasto») istuvassa ministeristössä — _Depretiksen_ menetelmäin
mukaan vasemmiston voiton jälkeisenä vuosikymmenenä — tai korkeintaan
uusi kokoomus uuden johtajan nimissä. Tällainen meno on kuin »nuoralla
tanssimista» (Ferraris); suurin ei siitä voimia liikene
valtakunnanetujen palvelukseen.
Näin ollen ei ole kumma, että Italian eduskunnassa tapaamme
rikkinäisyyden ja rappeutumisen kuvan, joka tuskin on kauniimpi kuin
Itävallan — mutta vielä vahingollisempi valtiolle, kun tällä kamarilla
on suurempi valta. Onpa menty niin pitkälle, että kokousta Monte
Citoriolla on nimitetty varsinaiseksi camorraksi, ja _Crispi_ —
valtiollinen etualan mies Depretiksen jälkeisenä vuosikymmenenä — on
kerran sanonut sitä sietämättömimmäksi paikaksi kuritushuoneen
jälkeen. Tämä johtuu tiettävästi myöskin etelämaalaisen
kuumaverisyydestä. Nämä _»onerevoli»_ (kunnian-arvoisat,
eduskunnanjäsenten virallinen nimitys), jotka yksityiselämässä
hymyilevät niin herttaisesti toisilleen ja tapaavat sinutella toisiaan
ilmankin edelläkäyneitä veljenmaljoja, asettuvat, mitä tulee
eduskuntaskandaalien toimeenpanotaitoon, arvokkaasti tsekkiläisten ja
saksalaisradikalien rinnalle Franzensringin varrella...
Pari miespolvea sitten ennusti Carlo Botta suuressa Italian
historiassaan, että eduskunnat eivät tule kukoistamaan maissa, missä
oranssit kukkivat. Hänen isänmaansa kehitys on tähän saakka osoittanut
hänen olleen oikeassa. Italian todelliset isänmaanystävät pitävät tätä
turmeltunutta eduskuntaelämää vaarallisena tautina ja suuren
huolestumisen aiheena tulevaisuuden suhteen. Mutta kirkolliset ja
sosialistit riemuitsevat. Jälkimäisiä, johtajanaan professori _Ferri_,
on täällä samoin kuin Itävallassa sopinut sanoa kansallisimmiksi
politikoiksi, sikäli että he vähemmässä määrin kuin muut
edustajaryhmät ajavat puhtaasti yksityisiä pyrkimyksiä; mutta
suurlakkoyrityksillä 1904 ja 1906 sekä rautatielakolla 1905 ovat hekin
näyttäneet kynsiänsä yhteiskuntaa vastaan. Heidän vaikutuksensa
näyttää yhä kasvavan; ja sen mukana seuraa uusi tasavaltalaisuus
kokoonkuivuneen vanhan, _Mazzinin_ aikaisen, sivussa.
Väitetään että viime vuosina olisi tapahtunut käänne kuningasvallan
eduksi. Sitä ei ole vieraan helppo arvioida. Mutta se on kyllä selvää,
että kysymys on Italialle kysymys elämästä tai kuolemasta suurvaltana.
Tasavaltaisuuden voitto on suurvallan kuolema; sillä, kuten vanha
tasavaltalainen _Crispi_ itse sai kokea ja tunnustaa: »monarkia
yhdistää, tasavalta hajoittaa meitä» Monarkialla yksin on mahdollisuus
koossapitää riitaiset ainekset ja siten johtaa maata eteenpäin sillä
uralla, jota viitotaan hallitsijasuvun ylväässä tunnuslauseessa:
_»Sempre avanti, Savoia!»_ (aina eteenpäin, Savoia).
Itse asiassa sopii kysyä, eikö koko eduskuntakoneisto tullut liian
aikaiseen samoin kuin kansallinen yhdyntäkin. Kolmea tarvitsi Italian
kansa: kansallista vapautta vieraista valtiaista ja dynastioista,
kansallista yhteyttä pikkuvaltioihin hajaantumisen asemesta ja
valtiollista vapautta itsevaltiudesta. Olisi epäilemättä ollut
asianmukaisinta, jos ne olisivat suoritetut asteittain, niin että
Cavourin ajatuksen mukaan olisi pysähdytty vapautustyössä pohjoisessa
kunnes yhteysaate olisi ehtinyt kypsyä itsestään etelässä sekä samalla
pysytty itsevaltaisissa muodoissa kunnes valtioaate olisi kypsynyt
kansan mielissä. Suuri osa Italian nykyistä vaivaa johtuu siitä, että
ei kuljettu tätä tyyntä tietä, vaan ryhdyttiin ratkaisemaan kaikkia
kolmea tehtävää yht'aikaa.
Mutta tosin on tässä samalla huomattava, että kansoilla ei aina ole
vapaata valinnan varaa historiassa. Kun konjunkturit tulevat, on paras
tarttua niihin, vaikkei olekaan täysin varustautunut. Ja voipi myöskin
epäillä, tokko Sardinian kuningaskunnalla olisi ollut riittävää
vetovoimaa muiden 6 valtion kansoihin, ellei se olisi tarjonnut niille
perustuslaillista vapautta samanaikaisesti kansallisen yhteyden ja
itsenäisyyden kanssa.
Muutoin — eduskuntaelämä on osoittanut rappeutumisen oireita muissakin
maissa kuin niissä, missä oranssit kukkivat, ilman että senvuoksi on
tarvinnut pitää tulevaisuutta ylen synkkänä. Ja on aina muistettava,
että Italia on nuori valtio, edessään tehtäviä, jotka esim. Ranska ja
Englanti suorittivat jo keskiaikana. Eduskuntakurjuutta _voi_ siis
käsittää lapsentaudiksi, joka kypsemmällä iällä paranee, kun ehkäpä
katkerakin kokemus on lisännyt vastuuntuntoa. Tällä huonolla kortilla
yksinään ei siis voi ennustaa tulevaisuutta.
Siirrymme nyt katsomaan suurvallan aineellisia edellytyksiä ja oloja.
----------
Sekä laajuudeltaan että väkiluvultaan (28½ milj. ha — lähes 35 milj.
asukasta väenlaskun mukaan 1911) on Italia pienin suurvalta; ellemme
ota lukuun sen jokseenkin arvotonta siirtomaa-aluetta (ehkä 48 milj.
ha — ⅔ milj. asukasta), jolloin se pinta-alaltaan on jonkunverran
suurempi Japania ja Itävaltaa. Jos otamme lukuun (v. 1911 jälkeen)
Tripolitanian, jäävät loppusummat kuitenkin noin 175 milj. ha maata ja
36½ miljonaan asukkaita. Päämaan suhteellinen merkitys Europan
väkiluvussa on vähentynyt, 9,7 %:sta 1800-luvun alussa vain 8,1 %:iin
sen lopussa. Kaikista suurvalloista, Yhdysvaltoja lukuunottamatta, on
sillä niinikään pienin sotavoima: 280 000 rauhanaikana, 1,1 milj.
sodassa. Liikumme siis täällä, vielä enemmän kuin Itävallassa,
suurvaltamittojen ulkolaidalla.
Mutta Italian suurvalta-asemalta ei sentään puutu kaikkia ulkonaisia
takeita. Luonto on antanut sille kaksi mitä suuriarvoisinta pysyvää
etua: aseman ja pitkän rannikon.
Edelliseen perustui muinaisuudessa Rooman valtiollinen, jälkimäiseen
taas keskiaikana Venetsian kaupallinen Välimeren-valtius. Italia on
_Välimeren suuri satamasilta_, yhtä kaukana Gibraltarista kuin
Bosporosta ja Suezista; ja pitkin sen laitaa kulkee Levantin meri
kauimmaksi Europan sydäntä kohti. Tässä on selvästi Italian
kultturitehtävä _Europan ja Levantin välittäjänä_. Turkkilaiset
asettuivat sen tielle pannen leveän salpansa itä- ja länsimaan väliin;
tämä tuotti vanhan kauppavallan (Venetsian, Genuan, Pisan)
kukistuksen. Mutta meidän päivinämme on konjunkturi palannut, kun
Suezin kannas on puhkaistu laivoille ja Alpit rautatiejunille; tämä
tapahtui miltei samanaikaisesti Italian yhdynnän kanssa; Italia on
siten saanut entisen etuisuus-asemansa — ja kun vetelehtijät Brindisin
laitureilla joka sunnuntai-iltapäivä näkevät »Peninsular &
Oriental-expressin» Lontoosta ja Parisista purkavan matkustajiaan ja
postisäkkejään monihaaraisessa »peuransarvisatamassa» edelleen
kuljetettavaksi Itämaille, silloin saattavat he vielä tuntea
kuuluvansa kansaan, joka asustaa maailmanliikenteen keskustassa.
Tämän keskusaseman hyväkseenkäyttämistä varten on uudella Italialla
meri pitkin 77 % rajojensa koko mitasta (890 peninkulmaa: 350 saarten,
340 niemimaan rannikoita sekä lähes 200 maarajaa — niistä taas 77½
Itävaltaa, 67 Sveitsiä ja 48 Ranskaa vastaan). Yhtä maarajakilometriä
kohti tulee 3½ km rannikkoa, 1 rannikkokilometriä kohti yli 40 km²
maata. Tämä on mereisluonne, joka kilpailee Englannin kanssa ja on
Itävallan täydellinen vastakohta. Rannikonpuute on riistänyt
viimeksimainitulta vallalta juurta myöten sen
maailmankehittymismahdollisuudet; Englannille taas antaa sen
rannikkorikkaus ensimäisen herätteen sen maailmanvaltaan. Niin suuri
merkitys on tällä seikalla. Ja kun Italian maantieteellinen ala ei
anna tilaa maavallalle, ovat kaikki sen suurvaltamahdollisuudet
täällä, Englannin tiellä suuruuteen.
Näin ollen on Italian kehityksen painopiste ehdottomasti
taloudellisella alalla, nimenomaankin merenkulun ja kaupan. Me
tapaammekin sen tilastossa kauppalaivaston, joka sivuuttaa sekä
Itävallan että Venäjänkin — valtionavustuksen nojalla, jonka
uudistaminen 1909—10 oli yksi sisäpolitiikan polttavimpia kysymyksiä —
ja sotalaivaston, jonka tonnimäärä on suurempi kuin Japaninkin
puhumattakaan Itävallasta. Tässä ei Italia siis istu kaikkein
alimmalla penkillä, kuten muutoin.
Mutta tärkeimmällä alalla, itse kaupan, tapaamme sen taas takapajulla.
Sen numerot — 3¾ miljardia, joista 1,44 viennin ja 2,3 tuonnin osalla
— ovat nykyisissä oloissa pieniä vallalle, joka käsittää muinaisajan
merikuulut Suur-Kreikan ja Etrurian ynnä maailmankaupan keskiaikaiset
keskustat. Ruotsikin syrjäkolkassaan voi esittää 33 % Italian
kaupasta, vaikka sillä ei ole kuin 16 % sen väkiluvusta. Jos laskemme
kauppavaihdon pääluvun mukaan, niin on se Italiassa vähän yli 140
kaikkiaan ja siitä 56 viennin osalla, Ruotsissa kaikkiaan 280 ja
viennin osalla 120; Hollannin vastaavat numerot ovat vielä meidän
aikanamme 1680 ja 756.
On selvää, että tämän jokseenkin vaatimattoman tuloksen maalle, jolle
luonto kuitenkin on antanut ylivallan itse Välimerellä, voidaan
selittää johtuvan Italian nuoruudesta suurvaltana ja muiden valtojen
vaikeuttavasta kilpailusta; viimeksimainitut ovat rientäneet täällä
edelle Italian heikkouden aikana. Tietenkin on aika joka tapauksessa
ollut liian lyhyt sellaisten kilpailijain kuin Ranskan ja Englannin
tunkemiseen pois vankasti pönkitetyiltä paikoiltaan. Mutta me
pelkäämme, että syyt Italian kauppakehityksen vähäisyyteen ovat
syvemmällä.
Jo rannikon laatu osoittautuu lähemmin tarkastaessa monin paikoin
olevan vähemmin merelle houkuttelevaa, kuin suotavaa olisi. Niinpä on
melkein koko Adrianranta, vailla satamia tai suojaavaa saaristoa,
selvästi syrjässä liikenteestä. Toisilla paikoin on maatuminen tai
soistuminen saanut ylivallan, sittenkun väki merirosvojen pelosta maan
valtiollisen heikkouden aikoina oli vetäytynyt rannikolta loitommalle;
ja sinne on sitten _malaria_, Italian surmanenkeli, asettunut estämään
ihmistä palajamasta. Metsänhävitys, joka 40 vuodessa on vähentänyt
maan metsäpinta-alan puoleen, on tavallaan valmistanut maaperää
samalle vaikealle vitsaukselle. Malaria vaikuttaa siten Italian
valtiollisiinkin oloihin se kun suuressa määrin erottaa väestöä
rannikosta, jota kautta tie rikkauteen ja suuruuteen käy. Muinaisajan
suuret kauppa- ja meriliikealueet Kalabriassa ja Etruriassa ovat
melkein kokonaan joutuneet tämän vihollisen valtaan. Täällä on, kuten
P. D. Fischer sanoo, todellinen »Italia irredenta», joka kaipaa
vapauttamistaan käytöllisen valtiotaidon avulla.
Toisaalta tuntuu kuin Italian kansan luonne ei olisi erin soveltuva
mereiseen kehitykseen. Kansalla, joka on lahjoittanut maailmalle
Kolumbuksen ja portulanit, on kokonaisuutena katsoen tuskin sitä
vesihenkeä, joka on todellisille merimieskansoille ominaista.
Muistamme, että muinainen Rooma perusti Välimeri-valtansa maitse ja
että Pompejuksen unelma Rooman merivallasta ei koskaan toteutunut.
Vanhan ajan kirjailijat viittaavat usein roomalaisten »vesikammoon»,
ja vielä nytkin pidetään pysyvässä kansainnäyttelyssä Amerikan
tähtilipun alla italialaisia verrattain epäluotettavina merellä.
Olemme siis Schwerinin kannalla, kun hän tutkielmassaan kansojen
»merikelpoisuudesta» (1900) ei myönnä Italian pojille ensiluokan
merimiesominaisuuksia.
Sitävastoin ei kukaan ole kiistänyt italialaisten taipumusta kauppaan
ja raha-asioihin, vaikka joskus kuuleekin valituksia heidän
epäluotettavaisuudestaan asioissa. Vahinko vain että nämä taipumukset
eivät tunnu nykyään olevan korkeimmassa kurssissa. Esteettiset
pyrinnöt työntävät kauppamiesharrastuksia syrjään, ja usein pidetään
laihaa limppua kruunun palveluksessa käytännöllistä toimialaa
parempana. Italiaa (samoin kuin Ruotsia[18]) haittaa epäsuhtaisen
suuri pyrkimys n. s. virkauralle, mikä on kaksinkerroin valitettavaa
maissa, jotka niin kipeästi tarvitsevat taloudellisen perustansa
vahvistamista. Kun tähän lisäksi tulee etelämaalaisen vastahakoisuus
tehdastyön kuria ja yksitoikkoisuutta kohtaan, niin olisi luonnon
tuskin tarvinnut olla niin saita kuin se on kivihiiliaarteisiin ja
malmivarastoihin nähden, jotta Italian kauppa joka tapauksessa olisi
kaivannut suuren kotimaisen vientiteollisuuden lähteitä. Huolimatta
viime vuosien kieltämättömästä elpymisestä on tämä teollisuus todella
saanut merkitystä ainoastaan silkinvalmistuksen alalla.
Itse asiassa johtuu Italian kaupan suhteellinen heikkous ensi sijassa
tuotannon heikkoudesta. Italia on yhä vielä enimmäkseen
maanviljelysvaltio; ja vaikka sen kamaraa ovat puolentoista
vuosituhannen aikana vierasten säälimättömät jalat polkeneet
sanomattomana vitsauksena, tarjoaa tämä ihana maa yhäkin auliisti
viljaa ja viiniä ihmisille. Onkin erehdys kiistää kansalta yleensä
työmiehen hyviä ominaisuuksia; italialainen maamies on ahkerasti
kuokan ja auran kimpussa ja hän voittaa kenties kaikki muut
länsimaalaiset vaatimattomuudessa toimeentulon suhteen. Mutta ei
hänkään ole ajan pitkään voinut tyytyä kotimaansa miltei
sietämättömiin oloihin. Tilasto osoittaa meille että Italian
siirtolaisuusnumero on suurin Europassa (ellemme ota lukuun Irlantia
erikseen). Se on »siirtolaisuuden klassillinen maa, työvoiman suuri
vientimaa» (Frescura). Lukuunottamatta satunnaisten työntekijäin
väliaikaista siirtymistä — ¼ milj. enimmäkseen pohjoisitalialaisia,
jotka niinkuin muuttolinnut menevät rajan yli keväällä ja palaavat
syksyllä — on se vuosina 1901—09 menettänyt yli 3 milj. Yhdysvaltoihin
ja Argentinaan, enimmäkseen Etelä-Italiasta; yksistään vuosi 1906
nieli yli ½ milj., 1½ prosenttia väestöstä. Tosin palajaakin
valtameren takaa tuntuva määrä, kenties joka kolmas; mutta alle 200
000 ei kuitenkaan keskimääräinen puhdas menetys vuodessa pysähdy.
Vaaditaan terveitä oloja luonnollisessa väenlisääntymisessä (vuotuinen
ylisyntyneisyys 380 000) tämän suuren verenlaskun vastapainoksi. G.
Steffen on laskenut, että se suurenee hyvinä vuosina, joten perussyy
on pysyvä ja tähtää suorastaan muutamien maakuntain (Kalabrian)
tyhjentämiseen väestä samoin kuin Irlannissa. Tämä on vakava
kansallisen sairauden oire. Kuin heijastuspeilissä näemme tässä kuvan
taloudellisessa hädässä olevasta kansasta; ja kun kulkee New-Yorkin
likaisissa, ihmisiä vilisevissä italialaiskortteleissa, tekee melkein
mieli ajatella rottia, jotka ovat lähteneet uppoavasta laivasta.
Italian tautina on yhteiskunnallinen kysymys, ja yhteiskunnallinen
kysymys on täällä pääasiallisesti maataloudellinen. Me tunnemme sen
ensisijassa virallisen komitean (_Inchiesta agraria_) kuusivuotisista
tutkimuksista vuoteen 1884. Vika on omaisuuden jaossa: liian suuria
tiloja etelässä, liian pieniä pohjoisessa. Koko etelässä vallitsee
suurtilajärjestelmä, sarja yli- ja alivuokraajia (»fattori»), joiden
kaikkien tulee elää kartanosta, jonka omistaja nauttii huoletonta
elämää suurkaupungissa; maa ei näissä oloissa ole enää elävä arvo,
jota on huollettava ja kehitettävä, vaan koronkasvulaitos
(säännöllisesti nelinkertainen korko), jota kaikki pyrkivät
mahdollisimman tyystin lypsämään. Itse Rooma on keitaana autiossa ja
aavikonkaltaisessa »Campagnassa», joka on neljän isännän omistama.
»Latifundia Italiam perdidere», suurtilat hävittivät Italian, sanoi jo
Plinus. Pohjoisen pikkupalstat taas eivät riitä elämiseen, varsinkin
kun ne tavallisesti ovat jakoviljelyksessä (»mezzadria»); tarvitaan
lisätuloja, ja kun kansa on niin vähään tyytyvää ja tilallistenkin
täytyy olla työansiolla, alenevat varsinaisten maatyöntekijäin palkat
suoranaisiksi nälkäpalkoiksi. Leikkuuaikana liikkuu kokonaisia
armeijoita irtainta väkeä myyden käsivarttensa voimat puolestatoista
markasta tai vähemmästä päivässä. Tiheät luonnonvitsaukset — malaria,
ankarat sadekuurot, hyönteisparvet, maanjäristykset ja
tulivuorenpurkaukset — yhtyvät tähän vielä tekemään maamiehen kohtaloa
synkäksi. Tämmöisissä oloissa ei maanviljelys ole yhteiskuntaa
säilyttävä lujike, jommoisena me olemme tottuneet sitä pitämään, vaan
muodostuu itse levottomuudenpesäksi, lazzaronien ja rinaldinien
taimitarhaksi, hyötyisäksi toimialaksi siirtolaisasiamiehille ja
vaaraksi sisälliselle rauhalle. Veriset mellakat Sisiliassa 1893 ja
Pohjois-Italiassa 1898 johtuivat maalaisväestön hädästä, kun taas
suurlakot 1904—06 lähinnä lienevät katsottavat aiheutuneen
sosialistien vallanhimosta, joka tosin myöskin on johtunut
yhteiskunnallisista epäkohdista.
Maan onnettomuus on siis se, että siltä puuttuu voimakasta
talollissäätyä ja samalla todellista suurtilallissäätyä, mutta että se
sensijaan on tulvillaan maanviljelysköyhälistöä suuremmassa määrässä
kuin ehkä mikään muu maa. Tähän tulokseen vaikuttaa maanjaon ohella
myöskin pääoman ja luoton puute sekä raskaat verot. Jälkimäiset ovat
luonollisena seurauksena kokoomustyöstä ja suurvalta-asemasta. Uusi
Italia alkoi uransa 500 miljonan vaillingilla ensimäisessä
vuosimenosäännössä ja on kauan senjälkeen ollut mitä vaikeimmissa
raha-asioissa. Että tämä ei ole johtanut suoranaiseen vararikkoon,
siitä saa maa kiittää erinäisiä rahaministereitä; kuten _Sellaa_
1860-luvulla, joka kerran sai eduskunnan myöntämään vuoden perusverot
etukäteen ja kuninkaan uhraamaan viidenneksen sivililistastaan, sekä
_Sonninoa_ 1890-luvulla, joka pelasti mitä pelastettavissa oli suuren
pankki- ja rakennushuijausromahduksen jälkeen 1888—1890. Uudella
vuosisadalla, varsinkin jälkeen 1905, on onnistuttu saattamaan valtion
raha-asiat loistavalle kannalle, ylijäämää aina 70 milj. vuodessa.
Mutta valtion onkin pakko vaatia kansalaisilta uhrauksia paljoa yli
tavallisen määrän. Sanotaan maanviljelyksen pitävän suorittaa
valtiolle ja kunnalle suoranaisina veroina 30%; mutta lisäksi tulevat
välilliset verot tavallisimmista elintarpeista ja painavat heikoimmat
hartiat maahan.
_»Siamo poveri»_ — olemme köyhiä — kuului vanhan _Saraceon_
klassillinen lause 1897. Luottamatta liikaa
kansallisvarallisuuslaskelmiin, jotka helposti saattavat johtaa
harhaan, näemme kuitenkin selvästi sen tosiasian, että Italia on
Europan köyhimpiä maita. Se tarvitsee sangen kipeästi vieraiden
matkailijain ja palaavien siirtolaistensa tuomat kultavirrat, jotka
kumpikin nousevat satoihin miljoniin. Mutta tämä köyhyys ehkäisee
kehitystä kaikilla aloilla. Kansan heikko kulutuskyky ehkäisee
tuotantoa, heikko tuotanto ehkäisee kauppaa ja heikko kauppa ehkäisee
valtiollista elämää. Emme voi salata itseltämme, etteikö tämä yleinen
heikkous heijastu myöskin siveellisellä alalla. »Heidät täytyy pestä»,
sanoi _Cavour_ rakkaista napolilaisistaan; ja tätä pesuntarvetta ei
ole vielä tyydyttävästi täytetty edes Camorran tappion jälkeen 1900.
On epäilemättä siru totuutta erään vapaamielisen italialaisen lehden
ilmeisesti liioitellun synkässä kuvauksessa 1900, joka sanoo
kotimaansa olevan »maan, jolla on suurin valtiovelka, kohtuuttomin
veroitus, alhaisin työpalkka, surkein kansanravinto, huonoin talous,
puutteellisin yhteiskuntalainsäädäntö, suurin lahjottavaisuus ja
useimmat rikolliset» (»Jahrb. der Weltgeschichten» sitaatin mukaan).
Todellakaan, ei millään hallituksella ole niin ankaran vakavia
tehtäviä edessään kuin Italian. Mutta tuskin minkään hallituksen on
samalla niin vaikeata työskennellä nuorallatanssimisen täytymyksen
vuoksi eduskunnassa. Ei kumpikaan seikka sinänsä, mutta tämä yhtymä on
vamma, joka avaa samanlaisen näköalan kuin Itävalta-Unkarin
kansallisuus- ja valtiomuoto-hajaannus.
Olemme piirtäneet ltalian kansainvälisen politiikan taustan. Tämän
sisällisen tilan nojalla täytyy arviomme olla epäedullinen. Saamme nyt
nähdä todellisuuden vahvistavan sen oikeaksi.
Kansallisyhteyden perustamisen jälkeen 1859—60 syntyi, kuten
tunnettua, ankara jännitys Italian ja Ranskan välillä. Napoleon III
halusi tosin Italian vapautta Itävallan vahingoksi, mutta ei suinkaan
sen yhteyttä vahingoksi omalle maalleen; ja tämä hänen kantansa ilmeni
paavin maallisen vallan puolustamisessa, jota Italian isänmaanystävät
katsoivat kavallukseksi. Tämä närkkä Ranskaa vastaan pakotti uuden
Italian yhteistoimeen, tosin ilman nimellistä liittoa, sen vallan
kanssa, jonka hallussa ovat Välimeren avaimet; sillä ainoastaan
Englanti saattoi turvata sen pitkän merirajan ja erilliset saaret.
Englanti puolestaan tarttui mielellään ojennettuun — ja kilpailussa
vielä vaarattomaan — käteen näillä vesillä, joilla Ranska oli
todellinen kilpailija. Näissä merkeissä aloittaa kansallinen Italia
suurpolittisen historiansa.
Sittenkun tasavalta oli Ranskassa tullut keisarikunnan tilalle, tuntui
asema turvallisemmalta, ja puolen miespolven ajan kestäneen sisäisen
keskitystyön jälkeen alettiin ajatella laajenemista. Tämä ajatus
kehittyi ohjelmaksi kun Italia sai lähteä tyhjin käsin Berlinin
kongressista 1878, missä Itävalta oli saanut Bosnian ja Englanti
Kypron. Ohjelmaksi tuli _irredenta_. Jo samana vuonna vaati suuri
kokous _Ricciotti Garibaldin_ johdolla ryntäystä Trientiä ja Triestiä
vastaan. Olikin luonnollista, että Italian ensimäinen pyrkimys
suurpolitiikan alalla kohdistuisi yhteystyön täydentämiseen ja aivan
erikseen perivihollista Itävaltaa vastaan, kun valtiollinen asema ei
antanut mitään tilaa toiveille kansan muihin vapauttamattomiin osiin
nähden.
Mutta ennenkuin suunnitelmat olivat vielä saaneet kiinteää muotoa,
tapahtui jotakin, joka kahdeksi vuosikymmeneksi määräsi Italian
politiikan suunnan. Ymmärtääksemme tätä on meidän luotava katseemme
niistä ratkaisemattomista tehtävistä, jotka kansallisuusperiaate on
Italialle asettanut, ulkoista kasvua koskeviin unelmiin, jotka
perustuvat maan asemaan.
Olemme jo nähneet että asema ja muoto sitovat Italian ja Välimeren
erottamattomasti yhteen. Theobald Fischerin laskelman mukaan onkin
runsas kolmannes koko Välimeren-alueen väestöstä nykyään italialaista
verta. Meidän ajanlaskumme alussa oli tämän alueen yhteys täydellinen
Rooman keisarien Välimeren-vallassa; siitä pitäen on Italialla luonnon
määräyksen lisäksi siihen historiallinen esikoisoikeus. Monien
vuosisatojen heikkouden aikana ei se kuitenkaan kyennyt valvomaan
oikeuttansa; ja kun se vihdoin jälleen pystyi katselemaan ympärilleen
suurvallan valtaushaluisilla silmillä, näki se Ranskan ulkoisen
Välimeren pääpaikassa, Algeriassa. Sitä päättävämmin pysähtyivät
silloin sen katseet toiseen osaan Afrikan rannikkoa.
Sisiliasta voi kirkkaalla ilmalla paljain silmin erottaa _Tunisin_
äärimmäiset rantakalliot. Nyt vaatii suurvalta aina jonkinlaista
syntyperäistä oikeutta tällaisiin vastapäisiin rannikkoihin; lähinnä
puolustussyistä, suojellakseen itseään siltä vaaralta, että toinen
voimakas valta asettuisi näin kiusallisen lähelle. Kolme kertaa jo on
tämä laki aikaansaanut valtiollisen siteen tässä kyseenalaisten
rantojen välillä: kartagolaisten ja saraseenien valtiuden aikana
_Afrikasta_, roomalaisten aikana _Afrikaan_ käsin. Mikä oli
luonnollisempaa kuin että muinaisten roomalaisten nykyaikaiset
perilliset tuntisivat samaa vetovoimaa, toisella puolen vallitsevan
heikkouden ja Kartagon maalta puhuvien suurten historiallisten
perimysten kannustamina! Niinpä ryhdyttiin perustamaan asutuksia,
kouluja ja kauppaetuuksia tuohon vieraaseen maahan ja odotettiin että
aika itse toisi hedelmän kypsänä helmaan. Italian asemasta, muodosta
ja perimyksistä olisi siis luontaisesti kehittynyt toinen ohjelma,
_Välimeren-ohjelma_, pyrkimyksenä Tunis.
Silloin tapahtui eräänä päivänä vuonna 1881, että Ranska ilman muuta,
äkkikaappauksella, pisti taskuunsa tämän hedelmän Italian
kotinurkalta. Kun Italia piti Tunisia »jonkinlaisena Sisilian
pidennyksenä» (Fiamingo), katsoi Ranska sitä »Algerian luonnolliseksi
jatkoksi», ja toimi senmukaisesti!
Harmi siitä, että toinen näin oli ehättänyt edelle, sekaantui huoleen
tulevaisuudesta; jo ennestään Ranskan uhkaamana sivustaltaan,
Toulonista ja Korsikasta käsin, saisi Italia pian tuntea Bisertan
kanunansuut suunnatuiksi jalkateräänsä vastaan. Täten täydensi naapuri
strategisen asentonsa, sitäkin ylivoimaisemman kun Italia pitkin
rannikkoa kulkevine emäratoineen on erittäin herkkä haavoitettavaksi
ulkoiselta Välimereltä. Ja samalla kertaa kutistuivat toiveet
kauppavallasta kokoon, varsinkin kun Englanti samaan aikaan
toiminnallaan Egyptiä vastaan perusti ylivoimaisen aseman sisäisellä
Välimerellä.
Näissä oloissa päättivät Italian valtiomiehet astua suuren askelen. He
luopuivat valtiollisesta eristäymisestään ja suostuivat toukokuussa
1882 tarjoukseen asettua Saksan ja Itävallan rinnalle
keskieuropalaiseen _kolmiliittoon_.
Me tiedämme nyt (Hanotaux'n selostuksen mukaan aikakauskirjassa »Revue
des deux mondes», 1908), että Englanti oli Ranskan kaappauksen takana;
jo Berlinin kongressissa 1878 oli Englanti kiinnittänyt Ranskan
huomiota Tunisiin »hyvityksenä» Englannin ottamasta Kyprosta. Houkutus
ei tapahtunut ilman _Bismarckin_ suostumusta: hän tahtoi saattaa
Italian tuntemaan heikkoutensa, jotta se etsisi tukea. Se laskelma
onnistui täydellisesti. Kolmiliitossa tuli Italia olemaan sivustana
Ranskaa, kuten Itävalta Venäjää vastaan. Mutta samalla kertaa täytyi
nyt ensimäinen laajennusohjelma virallisesti haudata, kun Italia oli
ruvennut perivihollisensa liittolaiseksi; »irredenta» katoaa
päivänkysymysten piiristä ja esiintyy pitkän ajan kuluessa ainoastaan
tasavaltalaisten kotimaisessa yllyttelyssä hallitusta vastaan.
Mutta loukattu kansallistunto vaati myöskin näkyvää hyvitystä. Ja
niin syntyi nuoren Italian kol- mas ulkopolittinen ohjelma, joka ei
enää perustunut mihinkään kansalliseen tai maantieteelliseen oikeu-
teen, vaan aivan peittelemättömiin suurvaltavaati- muksiin. Tämä on
_siirtomaaohjelma_, joka tähtäsi alueita Välimeren ovien ulkopuolella,
vaikka vanhan kauppatien varrella itää kohti.
Alussa vuotta 1885 veivät englantilaiset laivat italialaisen
valtausarmeijan egyptiläiseen Massauan satamaan Punaisenmeren
rannalla, missä englantilaisilla oli suorittamaton tilinsä Sudanin
profetan (»mahdin») kanssa. Italialaista valtausaluetta laajennettiin
sitten pitkin rannikkoa ja Abessinian vuoria kohti, ja sen osakkeet
olivat ylimmillään 1889, jolloin Aitiopian vanha keisarikunta
Ucciolissa tehdyllä sopimuksella alistui Italian suojeluksen
alaiseksi; samaan aikaan pystytettiin Italian lippu myöskin
Punaisenmeren suun edustalle, Somalin rannikolle. Alkuperäinen
valtausalue nimitettiin nyt _Erytreaksi_ ja sen rajat määrättiin
sopimuskirjalla Englannin kanssa 1891.
Mutta se hupi oli lyhyt. Abessinia sanoutui uuden hallitsijansa
Menelikin johdossa irti holhouksesta, ja koko komeus katosi
ruudinsavuun Aduan luona 1896. Englannin jättämänä oman onnensa nojaan
ei Italialla ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä takaisin Erytrean
alkuperäisten rajain sisälle; ja siellä se vielä on, samoin kuin
Somalimaassakin, rajat tarkistettuina viimeksi toukokuussa 1908
(sopimuskirja ja kartta _Geogr. Kalender_ 1909).
Kaikista nykyisistä ja entisistä suurvalloista, jotka ylimalkaan ovat
etsineet voimaansa siirtomaissa, on Italialla nyt pienin ja arvottomin
siirtomaavalta. Mitkään viralliset kaunistelut puuvillanviljelyksestä
ja kultalöydöistä eivät voi verhota näiden alueiden tuotannon
köyhyyttä; ja niiden vähäinen kauppa siirtyy, Suezin kanavamaksuja
karttaakseen, emämaasta Bombayhin. Ne ovat niinmuodoin laihana
vastikkeena siitä hinnasta, mikä on täytynyt maksaa: se nolaus, että
afrikalainen pikkupomo avoimessa taistelussa voittaa europalaisen
suurvallan eikä tämä kykene sitä kostamaan. Silmäänpistävämmällä
tavalla kuin milloinkaan oli Italia nyt paljastanut heikkouden, joka
suurvallalle on anteeksiantamattomin ja unohtumattomin, heikkouden
sotaisissa mahtikeinoissa. Kotimaassa joutui koko siirtomaa-ohjelma
huonoon huutoon, sitäkin enemmän kun se suuresti oli lisännyt
raha-asiain surkeutta, ja sen päämies Francesco Crispi kukistui nyt
auttamattomasti vallan kukkuloilta.
Siitä huolimatta eivät Italian valtiomiehet voineet vastustaa
kiusausta koettaa saada jotakin saalista Kiinassa, kun suuri
kahmaisuateria siellä alkoi v. 1897. Helmikuussa 1899 esiintyi Italia,
toisten suurvaltain esimerkin mukaan, vaatien vuokralle _Sanmun
lahtea_, jolloin Englanti taaskin näyttää suorittaneen huonon
neuvonantajan osaa. Mutta muutkin kuin europalaiset olivat tehneet
päätelmiänsä Aduan taistelusta; Kiinan ulkoasiainministeriöstä, joka
muutoin oli vain kumartaen suostunut näihin suurvaltajärjestelyihin,
tuli Italian esitykseen kielto, jonka töykeyttä tuskin lievennettiin
edes tavallisen kansainvälisen kohteliaisuuden — saatikka sitten
ensinkään itämaisen sanontatavan — ruusuilla. Että Italian osanotto
sotilasparaatiin Pekingiä vastaan vuotta jälkeenpäin tuotti erään
myönnytyksen Tientsinissä 1902 muiden suurvaltain höykällä, ei juuri
riittänyt palauttamaan sen arvovaltaa; yhtävähän kuin osanotto
meriretkeen petollista velallista Venezuelaa vastaan vuodenvaihteessa
1902—3 Englannin ja Saksan seurassa.
Italian siirtomaaohjelma on, kuten näkyy, luonnistanut
huononpuoleisesti. Sen saavutukset ovat melkein arvottomia; eikä
niidenkään aikaansaannos ole vahvistanut, vaan päinvastoin sangen
tuntuvasti heikentänyt maan valtiollista arvovaltaa. Mutta arvovalta
on suurvallan ilmakehä, jossa se elää ja hengittää; suurvalta ilman
arvovaltaa on kuin pankki ilman luottoa. Italian suurvaltapaperit ovat
auttamattomasti tässä suurpolittisessa yrittelyssä alenneet alle
nimellisarvon.
Mutta konjunkturien suosikkina, jona _la bella Italia_ etenkin
asemansa vuoksi aina on ollut, on se viime aikoina tavannut uuden
sarastuksen, nimittäin toiselle ohjelmalleen, »hyökkäävälle
puolustautumiselle» Välimeren-politiikassa. Siinä ovat olot aikaa
myöten kehittyneet melkein draamallisella tavalla. Ranska on sen
vastustaja, ja Ranskan vihollisuus on aiheuttanut Italialle paljon
pahaa. Niinpä ei ole epäilemistäkään, etteivätkö Ranskan juonittelut
edistäneet vastoinkäymisiä siirtomaapolitiikassa; kerrotaanpa, että
negus Menelik oli saanut Aduan luona käyttämänsä kiväärit Ranskasta.
Mutta vielä tuntuvamman vahingon tuotti Ranska latinalaiselle
veljelleen kotona Europassa, kun tämä oli v. 1887 tullijärjestelmän
avulla koettanut muokata maaperää kotimaiselle teollisuudelle. Ranska
antoi vanhan kauppasopimuksensa Italian kanssa mennä umpeen
uudistamatta sitä v. 1888 ja alkoi tullisodan, samalla kuin se kiristi
rahamarkkinoitaan, tehdäkseen »takaisinvalloituksen nälittämällä
italialaiset» (Billot). Italia, joka suureksi osaksi oli perustanut
taloutensa (ennen kaikkea viinin ja oliviöljyn viennin) Ranskan
markkinoihin, huomasi nämä äkkiä suljetuiksi. Sen kauppavaihdossa
syntyi suuri lamaannus ja koko sen elinkeinoelämässä ankara pula.
Pankkeja kukistui, kurssi aleni. Täytyi etsiä aivan uusi suunta
maailmanmarkkinoilla. Silloin tarjosivat kolmiliiton toiset osakkaat
korvausta liittoa ensi kertaa uusittaessa 1891 (jota Ranska oli
tahtonut estää kieltämällä erään valtiolainan); kauppasopimuksia
tehtiin 1892 Itävallan ja Saksan (vähää myöhemmin myöskin Sveitsin)
kanssa, ja vähitellen solui kauppa uuteen uomaan. Se oli täydellinen
siirtyminen entisestä tilasta, jossa Ranska vallitsi melkein koko
vientiä ja ⅓ koko kauppavaihtoa; nyt kääntää Italia kauppakasvonsa
suoraan pohjoiseen S. Gotthardin-rataa myöten; Saksa ja Sveitsi
tulevat ensi sijalle sen viennissä, Saksa ja Englanti tuonnissa,
ovatpa Yhdysvallatkin kummassakin suhteessa sivuuttaneet Ranskan, joka
saa kilpailla Itävallan kanssa neljännestä sijasta. Kaikkiaan tulee
Saksan osalle 1/6, Ranskan ja Itävallan osalle kummallekin 1/10
Italian kaupasta.
Kolmiliitto, ennen kaikkea yhteys Saksan kanssa, on pelastanut Italian
vaikeasta pulasta. Se ei jäänyt tähän. Saksan pankkimaailma ryhtyi
tukemaan Italian rahalaitoksia, Saksan lippu täytti Italian satamat
(Genuaa on suorastaan ruvettu nimittämään saksalaiseksi satamaksi).
Näin antoi liitto voimaa uuden Italian taloudelliseen
järjestäytymiseen: koko nykyinen Italian talous, sanoo Fiamingo, on
»Saksan työtä». Tällä välin aleni Ranskan osuus valtiovelassa 25:sta
(v. 1906) 5 %:iin (2 miljardista n. 400 miljonaan) ja sen laivaliike
vallitsevasta asemastaan satamissa viidennekseen Saksan liikkeestä
(1904). Italian irtautuminen Ranskasta oli täydellinen, ja Saksa oli
astunut sijalle jonkinlaiseksi suojelijaksi.
Ajan pitkään täytyi kuitenkin tämän asiaintilan käydä tuntuvaksi
rikkaalle Ranskallekin. Kun nyt Italia v. 1896 oli taipunut
tunnustamaan Ranskan ylivallan Tunisissa ja luopumaan entisistä
etuoikeuksistaan siellä, oli tie lähentymiseen raivattu. V. 1898
lopetettiin kymmenvuotinen tullisota uudella kauppasopimuksella;
kohtaus Toulonissa 1901 päätti, käyttääksemme Ranskan ulkoministerin
_Delcassén_ sanoja, »tarpeettoman väärinkäsityksen pitkän ajanjakson»,
ja uutena vuonna 1902 saattoi Ranskan lähettiläs Roomassa hämmästyttää
maailmaa tiedonannolla, että hänen hallituksensa oli sopinut Italian
kanssa Välimeren-politiikasta sillä perustalla, että Italia antoi
Ranskalle vapaat kädet Marokossa, Ranska Italialle taas _Tripolissa_.
Täten nousee näköpiiriin _Tripolin kysymys_, jota tosin oli kauan
saattanut aavistaa. Tämä Italian pyrkimys oli ikäänkuin Tunisista
tänne luiskahtanut; Tripoli on ainoa jäljelläoleva mahdollisuus
sittenkun Tunis oli joutunut Ranskan, Egypti Englannin haltuun. Heti
tukee Italia parempaa oikeuttansa, täällä samoin kuin Tunisissa,
vanhemmilla kauppasuhteillaan ja koululaitoksillaan pääkaupungissa;
mutta vielä 1898 katsoi Grothe Ranskalla olevan paremmat toiveet,
joita ei vähentänyt Tripolin takaisen aavikon halki kulkeva rajalinja,
jolla 1899 Rans- kan ja Englannin välinen kahnaus (Fashodassa)
selvitettiin.
Mutta tärkeämpänä kuin itse asiaa pidettiin Europassa »latinalaisten
veljestymistä», jota sopimus osoitti ja jota lisäksi ilmaisivat
Italian kuningasparin käynti Parisissa 1903 ja Ranskan presidentin
vastavierailu Roomassa 1904. _Latinalaisen unionin haave_, josta
olemme puhuneet toisessa yhteydessä (siv. 72), alkoi jo kangastaa
Europan silmissä. Ensimäinen kysymys oli nyt: miten soveltuu tämä
Italian asemaan germanilaisessa liitossa?
Keisari Wilhelmin valtakunnankansleri _v. Bülow_ ei katsonut asiaa
traagilliselta kannalta: »onnellisessa avioliitossa», lausui hän, »ei
miehen tule heti nyrpistyä, jos hänen vaimonsa kerran tanssii
viattoman ylimääräisen numeron jonkun toisen kanssa». Ja ne, jotka
perustivat laskelmansa kolmiliiton osakkeiden alenemiseen, pettyivät
aika lailla, kun liitto kesällä samana vuonna 1902 uudistettiin
muuttamatta.
Toinen valta, jonka sopi olettaa katselevan kieroon latinalaista
liittoa, oli Englanti, jokahan kilpaili Italian suosiosta. Mutta
Englanti tunnusti Egyptin puolesta Italian etuoikeuden Tripolissa, ja
v. 1903 tehtiin ystävällisiä vierailuja kummankin kuningashuoneen
taholta. Oli näet sama aika, jolloin Englanti ja Ranska olivat
solmineet »ententen» (yhteisymmärryksen, sopimuksen). Ja nyt
kehittyvät suhteet yhä läheisemmiksi kolmen länsivallan kesken. Ne
pysyttelevät toisiaan lähellä Makedonian kysymyksessä, ne ovat samalla
puolella myöskin Marokon kysymyksessä v. 1906. Saman vuoden lopulla
punotaan niiden välille uusi side: sopimus yhteisestä politiikasta
Abessinian suhteen. Mutta kaiken tämän ohella ylläpitävät Italian
valtiomiehet kolmiliittoa suullansa ja ylistävät sitä huulillansa.
Heidän ulkopolittisena tunnuksenansa on, kuten _Tittoni_ lausui
eduskunnassa 31/5 1907: »järkähtämätön uskollisuus kolmiliittoa
kohtaan, vilpitön ystävyys Ranskan ja Englannin kanssa, sydämelliset
suhteet kaikkiin muihin valtoihin.»
Maailma ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että vilpitön ystävyys
saattoi liittolaisuskollisuuden varjoon. »Ylimääräinen tanssinumero»
alkoi tuntua liian pitkältä ollakseen viaton. Kun Saksa esim.
Algecirasissa kohtasi liittolaisensa vastustajainsa puolella, täytyi
sen aprikoida mahtoiko liitto olla hintansa arvoinen; eikä väittely
siitä ole tahtonut lakata, vaikka diplomatia yhä on pitänyt kiinni
liittosopimuksesta. Mutta vielä paljoa pahemmaksi muodostui suhde
toiseen liittolaiseen. Niiden välillä ei ole ainoastaan irredentismi —
joka nyt jälleen alkaa nostaa päätänsä, eikä ilman tukea ylhäältäpäin:
kuningasperhe oli edustettuna eräässä mielenosoituksessa Udinessa 1903
— vaan myöskin Balkanin kysymyksessä. Me tunnemme jo (s. 168) tämän
pyrkimysten ristiriidan; nyt huomautettakoon vain, että Italian
vaatimuksilla täällä on sama geopolittinen perusta kuin Afrikassa.
Samoin kuin se varvaspuolellaan ulottuu liki Tunisia, samatenhan se
kantapäänsä korolla melkein koskettaa _Albaniaa_. Entiset Venetsian
valtaoikeudet yhtyvät tässä tukemaan maantieteellistä vaatimusta.
Niinpä piilee tässä _Albanian kysymys_, aivan samaa laatua kuin
Tripolinkin, uutena kohtana Italian Välimeren-ohjelmassa; eikä
silläkään taholla ole laiminlyöty työskentelyä perustamalla
postiasemia, kouluja ja lähetysseuroja, vaikka verrattain vähäisessä
määrässä asian suuremman arkaluontoisuuden vuoksi.
Vielä suurempi merkitykseltään on v. 1896 solmittu perheside, joka on
nostanut Montenegron prinsessan Italian kuningattareksi, joten
Montenegron ruhtinaasta, »tsaarin ainoasta ystävästä», on tullut
»Italian appi». Täten on Italian asema slaavilaisten puolella
Itävaltaa vastaan ilmaistu; ja Bosnian kysymyksessä 1908 tuli
Itävallan vuoro kohdata liittolaisensa vastustajain leirissä, kuten
Saksan kahta vuotta ennen Marokon asiassa. Tällöin (3/12 1908)
lausuttiin Italian eduskunnassa uhkaavia sanoja, että Itävallan täytyy
joko muuttaa politiikkaansa taikka sanoa hyvästit Italialle, jotka
sanat pääministeri _Giolittin_ hyväksymisen johdosta saivat virallisen
mielenosoituksen luonteen. Muutamilla tahoilla tuntuu tosiaan odotetun
Trentinoa hyvitykseksi. Mutta Italia jäi vielä kerran aivan ilman. Ja
niin astuu se uuden askelen aivan vastoin liittolaistensa etuja: yhtyy
läheisesti heidän viholliseensa _Venäjään_.
Suhde Italian ja Venäjän välillä ei ollut aina ollut samentumattoman
hyvä; Italialla oli syytä epäillä venäläisiäkin juonia vahingokseen
Abessiniassa, ja sen sosialistit melusivat tsaaria vastaan niin, ettei
tämä vastannut kuningas Viktor Emanuelin käyntiin Pietarissa 1902.
Mutta yhteinen pyrintö Itävaltaa vastaan toi ne yhteen. Jo
maaliskuussa 1908 lausui _Tittoni_, että Italian suhteet Venäjään
olivat »aina olleet hyvät ja ovat nykyään erinomaisen hyvät»; ja
joulukuussa saattoi hän puhua valtioiden keskinäisestä lähentymisestä
»tosiasiallisena tapahtumana». Vahvistukseksi tuli nyt vihdoin tsaarin
vastavierailu — sosialistien jatkuvista mielenosoituksista huolimatta
— Racconigissa lokak. 1909, maljapuheineen »yhteisyydestä
tarkoitusperissä, mielipiteissä ja pyrinnöissä, jotka liittävät
toisiinsa meidän huoneemme, hallituksemme ja maamme». Kaiken tämän
jälkeen voi käsittää, että Itävallan ja Venäjän sovinto 1910 synnytti
suorastaan pettymystä Italiassa.
Näkyy, miten Italia seuraa molempia ystäviänsä yksinpä ystävyydessä
Venäjänkin kanssa, s. o. paljonpuhutussa »kierrospolitiikassa»
liittolaistaan Saksaa vastaan. Kolmiliitto on solmittu kahta
vihollisrintamaa, Ranskaa ja Venäjää, vastaan; nyt näemme yhden
kolmiliiton jäsenistä sydämellisissä väleissä näiden molempien kanssa
liittolaisiansa _vastaan!_ Kierompi ei polittinen asema hevin saata
olla.
Jännittynein ponsi Italian Välimeren-ohjelmassa ja yleisessä asemassa
on kuitenkin _Turkki_, Italian molempain saaliikseen katsomain
alueiden, Tripolin ja Albanian oikeana omistajana. Turkilla on
sitäpaitsi muistissa Italian osallisuus ja nimellinen johto
kansainvälisessä laivastoretkessä Kreetaa vastaan 1897 — jo siinä
erkani sen tie liittolaisista — sekä se kostoretki, jonka Italia teki
sen merirosvoja vastaan Punaisella merellä 1902. Tuskinhan käy
kummasteleminen, että sulttaani teki (turhaa) vastarintaa sitä
järjestelyä vastaan että uuden santarmiston päälliköksi Makedoniaan
määrättiin italialainen syksyllä 1903. Jo v. 1901 oli vähällä syttyä
ilmisota Turkin sekaantumisen johdosta Italian postilaitokseen
Albaniassa (Preveza), ja Portin täytyi panna vastalauseensa sitä tapaa
vastaan, jolla silloin Roomassa katsottiin soveliaaksi käsitellä
toisen vallan alueita koskevaa kysymystä. V. 1902 lähetti Italia
laivueita sekä Albanian että Tripolin rannoille ja sanomalehti
»Tribuna» näki jo hengessä »hellekypäreitä» italialaisten sotilasten
päähineinä; sillä kertaa asia kuitenkin jäi mielenosoituksiin.
Keväällä 1908 syntyi samanlaisesta syystä uusi kahnaus, joka koski
niinikään italialaisten oikeutta kiinteimistöjen omistukseen
Tripolissa; vielä kerran meni vaara ohi, _Tittoni_ selitti, että
»jokainen alueellista valtausta Turkissa koskeva ajatuskin on
Italiasta kaukana», ja Turkin vallankumouksen jälkeen hän onnitteli,
että »entisen hallituksen aiheeton epäluulo Italian aikomuksia vastaan
Tripolissa nyt oli täydellisesti hävinnyt». Ei oltu vielä valmiina
eikä kai myöskään tahdottu enentää jo muutenkin suurta jännitystä
Europassa Itävallan Bosnia-toimen jälkeen.
Mutta kun syksyllä 1911 Ranska vihdoin näytti olevan määränsä päässä
Marokossa; kun Saksa samaan aikaan sai tingityksi itselleen
hyvitykseksi siitä suuren alueen Kongossa, Itävalta istui Bosniassaan
ja Englanti Egyptissään tukevammin kuin milloinkaan ennen, samalla
kuin Venäjä ja Englanti valmistautuivat uusiin kaappauksiin Persiassa;
kun näin ollen Europan koko suurvaltakerho oli maajahdissa ja kaikki
muut jo olivat löytäneet eränsä — kun lisäksi muistaa koko sen sarjan
laiminlyötyjä tilaisuuksia ja pettyneitä toiveita, joka osoitti
Italian entistä suurvalta-uraa ja jonka oli täytynyt herättää palavaa
halua saada arvovaltaa kohotetuksi; kun vihdoin ajattelee suuren teon
puhtaasti draamallista vaikutusta juuri tänä vuonna, jolloin
italialaiset suurin sanoin olivat viettäneet puolivuosisataisjuhlaansa
yhtenäisenä valtakuntana — niin ei todellakaan kummastele, että _sota_
lopulta syttyi, lokakuussa, Tripolin vuoksi. Italian kanunat
laukesivat melkein itsestään afrikalaista vastarannikkoa kohti.
Tilaisuus oli liian suotuisa, kiusaus tuli liian suureksi
itsetunnossaan suurena kansana liian kauan ja katkerasti pettyneelle
kansalle.
»Italialle on Tripoli», _Tittonin_, senaatissa 10/5 1905, lausumain
sanojen mukaan »se alue, joka määrää tasapainon eri valtojen
vaikutuksen välillä Välimerellä.» Se on viimeinen mahdollisuus
Välimeren-ohjelmassa ja suurvaltateillä ylimalkaan, ellei tahdo pistää
kättänsä Balkanin mehiläispesään. Mutta kun mainitun ulkoministerin
Turkille antamassa uhkavaatimuksessa luemme, että Italialla on
valvottavanaan elinehtoja Tripolissa »katsoen siihen lyhyeen matkaan,
joka erottaa nämä seudut Italian rannikoista» — silloin saa ylempänä
mainittu erikoisesti geopolittinen laki vastapäisen maan vetovoimasta
tässä diplomatian vahvistuksen.
Siveellisiä vaikuttimia tähän häikäilemättömään lähimäisensä huoneen
himoitsemiseen on Italialla esitettävänä ainoastaan yksi, mutta
kylläkin todellinen: väestöpulansa. Tilasto näytti meille selvän kuvan
ylikansoitetusta maasta, jonka väki virtaa laitojen yli. Italia etsii
siis Tripolista sananmukaisesti »erämaan leipää» väellensä. Sivumennen
mainittakoon tässä, että leivänsaanti taitaa olla niukkaa. Vaikka
Tripolitania on alaltaan kolmea vertaa suurempi kuin koko Italia, on
siinä tavallisten laskelmain mukaan vain miljona asukasta, mutta
kaikkein uusimpain tutkimusten mukaan (Ewald Banse 1910, Adolf Vischer
1911) vieläkin vähemmän, tuskin yli puolta miljonaa.
Afrikan-matkustajan Rohlfin arvostelu 1870-luvulla, että Tripoli on 10
kertaa arvokkaampi kuin Tunis, onkin perinpohjaisesti kumottu,
viimeksi Gregoryn paikalla toimittamien tutkimusten nojalla (julaistut
1909). Vanhemmat tutkijat, kuten Grothe panivat paljon arvoa maan
merkitykseen läpikulkumaana Afrikan sisäosiin, »ovena Sudaniin» ja
»avaimena Afrikan sydämeen», mutta viime aikoina (varsinkin
laivaliikkeen parantamisen jälkeen Nigerillä) on liikenne Sudanissa
siirtynyt Guineanlahteen päin, niin että karavaanikauppa Tripolin
satamasta eteläänpäin on alentunut 15 miljonasta v. 1894 noin
puoleentoista v. 1906 (Banse). Koko kauppa noussee nykyään tuskin 16
miljonaan. Ainakin 60 % alueesta on aroa tai hieta-aavikkoa.
Ainoastaan Barkan ylänkö — muinainen Cyrenaika ja Pentapolis Tripolin
itäpuolella — tarjoaa suurempia kehitysmahdollisuuksia, niin että
sinne saattaisi joku osa Italian siirtolaistulvaa suuntautua. Ja kun
näin on, ei ole haitaksi, että sama Barka Theobald Fischerin mukaan
»vallitsee niinkuin linnoitus tietä Välimeren kautta idästä
länteen».[19]
On tietenkin odotettavissa että saalis jää Italian käteen parhaillaan
käytävän sodan jälkeen. Mutta mitä Italia lieneekin voittanut —
sankarimainetta se ei tällä sodalla ole saavuttanut. Ainakin on
maailman yleinen vaikutelma se, että sen sotaiset aikaansaannokset
ovat lähinnä olleet omiansa alentamaan sen kurssia liittolaisten ja
muiden silmissä. Jo tältä kannalta olisi kummaa, jos kolmiliitto (joka
päättyy 1914) vielä kerta uusittaisiin; mutta sota on lisäksi
ilmituonut niin räikeän vastakkaisia pyrkimyksiä
saksalais-itävaltalaisen yhtymän ja Italian välillä, että heidän
liittonsa jatkaminen ei näytä luultavalta. Tässä on huomattava, että
Saksan vaara Venäjän taholta on pienentynyt jälkimäisen tappion
jälkeen kaukaisessa idässä, kun taas Italian vaara Ranskasta käsin on
pienennyt samassa määrin kuin se on alkanut saada kiinni vanhempaa
veljeänsä väkiluvussa: kaksi syytä vähemmän ylläpitää liittoa, jota
olot ovat alkaneet tehdä suorastaan sietämättömäksi asianosaisille.
Sikäli olisi tästä sodasta ainakin se hyvä, että Italian
kansainvälinen asema selviäisi siitä luonnottomuudesta ja kieroudesta,
joka siinä nyt on. Pyrinnöt ja tunteet viittaavat sille ilmeisesti
paikkaa länsivaltain rinnalla — niinkauan kuin nämä toimivat yksissä.
Kun tätä kirjoitetaan (marraskuussa 1911) ei kuitenkaan mitään
virallisempaa merkkiä ole näkynyt, että kummallakaan puolella
kolmiliitossa olisi päätetty ryhtyä purkamaan tätä jo miespolven ajan
kestänyttä sidettä.
----------
Kun nyt luo yleissilmäyksen tähän hedelmättömien vaatimusten ja
tehottomien eleiden historiaan, niin saa sen varman vaikutelman, että
suurvalta-asema on ollut uudelle Italialle ylivoimainen. Historia
vahvistaa siis täysin sen päätelmän, johon maan sisäisten olojen
tarkastelun täytyi johtaa.
Mutta sisäisin syy tämän suurpolitiikan hedelmättömyyteen ja Italian
vaivoihin ylimalkaan lienee se organisen kehityksen puute, johon
viitattiin jo sisäpolitiikan alalla. Me näimme siellä, miten Italian
oli täytynyt tavoittaa kansan kalleimpia aarteita, itsenäisyyttä,
yhteyttä ja perustuslaillista vapautta, kaikkia yht'aikaa, ilman
tervettä valmistelua. Kukkuraksi tähän kuormaan tuli nyt myöskin
suurvalta-asema ennenkuin sisäiset kansalliset pulmat olivat edes
osapuilleen ratkaistut. Mutta näin ovat nuo eri tehtävät, sisäinen
kokoomustyö ja ulkoinen laajennus, joutuneet toistensa tielle,
ehkäisemään toisiaan, vaikeuttamaan kummankin ratkaisua. Valtion
heikkous on vahingoittanut suurvaltaa, ja suurvalta on lisännyt
valtion heikkoutta.
Moni italialainen itse pitää suurvalta-asemaa kaiken pahan alkuna ja
juurena maassa, eikä kenties ilman syytä. Varmaa on, että se on
ehkäissyt välttämättömiä sisäisiä parannuksia. Se on tehnyt sitä
aineellisessa suhteessa asettamalla lisää vaatimuksia maan
taloudelliselle uhrauskyvylle; se on tehnyt sitä henkisessä suhteessa
kääntämällä tätä ulkonaiselle loistolle hyvinkin herkkää kansaa pois
vaatimattomammista mutta tarpeellisemmista toimeentulontehtävistä.
Tämä on suotuisain konjunkturien nurjapuoli. Italian suurvalta ei
esiinny voimakkaan kansallisen kasvun kukkana, vaan tämän kasvun
esteenä. Suurvalta imee voiman isänmaasta sen sijaan että se sitä
vahvistaisi.
Ehdottomasti, välttämättä tarvitsee Italia keskittymistä sisäiseen
tehtävään; taistelua mädäntymistä ja malariaa vastaan ei vain
luonnossa vaan myöskin yhteiskuntaelämässä, yhteiskunnallisten
vastakohtien sovittamista, maatalouden epäkohtain korjaamista,
verotaakkojen tasoittamista ja huojennusta, eduskunnan Augiaan-tallin
puhdistamista. Sen nykyiset valtiomiehet näkyvätkin olevan täysin
tietoisia tämän tehtävän tärkeydestä: ja viime vuosien hyvät
raha-asiat ovat tasoittaneet heidän tietään. Paljon on tehtykin tähän
suuntaan, itse asiassa enemmän kuin tältä eduskuntakoneistolta olisi
voinut odottaa; niinpä on olemassa valtiopäiväpäätökset Pontinin
soiden kuivaamisesta 1900, suuresta vesijohdosta Apuliassa 1901,
Rooman Campagnan järjestelystä 1903, rautateiden ostosta valtiolle
1905 (puhumattakaan Simplonin tunnelin avauksesta 1906). »Viimeisten
30 vuoden aikana on maa tehnyt 100 vuoden edistyksen», lausui
_Giolitti_ 4/12 1908 valtiopäivillä; ja perusteelliset ulkomaiset
huomiontekijät (Theob. Fischer, P. D. Fischer, Deecke, Lowell)
todistavat samaa — kuten Milanon näyttely 1906 silminnähtävänä kuvana.
Varsinkin jälkeen v. 1905 ovat hyvät vuodet antaneet sellaista vauhtia
yritteliäisyydelle, että on puhuttu suorastaan »intohimosta luoda
uusia teollisuudenhaaroja» (Sullam, Halles Jahrbuch 1906). Viime
aikoina on alettu kohdistaa enemmän huomiota siihen suureen
kansallisomaisuuteen, joka piilee _vesiputouksissa_: vähintään 5 milj.
hevosvoimaa, edullisesti sijoitettuina kautta maan, kaksinkerroin
arvokkaat valtiolle, joka nyt ostaa hiiliä yli 200 milj. markan
arvosta ja on siinä määrin tuhlannut metsänsä. Sullam perustaa 1907
suurimmat toiveensa tähän »kultakaivokseen», Nitti suosittaa 1909
»metsä- ja vesipolitiikkaa» maan »suurena kansallispolitiikkana»,
vaalitaistelussa samana vuonna omaksui oikeisto (_Sonnino_) tämän
ohjelman ja se mainittiin sitten kuninkaan valtaistuinpuheessa.
Eduskunnankin työmaalla on sarastusta havaittavissa sikäli kuin
kirkolliset astuvat näyttämölle ja muodostavat ydintä todelliselle
oikeistopuolueelle; sosialistien suunnitelmat, esim. uskonnonopetuksen
poistaminen kouluista (1908), pitävät huolta, että heiltä ei tarvitse
puuttua liittolaisia.[20] Vastakohdassa _Sonnino—Giolitti_ häämöttää
myöskin alkua todelliseen puoluejakoon oikeisto—vasemmisto (kuten
1890-luvulla _Rudini—Crispi_), vaikka painopiste yhä on kovasti
vasemmalla — jota tässä edustaa Italian nykyinen pääministeri ja
»voimakas mies», ensiluokkainen eduskuntateknikko ja hypnotisoija.
Voidaanko täällä ylimalkaan valtion vammoja parantaa
eduskuntajärjestelmän avulla, on tosin toinen ja syvempi kysymys.
Valtion arvovalta on rakennettava ja saatava juurtumaan epäilevien
kansalaisten sydämiin; yksi tie siihen on luja oikeusjärjestys kuten
Englannissa, toinen voimakas hallinto kuten Ranskassa; Italia, jolta
puuttuu nämä molemmat perustat, ei taitane päästä pitkälle
perustattoman eduskuntarakentonsa nojassa. Mutta toisaalta tuntuu
siltä kuin eduskunnan »nurkkakuntaisuus» ja pikkumaisuus olisi
vähentämässä sen vaikutusvoimaa maan kohtaloihin; ja siitä sopisi
maata vain onnitella.
Tripolin-sodalla on Italia kuitenkin koonnut uusia ja synkkiä pilviä
tielleen. Se on heittänyt arpansa ja valinnut osansa: se aikoo
edelleenkin ylläpitää suurvalta-asemaa, jatkaa yritystään rakentaa
tornia ja perustaa yht'aikaa. Sillä ei siis ollut kylliksi
itsensähillitsemiskykyä luopuakseen kunnian vaarallisista unelmista;
se uhrasi ennemmin tyynen kehityksen varmat saavutukset ja suuren osan
Europan myötätuntoa. Vieras ja puolueeton katsoja ei voi olla
pitämättä tätä askelta kohtalokkaana, joskaan ei valtion niin
suurvallan elämälle. Kukaties on historian tuomio jälkimäisestä oleva,
että se _menetti henkensä tahtoessaan sitä säilyttää_.