Opastavan yleiskatsauksen tarve. — Nykyajan suurpoliittisen näytelmän
draamallinen jännitys. — Yleiskatsaus päävaltoihin jälkeen v.1895. —
»Planetarinen» asema. — Sen kehitysasteet: Europan valtiokerho ja
maailman yleinen kultturipiiri. — Suurvaltain muodostuminen. —
Nykyinen suurpoliittinen ryhmitys. — Päivänpolitiikan tieteellisen
käsittelyn mahdollisuus. — Tutkimuksen kaksinainen tarkoitusperä.
Tämän esityksen aineena ovat nykyajan suurvallat ja tarkoituksena
luoda yleiskatsaus kansainväliseen valtiolliseen asemaan nykyhetkellä.
Tuntuu siltä, että semmoista esitystä jokseenkin yleisesti kaivataan.
Jokaisen, joka kiinnittää huomiotansa nykyajan historiaan, on
tietenkin aluksi vaikea päästä sen juoneen kiinni. Ajan pyörä vyöryy
palautumatta eikä toista kiertojansa uteliaisuuden huviksi tai
tietämättömyyden opetukseksi. Tapahtumat, tullessaan sanomalehdistön
välityksellä pisaroittain ja sikinsokin yleisön tietoon, näyttävät
yhäti ohikiitävältä kulkueelta, jossa ei näy yhtenäistä tarkoitusta
eikä järjestelyä. On kuin alkaisi lukea jatkuvaa kertomusta keskeltä
sarjaa tai tulisi teatteriin kun näytäntö jo aikaa sitten on alkanut.
Epäilemättä kaipaa silloin tekstikirjaa, joka selittää juuri
kehittyväin tapahtumain juonnon ja niiden henkilöiden luonteen, jotka
parasta kättä näytelmässä esiintyvät.
Tällaisten tekstiselitysten tarjonapito yleisölle
maailmanhistoriallisen draaman ymmärtämiseksi on tosin osaksi
sanomalehdistön tehtävänä, mutta joutuu kuitenkin aina varjoon
lehdistön tärkeimmän tehtävän, itse tapahtumien kertomisen, rinnalla.
Ja kun on kysymys koko aikakauden yhtenäisyydestä, niistä leveistä
uomista, joihin hetken hajalliset tapahtumat virtaavat yhteen, joutuu
sanomalehdistö jo teknillisistä syistä pulaan. Sillä ei ole aikaa eikä
paikkaa pitkille selityksille. On asian luonnossa, että sen
selostustyö jää olemaan vain sirutyötä.
Mutta samalla kuin sanomalehdistön täten käytännöllisistä syistä
täytyy enemmän tai vähemmän eristää tapahtumia, niin on se
valtiollisista syistä alati vaarassa joutua niitä väärentämään. Kun se
koettaa valaista tapahtumia, voi ylen helposti sattua, että tämä valo
on väritettyä. »Ajan perusvirtauksia», sanoo Karl Jentsch,
»häiventävät päivän riennot ja julkinen sana; ne katoavat sen vaahdon
alle, jota kuohuu pienten personallisten ja paikallisten
hetkenpyyteiden taistelussa; peittyvät diplomaattien kirjelmäin,
valtiomiesten, hovimiesten, puoluejohtajain juonien, sanomalehtien
lauseparsien ja kaikkein enimmän puolueiden kiihoitteluiden alle», Ei
voitane kiistää, etteikö tämä ole sattuva kuvaus; ja saattaapa
todellakin panna kyseenalaiseksi, eikö asiallinen totuus ole yhtä
hyvin kätkettynä meidän aikamme äänekkään puheensolinan ja
julkaisuröykkiöiden, kuin muinaisten aikojen äänettömyyden ja
lähdeniukkuuden alla. Emme ajattele tässä ainoastaan tahallisen
yksipuolisia tai suorastaan vääriä tietoja, vaan myöskin niitä
väritettyjä esityksiä, jotka perustuvat ihmisten luontaiseen
taipumukseen tulkita tapahtumia omien harrastustensa ja halujensa
eduksi. Puolueeton totuus samenee molemmissa tapauksissa; ja
todellisen tiedon etsijä joutuu samaan eksymisen vaaraan.
Näitä vaaroja — yhteyden haihtumista erillisten tapahtumain ryöppyyn
ja totuuden samentumista pyyteisien tietojen sumuun — näitä läheisiä
vaaroja vastaan tarjoaa ainoastaan tiede riittävät takeet.
Yhtenäisyyden etsiminen asiain kirjavassa moninaisuudessa ja totuuden
löytäminen kiisteleväin asianosaisten todistelun välistä, ne ovat
erikoisesti tieteellistä laatua olevia tehtäviä, joiden ratkaisu on
mahdollinen vain tieteellistä menettelytapaa noudattamalla.
Tiedemiehellä ei näet ole sanomalehtimiehen urheilukantaa ehättää
kaapaisemaan tapausta ennen kaikkia muita silläkin uhalla, että käteen
jää vain tyhjiä juoruja, eikä hänellä myöskään ole diplomaatin tai
puoluemiehen syytä esittää tapausta määrätyssä valaistuksessa. Hän
panee arvoa vain itse tapahtumalle, ilman mitään sivutarkoituksia.
Hänen ensimäinen pyrkimyksensä on siis jokaisessa erikoistapauksessa
koettaa tunkeutua todellisuuden ytimeen käsilläolevissa tehtävissä.
Mutta siihen hän ei voi pysähtyä. Hän on muukin mies kuin vain
tunnollinen uutistenetsijä. Hänen kunnioituksensa tapahtumaa kohtaan
perustuu syvempään käsitykseen todellisuudesta. Hän näkee siinä
tuokiokuvan _muuttumisenlain alaisesta alinomaisesta kehkeytymisestä_.
Tällaisen katsomuksen edestä katoavat kaikki eristetyt tapahtumat.
Kukin tapahtuma on olemassa ainoastaan yhteydessään toisten
tapahtumain kanssa. Sinänsä se on arvoton; se saa arvoa ja totuutta
ainoastaan _miliöönsä_, ympärystänsä, perustalla. Ympärystän
tutkiminen, sen näyttämön tarkastus, jolla päiväntapahtumat liikkuvat,
niiden juurten etsintä entisyydestä, se on siis kussakin tapauksessa
oleva tiedemiehen menettely. Ainoastaan siten sopii toivoa päästävän
näköpaikoille, joista tapahtumat näkyvät oikeassa mittasuhteessa,
jotta ne eivät, kuten liian likellä silmää olevat esineet, esiinny
suhteiltaan hämmentävinä.
Tässä oikean mittasuhteen etsinnässä nykyisillekin ilmiöille kohtaa
tiedemies yleisön tarpeen saada selityksiä päivän näytelmään. Sen
puhtaan ilon rinnalla, minkä totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi
antaa, viittaa hänelle tässä se ei aivan tavallinen tyydytys, että hän
voi olla oppaana suurelle ja tiedonjanoiselle yleisölle, joka aivan
käytännöllisestä tarpeesta kysyy häneltä opastusta.
----------
On luultavaa, että tämänlaatuinen tieteellinen pyrkimys juuri meidän
aikanamme voi odottaa yleisön mielenkiintoa tavallista suuremmassa
määrässä. Tämä tuntuu olevan luonnollinen seuraus jo sen draaman
omasta jännityksestä, jota nyt maailmassa meidän nähtemme näytellään.
Historian suuri näytelmä — katseltakoon sitä muinaisajan
kohtalotragediana tai keskiaikaisena mysteriona, sokeiden
luonnonvoimien synkeänä leikkinä tai _divina commediana_ — historian
näytelmä tapahtuu samoin kuin muutkin, sisältäen väliaikoja enemmän ja
vähemmän jännittävien näytösten välillä. Meidän nuoruutemme on kulunut
tällaisena ulkonaisen levon ja näennäisen rauhan väliaikana. Kolme
vuosikymmentä kestäneen suurdraamallisen toiminnan jälkeen, jonka
tuloksina olivat kansallisvaltiot Italia ja Saksa, kansainsikermä
Itävalta-Unkari sekä valtiohajaannus Balkanin niemimaalla, näytti
meidän maanosamme joutuneen tasapainotilaan v. 1878 pidetyn
Berlininkongressin perustalla. Kaikki suuret kysymykset näyttivät
ratkaistuilta, kartta alkoi meidän käsityksessämme saada sen
muuttumattomuusluonteen, jonka totuntakäsitteet niin helposti antavat.
Lisävakuudeksi ryhmittyi Keski-Europan _kolmiliitto_ »salaliitoksi
rauhan puolesta» — kuten Crispi sitä kerran nimitti — eivätkä
valtiomiehet saattaneet milloinkaan puhua kansojen kuullen rauhan
olematta heidän ylimpänä tunnuksenaan.
[Kuva: Europan siirtokunnat n. 1900.]
Niin on vielä tänä hetkenä[1]; vielä ei rauha ole rikkunut maanosamme
rajain sisällä, ellemme ota lukuun Turkin paikallisluontoisia
kohtauksia 1897 Kreikan ja 1911 Italian kanssa; vielä on valtiollinen
kartta myöskin oleellisesti muuttumatta. Mutta kun Europa on nauttinut
rauhaa, on myrsky toisensa jälkeen kulkenut yli muiden maanosien,
joihin europalaiset vallat ovat siirtäneet laajennuspyrkimyksensä
aikaansaatuaan toimeentulomuodon kotona. Tällä välin on ulkopuolella
kasvanut muitakin voimia ja niiden mukana uusia kahnausaiheita.
Lopuksi on jännitys kimmahtanut takaisin Europaan. Ankaran sodanvaaran
varjot ovat tulleet ja menneet ja mentyään taas palanneet meidän omaan
maanosaamme.
Niinpä on jo puolen miesiän ajan historiallinen näytelmä jälleen
käynnissä voimakkaiden näytösten sarjana. Isku iskulta, kuin kuvat
panoraamassa tai laukaukset revolverista, ovat suuret tapahtumat
seuranneet toisiansa; ja useammin kuin kerran on tuntunut kuin
olisimme joutuneet sellaiseen kohtalokkaaseen kohtaan, josta
muinaisajan teatterissa laskettiin »peripetia» eli onnen vaihde,
käänne koko näytelmässä.
Tarkastakaamme pikaisella silmäyksellä tämän draaman pääkohtauksia!
Se alkoi tapahtumalla, joka kenties tulevaisuuden historioitsijoista
on kyllin merkillinen aloittamaan uuden luvun maailmanhistoriassa:
Japanin suurvallan esiintymisellä sodassa Kiinaa vastaan ja
jälkimäisen vallan voimattomuuden paljastamisella. Rauhansopimus
_1895_ aiheutti uuden ja odottamattoman europalaisten valtain
kolmiliiton: Saksa käsi kädessä Ranskan ja Venäjän kanssa Itä-Aasian
asioissa. Samaan aikaan alkoi vanha »itämainen kysymys» Turkin jaosta
nousta uhkaavaan mittaan Europan rajalla. Jouluun mennessä s. v.
siirtyi maailmanhistorian polttopiste Venezuelaan, missä presidentti
Clevelandin sekaantuminen uhkasi Englannin ja Yhdysvaltain välien
rikkoontumista. Ja ennenkuin tämä tapausrikas vuosi vielä oli astunut
hautaansa, tuli uusi mitä vakavimmanlaatuinen uhka, nimittäin
Etelä-Afrikassa »the Jameson Raid» (Jamesonin retki), joka keisari
Wilhelmin, Transvaalin presidentille uutenavuonna 1896 lähettämän
osanottosähkösanoman takia sai suurpoliittisen laajuuden.
Vuosi _1896_ loi uuden satunnaisen kolmiliiton,
Englanti—Ranska—Venäjä, Armenian kysymyksessä, mutta paljasti muuten
maailmalle sen tapahtuman että Ranska ja Venäjä olivat toisissaan
tavanneet »nations amies et alliés» (ystävä- ja liittokansat) —
vastineen kolmiliitolle, mikä ei juuri edistänyt maanosan
turvallisuudentunnetta.
Vuosi _1897_ antoi kaksi maailmanhistoriallista tulosta: Yhdysvallat
valtasivat Havajin ja Saksa nousi maihin Kiautshoussa Kiinassa. Siinä
oli kaksi uutta valtaa, jotka toden perästä antautuivat
maailmanpolitiikkaan. Saksan jälkeen tuli Venäjä ja asettui Port
Arturiin. Kotona Europassa ei »europalainen konsertti (sopusointu)»
enään voinut estää syttyviä aineksia Balkanilla leimahtamasta
ilmiliekkiin, mutta sai kuitenkin kulon rajoitetuksi lyhyeen
kaksintaisteluun Kreikan ja Turkin välillä.
Vuosi _1898_ kohentaa jälleen kahnausta. Yhdysvallat alkavat sodan
Espanjaa vastaan ja hankkivat itselleen m. m. uusia siltakiviä
Ison-Valtameren yli Itä-Aasiaan. Sopimuksilla turvataan Saksan ja
Venäjän kiinnitykset Kiinassa, Venäjä saa myöskin rakennusluvan
suurpoliittiseen rautatiehensä Port Arturiin, Englanti ja Ranska
saapuvat hekin suurelle kahmaisuaterialle Kiinan pöydän ääreen.
Sisä-Afrikassa syntyy uusi myrskykeskus, kun Englanti muserrettuaan
Mahdin vallan katkaisee Ranskan suunnitelmat Fashodassa.
Vuosi _1899_ laajentaa Saksan »paikkaa auringossa» ja lisää
kahnausainesten lukua Saksan ottaessa haltuunsa rautatierakennuksen
Vähän-Aasian halki (Bagdadin-radan). Venäjä taas hankkii itselleen
hengähdyksentilaa ja maailmalle kauniin kangastuksen hetken
julistamalla rauhankokoukselle Haagissa »les principes d'equité et de
droit» (tasa-arvon ja oikeuden periaatteita). Tuskin ovat nämä
harpunsävelet vaimenneet, ennenkuin Etelä-Afrikan kysymys puhkeaa
sodaksi, joka saattaa Britannian maailmanvallan liitokset nitisemään.
Koko vuoden _1900_ jatkuu tämä kamppailu äärimmäisessä etelässä.
Kesällä nousee myrsky myöskin vanhalla näyttämöllä idässä, ja kaikki
suurvallat nousevat jalkeille suojelemaan kansainoikeuden alkeisimpia
säännöksiä Kiinan muukalaisvihollista kapinaa vastaan; ja läheisempi
itämainen kysymys, nyt paikallistettuna Makedoniaan, uhkaa jälleen
johtaa sotaan.
Vuosi _1901_ näyttää maailmalle Australian maanosan valtiollisesti
järjestyneenä yksiönä, kohottaa yhä Venäjän osakkeita Aasiassa
(Mandshuria) ja tuo esiin uuden avoimen kahnauskohdan Venäjän puuhien
takia Tibetissä. Kiinassa palautetaan rauhalliset olot miten kuten, ja
Etelä-Afrikassa jatkuu taistelu sissisodan muodossa.
Vuosi _1902_ tuo rauhan Etelä-Afrikaan. Englanti on nyt luopunut
valtiollisesta eristäytymisestään ja ojentaa Japanille kättä liittoon.
Huolimatta Italian kiemailusta Ranskan kanssa uudistetaan vanha
kolmiliitto 12 vuodeksi.
Vuosi _1903_ on rauhan ja valmisteluiden vuosi, tyven ennen myrskyä.
Sen ainoa huomattavampi lisä maailmanhistoriaan on keisarikohtaus
Mürzstegissä, jossa Itävalta ja Venäjä rupesivat yhteisesti Balkanin
rauhan takaajiksi, sekä Panaman tasavallan äkillinen tuonti
näyttämölle Yhdysvaltain päätöksestä: toisen suurpoliittisen kanavan
pian tapahtuvan todellisen valmistumisen enne.
Sitä uurtopiirteisempi on vuosi _1904_, ehkä sisällysrikkain, mitä
meidän polvemme on elänyt. Mandshurian kysymys on nyt kypsä
ratkaistavaksi Venäjän ja Japanin välillä. Syntyy arvaamattoman
suurmerkityksellinen kamppailu, taistelu keltaisen ja valkoisen
ihmisrodun, Aasian ja Europan, Buddhan ja Kristuksen välillä; ja
menestys näyttää ensimäistä kertaa toden perästä pettävän valkoisen
rodun edustajan. Englanti käyttää hyväkseen olotilaa, houkuttelee
Venäjän ainoan liittolaisen, Ranskan, sopimuksiin, jotka saattavat
tämän liittolaisuskollisuuden epäilyttävään valoon, ja tempaa Tibetin
pois Venäjän vaikutuspiiristä, välien yhä kärjistyessä tsaarin
ahdistetun valtakunnan kanssa. Syksyllä pingoittuu jännitys mitä
vaarallisimman laatuiseksi kriisiksi, ja ainoastaan äärimmäisellä
ponnistuksella onnistuu diplomatian ehkäistä laukeamista, joka olisi
voinut aiheuttaa maailmansodan. Tällä välin kuohuu Balkanilla
lakkaamatta, ja Välimeren toisessa kolkassa aletaan poistaa verhoja
uuden suurpoliittisen kysymyksen, Marokkoa koskevan, yltä.
Vuosi _1905_ tekee johtopäätökset vuodesta 1904 suuren levottomuuden
vallitessa eri näyttämöillä. Venäjän suuri tappio idässä ynnä siitä
johtunut kapina ja valtiomuotopulma kotona aiheuttaa muutoksen myöskin
Europan tasapainossa. Nojautuen Englantiin näyttää Ranska tahtovan
uhmata Saksaa Marokon asiassa, kunnes Delcassén kukistuminen kesällä,
keisari Wilhelmin käynnin jälkeen Tangerissa, hetkeksi helpottaa
jännitystä. Balkanilla ottaa Englanti johdon käsiinsä ja muuttaa
venäläis-itävaltalaisen takauksen yhteis-europalaiseksi, uuden
rahainhoitotarkastuksen avulla Makedoniassa. Pohjois-Europassa hajoaa
Skandinavian unioni, joten valtioiden lukumäärä lisääntyy yhdellä
jäsenellä.
Vuosi _1906_ alkaa yleisellä neuvottelukokouksella Marokon-asiassa,
joka piti Europaa jännityksessä kolme kuukautta, kunnes saatiin
syntymään laiha sovinto. Sen ohella syntyy Englannin ja Turkin välillä
Sinain niemimaalla kahnaus, joka päättyy Turkin peräytymiseen
toukokuussa. Vakavampi kahnaus ilmenee vuoden lopulla Japanin ja
Yhdysvaltain välillä, lähinnä Kalifornian japanilaisia siirtolaisia
vastaan tähdätyn koulupolitiikan vuoksi.
Vuosi _1907_ on sopimusten ja välipuheiden vuosi ennen muita.
Ison-Valtameren yli kiristyvää jännitystä höllyttää Japanin ja
Amerikan sopimus maaliskuulla, vallitseva olotila Välimeren ulommilla
rantamilla vahvistetaan toukokuussa Englannin, Ranskan ja Espanjan
välisellä sopimuksella, olot Itä-Aasiassa järjestetään kesällä Japanin
sopimuksilla Ranskan ja Venäjän kanssa, ja elokuussa tulee vuoden
suuri saannos, Englannin ja Venäjän välipuhe (lähinnä Aasian
kysymyksissä). Tällävälin uudistetaan kolmiliitto kaikessa
hiljaisuudessa ja toinen rauhankokous Haagissa vahvistaa rauhallista
vaikutusta.
Vuosi _1908_ näyttää vaikuttavan samaan suuntaan Pohjanmerta ja
Itämerta koskevilla sopimuksilla, mutta paljastaa pian
»ententepolitiikan» (s. o. Ranskan, Englannin ja Venäjän
yhteistoiminnan) vaarallisen suunnan. Hallitsijakohtausta Tallinnassa
(kesäkuussa) Englannin ja Venäjän välillä ynnä siellä suunniteltua
uutta ohjelmaa Makedonian kysymyksessä seuraa heinäkuussa
nuorturkkilaisten vallankumous, sitä taas lokakuussa Bulgarian
itsenäisyysjulistus ja Bosnian-Herzegovinan lopullinen yhdistäminen
Itävaltaan. Syksyllä kiihtyy myöskin Saksan ja Ranskan välinen kiista
Marokon kysymyksessä (Casa-Blanca -juttu).
Vuosi _1909_ perii siis molemmat monivuotiset kiistakysymykset
uhkaavassa tilassa. Balkanin kysymys aiheuttaa vakavan sodanvaaran,
mutta Saksan avoin esiintyminen Itävallan puolella saa Serbian ja
Venäjän peräytymään, maaliskuulla. Jo helmikuussa selvitetään samoin
Marokon kysymys, Saksan ja Ranskan välisellä sopimuksella. Ainoastaan
äärimmäisessä idässä jatkuu levottomuutta, kun uusia riidanaiheita
siellä ilmenee Japanin ja Yhdysvaltain välillä.
Vuosi _1910_ vahvistaa sitä tyvenen tilaa, joka syntyi keväällä 1909.
Kuningas Edwardin kuolema toukokuussa ja keisarikohtaus Potsdamissa
Wilhelmin ja Nikolain välillä marraskuussa näyttävät toteavan
ententepolitiikan kuoleman. Portugalin vallankumous lokakuussa ei
häiritse yleistä levollisuutta. Kauimpana idässä menettää Korea
viimeisen häipeen itsenäisyydestään Japanille, kauimpana etelässä
esiintyy brittiläinen Etelä-Afrika uutena suurena yksiönä
Suur-Britannian maailmanvallassa.
Vuosi _1911_ alkaa rauhan merkeissä (sovinto-oikeussopimus Englannin
ja Yhdysvaltain välillä), mutta kehittyy ankarimpaan sodanvaaraan
Marokon kysymyksen vuoksi, joka vielä kerran on käynyt mitä
kireimmäksi ranskalaisten retken johdosta Feziin touko- ja
saksalaisten Agadiriin heinäkuussa. Kun tämä kysymys pitkien
neuvotteluiden jälkeen vihdoin on kypsä poistettavaksi
päiväjärjestyksestä, synkkenee taivas jälleen Italian retken takia
Tripolia vastaan syyskuussa ja siitä johtuvasta sodasta Turkin kanssa;
ja ennenkuin se on ratkaistu, puhkeaa Kiinassa lokakuulla kapina, joka
uhkaa tuoda mukanaan mitä vakavimpia selkkauksia.
Kun suuret kysymykset täten vuorottelevat tai seuraavat toisiaan
ulkonaisten tapahtumain näyttämöllä, näyttää syvälle ulottuvia
muutoksia olevan tekeillä itse valtaryhmityksessä meidän
maanosassamme. Vielä vuosisadan vaihteessa oli huomioonotettava kolme
suurta valtayhtymää: vanha _kolmiliitto_ keskustassa, _Ranskan_ ja
_Venäjän_ liitto sivustoilla ja _Englanti_ molempien ulkopuolella
»ylväässä erillisyydessä». Ensimäinen askel tämän asetelman
ulkopuolelle, vielä laajempaan renkaaseen, otettiin 1902, kun Englanti
tarttui Japanin käteen. Venäjän heikentyminen Japanin sodassa näytti
järkyttävän Europan tasapainoa kolmiliiton (Saksan) eduksi; silloin
astuu Englanti Ranskan (1904) ja Venäjän (1907) puolelle, asetelma
muuttuu selväksi kahden peliksi: _kolmisopimus_ (»trippelentente»)
_kolmiliittoa_ (»trippelallians») vastaan. Mutta sisäänkinpäin näyttää
jälkimäinen heikkenevän Italian yhä useammin esiintyvien
erikoispyrkimysten takia, ja Balkanin pulman aikana 1908—09 oli
Saksa-Itävalta melkein erillisenä lohkareena Europan keskessä. Sen
lujuutta vastaan särkyi kuitenkin »saarrospolitiikka». Potsdamin
kohtauksen jälkeen lopulla vuotta 1910 sekä Italian välien Turkin
kanssa rikkoonnuttua syksyllä 1911 näyttää häämöttävän vielä yksi
muunnos ryhmityksessä: itä länttä vastaan, _kolme keisaria_ vastoin
_kolmea parlamenttia_ (eduskuntaa) — Englannin suhteiden sekä Venäjään
että Japaniin laimetessa, huolimatta edelleen voimassa-olevista
sopimuksista.
Mitä tässä viimeisessä ryhmittelyssä on oleellista, mikä vain hetken
vaikutusta, sen saa tulevaisuus näyttää. Mutta sen verran on selvää,
että alkuperäiset nimet ovat alkaneet saada uutta sisällystä ja
etteivät vanhat merkit enää pidä paikkaansa.
----------
Runsaan sadon on, kuten näkyy, viimeisin aikajakso antanut
historialle; runsaan suurista tapahtumista, vielä runsaamman suurista
enteistä. Levollisuus on paennut meidän maanosastamme. Kerta toisensa
jälkeen on kansoja värisyttänyt ajatus, että _yleinen maailmansota_
saattaa olla lähellä: tämä painajainen, joka seuraa jokaista kahnausta
Europan valtojen välillä ja monen mielessä jo on saanut
välttämättömästi tulevan todellisuuden hahmon.
Tällaiset pahat aavistukset selittävät miksi meidän maanosamme
nykyisin näyttää sikermältä linnoitettuja leirejä. Totisesti ei tämä
politiikka olekaan perusteeton. Koko valtiollinen maailma on nykyään
kuin sähköllä ladattu kone. Enenevällä jännityksellä seuraavat
valtiomiehet virran kulkua, äärimmäisestä lännestä etelään ja itään
tai takaisin keskustaan. Ei tiedetä, kuinka kauan jännitystä voidaan
kestää, voidaanko se johtaa pois tai milloin suuri räjähdys tapahtuu;
kysytään vain kasvavalla vavistuksella, mitähän _ensi vuosi_ tuonee...
Kasvavalla vavistuksella — sillä, jos meidän päivinämme yleisö
herkemmin korvin kuin ennen seuraa kansainvälisen politiikan
kysymyksiä, se ei riipu yksinomaan draaman omasta taiteellisesta
jännityksestä. Näytelmässä on mukana käytännöllisiä, omakohtaisia
etuja maan kaikilla kansoilla. Näyttämön ja katsomon suhde on näet
tähän aikaan tullut erikoisen läheiseksi. Ne, jotka tänään istuvat
katselijoina, saattavat kenties huomenna saada kutsun näyttömölle itse
ottamaan osaa toimintaan. He ovat siitä täysin tietoisia. Yhä
voimakkaammaksi on tullut se yleinen tunne, että mikään kansa ei
nyttemmin voi sulkeutua maailmanhistorian vaatimusten ulkopuolelle.
Väkipyörä pyörii vinhaa vauhtia, eikä riipu enää meistä itsestämme,
temmataanko meidät mukaan vai ei.
Tätä juuri on nimitetty _»planetariseksi» asemaksi_; sana ei ehkä ole
kaikin puolin soveltuva, mutta parempaakaan ei ole, ja asialla täytyy
olla jokin nimi. Tämä on ensiksi ja enimmin silmäänpistävää nykyajan
historiallisessa hahmossa, verrattuna kaikkiin entisiin aikoihin.
Vihdoinkin on koko planettamme (maapallo) niin tiuhaan historian
säikeiden ympäröimänä, että jokainen voimakkaampi nykäisy yhdestä
silmukasta tuntuu koko verkossa sen laitimmaisia silmuja myöten. Me
alamme siis jo kaukaa haamuilla ihmiskunnan järjestyneen yhteisön
piirteitä. Me näemme maailmanhistoriaa sen sanan todellisessa
merkityksessä — kuten Helmholt vuoden 1899 jälkeen on koettanut meille
esittääkin — sittenkuin liian kauan olemme anastaneet tämän nimen
yksinomaan europalaisen sivistyspiirin kohtaloille.
Kauan on historia valmistanut tätä suurta tulosta. Katsaus
valtiollisten yhteiskuntain lapsuuteen osoittaa niiden säännöllisesti
olleen eristäytymisvaiston johtamia. Historia alkaa sikermänä
paikallishistorioita, mahdollisimman vähäisin keskinäisin kosketuksin.
Tämä ilmiö on vielä havaittavissa kaukaisemmilla aloilla, kuten
muutamissa Sisä-Afrikan osissa, ja me voimme seurata sitä jokseenkin
pitkälle sivistyskansojen kohtaloissa; niinpä näemme sen sangen
selvään vielä Ruotsin vanhassa länsigöötanlaissa vain ⅔ vuosituhatta
sitten.
Kehitys tältä asteelta meidän aikamme planetariseen asemaan on käynyt
kahdessa jaksossa ja kahdella tasolla; ensin europalaisen maailman
yhtyminen yhdeksi valtiokerhoksi, sitten muiden maanosien liittyminen
yhteen sivistys- eli kultturipiiriin.
_Europan valtiokerho_ ei ole ensinkään mikään oikeudellinen yhtymä; se
ei ole mitään muuta kuin olemassa oleva yhteiselämän ja etujenyhteyden
suhde. Me luemme tavallisista historianoppikirjoistamme, että tämä
kerho syntyi uudemman ajan alussa. Oikeastaan ei asia ole aivan niin.
Jo myöhemmällä keskiajalla oli Europa muodostellut sarjan pienempiä
valtiosikermiä eli poliittisia heimoryhmiä: Pyreneain kansat erikseen,
Ranska—Englanti erikseen, Saksa—Italia erikseen, Pohjois-Europa
erikseen, Itä erikseen; tietenkään ei ehdottomasti suljettuina
keskenäiseltä kosketukselta, mutta kuitenkin kukin muodostaen
luonnollisen piirinsä, jonka sisällä oli vilkas yhdyselämä ja vähän
suhteita ulospäin. V. 1500 tapahtui vain, että Pyreneain,
Englannin—Ranskan ja Italian—Saksan valtiosikermät yhtyivät laajempaan
valtiolliseen piiriin. Ei europalaista, vaan ainoastaan
lounais-europalainen valtiokerho syntyi uudemman ajan mukana,
vaikkakin erinäisiä siteitä pian punottiin Ruotsista Ranskaan ja
Ranskasta Turkkiin. Vähää myöhemmin joutuvat myöskin Pohjoismaat ja
Itä lopullisesti yhteisen ulkohistorian piiriin, ja me saamme kaksi
europalaista valtiokerhoa: pohjoisen ja eteläisen, kuten Heeren niitä
nimittää. Vielä 1700-luvun alussa astuvat molemmat eri ryhmät ilmi
kahdessa sodassa: suuressa pohjoisessa idän puolella, Espanjan
perimyssodassa lounaassa. Jo 230-vuotisen sodan aikana on kuitenkin
Skandinavia liittynyt syvälle ulottuviin suhteisiin toisen
valtiokerhon kanssa, Fredrik Suuren aikana alkaa myöskin Venäjän
politiikka lopullisesti kietoutua Europan politiikkaan; mutta vasta
vuosisadan lopulla, Ranskan vallankumouksen kynnyksellä, voidaan
kuuluisa Europan valtiokerho katsoa valmiiksi.
Kun tämä tapahtui, oli jo työ koko maanpiirin (»orbis terrarum»)
yhdistämiseksi alkanut ja ehditty niinkin pitkälle, että
siirtomaakahnaukset olivat saattaneet sytyttää sodan Europassa.
Itsestään eivät vieraat maanosat ole päässeet pitemmälle kuin
osittaisten valtiokerhojen muodostamiseen. Niin esim. muhamettilainen
maailma erikseen, Intia erikseen, Itä-Aasia erikseen. Keskihakuinen ja
keskipakoinen voima täällä on yksinomaan kultturiluontoinen; erilaiset
kultturimaailmat ovat piirtyneet valtiolliselle kartalle, eikä
kumpainenkaan viimeksimainituista ole osoittanut pyrkimystä levenemään
(paitsi Intia uskonnollisessa suhteessa). Itsekseen jääneinä olisivat
ne epäilemättä vielä nytkin tällä erillisyyden ja sulkeutumisen
kannalla. Että ne nyttemmin samoin kuin yleensä koko maapallo
tavallansa kuuluvat yleispoliittiseen yhteyteen, se on yksinomaan
Europan työtä. Valtiollinen maailman-yhteys on syntynyt siitä, että
Europan pyrkimykset ovat levinneet yli koko maailman kuljettaen
Europan kultturia mukanaan.
Uudemman ajan alussa, samanaikaisesti länsi-europalaisen valtiokerhon
vakiintumisen kanssa, alkoi Europa laskea valtansa alle vieraita maita
sitä mukaa kuin niitä löydettiin. Käänteentekevä tapaus merenkulun
historiassa oli edellytyksenä; tarkoitamme kompassin kehittämistä —
onpa koko maailmanpolitiikkaa sanottu »kompassin lapseksi». Nyt
sukeltaa Amerikan mantere esiin tietymättömistä ja asetetaan Europan
holhuunalaisuuteen; intialainen maailma löydetään uudelleen ja saa
saman kohtalon; Afrikan ja Australian rannikot joutuvat Europan näkö-
ja kultturipiiriin. Kun Ranskan vallankumousaika alkaa, on koko
tunnettu maailma Europan asutustyön johdosta ainakin välillisessä
yhdyselämässä keskenään — lukuunottamatta yhtä suurta poikkeusta:
kiinalaista kultturipiiriä Itä-Aasiassa (Kiinaa, Koreaa, Japania).
Aikojen kuluessa on tämä viimeksimainittu valtiosikermä yhä enemmän
sulkeutunut itseensä, lopulta periaatteellisestikin katkaistakseen
yhteyden ulkomaailman kanssa.
Yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa oli siis saman maan päällä kaksi
eri kultturimaailmaa: europalainen, jolla oli ulkopalstoja kaikissa
maanosissa, ja kiinalainen suljetulla alueellaan arojen ja vuorten
takana Keski- ja Itä-Aasiassa. Tämän vuosisadan tehtäväksi tuli näiden
välisten sulkujen särkeminen ja edellisen saattaminen ainakin
näennäiseen maailmanvaltiuteen; samalla kun tieteelliset
tutkimusretket ovat paljastaneet useimmat maailmankartan
jäljelläolevista salaisuuksista ja valmistaneet syrjäistenkin maiden
yhdistämistä suureen yleiseen kultturityöhön Europan johdolla. Nytkin
havaitsemme kehityksen alkuna olevan käänteentekevän tapahtuman
kulkuneuvojen alalla: höyry- ja sähkövoiman käytäntööntulon. On
sanottu, että tekniikka vallitsee politiikkaamme ja että elämme
kulkuneuvojen merkeissä. Varmaa on, että sähkölennätinlangat ja
kaapelit, rautatiet ja höyrylaivareitit nyt ovat lujia siteitä, joita
ilman ei planetarista asemaa ikinä olisi voitu toteuttaa.
Samalla kertaa kuin tekniikka täten on antanut ennen aavistamattomia
yhteysmahdollisuuksia, samalla on Europa alkanut tarvita muita
maanosia enemmän kuin milloinkaan ennen. Tämä johtuu siitä
tuotanto-olojen muutoksesta, joka meidän maanosassamme on viime
vuosisadan kuluessa tapahtunut. Europan maissa ei enää voida elää
niinkuin entisajan maatalossa, missä kaikki, mitä tarvittiin,
saatettiin valmistaa omilla tiluksilla. Väkiluvun kasvaminen ja
kultturin mukana enenneet tarpeet ovat saattaneet teollisuuden
etualalle, ja tekniikan avulla on siitä kehittynyt kone- ja
suurteollisuus, joka vaatii markkinoita kaukana oman maan ja oman
maanosan ulkopuolella. Niinpä kulkee Europa yhä eräretkillä vieraissa
maanosissa; mutta ei enää etsimässä etusijassa jaloja metalleja ja
ylellisyystavaroita ja nautintoaineita, vaan ensinnä raaka-aineita,
sen jälkeen, kun raaka-aine on muovailtu teollisuustuotteeksi, ostajia
ja vihdoin, kun näillä markkinoilla on koottu pääomia, edullisia
sijoituksia niille. Ainaisessa kiertokulussa, niinkuin passadituulet
ilmassa, virtaa raaka-aineita ja elintarpeita muusta maailmasta
Europaan, teollisuustuotteita ja pääomia Europasta muuhun maailmaan.
Taloudellinen pyrkimys, kauppa, kietoo maan; ja sen vaatimus on,
kultturin nimessä ja kanuunain takauksella, lopulta tullut
määrääväksi, käskeväksi.
Niinpä on nyt tullut loppu kansojen erakkoelämästä, sillä ei yksikään
saa tyyten sulkea markkinoitaan yleiseltä kiertokululta. Missä
sellaisia oireita ilmenee, siellä tarttuvat Europan vallat asiaan
väkivoimin. Buurit Etelä-Afrikassa saivat sakkoina siitä maksaa
itsenäisyytensä. Japani älysi vaaran ajoissa ja siirtyi itse Europan
puolelle, ennenkuin kahnaus kävi liian suureksi. Kauimmin noudatti
vanha Kiina eristäytymispolitiikkaansa; mutta senvuoksi se onkin nyt
planetarisen aseman keskustassa — vastoin tahtoansa on se joutunut
näyttelemään sitä osaa, jota sen itsensä ottama nimi osoittaa: se on
tullut »keskusvaltakunnaksi», jonne suurpolitiikan pääpyrkimykset
keskittyvät.
Näin tavoin ovat kaikki maan ja ihmiskunnan pääosat joutuneet
keskinäisiin kosketuksiin. Jo kauan olemmekin huomanneet sen hedelmiä
yhteenliittymisissä yleisen kultturin aloilla: inhimillisyyden
(Genèven sopimus 1864 ja Haagin sovinto-oikeus 1899), yhdysliikenteen
(maailmanpostiyhdistys 1874 ja 1878), kirjallisen omistusoikeuden
(Bernin sopimukset 1886 ja 1896), tieteen (kansainvälinen astemittaus
vuodesta 1886 y. m.). Ilman nimenomaista kansainvälistä
yhteenliittymistä[2] näemme saman ilmiön vielä selvempänä ja
tuntuvampana nykyisen _kapitalismin_ ja _sosialismin_ vastakkaisissa
pyrkimyksissä.
Tietenkään ei tämä asema vielä oli viimeistä myöten valmis. Me elämme
vielä tämän uuden ajan varhaisia aamuhetkiä. Vielä voisivat
toisarvoiset kultturivaltiot paikoitellen käydä sotaakin keskenään
ilman että se sanottavasti koskisi muun maailman etuja; niinpä esim.
Chile ja Argentina. Onpa itse Europassakin, missä valtiokerho nyt on
entistään verrattomasti täydellisempi ja yhteenkuuluvampi, erinäisiä
alueita, kuten Pyreneain ja Skandinavian niemimaat, verrattain
syrjäisiä. Mutta nekin ovat kuitenkin tuohon kerhoon kuuluvia niin
oleellisesti, ettei niitä siitä voida irroittaa. Historian aurinko,
joka aina meidän päiviimme saakka ei ole samanaikaisesti valaissut
kuin osia maasta, valaisee nyt yhä kirkkaammin samalla valolla koko
ihmisten asumaa maapalloa, koko planettaa.
----------
On selvää, että tämä uusi valo sinänsä paikka paikoin tuntuu
häiritsevältä ja hermostuttavalta, kun niin kauan on saatu elää omissa
kotioloissa syrjässä, toisten katselematta. Mutta tämä muodollinen
seikka yksin ei ole aiheuttanut nykyajan yleistä hermostuneisuutta
varsinkaan heikompien kansojen keskuudessa. Kansat tuntevat tässä
yleisen kosketuksen järjestelmässä todellista vaaraa
itsenäisyydelleen. Planetarinen asema on näet luotu _alistumisen_, ei
tasa-arvon merkeissä. Kehkeytyminen ihmiskunnan ykseyteen on
oleellisesti sidottu _suurvaltojen_ muodostumiseen, pienten
kustannuksella.
Tämä on nykyajan valtiollisen hahmon toinen pääpiirre. Sitä voi osaksi
katsoa samalta kannalta, kuin tukkuliikkeen esiintymistä kaupan,
suurtehtaita teollisuuden, suuria laivayhtiöitä merenkulun,
suurpääomia rahamarkkinain, trusteja työmarkkinain alalla.
Politiikkakin on tullut jonkinlaiseksi suurteollisuudeksi, jonka
turvin on syntynyt suuria toiminimiä, ja koko kehitystä vallitsee se
laki, jos saa uskoa lordi Salisburyä, että suuret valtiot tulevat yhä
suuremmiksi, pienet yhä pienemmiksi — ja harvinaisemmiksi.
Jo vanhemmat historian vaihekaudet ovat nähneet erinäisten
valtiomuodostumain kohoavan mahtavasti toisten yli, ei vain
mieskohtaisen sankarivoiman hetkellisinä luomina (Aleksanteri, Kaarle
Suuri, Dshingis khaani, Tamerlan, Napoleon), vaan kiinteämminkin
kehittyneinä (muinainen Assyria, Persia, Rooman valtakunta, Arabian
kalifaatti, keskiaikainen Saksan keisarikunta). Mutta ne ovat aina
pyrkineet valtaamaan koko tunnetun maailman, jotenka ne ovat
esiintyneet ainoastaan toinen toisensa jälkeen; sitäpaitsi ovat ne
säännöllisesti kuuluneet ainoastaan suuriin historian kultturikausien
välisiin murrosaikoihin. Niinpä viimeinen tämänlaatuinen suurvalta
päätti Europan yleisen »ancien régimem» (vanhan valtakauden). Se oli
Napoleonin valta. Kun se oli murskaantunut, oli aika kypsä aivan
uudelle muotokunnalle: rinnakkaisten suurvaltojen valtioylimystölle,
joka oli kehittynyt kansallisista voimista ja toimi vapaaehtoisena
kansainoikeudellisena laitoksena holhoten — tarvittaessa —
omavaltaisesti pieniä valtioita.
Tässäkin voimme seurata kehitystä renessansin siementävään aikaan,
mikäli näet silloin useampia valtoja samanaikaisesti alkaa kohota
korkeammalle tasapainon turmioksi: Turkki muinaisen Rooman
maailmanvallan yhdellä, Portugal ja Espanja sen toisella laidalla ja
keskiajan keisarikunnan perijänä _Itävalta_. Keskivaiheilla 1600-lukua
astuu uusia valtioita vallan etualalle, Hollanti, Ruotsi, _Ranska_, ja
tasapainon säilyttäminen käy yhä vaikeammaksi. Aika kuluu, vanhat
suurvallat saavat jättää tehtävänsä, uusia astuu kilpakentälle:
_Englanti_ 1700-luvun alussa, _Preussi_ sen keskivaiheilla, _Venäjä_
sen lopulla. Kun Napoleonin seikkailu on päättynyt, ovat ainoastaan
nämä kolme ynnä Ranska itse ja vanha Itävalta itseoikeutettuja
hallitsemaan ja vallitsemaan Europassa. Ja ne tarttuvatkin nyt
toistensa käsiin tehden nimenomaisen liiton, jossa ne ottavat tämän
maanosan levon ja tasapainon vastuulleen.
»Johtavien päävaltojen ylimystönä», »Europan senaattina» —
käyttääksemme Heerenin nimityksiä — diplomaattisesti valmistautuneena
vapautussodissa Napoleonia vastaan, esiintyi tämä pentarkia (viiden
valtius) jo Wienin kongressin[3] neuvotteluissa, missä nämä viisi
ratkaisivat pääkysymykset, kun taas Ruotsin, Espanjan ja Portugalin
mieltä kysyttiin vain erinäisissä tapauksissa; ja se on täysin
vakiintunut Aachenin kongressissa 1818 »pyhäksi liitoksi»
»kristillisen veljesrakkauden» lipun alla. Me tapaamme sen sittemmin,
enemmän tai vähemmän täysilukuisena, muissa _kongresseissa_ ja
tunnemme sen käden _välitystoimissa_, joita joku suurvalta suorittaa
toisten valtuuttamana. Täten saa kansain oikeus uusia muotoja ja
periaatteita eräänlaatuisen järjestön perustalla, jossa suuret
esiintyvät maanosan »status quon» (vallitsevain valtiussuhteiden)
suojelijoina.
Ensimäinen suurvaltaliitto ei elänyt vanhaksi, mutta sen eri osakkaat
jäivät suureen valta-asemaansa; ja vuonna 1856 tapaamme ne jälleen
koolla ratkaisemassa suurpoliittisia kysymyksiä. Tässä kongressissa
(Parisissa) istuu Sardinian kuningaskunta suurten rinnalla; muutamia
vuosia sen jälkeen on Italian yhdyntä aikaansaatu Sardinian johdolla,
ja siitä pitäen lasketaan _Italia_ kuudenneksi suurvallaksi. Täten
täydentää tuo ylhäinen seura itseänsä. Berlinin kongressissa 1878
tapaamme sen täydessä työssä; sen sana riittää ratkaisemaan kansojen
aseman ja valtiollisen kartan rajat maanosan kaakkoiskulmalla. Mutta
jokapäiväisessäkin elämässä ja avoimesti näemme suurvallat
holhoojan-asemassa valtiokerhon heikoilla kohdilla; niinpä jo 1856,
jolloin oli säännöiteltävä laivakulku Tonavan suupuolella (C. E. D. —
»Commission Européenne de Danube», nuo kuusi ynnä Turkki, sittemmin
myöskin Romania), edelleen 1880 Egyptin (»Commission de la dette
publique», täysilukuinen Venäjän liityttyä mukaan 1885), 1881 Turkin
(»Conseil d'administration de la dette publique», ilman Venäjää) ja
1898 Kreikan suhteen (kansainvälinen valtuuskunta), kun oli
huolehdittava maksukyvyltään heikoista velallisista valtiokerhossa,
samoin myöskin 1898 Kreetan erikoisaseman takaajina (tässä kuitenkin
vain neljä valloista, kun Saksa ja Itävalta pysyivät syrjässä) ja
vihdoin vuodesta 1904 ja 1906 vuoteen 1908 Makedonian järjestysvallan
ja raha-asiain hoidon järjestäjinä.
Oli asian luonnossa, että vakinaisia suurvaltoja muodostui ensiksi
Europan valtiokerhosta. Mutta tämän kerhon kehittyessä planetariseksi
aukeni suurvaltojen syntymisen mahdollisuus muissakin maanosissa.
Kaksi sellaista onkin viime aikoina ilmaantunut: _Yhdysvallat_ (U. S.
A.) lännessä, _Japani_ idässä. Jo kauan oli ensinmainittu valta
herättänyt kunnioitusta aineellisella kehityksellään, mutta vasta kun
se vuonna 1897 luopui kotopolitiikasta ja otti Havajin Valtameressä,
on sen suurvaltavaatimus ilmeinen. Samaa voi sanoa Japanista jo 1894,
jolloin se menee meren yli Koreaan. Ja molempien sopii katsoa saaneen
tälle asemalleen vahvistuksen osanotollaan yhdessä Europan suurvaltain
kanssa _retkeen Pekingiä vastaan 1900_; Japanin suhteen sitä vielä
korostettiin liitolla Englannin kanssa 1902 ja lopullisesti sen
lujitti voitto Venäjästä 1905.
Tuo silmäänpistävän maailmanhistoriallinen ja sangen draamallinen
näytös, missä kaikki Europan kultturin päämiehet vuosisadan
kynnyksellä kolkuttivat miekoillaan Kiinan portteja, oli samalla
ulkonainen kuva meidän aikamme suurpoliittisesta asemasta: kahdeksan
suurvaltaa — kuusi Europasta, yksi Amerikasta, yksi Aasiasta —
valtioiden eturivissä, arvoltaan ja valtavaatimuksiltaan kaikkia muita
edellä. Olemme nähneet niiden, yhden toisensa jälkeen, erottautuvan
jonkinlaisina korkeampina valtiollisina olomuotoina yleisestä
valtiosikermästä, historiallisen kehityksen ja luontaisen kasvun
vaikutuksesta ja keskinäisissä kahnauksissa, ilman että käy
määrääminen mitään varmaa rajaa, missä pätevyys alkaa; raja on
sovinnainen, ainoastaan maailman yleisen mielipiteen ja jo
tunnustettujen suurvaltojen yhteistoimintaan-kutsun määräämä. Epäselvä
ja häilyvä on myöskin itse suurvalta-asema. Aivan itsestään,
muodollisista oikeutusmenoista yhtä riippumatta kuin valtiokerho itse,
on tämä kansainoikeudellinen etuus syntynyt olevista oloista. Koko
tämä ylimmän valtiollisen arvon ilmiö on, kuten kaikki muukin
alkuperäinen ylimystö, syntynyt sisäisestä historiallisesta
välttämättömyydestä kaikkien kirjoitettujen sääntöjen ja
järkilaskelmain ulkopuolella. Me voimme vain todeta, että nimi
suurvalta on kiteytynyt yleiseen kielenkäyttöön osoittamaan
tavallisten mittojen yli menevää valtiollista voimaa, joka ilmenee
valtapyyteissä ja todellisessa vaikutusvallassa kaukana omien ovien
ulkopuolella.
Mutta muovailtakoonpa määritelmä miksi tahansa — yksi on varmaa:
suurvallat nyttemmin pitävät maailmanaseman avaimia käsissään. Niistä
riippuu ennen aavistamattomassa määrässä myöskin pikkuvaltojen asema
ja kohtalot. Suurten hallituksissa ja niiden vihreiden pöytäin ääressä
pelataan, miljonain ihmisten menestys panoksena, kaukana
ulkopuolellakin suurten omia laajoja maantieteellisiä rajoja.
Suurvallat yksin antavat asemalle planetarisen piirteen. Niiden
pyrkimykset punovat maapallon yhteen. Mikä ei niiden huomiota herätä,
sillä ei ole yleiseen valtiolliseen asemaan mitään merkitystä.
Kun siis tahtoo saada yleiskatsauksen nykyajan kansainväliseen
politiikkaan, tarvitsee vain tarkastaa suurvaltoja. Niiden
keskinäisiin suhteisiin ovat kaikki tärkeät kysymykset kietoutuneet.
Suurvallat, se on maailma; suurvaltapolitiikka on maailmanhistoriaa
toiminnassa. Etsimällä suurvaltojen luontaisia ja historiallisesti
esiintyviä pyrkimyssuuntia voi vähitellen keksiä enemmän tai vähemmän
herkät kahnauskohdat, joissa kansainvälisiä selkkauksia piilee tai jo
kuohuu. Tällä tavoin voivat vähitellen suurpolitiikan kaikki polttavat
pääkysymykset tulla valaistuiksi, kunnes koko aseman
yhteenkuuluvaisuus selviää.
----------
Kenties huomautetaan tähän, että päivänpolitiikka jo luonteensa vuoksi
ei sovellu tieteellisesti käsiteltäväksi. Eikö se ole, sanotaan, kuten
shakkipeli, missä kullakin nappulalla on oma tahtonsa? Mitenkäpä voi
rakentaa tieteellisesti päteviä tuloksia sellaisesta pelistä?
Tätä vastaan muistutettakoon ensinnäkin, että meidän käsiteltävänämme
ei ole suoranaisesti kansainvälisten problemien (kysymysten, pulmien)
ratkaiseminen. Asetamme tässä suhteessa lähinnä ratkaistavaksemme
vaatimattomamman tehtävän: problemien esittämisen sellaisina kuin ne
todellisuudessa ovat ja niiden nykyisen kannan määräämisen. Sellainen
tehtävä kuuluu kieltämättä kokonaan tieteen piiriin.
Mutta jos sitten tarkastetaan lähemmin, niin havaittaneen myöskin
pian, että valtioiden vapaa tahto shakkilaudalla ei suinkaan ole niin
vapaa, kuin se ensimmältä näyttää. Sekä niiden järjellä että
järjettömyyksillä on olevissa oloissa määrätyt rajansa, joiden yli ne
eivät voi päästä. Niinpä ovat valtiot ensinnäkin _tilastollisia_
olioita, väkiluvultaan, ulkoisilta ja sisäisiltä mitoiltaan,
yhteiskunnallisilta lakikehyksiltään ja valtiollisilta laitoksiltaan
määrättyjä. Ne ovat _maantieteellisiä_ olioita, pinta-alaltaan,
asemaltaan, rajasuhteiltaan ja tuotantomahdollisuuksiltaan määrättyjä.
Ne ovat myöskin _historiallisia_ olioita, jonkin verran edellisen
kehityksensä ja perimystensä määräämiä, niinkuin jokainen yksityinen
on entisyydestänsä riippuvainen. Kaikki tämä koskee suurvaltoja yhtä
hyvin kuin pienintä valtiollista oliota; ja kaikilta näiltä
näkökannoilta käy niitä tieteellisesti tutkiminen.
Sellainen erikoinen tutkimus on välttämätönkin, jos tahdomme saada
syvemmän käsityksen siitä maailmanhistoriallisesta draamasta, joka on
käynnissä ympärillämme ja yllämme. Ei riitä, että tuntee vain juonen;
täytyy tuntea myöskin toimivat henkilöt. Suurvallat ovat tämän
näytelmän sankareita, pääosien esittäjiä. Mikäli niiden kunkin
luonteeseen tutustuu, sikäli voi paremmin ymmärtää niiden toimia ja
keskinäisiä välejä.
Tässä täytyy valtiollisen tiedemiehen — enemmän tai vähemmän — jättää
syrjään subjektiviset tekijät: kansojen käsitys itsestänsä ja
ympäristöistään, tunnevaikutelmien laatu ja syvyys, toimivien
henkilöiden kyky arvostella tilanteita ja käyttää hyväkseen
tarjoutuvia mahdollisuuksia, konjunktureja. Se on valtiomiehen alaa,
siinä käy raja tietopuolisen ja käytännöllisen politiikan välillä.
Mutta niin suuri merkitys kuin näille subjektivisille tekijöille onkin
annettava — ne eivät kuitenkaan voi liikkua kovin kauas niistä
objektivisista edellytyksistä, jotka kieltämättä kuuluvat tiedemiehen
arviopiiriin.
Jos kerran on tottunut katsomaan päivän ilmiöitä ylimenoasteina
yleisessä kehityskulussa, niin voi kenties uskaltaa vielä askelta
pitemmälle ja panna kyseenalaiseksi, tokko edes nuo subjektiviset
vivahtelut ovat tiedemieheltä ehdottomasti rauhoitettua aluetta. Me
emme nyt puhu niistä, jotka historiassa tuskin näkevät muuta kuin vain
luonnonlakien työtä (kuten Buckle); mutta tieteellisesti
suurpätöiselläkin taholla on jo katsottu historiassa olevan
havaittavissa määrättyjen kehityslakien alaisuutta
yhteiskunnallis-taloudellisista (Lamprecht) ja maantieteellisistä
(Ratzel) edellytyksistä lähdettäessä. Eiköhän olisi ajateltavissa että
historian psykologisessakin puolessa saattaisi löytää jotakin tieteen
ulottuvilla olevaa säännönmukaisuutta?
Joka tapauksessa väitämme, että nykyisen ajan historia ei voi enempää
kuin muinaisenkaan olla vain satunnaisuuksien ja mieskohtaisten
oikkujen sekasotkua, kaaosta. Tämän pinnan alla on epäilemättä ytimenä
määrättyjä lakeja noudattava järjestys. Tosin täytyy tässä aivan
erikoisesti edellyttää jotakin välimatkaa, jotta voi nähdä nuo lait;
samalla tavoin kuin vain matkan päästä voi erottaa maan suuren
pyöreyden likellä olevan paikalliskumpuilun yli. Historia on tältä
kannalta kirjoitettuna kuin joku Alexandre Dumas vanhemman romaani:
mestari on merkinnyt peruspiirteet, joihin vähäpätöisemmät
kirjoittajat ovat olleet sidotut, mutta saaneet verrattain vapaasti
täyttää aukkopaikat; tämä näperrystyö pistää ensin lukijan silmään,
mutta sen _takana_ on suunnitelma — yhtä todellinen ja olemassaoleva
silti, vaikka se milloinkaan ei likeltä katsoen tule näkyviin.
Edellytysten ollessa tällaisia käy samalla ilmi, että aineessamme
piilee syvempikin tieteellinen pyrkimys, yli paljaan
problemi-asetelman suurpolitiikan shakkilaudalla ja päänappuloiden
tunnollisen esittämisen. Tämä pyrkimys on suurten valtiomuodostumain
synnyn ja kukoistuksen ehtojen — tai, jos niin tahdotaan, lakien —
etsiminen ylipäänsä. Erinäiseltä näkökannalta katsoen ei näet voi olla
havaitsematta itse suurvalloissa myöskin _biologisia_
(elämän-opillisia) tekijöitä. Omasta elinvoimastaan ja otollisten
konjunkturien suomasta, alituisessa kilpailussa toistensa kanssa, siis
taistelussa olemassaolosta ja luontaisen valinnan turvin ovat nekin
syntyneet maanpinnalle. Me näemme niiden siellä syntyvän ja kasvavan,
olemme nähneet niiden myöskin kuihtuvan ja kuolevan, kuten muidenkin
organismien, elollisten olioiden. Ne ovat siis elämänmuotoja; kaikista
elämänmuodoista tämän maan päällä valtavimmat. Sellaisina täytyy
niiden myöskin voida olla aiheena niin sanoaksemme »biopoliittiselle»
tutkimukselle, joka koettaa saada selville niiden kehityksen lakeja.
Mutta mikäli tiedemies tässä onnistuu, sikäli kykenee hän myöskin
kohottamaan tulevaisuuden verhon liepeitä. Sillä niinkuin tämä laki on
vaikuttanut menneisyydessä, niin täytyy sen olettaa vaikuttavan
tulevaisuudessakin. Voi ennalta päättää, että ne yhdistelmät, jotka
tähän saakka ovat jääneet tulosta tuottamatta, ovat tulevaisuudessakin
turhia. Ne taudit, jotka tähänastisen kokemuksen mukaan aina ovat
olleet kuolettavia suurvalta-asemalle, tulevat vastakin samoissa
oloissa tuottamaan kuoleman. Jos siis voi todeta tällaisen taudin ja
tällaiset olot ja jos silloin ennustaa tämän suurvallan loppua
suurvaltana — niin se ei ole sokeaa lörpöttelyä, »kannunvalamista»,
eikä vaateliasta vetoamista profetallisiin lahjoihin. Siinä
yksinkertaisesti lääkäri, tieteellisesti todettuaan taudin laadun,
ilmoittaa mikä sen kulku tulee olemaan. Nykyaikainen tiede koettaa
tässä asettaa tulevaisuuttakin arvionsa alaiseksi: se on vain
luontainen seuraus sen omasta kehityksestä, joka tapahtumain
kirjanpidosta siirtyy tutkimaan niitä voimia, jotka ovat luoneet ja
luovat määrättyjä tapahtumia.
Tässä mielessä saattanemme kai uskaltaa arvioida nykyisten
suurvaltojen elinvoimaa ja tehdä viittauksia niihin suuntiin, mihin
käsilläolevat kansainväliset problemit todennäköisesti tulevat
ratkaistaviksi. Näin tehdessämme emme luovu tieteelliseltä perustalta
niin kauan kuin seuraamme tapahtumia ja kokemusta. On oireita, joiden
merkityksestä ei voi erehtyä, ja shakkiasemia, joissa määrätty
ratkaisu on välttämätön.
Mutta aina täytyy olla visusti varuillaan, ettei ylitä tieteen
mahdollisuuksia tässä suhteessa. Tässä, jos missään, vaanii
ennenaikaisten päätelmäin vaara. Se vaara on, ja tullee aina olemaan,
paljoa suurempi valtiomiehelle kuin lääkärille. Valtion kudokset ja
toimintalaitteet ovat näet vielä paljoa mutkallisemmat kuin
ihmisruumiin, ja sitä paitsi tähän saakka paljoa vähemmän tutkitut ja
tunnetut. Valtiollisen tulevaisuuden määrää erilaisten tekijäin
vilisevä moninaisuus, ja harvoin sopii olla ehdottoman varma
ottaneensa laskelmissaan ne kaikki huomioon — mutta jos unhottaa tai
väärin arvioi yhdenkin niistä, vie koko laskelma harhaan, ja
tulevaisuuden arvoitus on vain saanut yhden väärän ratkaisun lisää.
----------
Tällaiset edellytykset ovat määränneet seuraavan esityksen
suunnitelman ja kulun. Se koettaa suorittaa kaksinaista tehtävää.
Toinen on pintapuolisempi: selostavan yleiskatsauksen esitys suuren
politiikan nykyisestä pyrkimyskudoksesta. Toinen sisäisempi: itse
suurvalta-ilmiön valaiseminen tutkimalla sen nykyisiä ilmestysmuotoja.
Nämä molemmat tehtävät saattavat kenties pinnalta näyttää erillisiltä,
mutta kuuluvat kuitenkin pohjaltaan oleellisesti yhteen. Sillä
suurvallan ulkopolitiikka on sen personallisen erikoisuuden
suoranaista ilmaisua. Senvuoksi ei suurpolitiikkaa ymmärrä tuntematta
suurvaltain personallisuuksia, eikä myöskään suurvaltoja tuntematta
niiden kansainvälisiä suhteita, niiden esiintymistä toisiaan tai muuta
maailmaa kohtaan. Suurpolitiikka ei siten määrätyltä kannalta
katsottuna ole muuta kuin suurvaltabiologiaa; samoin kuin yksityinen
suurvalta ulkopolitiikassaan paljastaa olemuksensa niinkuin
heijastuspeilissä.
Sisäinen tarkoitus enemmän kuin ulkoinen tulee määräämään tutkimuksen
muodon. Edellytyksenä sen saavuttamiselle on näet suoranainen, niin
sanoaksemme mieskohtainen tuttavuus kunkin suurvallan kanssa erikseen;
sillä kaikenlaatuisen biologisen tutkimuksen täytyy olla täysin
kokemusperäistä ja kulkea yksilön kautta heimoon. Me tarkastamme siis
suurvaltamuodostumia kutakin erikseen niiden maantieteellisen aseman,
niiden ulkoisten mittojen, niiden rajapiirin, niiden luontaisten
tuotantomahdollisuuksien, niiden nykyisen todellisen tuotannon ja
tavaranvaihdon, niiden keskinäisten valtiollisten sitoumusten, niiden
historiallisten perimysten, niiden sisäisen yhteiskuntaisen ja
valtiosääntöisen sopusoinnun määrän ynnä muun semmoisen kannalta, joka
saattaa olla tarpeen niiden tilan ja merkityksen oikeaksi
arvioimiseksi.
Mikään tarkka kuvaus ei tässä voi tulla kysymykseen; jo luonnostaan se
ei kuulu näin suurien aineiden piiriin, eikähän tässä ole kysymyskään
niin paljoa yksityiskohdista ja uusista tapahtumista, kuin olemuksesta
ja näkökohdasta. Esitys ei ole etsivä tieteellistä kantavuuttaan uutta
aineistoa hankkimalla, vaan yhtenäisyydessä ja vanhan ja uuden
aineiston katsomustavassa.
Älköön tässä odotettako myöskään eri valtojen yhdenmukaista
käsittelyä. Niiden voima tai heikkous on eri aloilla: yhdellä
tuotannon ja kaupan, toisella sotilaallisten mahtikeinojen,
kolmannella ehkä valtiosäännön tai yhteiskuntarakenteen taikka
väestösuhteiden aloilla. Ja käsittelyn täytyy vaihdella käsiteltävän
aiheen mukaan.
Tahtoisimme siis kussakin erikoistapauksessa aikaansaada tuokiokuvan,
jossa kokonaisuuden hahmo edellytetään tunnetuksi. Jos tässä
luonnekuvassa onnistumme, niin voimme sitten suuremmalla
luottamuksella yrittää arvioida suurvallan terveydentilaa ja silloin
myöskin uskaltaa luoda jonkun silmäyksen tulevaisuuteenkin.
Varjossa olevalta paikaltamme aiomme siis pitää maailman mahtavien
katselmusta, mikäli ymmärryksemme ylettyy ja kaukoputkemme kantaa.
Kerta toisensa jälkeen tulevat ne näillä lehdillä kulkemaan silmäimme
editse vahvoine ja heikkoine puolineen. Koetamme muotokuvaluonnoksiin
kiinnittää niiden pääpiirteet sellaisina, miksi luonto ne on määrännyt
ja niiden toiminta niitä heijastaa; ja koetamme arvioida missä määrin
ne kykenevät korkeaan valtiolliseen tehtäväänsä, ei minkään määrätyn
yhteisen mittapuun — sillä mitään voimanmittaria tässä ei ole — vaan
siihen vaikuttavain tekijäin yhteisvaikutuksen mukaan.
Vain yhdestä seikasta huomautettakoon tässä suunnittelussa vielä.
Mikäli se on johtunut määrätystä mieskohtaisesta elämänkäsityksestä,
ei subjektivisuutta voitane tykkänään välttää näkökohtien ja
väriseosten valinnassa, vaikka tosiasiain esittämisessä kyllä. Mutta
tätä ei periaatteessa moittine kukaan, joka tietää ja tuntee, että
tiede — käyttääksemme erästä Bröggerin sanaa — »ei ole elämän puun
kellastunut lehti, vaan sen hedelmä».