Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia ja Ison Oskalon poika on komea
ja rikas. Ison Oskalon poika on päättänyt kosia Marianpäivän aikaan.
Silloin hän karahuttaisi Suomen puolelle Siirin Pietarin kodalle ja
valjaissa keikkuisi hänen paras ajokkaansa. Hän ajaisi komean kaaren
kodan edustalla, heittäisi hihnan rennosti yli niskan ja hypähtäen
reilusti ahkiosta lausuisi lujalla äänellä: Burist! [burist (lue:
puurist) = terve!]
Mutta Ison Oskalon poika ei ole varma onnistumisestaan, vaikka onkin
komea ja rikas. Hänet ottaisi jokainen Koutokeinon tyttö, jokainen —
melkeinpä nimismiehen vaalea Kynhildikin. Mutta hän ei huoli riu'uista,
ryökkynöistä, hän rakastaa lapintytärtä ja heidänkin joukostaan vain
yhtä ainoaa — Siirin Annia.
Hän on antanut siitä monta näytettä, karkeampaa ja hienompaa. Hän
on poroaidalla hirttänyt viisi komeata härkää paljaasta kiukusta,
kuultuaan Siirin rengiltä, että Anni menisi naimisiin Palojärven pojan
kanssa. Hän heitti ja veti niin vimmatusti, että porot hiiltyivät.
Suopunki oli sattunut kaulaan. Ison Oskalon poika oli kyllä kuullut
huudettavan: »Älä vedä! Hirttyy!» Mutta hän ei ollut siitä välittänyt.
Hän oli vain tempaissut peskipuukon, pistänyt henkitoreissaan olevan
elukan ja huutanut: »Lihaa Koutokeinon köyhille!»
Ja kyllähän lihat aina kelpasivat. Poroaidalla maleksi
kerjurilappalaisia, jotka kernaasti korjasivat Ison Oskalon pojan porot.
Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia.
Hän on juonut Alattion markkinoilla kolme päivää yhteen menoon.
Epätoivosta! Siirin Pietari tyttärineen oli myös saapunut markkinoille
ja Ison Oskalon poika oli ostanut Annille rintasokeria. Mutta tämä,
jolla jo oli sattunut olemaan iso kimpale kädessään, ei ollut huolinut.
»Minulla on jo.» Siitä oli Ison Oskalon poika juuttunut juomaan ja
juonut kolme päivää yhteen menoon, joikaten vuoroin rikkauttaan,
vuoroin hyljeksittyä rakkauttaan.
Mikä on
nannatanaa,
ettei kelpaa
Ison Oskalon pojan ostama
nannatanii
rintasokeri-i?
Lapintyttäret olivat huudelleet, että »kyllä kelpaa!» »Anna tänne
vain!» Mutta Ison Oskalon poika oli kironnut, kironnut niin, että
markkinasiljo oli tärähdellyt. Paljaita ärriä, paljaita ärriä vain!
Herrr-ra Jumala! Mutta sitten hän oli yht'äkkiä muuttanut mieltään ja
ostanut rintasokeria jok'ainoalle tyttölapselle... satojen kruunujen
edestä. Se oli ainoa kerta, jolloin rintasokeri loppui Alattion
markkinoilta, ja siitä kiertää vieläkin maine tuntureita. Ison Oskalon
poika oli ostanut sen kaikki. Siirin Pietarikaan ei ollut saanut yhtään
grammaa kotitulijaisiksi.
Siirin Anni oli kuljeskellut kauppakojujen välissä. Jokainen
vastaantuleva lapintyttö oli pureskellut rintasokeria. »Mistä te olette
saaneet?» »Ison Oskalon pojalta.» Ja he olivat katselleet ilkkuen
Siirin Annia kuin kiusotellen: Sinustapa ei Ison Oskalon poika näy
huolineenkaan. Annin oli pistänyt kateeksi. Olisi hänelläkin nyt ollut
tuollainen, jos olisi ottanut Ison Oskalon pojan tarjouksen vastaan.
Mutta samalla häntä oli naurattanut. Saivathan Koutokeinon ja Karasjoen
tyttäret kiittää häntä rintasokeristaan.
Ison Oskalon poika ajaa tunturia ja joikkaa. Hän joikkaa niin, että
enkelit vuoroin kauhusta kalpenevat, vuoroin puraisevat punaisia
huuliaan. Kateudesta. Noin ei heitä oltu koskaan rakastettu. Siellä on
joukossa monta Koutokeinon tytärtä — Sissangin Marikin, joka riutui
rakkaudesta Ison Oskalon poikaa kohtaan ja kuoli. Toiset enkelit — nuo,
jotka alkuluomisesta jo olivat enkeleiksi luodut — kyselevät Sissangin
Marilta: »Sano, miltä tuntuu maahinen rakkaus, sano, Sissangin Mari.»
Puhuteltu suipistaa suutaan ja kuiskaa: »Hss! Se on ihanaa!»
Ison Oskalon poika ajaa tunturia ja joikkaa. Mitä on joiku? Langenneen
enkelin laulu, mutta siksi juuri niin ihana. Itse pääenkeli, jonka
Jumala kerran viskasi taivaasta alas, ja josta sitten tuli maanpiirin
suuri viettelijä, oli joikannut huilatessaan läpi humisevien
avaruuksien. Mutta hän oli joikannut vihasta ja sydämen kipeästä
kiukusta. Ison Oskalon poika joikkaa rakkaudesta.
— Ison Oskalon poikaa
nannatanaa
polttaa
rakkaus Siirin Anniin
ninnitiniin
Anniin...
Hei, kuulkaa metsät ja vaaran liepeet, kuulkaa! Maailman alusta asti ei
yllänne ole kaikunut suloisempaa evankeliumia. Mitä on Koskaman Tuomaan
saarna tähän verrattuna? Vesivelliä vain, silkkaa sintusoppaa!
Ison Oskalon poika on matkalla Pyhitystunturille. Siellä lainehtii
hänen isänsä, Koutokeinon valtarikkaan tuhatpäinen lauma. Siellä on
valkea kosotushärkä Biegga, Ison Oskalon pojan kosioajokas. Hän on
matkalla sitä noutamaan.
Metsässä vingahtaa vähä väliä. On kuin risteileisivät noidan nuolet
kiitävän ajajan ympärillä. Koutokeinon kirkonkylässä kulkee kymmenen
tyttöä, jotka riitelevät Ison Oskalon pojasta. Vuoroin he riitelevät,
vuoroin itkevät itsekseen. Ison Oskalon poika on jäykkä kuin seinä.
— Ei Maareeta, ei Kaarin
ei Sigga Saivo-Tuomaan.
Ison Oskalon poika toivottaa
nyt teidät Herran huomaan!
Tytöt olivat hulluja. Kulkivat perässä ja kerjäsivät. »Saanko koristaa
sinulle ajovyön, Ison Oskalon poika?» »Et, piru vie!» »Saanko
lahjoittaa sinulle kulkusen kellopankaan?» »Et, piru vie!» »Tahi ...
anna pois, mutta älä toivo mitään...»
Kulkuset soivat. Niitä on ajovyössä ja niitä on kellonkantimessa.
Kili-kili! soi Koutokeinon tyttöjen rakkaus. Ison Oskalon poika nauraa
niin, että metsä raikuu. Ei hän halunnut ketään muuta kuin Siirin Annin.
Siirin Anni! Mitä oli Siirin Annissa sellaista, joka hullaannutti
miehisen miehen, Koutokeinon valtarikkaan, — miehen, joka tarjosi
kylmästi Mökki-Jussalle vaipukkaporon ja sanoi: »Syö tuo, Mökki-Jussa!»
Ison Oskalon poika on sitä monta kertaa harkinnut. Harkinnut —? Se oli
väärä sana. Ei voinut puhua harkitsemisesta, kun oli kysymys Siirin
Annista. Ei, häneen hukkui... uppoutui... silmiä, korvia myöten. Henki
tahtoi ihan salpautua ja rinnasta kohosi kuuma läähätys. Rakkaus Siirin
Anniin uhkasi ottaa hengen.
Ison Oskalon poika ajelee ja mielialat vaihtuvat kuin maat hänen
ympärillään. Välistä valtaa hänet omituinen alakuloisuus, että ihan
itketti. Itketti? Niin — ei itke yksin kymmenen tyttöä Koutokeinon
kirkkotörmällä. Ison Oskalon poika itkee myös... itkee itsekseen pirtin
nurkassa, kun muu väki nukkuu. Kuu paistaa huoneeseen. Se valaisee
sikin sokin lattialle viskattuja poronvaljaita. Ne ovat Oskalon pojan
mielestä yhtä sotkussa kuin hänen oma elämänsä...
Milloin on Ison Oskalon poika ensi kerran Siirin Annin nähnyt? Hetassa
— rippiluvussa, Suomen papin koulussa. Oskalon poika oli halunnut sinne
ja isä oli laskenut. Hänhän osasi suomea kuin selvää vettä. Sitä paitsi
oli Ruijan pappien lappi niin kehnoa, ettei sitä kehdannut kuunnella.
Ison Oskalon poika oli istunut rippiluvussa ja katsellut Siirin
Annia. Hänellä oli siniset silmät ja tukkaa enemmän kuin yleensä
lapintyttärillä. Pappi oli puhunut rakkaudesta — tosin Jumalan
rakkaudesta, mutta Ison Oskalon poikaa se ei ollut yhtään häirinnyt.
Pääasia vain, että puhuttiin rakkaudesta. Se sana soi hänen korvissaan
yhtä kauniilta kuin joutsenen joiku.
Ei Ison Oskalon poika erikoisemmin papeista välittänyt. Niitä kävi
heillä ja isä istutti niitä kamarissa. Mutta — ne olivat pikemminkin
todistajia talon rikkaudesta ja mahtavuudesta. Ei heille erikoisemmin
kumarrettu. Kysyttiin vain: »Saako papin poron hakea jo?» Ja vastauksen
ollessa myöntävän, huudettiin rengille: »Nouda papin poro!» Se kävi
kaikki sujuvasti ja hyvässä järjestyksessä ilman sen suurempia
kohteliaisuuksia.
Mutta tämä Hetan pappi, joka oli laskenut ripille Siirin Annin ja Ison
Oskalon pojan, oli epätavallinen olento. Päinvastoin kuin Ruijan papit
hän ei ollut yhtään herrahtava. Aivan tavallisesti puettu vain. Mutta
hänen konttorissaan seisoi Ison Oskalon poikakin pelko ja vapistus
sydämessä. Tuntui, kuin olisi papilla ollut jotakin sanomista myös
Siirin Anniin nähden.
...Vai Oskalo... se on nyt rippiluku sitten loppunut. Ja hyvinhän
sinulta meni. Hän, Oskalon poika, oli ujosti ilmoittanut, että siellä
olisi poronpaisti papin keittiössä...
Niin... niin se oli alkanut. Siitä lähtien ei heiltä lähdetty
Alattion markkinoille enää vissinä, määrättynä päivänä, vaan
työnnettiin taipaleelle milloin varhemmin, milloin myöhemmin —
miten kulloinkin sattui. Isä riiteli vastaan, mutta hän huomautti:
»Mikä se on tunturissa tunnit määrännyt?» Eikä siihen ollut isällä
mitään sanomista. Ontuva mies ei itse kyennyt kunnolla raitioimaan
eikä rengeistä taas ollut. Hän siis piti päänsä ja niin lähdettiin
taipaleelle hänen määräämäänsä aikaan t.s. silloin, kun Siirin Pietari
Oskalon pihalla rakensi poronsa matkaa jatkaakseen.
Oli siunattu asia, että tie Suomen puolelta Alattioon kulki Ison
Oskalon kautta. Siten oli Siirin Pietarinkin pakko taloon poiketa.
Ja mielellään hän poikkesikin. Oskalo oli maakunnan kievari. Siellä
syötettiin Siirit ja Saarat.
Hän nukkui pirtin sängyssä eikä välittänyt nousta tervehtelemään,
vaikka toisinaan saapui itse Hetan vallesmannikin. Renkipoika sai
nousta ja herättää sisaren, talontyttären kahvia keittämään. Mutta —
kun Siirin Pietarin poronkello kalahti pihalla, laahusti renki sängyn
luo ja sanoi: »Jo tuli.»
Silloin hän oli heti pystyssä ja pirteänä kuin kukko. Sisar sai pysyä
sängyssään, jollei hän nyt erikoisemmin halunnut Annia puhutella. Mutta
itse hän keitti poronkielikeiton ja kahvit. Siirin Annin piti saada
tuntea, että hän rakasti. Ja kyllähän Anni sen tunsikin...
Sillä joka vuomalla, jokaisella hiukankin avarammalla paikalla hän
karahutti hänen rinnalleen. Ahkiot juottuivat toisiinsa ja porot
hieroivat kylkiään vastakkain. Kerran hän litisti peukalonsa ahkioitten
väliin. Tavallisissa oloissa hän olisi sanonut: Baergalak! Nyt hän
sanoi vain: Jumalan kiitos!
Siirin Anni oli tiedustellut, mistä hän kiitti. Siitä vain, että
kuikannahat olivat tulleet mukaan. Kuikannahat —? Niin, hänen oli
vietävä kuikannahkoja kauppias Karlsenin rouvalle. Tämä ompeli niistä
koreita kukkaroita ja lähetti Kristiaaniaan myytäväksi. Sen rouvan
eteen ei ollut hyvä ilmestyä, jos oli joku asia unohtunut. Tiesikö Anni
sitä?
Kyllähän Anni oli siitä joukosta kuullut — senkin, että kauppiaan tytär
olisi halusta ottanut Ison Oskalon pojan. Silloin hän oli sydäntynyt.
Nyt hän ei ollut sanonut »Jumalan kiitos!», vaan aivan kokonaan muuta.
Hän oli kironnut hirveästi. Luuliko Siirin Anni, että hän ryökkynöistä
välitti? Ja vielä päälle päätteeksi sellaisista, jotka eivät olleet
edes oikeita ryökkynöitä, vaikka olivat olevinaan! Ennemmin hän
sittenkin ottaisi nimismiehen vaalean Kynhildin. Hän oli puhdasta
herrasverta. Mutta — kun se nyt ei kerran sopinut hänen luonnolleen,
niin ei! Se oli siitä poikki ja sillä hyvä! Hän, Ison Oskalon
poika, naisi lappalaisen, oman heimonsa puhdasverisen tyttären...
puhdasverisen — kuuliko Siirin Anni? — ja niistäkin vain yhden tai
sitten ei ketään! Jumalauta! Eikö se ollut miehen meininki?
Annin silmät olivat välkähtäneet omituisesti. Hän oli vain hiljakseen
hymähtänyt. Olihan se — mutta keli nyt oli huono. »Meidän poromme eivät
näy haluavan mennä... Jurovat vain ja hierovat toistensa kupeita.
Ajapas edelle...»
Hän oli ajanut edelle ja ollut katkeralla päällä. Hammasta purren hän
oli päättänyt: Marianpäiväksi Hettaan ja asiat selviksi Siirin Annin
kanssa!
Ison Oskalon poika pysäyttää poronsa. Hengitäpäs sinäkin, Jumalan
luoma. Pyhitystunturiin ei ollut mahdotonta matkaa. Ja Marian kirkolle
ehdittiin myös. Biegga sinne kiidättäisi — poro nimensä arvoinen.
Vastapäätä olevan vaaran kuvetta laskettaa joku alas. Lappalainen näkyi
olevan.
Se oli tuttu mies, Jounin Iisakki Suomen puolelta. Hän pysäytti poronsa
ja sanoi hyvää päivää.
— Jumal'antakoon! Minne nyt?
— Palojärven Antin häihin.
Ison Oskalon poika seisoo kuin salaman iskemänä.
Hän ei tuokioon tajua mitään. Hän ei ollut asiasta yhtään kuullut.
— Puhutko totta?
— Totta. Mariana kuulutetaan kolmannen kerran ja silloin on häät. Eikö
sinua ole kutsuttu?
— Ei.
Ison Oskalon poika seisoo kalpeana ja sylkäisee. Puhtaalle lumelle
ilmestyy pari punaista läikkää. Ison Oskalon poika on purrut huuleensa.
— Vertahan sinä syljet?
— Ja baergalak!
Lumi pölähtää, poro hypähtää melkein ilmaan, kuuluu hirmuinen hihnan
läimäys ja — yks' kaks' on Ison Oskalon poika hävinnyt metsään.
* * * * *
Ison Oskalon poika ajaa, ajaa kuin vimmattu. Hänen hartiansa ovat
kuurassa, samoin lakki kauttaaltaan. Hän on hakannut poroa kuin hullu.
Hän on uhrannut poron pieksämiseen enemmän voimia kuin koko vuoden
poronhakumatkoihin. Hänen oikea kätensä on kipeä hurjasta huitomisesta.
Poro hänen edessään pakenee kuin varjo; se kiitää kuin henki.
Kummakos se, sillä tämä oli uusi ajokas, Rajatalon pihalta otettu, kun
oma heitti henkensä. Se kaatui kuolleena Kaltioaavalle ja nyt paistoi
kuu sen lasittuneisiin, avoimiin silmiin. Sen tappoi rakkaus, Ison
Oskalon pojan rakkaus.
Ison Oskalon poika ajaa. On kirpeä pakkanen ja kuun kalpeassa valossa
häilähtelee ahkion molemmilla puolin värjyviä haamuja, jotka näyttävät
syntyvän poron huuruavasta hengityksestä. Ne ojentelevat käsiään,
tehden varoittavia liikkeitä. Oliko porollakin omat suojelushenkensä?
Jos oli, niin — alta pois! Ison Oskalon poika ei nyt sääliä tunne.
Ahkio valittaa. Konsana ei sitä oltu näin kauheasti rääkätty. Se
poukkelehtii, se hyppii ilmaan. Väliin on sen keula melkein pystyssä,
kun se lennähtää mäennyppylän yli. Mutta ylinnä heiluu aina tuo elävä,
kiemurteleva käärme — ajohihna, joka paukkuu poroa selkään ja kupeille.
Herra Jumala! Nyt oli rakkauden kimmeltävä yö, — mutta tämä rakkaus,
joka ajoi Ison Oskalon pojan ahkiossa, ei ollut halukas haaveiluun. Se
ei laula tuntureista eikä kuutamoisista aavoista. Ei — se kiroaa tuota
kaikkea. Se sadattelee jokaista vastaletta, jossa vauhti hiukankin
hiljenee. Se haluaisi murskata jokaisen mäkipaikan, tasoittaa ne maan
tasalle. Se haluaisi kaventaa kanttinauhaksi jokaisen jängän ja aavan.
Se haluaisi muuttaa koko maailman muodon. Ja ennenkaikkea — se tahtoisi
tappaa Palojärven Antin, Annin sulhasen.
Ison Oskalon poika kiristelee hampaitaan. Hän on kuin saalista janoava
hukka. Haa, hän haluaisi nähdä Palojärven pojan veren! Oliko se yhtä
punaista kuin hänen? Tuo äskeinen, jonka hän oli hangelle sylkäissyt,
oli punaista. Ja polttavaa! Se kiehui suonissa kuin tulinen viini. Ison
Oskalon poika oli sitäkin maistanut. Hän ei ollut turhanpäiten kruunun
herroja opastanut.
Mikä antoi Antille sen rohkeuden? Eikö hän tiennyt, että Ison Oskalon
poika rakasti? Eikö hän ollut siitä kuullut? Siitähän lauloivat
Jäämeren aallot yhtä hyvin kuin tunturit molemmin puolin rajaa.
Siitähän joikkasi jokainen merilappalainen soutaessaan kalastajan
söyttää — ja täällä tunturissa huikkailivat sitä kohta imeväiset
lapsetkin.
Ison Oskalon poika rakastaa Siirin Annia. Eikö Palojärven Antti
tiennyt, kuinka vaarallista oli astua väliin — vaarallista hänen
poroilleen?
Ison Oskalon poika iskee poroa kupeille. Klatsh! klatsh! Baergalak!
Hänestä se vasta surman enkeli tuli, kun hän pääsi Antin eloon.
Hän ei merkkaisi — huihai! — hän tappaisi, tappaisi niin paljon
kuin kerkiäisi! Jängät tulvilleen poronraatoja ja kaikki taivaan
haaskalinnut niiden kimppuun! Värskuu! Se oli Ison Oskalon poika, joka
tarjosi juhlapäivälliset!
Ison Oskalon poika humaltuu ajatuksistaan. Totisesti — hän tekisi
kilpakosijastaan köyhän, — köyhän kuin Jerusalemin suutari! Mitäpä
siitä, vaikka joutuisikin Trondhjemiin loppuiäkseen. Sielläpähän saisi
sitten Siirin Annia muistella, — tyttöä, joka hylkäsi hänen rakkautensa.
Hiki vuotaa Ison Oskalon pojan poskilta. Hän on jo mielestään kuin
vanki, jota kuljetetaan linnasta linnaan. Joka paikassa kerääntyvät
ihmiset häntä katsomaan. »Se on Ison Oskalon poika Koutokeinosta, —
sama, joka tuhosi tuhatpäisen elon ja teki kilpakosijastaan köyhän.»
Ihmiset katselisivat häntä säälien, mutta hän löisi vain rintaansa
ja sanoisi: »Niin on ja se lähti kaikki täältä, — tästä tykyttävästä
kapineesta, jota sydämeksi sanotaan...!»
Ison Oskalon poika on tulemaisillaan hulluksi. Hänen rakkautensa on
avarampi aapaa, jonka yli hän nyt parastaikaa ajaa. Silmät kyynelissä!
Yö on hiljainen. Ei kuulu muuta ääntä kuin ahkion suihkina ja hihnan
läimäykset, jotka pamahtelevat kuin raketit, — ynnä poron läähättävä
hengitys, joka tuntuu tulevan ajajan omasta pakahtuvasta rinnasta...
* * * * *
On aamu. Kuunvalo on kelmennyt. Idän taivaalla näkyy päivän kajo.
Siirin Pietarin kodalla ollaan ylhäällä. Emäntä jauhaa kahvia ja
Pietari pilkkoo puita kodan edustalla. Anni neuloo myssyä. Hän
laittaisi siitä korean. Morsiushilkka! Punaista, vihreää ja keltaista —
paljon keltaista, sillä se muistutti kullan väristä.
Vähäkuuloinen Pietari ei huomaa, että joku ajaa aavan poikki. Poro
näyttää nääntyneeltä ja heikkoina kajahtelevat hihnan läimäykset. Se
on Ison Oskalon poika. Hän oli kerran aikonut karahuttaa komean kaaren
Siirin Pietarin kodan edustalla. Mutta nyt ei synny kaaren alkuakaan.
Heikkona kuin sairas hän nousee ahkiosta. Hän ei sano edes: burist! Hän
kysyy vain, onko Anni kotona.
Siirin Pietari katselee kummissaan kalpeaa, yltäpäätä kuurassa olevaa
miestä. Kuka tämä oli, tämä huohottava olento, jonka silmät liekehtivät
syvällä päässä kuin keuhkotautisella? Ison Oskalon poika ..
Niin... Anniko? Oli, oli kyllä kotona. Pietari kurkistaa oviaukosta
sisään. Mutta Anni on jo kuullut tulijan äänen. Hän työntyy ulos
oviaukosta, josta isä Pietari sukkelasti pujahtaa sisään. Kodassa
lakkaa kahvimylly jauhamasta. Siellä kuiskaillaan hiljaa.
Nuoret seisovat vastatuksin. Kumpikaan ei tohdi rikkoa hiljaisuutta.
Siirin Annin sinisistä silmistä kurkistelee sääli: — Ison Oskalon
poika, näin suurestiko rakastat —?
Annin sydän värähtää. Hän on tiennyt monta vuotta, että Ison Oskalon
poika rakasti häntä. Hän muistaa viimeisen markkinamatkan, jolloin
tämä oli raivostunut, kun hän oli kauppiaan riu'usta vihjaissut. Sillä
kertaa hän oli välttänyt tämän, joka nyt oli edessä.
Mutta — hän ei voi taipua. Vanhemmatkin ovat koettaneet taivuttaa,
mutta hän on taistellut vastaan. Hän on poikkeus lapintyttäristä. Hän
on antanut sydämensä valita. Ja se on valinnut Palojärven Antin.
Ison Oskalon poika katselee edessään seisovaa tyttöä. Hän on kaunis,
kauniimpi kuin koskaan ennen. Hänen otsallaan asuu päivä ja hänen
silmänsä tuovat mieleen kyyhkysparin. Ison Oskalon poika on niitäkin
nähnyt; hän on kerran käynyt Vesisaaressa.
Ison Oskalon poika tuijottaa tyttöön. Hänen alahuulensa on paisunut.
Hän on tainnut joskus puraista siihen. Hän ei voi käsittää,
minkävuoksi. Eikö hän rakastanut? Kyllä — mutta se rakkaus, joka nyt
hänen sydämensä täytti, ei ymmärtänyt raivoamista. Se ei käsittänyt
sitäkään, että mies uhmapäissään saattoi ostaa rintasokeria yli sadan
kruunun edestä ja jakaa sen sitten vastaantuleville, tirskuville
tyttölapsille, — puhumattakaan siitä, että se olisi tahtonut tappaa
Palojärven Antin. Se oli jollakin tavoin tyynempää ja samalla syvempää
rakkautta kuin se, joka oli hänen ahkiossaan ajanut läpi koko yön.
Tämän rakkauden pohjaan saattoi nähdä. Se oli kirkas kuin lähde, joka
pulppusi maan uumenista. Veden pulpahtelun erotti vain heikkona lähteen
pinnalta. Mutta muuten oli itse lähde kirkas ja tyven. Sellaista oli
nyt Ison Oskalon pojan rakkauskin — tuollaisen lähteen kaltaista.
Jokainen kirous, jokainen raivonpurkaus oli painunut pohjaan kuin
ruostunut rautanaula, joka kuultelee veden läpi. Sellaisen lähteen
partaalla on tyynnyttävää istua.
Jotakin samanlaista tyynnyttävää, suloisesti voivuttavaa tunsi nyt
Ison Oskalon poikakin. Tänä hetkenä hänestä oli kaikki niin tavattoman
pientä. Rikkaus! Mitä oli rikkaus? Vaivaisen osa! Eipä hän koko
rikkaudellaan ollut pystynyt ostamaan Siirin Annin rakkautta. Hän näki
jo tytön katseesta ja ryhdistä, minkälainen vastaus häntä odotti. —
Kunnia! Mitä oli kunnia? Turhanpäiväisyys, — sillä mitä auttoi häntä
nyt se, että hän oli pitäjänsä paras suopungin heittäjä? Eipä hän ollut
saanut suopunkiinsa tarttumaan sitä ainoaa, johon hänen sydämensä oli
kiintynyt. — Kalpenevien tähtien valossa arvioi Ison Oskalon poika
rikkauden ja kunnian peskikulun veroisiksi.
Mutta — jotakin täytyi sanoa — vaikka parasta kai olisi ollut puhumatta
pyörtää ja jättää Anni jatkamaan työtään. Kyllähän Ison Oskalon poika
näki, millainen työ Annilla oli. Morsiushilkkaa hän neuloi, koskapa
takkiin oli tarttunut punaisia, viheriäisiä ja keltaisia silkkinauhan
kappaleita. — Mutta — ei saata Ison Oskalon poika niinkään tehdä.
— Minulla ei sitten taida olla toivoa? sanoo hän vihdoin, yrittäen
naurahtaa. Se näyttää surkean avuttomalta. Ja kuitenkin saattoi Ison
Oskalon poika toisinaan nauraa niin, että tunturit raikuivat.
— Ei.
Se tuli hiljaa, mutta päättävästi.
— No... hyvästi sitten, Anni...
Tyttö ei vastaa mitään, vaan katselee, kuinka Ison Oskalon poika
heittäytyy ahkioon. Poro näyttää väsyneeltä. Ison Oskalon poika
nykäisee sen liikkeelle. Toinen jalka riippuu ahkiosta ulkona. Se on
kuin viimeinen heikko yritys oman avuttomuuden verhoamiseksi. Ja ennen
oli tämä Ison Oskalon poika kulkenut korskeana kuin keisari.
Siirin Anni katselee Ison Oskalon pojan menoa. Poro mutkittelee.
Ilmeisesti se oli haluton menemään. Mutta ajomies läimäyttää sitä
voimakkaasti kupeelle ja samassa helähtää aavalta joiku.
Se kuulostaa valittavalta, melkein sydäntäsärkevältä, mutta samalla
soinnahtaa siitä miehekäs kohtaloon alistuminen, joka oudosti liikuttaa
kodan edustalla seisovaa lappalaistyttöä.
— Ison Oskalon poikaa
nannatanaa
polttaa
rakkaus Siirin Anniin
ninnitiniin
Anniin...