Pahta-Oula oli jo pitemmän aikaa pitänyt silmällä taivaalle kerääntyviä
pilvenlonkareita. Hän pudisteli päätään. Sieltä... pohjan puolelta se
lykkäsi lumipyryn... ihan vängällä.
Hän oli opastamassa pappia, joka oli matkalla Nierivuomaan
seurainpitoon.
Oula silmäsi taaksensa. Siellä ajeli pappi huolettoman näköisenä.
Silmälasit välkähtelivät, kun hän käänsi päätään puoleen ja toiseen.
Sopi sitä katsella... Kaalaama-aapaa. Täällä jos tuisku saavutti, niin
varjelkoon taivas... Niin oli aapa avara kuin merenselkä.
Oli pappikin jo huomannut lähestyvän myrskyn merkit. Tuollaiset
tuulenkynnet, mustanpuhuvat, pahaenteiset, eivät tavallisesti
pettäneet. Niin ne kurottautuivat halki taivaan kuin petolinnun
varpaat. Jokohan saavutti nöyräsää...?
Ja Nierivuomaan oli matkaa...
— Hei, Oula, jokohan tulee rajuilma?
Pahta-Oula pysäytti poronsa. Hänen neliskulmainen naamansa vääntyi
tuskalliseen irvistykseen.
— Tulee, tulee... minä tunnen nuo merkit. — Kuulkaa!
Pohjoisesta käsin kantautui matkamiesten korviin outo rapse ja
tohina. Tuntui, kuin olisi jättiläinen sauvallaan pyyhkäissyt
vaivaiskoivupensaikkoja peninkulmittain. Ilma sakeni sakenemistaan.
Maasta näytti nousevan valkoinen pilvi... kuin olisi mahdottoman suuri
käsi vellonut valtaista jauhovakkaa.
— Sieltä se lähestyy, äännähti Pahta-Oula. — Heti se on meillä päällä.
Oula sytytti piippuaan. Hän sai pyörähdellä ympäri koettaessaan etsiä
suojanpuolta. Näytti siltä, kuin olisivat myrskyn henget jo kierrelleet
ympärillä nuuskien ja vainuten, miltä suunnalta olisi paras käydä
kimppuun.
— Mitä arvelet, Oula, pyörretäänkö takaisin?
— Paha on takaisinkin pyörtää. Olemme jo kulkeneet vajaan puolimatkan.
Sama kohtalo on vastassa, yrittipä eteen tai taakse.
— No... Jumalan nimeen sitten!
Papin kasvoja valaisi omituinen hohde. Hän oli kuin joku Joosua, joka
halusi rynnätä amalekilaisia vastaan.
He hyppäsivät ahkioihin ja jatkoivat matkaa. Porot nulkkasivat
hiljalleen nuuskien ilmaa, sieraimiinsa tuhahdellen. Haistoi
eläinparkakin lähestyvän myrskyn tulon.
Taivas oli kauttaaltaan vetäytynyt mustanharmaaseen pilveen. Ympärillä
huokui ja tohahteli. Jo löi ensimmäinen ryöppy vasten kasvoja. Nyt se
alkoi!
Pappi kiinnitti poroaan päästäkseen lähemmäksi edessäajajaansa. Nyt ei
ollut hyvä etääntyä toisistaan. Se olisi sama kuin varma kuolema, —
vaikka saattoi kuolema kohdata yhdessäolonkin. — Kuinka lie Oula opas
näille taipaleille?
Lumimyrsky riehui jo täyttä päätä. Ahkion ympärillä kävi vimmattu
tanssi. Valkeaa lumipilveä vain, mihin hyvänsä katsoi. Tuuli piiskasi
vasten kasvoja, niin ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Edessäajaja
katosi toisinaan kokonaan näkyvistä. Jos ei olisi kuullut hänen
säännöllisiä »ääh! ääh!» huutajaan, olisi saattanut kuvitella, että
myrsky oli hänet nielaissut.
Omituiset tunteet velloivat perässä ponnistelevan papin povessa.
Hän oli kuullut Lapin talvisista myrskyistä, mutta ei ollut vielä
sattunut sellaisen kynsiin joutumaan. Nyt se oli käsissä ja se ei
tuntunut leikiltä. Löi toisinaan miehen ihan tarmottomaksi. Kuin
itsestään ajautuivat ajatukset menneeseen aikaan. Se oli kuin kuoleman
aavistelua, vaikka kuolema oli vielä kaukana. Niin... jos vain porot
kestivät... porot... kestivät. Siinäpä se oli... jos vain porot
kestivät...
Pappi ajatteli sunnuntaita, jolloin hänen elämässään oli tapahtunut
ratkaiseva käänne. Hän ei osannut itselleen selittää, minkävuoksi
se nyt niin väkevästi mieleen muistui. Johtuiko se siitä, että hän
silloin oli kokenut sisällisen myrskyn... koko hänen olentonsa
perustuksia järkyttävän? Vai pakoittiko tämä ulkopuolella luonnossa
riehuva rajuilma kuin vaistomaisesti koettelemaan sisäisen perustuksen
kestävyyttä? Olihan nyt kysymys elämästä ja kuolemasta. Moni matkamies
oli löytänyt hautansa Lapin hangissa; hän oli kuullut sellaisesta
kerrottavan. Ennen kuulumatonta ei siis olisi, jos he Pahta-Oulan
kanssa jäisivät tälle taipaleelle.
Pappi hopittaa poroaan, joka sangen vastahakoisesti nulkastaa.
Hänen ajatuksensa kiertävät menneitä tapahtumia. Hän oli saapunut
seurakuntaan kaksi ja puoli vuotta sitten ja heräämättömänä... tuiki
suruttomana. Viina oli ollut hänen suuri intohimonsa. Mutta — siitä
huolimatta hän oli tahtonut hävittää seurakunnassa valtaan päässeen
villiuskon. Hän oli antanut piispalle lupauksen saarnata sitä vastaan.
Ja lupauksensa hän oli pitänyt ... kaksi kokonaista vuotta.
Kunnes sitten sattui sunnuntai, joka yhdellä iskulla riisui hänet
aseettomaksi.
Hän oli noussut saarnatuoliin tavalliseen tapaansa. Korttelin viinaa
hän oli kumassut ennen kirkkoonlähtöä. Se oli ollut hänen tavallinen
kirkkoryyppynsä. Sen avulla pääsi jo henkeen ja raskaina olivat
pudonneet tuomion sanat seurakunnan päälle... raskaina kuin nuijat.
»Missä se on kirjoitettu, ettei viinaa saa viljellä? Elämän Herra itse
joi viiniä Kaanaan häissä ja te selitätte sen hengelliseksi viiniksi.
Mutta minä sanon teille, että se tekee teidät hullummiksi kuin
maallinen, puhdas viina...»
»Viina, viina!» vinkui myrskytuuli ympärillä. Herra Jumala! Aapa oli
paholaisia täynnä. Ne riehuivat tuossa hänen ympärillään, pilkaten
häntä hänen vanhan helmasyntinsä vuoksi. Ennen hän oli tällaisilla
matkoilla pitänyt aina viinaa matkassaan. Nyt ei ollut pisaraakaan...
sen sunnuntain jälkeen.
Muuan lappalaisvaimo oli tullut liikutuksiin. Hän oli ruvennut
huutamaan keskellä jumalanpalvelusta... huutamaan sydäntävihlovasti...
»Oi vooooi... voi vooooiiih!»
Pappi kauhistui. Oliko aapa noiduttu... tämä yhtenä lumipilvenä
piehtaroiva Kaalama-aapa? Valitti ja huusi kuin ihminen... ihan samalla
äänellä kuin tuo liikutuksiin joutunut vaimo.
Pappi kuuntelee myrskyn pauhinaa. Hänen rintaansa ahdistaa. Ne ovat
pimeyden henkivoimat, jotka riehuvat noin... riehuvat kuin riemusta,
kun niiden käsiin heitetään avuton, epätoivoinen sieluparka. Ne
huutavat, ne hihkuvat. Onhan pappi niiden uskollinen kätyri; hän
heitättää vaivaisen raukan kirkosta ulos... pimeyteen... siihen
ulkoisimpaan pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys...
Myrsky riehuu hirvittävällä voimalla. Kaikki hornan avokitaiset henget
ovat tänä hetkenä irti. Ne saavat saaliin... lappalaisvaimon vaivaisen,
vapisevan, sielun, jonka pappi on tuominnut alimpaan kadotukseen.
Avaruus kaikuu niiden sadatuksista. Ne sadattelevat ilosta!
Papin poro on pysähtynyt. Jossakin lähellä riehuu lumivalkea, pikkuinen
äijä, joka huitoo kädellään ja pieksää poroa... pieksää ja kiroaa kuin
hullu.
— Baergalak... baergalak!
Samassa on pappi pystyssä.
— Oula, älä kiroo... jumalaton!
— Siunatako tässä pitäisi? Poro on lyönyt maata!
Todellakin — siinä makasi Pahta-Oulan ajokas lumessa. Eläinparka
läähätti pakahtuakseen. Se oli vaipunut.
— Minä ajan edellä, huutaa pappi. Hänen äänensä tahtoo tukahtua myrskyn
pauhinaan. Hän on käännähtänyt tuuleen päin ja saanut suunsa täyteen
lunta.
Samassa on pappi kiskomassa poroaan. Eläin tempoilee vastaan. Sen
silmät ovat jäykkinä kauhusta. Niistä tuijottaa pappia vastaan sanaton
hätä... koko luomakunnan mykkä tuska. Tällaisella säällä kaivautui poro
lumeen ja piti vain hengitysreijän avoinna.
— Koettakaa... mutta pitäkää oikea suunta. Tuuli oikealta... suora
laitanen...
Tämähän oli aivan kuin merellä... merihädässä. Eikö Kaalama-aapa
ollutkin kuin merenselkä... selvällä säälläkin. Silmän siintämättömiin
vain yhtä valkeaa ulappaa... yhtä valkeaa ulappaa...
Pappi hyppää ahkioon ja suistaa poroaan. Hän tuntee ihmeellisen voiman
poveansa paisuttavan. Hän kamppailee sielunsa pelastuksen puolesta. Tuo
ympärillä riehuva lumimyrsky on pimeyden maailma, joka tahtoo temmata
hänet mukaansa... Älä luovu opinkäsityksestäsi! Pois tunteilu! Mitä
tekemistä sinulla on tämän villin hengellisen liikkeen kanssa, joka
kahlehtii mieltä salaperäisellä voimallaan...? Joukkosuggestioonia,
joukkosuggestioonia! Mitä... mitä?... Huorat ja varkaat! Mitä? Huorat
ja varkaat...? Kuka antaa sellaisen nimityksen hänen kuulijoilleen...
noille siivoille, rauhallisille ihmisille, jotka istuvat hiljaa
kuunnellen saarnan loppuun saakka sitä huudoillaan häiritsemättä?
Jouni Hetta, lappalainen. Hän se uskaltaa niin sanoa.
Hän oli odottanut pappia kirkon porstuassa suuri väkijoukko
ympärillään. »Sinä Neitsyt Marian kirkosta uloskuskasit ja huorat ja
varkaat jätit!»
Siitä oli syntynyt hirmuinen kohtaus. »Mitä —? Vastaatko puheesi?»
»Jumalan pyhällä sanalla!» »Hyvä! Tule kello kuusi kievariin, siellä
otellaan!»
Pappi tuntee povensa paisuvan. Tämä myrsky, tämä lunta syytävä hirviö
on tällä hetkellä hänen mieleensä. Se on sukulainen hänen kanssaan...
sen kääntymättömän Forsskålin kanssa, joka marssii kievariin,
kasvoiltaan punaisena kuin hehkuva kiuvas... hyvästi ladattuna
vahvistusryypyillä. Sinä iltana hän oli ollut myrsky, tulta syytävä
lohikäärme. Hän ei ollut tottunut ojennusta ottamaan lappalaiselta.
Mutta lappalainen, Hetta-Jouni, oli ottanut tyynesti vastaan hänen
sisunpurkauksensa. »Voi niitä, jotka varahin huomeneltain ylhäällä
ovat, juopumusta noutelemaan, ja istuvat hamaan yöhön asti, että he
viinasta palaviksi tulisivat!» — Hän oli lyönyt nyrkkiä pöytään. »Suu
kiinni! Minä tiedän, mitä teen! Minua ei tarvitse kinnipeskin neuvoa!»
»Ellette käänny ja tule niinkuin lapset, ette ikinä pääse taivasten
valtakuntaan...»
Taivasten valtakuntaan! Herra Jumala! Eikö hän, pappi, tiennyt, kuinka
taivasten valtakuntaan päästiin? Siitä huolimatta, että hän joi. Hän
tiesi sen jo viran puolesta. — Mistä oli lappalainen niin korkean
hengen saanut?
»Jumala on sen minulle antanut...»
Pappi tuntee povensa paisuvan. Oh, hän muistaa yksityiskohdittain
tuon sunnuntai-illan kirkonkylän kievarissa! Silloin oli myrskynnyt
hän... myrskynnyt varallakin niinkuin tämä aapa nyt... hurjasti,
häikäilemättömästi. Raamatunlauseet olivat singonneet ilmassa kuin
lumikuurot. Ne olivat piiskanneet hänen kuulijainsa korvia ja
saaneet Hetta-Jouninkin silmät säkenöimään. Hän oli heiluttanut
sanan kaksiteräistä miekkaa kuin muinoin Simson aasin leukaluuta.
Hän oli tahtonut lyödä tuhat filistealaista... murskata kerrankin
nämä itsepäiset ihmiset, jotka olivat niin ylpeät hengellisestä
viisaudestaan. Mutta — hän oli tullut itse lyödyksi... täydellisesti
lyödyksi.
Papin kurkussa nykii niin kummasti. Sitä kohtaa hän ei koskaan käsitä.
Se on ja pysyy selvittämättömänä hamaan tuomiopäivään saakka. Se on
Jumalan ihme. Hänen oli käynyt kuin Sauluksen Damaskon tiellä...
Hän oli palannut itkien kotiinsa... niin oli itkenyt kuin pikkuinen
lapsi. Viinapullo kanslian kaapin päällä oli tervehtinyt: »Hyvää
iltaa!» Mutta hän oli huutanut: »Kirottu!» ja lyönyt pullon säpäleiksi
uunin kylkeen.
Siitä illasta oli uusi vaihe alkanut hänen elämässään.
Myrsky vonkuu kammottavasti. Tuuli pieksää papin kasvoja, että ihan
kipeää tekee. Silmälasit ovat paksun jääkuoren peitossa. Hän ei näe
mitään.
Hän pysäyttää poronsa ja huutaa Pahta-Oulaa.
— Helvetti ja kuolema! kiroaa tämä paarustaessaan papin luokse. Hän on
unohtanut, kenen saattomiehenä hän on. Seisten polvia myöten lumessa
hän läähättää kuin poronsakin.
— Oula, nyt koetellaan uskon kestävyyttä, sanoo pappi ja hänen
kasvoillaan hohtaa kirkastus. Hän puhdistaa silmälasejaan ja on sitä
tehdessään niin merkillisen tyyni. Hän on kerran pelastanut sielunsa ja
aikoo pelastaa sen toistamiseen.
Myrsky riehuu ja vonkuu. Se ihan ulvoo. Sen äänessä soi intohimoinen
raivo. Aikoiko pappi pelastaa sielunsa toistamiseen?
Se on myrsky, Lapin noiduttu lumimyrsky, joka sen kysymyksen tekee.
Se on saanut tehtäväkseen koetella papin uskon kestävyyttä. Kuka
antoi sille sen vallan... Jumalako vai perkele? Vihurin viimasta
päättäen, joka leikkaa kuin veitsi, se on jälkimmäinen... pimeyden
ruhtinas. Hän on kutsunut avukseen kaikkien entisten Lapin noitain
henget. Ne tuntevat sukulaisuutta sen hengen kanssa, joka tunturien
villissä herätysliikkeessä lainehtii. Se on niiden mielestä lainaa...
varastettua tavaraa, ja ne eivät ole koskaan suvainneet, että joku
niiden salaista tietoa varastaisi. Tämä pappi on sen tehnyt. Hän
on saarnannut tainnoksiin kokonaisen kirkollisen kansaa. Hän on
langettanut loveen Tenomuotkan kristillisen seurakunnan. Hän on noita,
suurnoita, joka varasti viisautensa Lapin vanhoilta tietäjiltä.
Haa!... Nyt koetellaan, kestääkö hän! Eikö olisi hänelle parempi paeta
kirkon opin turviin, — kirkon opin, joka tuomitsi hurmahenget? Nyt
näkee hän itse näkyjä ja ennustaa. Nyt hän saamaa synniksi kaiken
maailman, ylenkatsoo kaiken maallisen... tämä pappi, joka ennen viljeli
viinapulloa ja lauleskeli juomalauluja! Eikö hän ole mennyt toiseen
äärimmäisyyteen... tämä entinen salonkikeikari, joka nyt tuomitsee
turhuudeksi ikkunaverhotkin, haukkuen niitä Belsebuubin pöksyiksi? Haa,
intoilija!
Pappi seisoo selin tuuleen ja kuuntelee myrskyn saamaa. Se saarnaa
hänelle, luopiolle, joka on hyljännyt kirkon opin... Hänen rintansa
täyttää syvä rauha. Hän on valmistunut tuomiolle, jos se on hänen
Herransa tahto. Vain yksi suuri intohimo asuu hänen rinnassaan:
ristiinnaulittu Jeesus Kristus! Mitään muuta intohimoa hän ei tunne
eikä tunnusta. Kaikki muu on pahasta... perkeleestä. Lihan himo,
silmäin pyyntö ja elämän koreus... Ikkunaverhotkin — Belsebuubin
pöksyt! Se oli niitten nimi. Hän, pappi, ei sitäkään komeutta enää
käyttänyt. Alastomat, alastomat olivat hänen pappilansa ikkunat.
Mitä varten kaihtia Jumalan päivää tai peljätä pimeää yötä? Molemmat
katselkoot hänen ikkunoistaan sisään... päivä, ihmissielun ilo ja
ikuisen päivän vertauskuva... yö, toivottoman iankaikkisuuden sysimusta
symbooli! Molemmat hän tahtoi nähdä huoneestaankin ... kaihtimien
estämättä ..
Porot ovat heittäytyneet maata. Ne ovat painautuneet niin matalalle
kuin suinkin mahdollista. Siten ei myrskyn raivo niihin niin pahasti
pysty. Pahta-Oula kyyhöttää lumessa ahkionsa suojassa; hän on kääntänyt
sen kyljelleen. Mutta pappi seisoo suorana kuin metsän puu. Myrsky
piiskaa hänen peskinsä helmuksia ja liehuttaa luhkan [huppukaulus]
laitaa kuin hätämerkkiä... Pelastus, pelastus! Päästäänkö koskaan
Nierivuoman lämpöiseen pirttiin ..?
Yht'äkkiä Oula säpsähtää. Mitä se oli? Mikä ääni se oli? Hänen
korviinsa kantautui virren veisuu. Tuuli tyrehdyttää sen toisinaan,
mutta sittenkin se kajahtaa voimakkaana myrskyn pauhinasta huolimatta.
— Jo aivan Läsnä aika on,
kosk' Kristus kunniassansa
pitävä meille tuomion
on tänne tultuansa...
Pappi seisoo suorana kuin metsän puu, selin tuuleen, ja veisaa täysin
rinnoin. Hänen kasvoillaan asuu kirkastuksen hohde. Hän on valmis
kuolemaan, jos hänen Herransa niin on hyväksi nähnyt; hän ei pelkää.
Neljän tuulen lakkeineen ja karvaisine koivikkaineen hän muistuttaa
intiaanipäälliköstä, joka laulaa omaa kuolinlauluaan. Hän on valmis
tuomiolle.
Vihuri hyökkää virrensävelen kimppuun. Se pieksää sen piiskallaan
pieniksi palasiksi melkein papin suun edessä. Mutta siitä huolimatta
kantautuu Pahta-Oulan korvaan yksityisten lauseitten kappaleita.
Tuuli ulvoo entistä ilkeämmin. Tuntuu, kuin olisivat myrskyn henget
vain riehaantuneet papin veisuusta. Se oli niiden mielestä kuin
taisteluvaatimus: — Intohimo intohimoa vastaan!
Pappi seisoo suorana kuin metsän puu ja veisaa. Hän on suuremmoinen
nähdä. Hän tuntee, että nyt käydään taistelua elämästä ja kuolemasta...
hengen voimalla. Nuo tuossa ympärillä... nuo riehuvat kummitukset
luulevat, että hän pelkää. Pelko—? Mitä se oli? Se kuului tuonne
alhaalle... tuonne, missä ihmisraukka lyyhistyi maahan luonnon voimien
edessä... niinkuin Pahta-Oula, joka kyyhöttää ahkionsa suojassa. Siellä
painoivat vielä vaa'assa sellaiset seikat kuin koti, vaimo ja lapset.
Mutta täällä... täällä ylhäällä, missä myrskytuuli pieksi kasvoja, tuli
kysymykseen vain usko, horjumaton, kallionluja usko. Se vetosi toiseen
maailmaan, — maailmaan, joka oli iankaikkinen. Se usko oli valmis
muuttamaan tämän myrskyn myllertämän aavanseljän viimeisen tuomion
silmänkantamattomaksi siljoksi ja kutsumaan Kristuksen alas taivaastaan
viimeistä sanaa sanomaan...
— O, Jeesus Kristus, joudu jo!
Viimeinen päivä tulkoon!
Jo uskovilles apu tuo,
niinkuin sa tahdot, olkoon!...
Pahta-Oulan valtaa kumma avuttomuus. Hän on kuin pikkuinen, turvaton
lapsi, joka haluaa hakea suojaa vahvempansa luota. Sitäpaitsi hän on
tehnyt paljon syntiä. Monta poroa hän on elämänsä aikana varastanut.
Jos nyt tuli kuolema, hän kyllä tiesi, mihin hän joutuisi.
Hän purskahtaa itkuun. Voi, hyvä Jumala! Näinkö tuli loppu kurjalle
syntiselle? Parempi olisi ollut jäädä Syväänjärveen, aamulliseen
lähtöpaikkaan. Mutta kuka osasi aavistaa tällaista luojan ilmaa?
»Oulaah!» huutaa myrskytuuli. Se on kuin paholainen, joka parkaisee
ilosta, kun on hyvän saaliin saanut. Pahta-Oula parahtaa:
— Ristus, Jumalan poika!
Pappi on lopettanut laulunsa. Hänen sydämensä täyttää valtava riemu.
Hän on saanut voiton, suuren voiton: hän on varma uskostaan. Se on
oikea, se on ainoa autuaaksitekevä. Sen turvissa ei tarvinnut peljätä
kuolemaa.
Pahta-Oula on kömpinyt pystyyn. Hän tarttuu pappia kaulaan.
— Anteeksi... pappi... todista anteeksi! Minä teen parannuksen... ihan
tässä paikassa! En tahdo katumattomana kuolla!
— Elämä ja kuolema ovat Jumalan kädessä. Jeesuksen nimessä ja veressä
kaikki synnit anteeksi!
Aukesiko taivas, vai miksi näytti Pahta-Oulasta siltä, kuin olisi
lumimyrskyn halki kuumottanut kuin pitkä, avattu tie, jonka päässä tuli
ystävällisesti tuikki vastaan. Se oli kuin Nierivuoman pirtin ikkuna,
valoisa ja kirkas. Oula tunsi äkkiä saaneensa uudet voimat. Hän tempasi
poroa hihnasta ja lausui:
— Eteenpäin Jumalan nimeen!
— Jumalan nimeen, kertaa pappi. — Nyt ajat sinä, Oula, edellä.
Hiljalleen, vaivaloisesti jatkuu taival. Myrskyn voima ei ole yhtään
hellittänyt. Se on vain päinvastoin yltynyt äärimmilleen. On kuin
aikoisivat pimeyden voimat tehdä viimeisen rynnäkkönsä näitä kahta
miestä vastaan, jotka eivät pelkää kuolemaa.
Porot eivät jaksa vetää kuin muutamia satoja metrejä kerrallaan.
Sitten ne pysähtyvät. Lunta on karttunut hirvittävän vahvasti. Pappi
ja Pahta-Oula yrittävät kahloa, mutta monta askelta he eivät pääse,
ennenkuin hengästyksissään heittäytyvät ahkioihin. Siinä he makaavat
kalpeina kuin kuolleet, odottaen, että porot taas jaksaisivat lähteä
Rikkeelle.
— Ristus, auta! huokaa Pahta-Oula. Hänestä on tilanne toivoton.
Mutta pappi kehoittaa eteenpäin. Hänet on vallannut suuri ja väkevä
usko. Voimattomuudestaan huolimatta asustaa hänen sydämensä pohjalla
vakuutus, että Jumala pelastaa heidät. Hän muistaa Joosuaa. Tämä
komensi kerran aurinkoa ja kuuta ja ne tottelivat. Miksei hän voinut
komentaa tätä lumimyrskyä samalla tavalla.
— Eteenpäin... eteenpäin! Läpi myrskyn pauhinan eteenpäin...! Nöyrä
sää, nöyrry! Taivas, näytä tietä...! Eteenpäin, eteenpäin!
— Ristus, auta! höpisee Pahta-Oula itsekseen hopittaessaan poroaan
menemään.
* * * * *
He ovat tarponeet kuusi pitkää tuntia. Ne ovat olleet heidän mielestään
kuin iäisyys. Kirvelevin silmin he ovat koettaneet puhkaista pimeyttä,
joka myrskyn lisäksi oli astunut heidän tielleen. Mutta ei vain näy
valoa, ei tuikahda ystävällistä tulta.
Yht'äkkiä rupeaa papin poron sarvien välistä loistamaan kirkas,
tuikkiva piste. Se on kuin sarveen kiinnitetty jalokivi, joka siinä
säteilee. Onko se taivaan merkki... merkki siitä, että Jumala on
varustanut hänen poronsa yliluonnollisilla voimilla, jotta se jaksaisi
perille...?
Samassa papille selviää. Se oli tähti, joka loisti edestäpäin.
Taivaanranta oli siis sielläpäin selvä. Se oli merkki siitä, että
lumimyrsky menisi kohta ohi.
Hänet valtaa suunnaton riemu. Hän kääntyy perässäajavan Oulan puoleen
ja viittaa eteenpäin.
— Oula, katso tuonne!
Jo on Oulakin huomannut kiiluvaisen taivaanrannalla. Hän huudahtaa:
— Pyry lakkaa! Me pelastumme!
— Me pelastumme, kertaa pappi syvän liikutuksen vallassa.
Rohkaistuneina tarpovat he eteenpäin. Tuikkiva tähti antaa heille
yliluonnolliset voimat. Nyt ei ollut hätää. Nyt jaksettaisiin
perille... jollei muuten niin kontaten.
Oula asettuu taas edessäajajaksi. Hän alkaa tunnustella maisemia
ympärillään. Taivaanrantaa vasten kuumotti valkea tunturinselkä.
Nieritunturi! Parin tunnin ponnistelun perästä he olisivat perillä.
* * * * *
Kun pappi ja Oula pari tuntia myöhemmin kiipeävät Nierijärven
rantatörmää ylös, on jo yö. Talo nukkuu. Mutta siitä huolimatta haluaa
pappi pitää iltarukouksen. Hän on kalpea ja lopen uupunut, mutta
sydämen pohjalla pulpahtelee ilo.
Hän on pelastanut sielunsa toistamiseen ja vetänyt muassaan vielä
Pahta-Oulankin.