Lööres on laiska miehenalku. Oikeastaan hän ei ole enää mikään »alku»,
vaan täysi mies. Sillä johan hän Perttulin edellisellä viikolla täytti
kaksikymmentäyksi.
Hän on niitä pirtin pankon painajia, niitä lynkäpäittensä varassa
istujia, jotka tuijottelevat saappaansa kärkeen ja silloin tällöin
sylkäisevät pitkän mietesyljen. Hänen ruumiissaan eivät juuri koskaan
ole muut osat niinkään työskennelleet kuin leukapielet: ne purevat
pikanellia aamusta iltaan. Pienet, ruskeat lätäköt ovensuussa
osoittavat, että on Lööres taas istunut päivän ja syljeksinyt.
Lööres on vankka. Hänellä olisi karhun voimat, jos hän viitsisi panna
ne liikkeelle. Mutta Lööres ei viitsi. Hänestä on mukavinta istua
pirtin lämpimässä lakki päässä ja purra pikanellia. Sitä onkin nyt
taas... suursodan päätyttyä saanut oikeaa kokkolalaista. Takavuosina
oli tyytyminen jos johonkin... putkenjuuriin ja pietarinkukkiin...
Ei ole Lööres koskaan »heilunut», niinkuin savotassa sanotaan. Onhan
hän joskus niissäkin käynyt, mutta viipynyt viikon, parisen vain.
Eipä ole hänestä tukkimieheksi. Liian olivat liukkaita tukkipuut eikä
Lööres ole koskaan viitsinyt rutommin liikkua. Ennemmin hän odotti
tyynesti, että putoaisi jokeen. Ja putosihan hän, melkein harva se
päivä. Vaatteiden kuivaamisessa kului sitten aika. Ja kun tukkikympit
kimpastuivat, pyysi Lööres tilinsä ja lähti pois. Mitäpä hän,
talonpoika, kehtasi jätkäjoukoissa venyä. Olihan hänellä koti.
Lööres oli arka kunniastaan, vaikka olikin laiska. Ei hänelle saanut
sopimattomia puhua. Hän pani heti vastaan. Mutta jos toinen annatti
tulemaan, ei hän kehdannut siihen enää sen enempää sanoa. Hänen
laiskuutensa pelasti hänet tappeluihin joutumasta. Hän muljautti
silmiään, murti hiukan toista suupieltä ja — istui syljeksimään.
Oikeastaan elämä oli hänestä melko mukavaa. Kunhan vain sai olla
rauhassa ja kunhan tupakat riittivät. Sen varan piti Lööres sentään
aina, että tupakat riittivät. Ruuasta hän ei murehtinut. Olihan hän
perintötalon poika.
Kun päivällinen kannettiin pöytään, nousi Lööres ovensuuloukosta ja
asteli syömään niinkuin muukin talonväki. Ei hän välittänyt isäukon
vihaisista silmäyksistä eikä sisartensa ilkkuvista katseista. Hän söi
vain vahvasti ja röyhtäisi päälle, painuen jälleen penkille ovensuuhun
loikomaan.
Miten se olikaan tämä makaaminen tullut hänen elämäntehtäväkseen? Sitä
kysymystä Lööres toisinaan mietiskeli. Jo rippikoulussa olivat merkit
viitanneet siihen, että makaamisella hän tulisi itsensä elättämään.
Pappi oli työntänyt hänen eteensä kirjan ja käskenyt lukea. Lööres oli
vilkaissut, mistä osasta Uutta Testamenttia luku oli. Se oli sattunut
epistolapuolelta ja siellä oli Lööres kuullut löytyvän sangen ryöpeitä
paikkoja, hankaloita ja muutenkin mutkikkaita. Mutta hyvin häneltä oli
luistanut... »Maatkaa, veljet», oli hän lukenut ja ihmetellyt, että
kun jo sattui sellainen mieluinen luku. Pappi oli auttanut: »Pehmeillä
tyynyillä...» »Pehmeillä tyynyillä», oli Lööres lukenut perässä ja
ihmetellyt, että oikeinko se tyynyistä ja polstareista puhui Herran
apostoli... Mutta se pappi, se kirkassilmäinen pappi, oli ollutkin
veitikka miehekseen. Omasta päästään oli lisännyt ja johtanut hänet
ansaan. Hän oli hiukan hölmistynyt. Johan se hänkin, ettei niitä
polstareita siihen maailman aikaan... Pappi oli nauranut: »Kuulkaapa,
miten tämä Lusikkajänkä lukee... Kun kirjakullassa seisoo: 'Rakkaat
veljet!' — niin tämä lukee: 'maatkaa, veljet'. Se taitaa makuu ollakin
Lusikkajängän mielityötä..?»
Niinpä niin, olihan se. Suloista oli loikoa pirtin pankolla ja katsella
kissanpojan ilveitä. Sillä veitikalla oli notkea ruumis... Se se
olisi tukkilaiseksi sopinut. Ei olisi pudonnut sumaan niinkuin hän,
kankea, jaakea mies. Olisi pysytellyt tasapainossa vaikka minkälaisessa
vuolteessa.
Lööres haukottelee ja tirkistelee kattoon. Reenjalaspuita oli isäukko
taas hankkinut. Se se vuovasi. Niinkuin eivät vanhat reet olisi
riittäneet. Piti vain joka talvi tehdä uusia, jotta pääsisi kehumaan
naapureille. Lööres hymähti. Hän halveksi sellaista sydämensä pohjasta.
Hän tunsi kaunaa isäänsä kohtaan. Tämä pakkasi häntä nakkelemaan,
haukuskelemaan ja soimaamaan. »Laiskana makaa». Joo, laiskana. Mutta
perintöosaansapa hän söi ja kyllä se hänen eliniäkseen riitti. Ei hän
pyrkinytkään kasoja kokoamaan niinkuin isäukko...
Eikö jokainen saanut käyttää perintöosaansa oman mielensä mukaan?
Vanhimpana poikana kuului hänelle puolet maasta. Mitä siinä oli kellään
sanomista, vaikka hän sen maaten kuluttikin. Kyllä velimies pärjäsi
puolellaan ja sisarilla oli kosiskelijoita kosolta.
Löörestä ei haluttanut naimisiin. Mitäpä hän... Akkaväestä hän oli jo
saanut kyllänsä. Eivät osanneet muuta kuin marista. Ainoastaan, jos
olisi ollut onni sellainen kuin toisten Penjaamilla, joka oli nainut
kunnan kätilön. Sen pojan ei tarvinnut muuta kuin maata. Eukko ansaitsi
toimeentulon itselleen ja miehelleen. Sellaisen olisi Lööreskin nainut.
Mutta kunnassa ei ollut kuin yksi kätilö.
Opettajattaria kyllä olisi ollut, mutta olivat liiaksi herrahtavia.
Eivät ne olisi tainneet hänestä huolia. Mikä ettei...? Eihän hän
hullumman näköinen ollut. Vatsaakin oli kuin papilla.
Lööres silmäsi vatsaansa. Heh, ei se hullummalta näyttänyt. Niin lekkui
kuin täysinäinen leili. Virkamies hänestä olisi pitänyt tullakin.
Niillä... virkaherroilla ei ollut mitään työtä. Kirjoittivat vain
nimensä ja sanoivat: »Kaksi markkaa.» Niin olisi hänkin kirjoittanut...
komeasti, että »Loorenz» oikein ännällä ja setalla, sillä niin oli
pappi sanonut hänen nimensä alunperin kuuluneen. — Kolme, neljä
sellaista lappua, niin jo lähtisi pikanellirulla.
Lööres innostui mietteistään ja kohosi istumaan. Virkamiestä kai
hänestä oli meinattukin. Niin oli varmaan taivaassa päätetty... pappi
tahi joku muu... vallesmanni. Mutta oli sattunut väärään taloon. Täällä
ei muuta kuin rehittiin runtotöissä aamusta iltaan.
Miksi juuri hänelle oli sattunut lauluäänikin? Muilla perheenjäsenillä
ei ollut ääntä yhtään. Sisaretkin kituuttivat »Elämän lankaa»
niin vaivaisesti, että nauratti. Mutta hän... poika... oli kerran
rippikoulussa vetäissyt »Maa suur' ja avara» niin voimallisesti, että
lukkari oli suuttunut.
Kateeksi oli käynyt lukkarille, ihan varmaan. Häntä ne kaikki
kadehtivatkin. Isä kadehti, veli kadehti, sisaret kadehtivat. Eivät
olisi muuten mulkoilleet aamusta iltaan. Niiden kävi kateeksi, että hän
oli päisevämpi heitä kaikkia.
Isällekin hän oli kerran huomauttanut, kun tämä teki takkavitsoja ja
leikkasi niihin ketaroiden lovia: »Ottakaa te sujumavara.» Ja eikös
ollutkin äijänköntys leikannut väärin!
Kadehtivat ne häntä ja siksi pakkasivat soimaamaan. Mutta — hänpä
näyttäisi vielä. Ottaisi äijän lujille ja sanoisi: »Tee tili!
Lue perintö kouraan! Kyllä mies saa ruokaa muuallakin kuin tässä
hökkelissä.»
Sisar Leena oli lypsylle lähdössä. Hän oli puuhaillut pirtissä pitkän
tovin sanomatta sanaakaan. Häntä kiukutti tavattomasti, että vanhin
veli kulutti aikansa makaamalla. Ja jos se ei olisi ollut sellainen
syöppö vielä päälle päätteeksi. Niin... tietysti... söi ja lihoi,
vaatien päivä päivältä yhä enemmän. Oikean oli isä sille aamulla nimen
antanutkin: »raparuuhi.» Niin juuri! Se oli tosi ja paikalleen sanottu.
Leena otti lypsinkiulun ja lähti navettaan. Lööres makasi pankolla
lakki silmillä. Pullean vatsan päällä kelluivat kellonvitjat. Kello
sillä piti olla taskussa arkenakin, vaikka ei tehnyt muuta kuin makasi.
— Senkin raparuuhi siinä! sähähti Leena sivumennessään.
Lööres kohotti lakkiaan. Mitä, mitä... joko taas herjat alkoivat?
Raparuhtinas? Leenako se sillä lailla...?
— Kuka se niin sanoo?
— Isäpä tuo kuului aamulla sanovan, kun et lähtenyt ruukille, vaikka
joka talosta on menty... Anttikin.
Leena työntyi eteiseen.
Lööres jäi miettimään. Hänen laiskassa sydämessään pihahti. Olipa se
äijänkarilas taas nimityksen keksinyt. Niitä se miettikin aamusta
iltaan ... Raparuhtinas! Kyllä... kylläpä hoksasi taasen... mokomakin
vätys! Niskat siltä pitäisi nurin vääntää ja ottaa isännyys pois... Vai
— raparuhtinas! »Odotapas, ukkeli! Kyllä vielä näet, että myrskyn se
osaan minäkin nostattaa.»
Lööres oli suuttunut. Häntä harmitti tavattomasti. Ei annettu
hetkeäkään rauhassa olla. Nimiteltiin ja haukuttiin niinkuin mitäkin
mieronkiertäjää. Ja hänelle kuului sentään maasta puolet. Peijakas!
Lööres hautoi kostotuumia. »Odotapas, ukkeli, illalla vedän sinut
tilille. Vai sellaisia! Niinkuin tässä olisi pakko kaikenlaisia
herjauksia kuulla... omaansa syödessä...»
Löörestä jo hiukan nauratti. Tietysti isä taas tekisi tyhjäksi niinkuin
tavallisesti. Ei koskaan tunnustanut sanoneensa. »Ole vaiti! Vai minun
silmilleni hyppäät! Eikö nyt enää ole muuta?»
Sillä tavalla isä tavallisesti huusi, kun hän kysyi kunniaansa. Ei
tunnustanut sanoneensa ensinkään. Mokomakin vätys! Käräjiin hän sen nyt
veisi... rumilaan. Sakottaisi. Vai raparuhtinas!
Lööres päätti kerrankin näyttää, ettei täysikasvuista miestä saanut
noin vain nimitellä.
Isä tuli heinästä hiukan ennen illallista. Väki oli jo kaikki koolla.
Lööres tutkisteli isänsä kasvoja. Happamennäköiset olivat. Niin
pyyhki kärsimättömänä jäähileitä parrastaan ja istui hakkurin ääreen
pikanellirullaa pienentämään.
Lööres nousi verkkaan ja työnsi lakin takaraivolle. Hän oikaisi
selkäänsä ja venytteli, mutta suupielet olivat uhkaavissa rypyissä.
— Vai raparuhtinaaksi se isä minua nyt on sanonut. Ja pirkalettakos se
on se haukkuminen ja nimitteleminen?
Isä keskeytti äkkiä työnsä ja silmäsi kummissaan poikaansa. Mutta
pian hän tajusi. Tämä, vetelys, oli muka vihassa! Niin pullistuivat
poskilihakset ja silmät toljottivat kuin härällä. Hän oli väsynyt
päivän työstä ja hänen sappensa puhkesi.
— Ei... ei sillä lailla... ei! Vaan h—tin _raparuuhi!_ Ka, se... se
kyllä!
Lööres hölmistyi. Mitä nyt? Oliko tuo hänen isänsä, tuo pikkuinen
äijä, jonka kasvolihakset näyttivät kovilta kuin kivi, ja jonka
silmät leimusivat? Tuoko pikkuinen, äkeännäköinen äijä, jonka äänikin
jyrähteli kuin ukkonen?
Hän ei osannut sanoa mitään. Vallankaappaus, jonka hän oli
suunnitellut, unohtui kokonaan. Hänestä näytti, kuin olisi isä aikonut
lyödä. Lyököön! Lööres tunsi jo povessaan, ettei hän suinkaan löisi
vastaan. Mutta isäukko tyytyi vain murskaamaan hänet katseellaan, josta
kimposi salamoita, suuttumuksen salamoita.
Lööres heittäysi penkille pitkäkseen. Hän oli voitettu. Isä oli
hänet lyönyt, tuo pikkuinen äijä, joka tuolla uunin sivulla leikkasi
pikanellirullaa, niin että pölkky heilahteli. Vai »raparuuhi» se
olikin. No... se nyt ei tuntunut miltään edelliseen verrattuna.
Sanokoot vain... vaikka sanoisivat miksi hyvänsä. Hän ei välittänyt...
Lööres asetti kädet päänsä alle ja tirkisteli kattoon. Kyllä olisi soma
olla kätilön miehenä niinkuin toisten Penjaami. Mutta — kätilöitä ei
riittänyt kaikille... ei riittänyt... ei riittänyt.
Lööreksen verkkaisessa päässä kypsyy hiljainen päätös. Hän panee
sen aamulla täytäntöön. Saisivat nähdä, että pystyi se hänkin, jos
vain tahtoi. Saisivat nähdä ja hämmästyä. Saisivat tuntea itsensä
nolatuiksi... kerrankin!
Lusikkajängän Lööres oli päättänyt lähteä ruukille.