Jokaisen, joka tunsi Tenomuotkan vanhan kirkkoväärtin, täytyi myöntää,
että hän oli hyvä mies. Niin lempeää ja ystävällistä vanhusta ei joka
päivä tapaa. Kävelipä hän kyläntiellä tai istui papin virkahuoneessa,
oli hänellä aina tuo tuttu, hyväntahtoinen hymynsä. Ja kaikki
vastoinkäymiset samoinkuin yleensä asiat, joissa toiset pinnistivät
järkeään, hän kuittasi murahtamalla: »Sepä kumma!»
Hän oli kookas mies, melkein kolmikyynäräinen. Nuorempana hän lie tuon
mitan täyttänytkin, vaikka vanhemmuuten olikin käynyt kumaraan. Silmät
olivat pienet kuin karhulla ja kirkkaat, nenä suuri, uljaasti ulkoneva.
Kasvot olivat sileiksi ajellut, leuka vahva ja jäykkä. Otsa sitävastoin
oli matala, niin matala, että se, hänen istuessaan pää takakenossa,
melkein peittyi tuuheiden kulmakarvojen taa. Ääni römähteli kuin
haudasta, mutta siinä soi rauhoittava, ystävällinen sävy, jota lapsikin
mielihyvikseen kuunteli. Siinä ilmeni vanhan kirkkoväärtin sydämen
hyvyys.
Kun näki hänet sunnuntaiaamuna astelevan kirkkoon juhlallisena ja
arvokkaana, ei olisi luullut, että hän joskus olisi keveästi elänyt.
Mutta olipas — olipas hän nuoruudessaan ryypännyt ja vahvanlaisesti
vielä... Silloin hän ei tavallisesti ollut pysynyt kotona, vaan oli
lähtenyt nimismieheen kylään. Hänelle oli tullut aina herrastuuli
sillä päällä ollessaan. Hän oli näet lähtenyt juttelemaan laeista ja
asetuksista, sillä hänet oli vasta valittu lautamieheksi...
Kukaties hän olisi näillä retkillään kauvemminkin viipynyt, jollei
Leena, hänen tiuskea vaimonsa, olisi joka kerta valjastanut hevosta
ja lähtenyt miestään hakemaan. Silloin oli kirkkoväärti saanut tehdä
tuttavuutta lakien ja asetusten kanssa, sillä Leena oli heläytellyt
häntä korville, niin että raitti oli soinut. Mutta tyynesti oli
kirkkoväärti kohtaloonsa alistunut. Hän oli vain sanonut: »Sepä kumma!»
Leena-täti — niinkuin häntä kylän kesken yleisesti kutsuttiin —
kertoi tästä vielä vanhoilla päivilläänkin. Hän oli omasta mielestään
kasvattanut miehensä ja tehnyt hänestä esimerkiksi kelpaavan. Hän kyllä
sai vähän kerskuakin. Kukapa tiesi, millainen tästä kirkkoväärtistä
olisi tullut, jollei hän olisi ottanut ohjaksia käsiinsä. Juoppo ja
renttu. Herra varjele! Mutta hän, joka oli kerran tämän Muotkan Kallen
ottanut, vaikkei sen lukutaito ollut niin häävi ollutkaan, hän piti
huolen, että Kalle pysyi miehenä. Ja pysynyt olikin. Sillä yhtään
askelta ei kirkkoväärti ottanut hänen tietämättään.
»Sepä kumma!» sanoi Setä-Kalle, sillä se oli hänen nimensä kylän kesken.
»Vai oletko ottanut?»
Sepä kumma! Tiesikö Leena-täti siitäkään, kuinka hän kerran Ruijasta
palatessaan sitoi poron tienviittaan kiinni, otti rommiankan ahkion
keulasta ja selälleen heittäytyen tyhjensi sen yhdellä kertaa?
Pul-pul-pul! oli ankka pannut vain.
Setä-Kalle nauroi kyyneleet silmissä. Se oli hänen vastavetonsa
Leena-tädin kertomukseen ja se vedettiin säännöllisesti joka kerta, kun
»täti» viittasi vaikutusvaltaansa.
Mutta — siitä oli aikoja kulunut. Ei ollut Setä-Kalle enää
vuosikymmeniin väkeviä viljellyt. Ja hyvässä sovussa hän oli elellyt
Leena-tädin kanssa.
Tämä piti miehestään hyvän huolen. Joka sunnuntaiaamu ennen
kirkkoonmenoa hän kampasi tämän pään. Setä-Kallella oli nimittäin niin
tavattoman karhea tukka, ettei sitä tahtonut saada taipumaan millään.
Mutta Leena-tädillä oli keinot. Hän laittoi sokerivettä, kasteli sillä
Setä-Kallen pään ja jopa pysyi tukka järjestyksessä. Se oli niin sileä,
että ihan kiilteli.
Kaksi punaista nenäliinaa palttoon ylätaskussa ja talvella punaiset
kirkkovanttuut kädessä kirkkoväärti suuntasi kulkunsa pappilaan. Hän
oli aina ollut hyvissä väleissä pappilan väkien kanssa, papinrouvain
olletikin. Hän osasi puhua niin maakaristi, että näiden oli pakko
nauraa ja kahvittaa häntä. Pakkoko? Oh, he kyllä tekivät sen sangen
mielellään, sillä he olivat pitäneet kirkkoväärtistä kaikki.
Istuttuaan keittiössä hyvän hetken ja ryypättyään pari, kolme kuppia
kahvia, asteli Setä-Kalle »papan» puolelle — papin virkahuoneeseen.
Siellä hän istahti vanhalle paikalleen sohvannurkkaan ja latasi
suuripesäisen piippunsa. Ja sitten haasteltiin. Toiset papit olivat
olleet kovin raskaita puhutella; niitten kanssa ei ollut päässyt juuri
mihinkään. Jotavastoin toisten kanssa luisti juttu kuin itsestään...
»Kevät se taitaa tulla?» »Sepä kumma... tuleepa tietysti kun kerkeää.»
»Joko teillä on heinät kotona?» »Ei ole vielä kaikki...» »Taitaa
keli loppua...» »Sepä kumma... yhtä hyvin loppuukin...» Ja sitten
toi palvelija kahvin sisään ja tarjosi. Milloin se oli Rikun Helmi
Vuontisjärvestä, milloin Markkinan Fiina... mutta yhtä kohteliaasti he
kantoivat tarjottimen hänen eteensä ja niiasivat. Se oli Setä-Kallesta
suurenmoista...
Tulipa sitten kirkkoon-lähtöaika. Papin perässä asteli Setä-Kalle
kirkkomäkeä ylös, suntion soitellessa papinkelloja. Ne eivät olleet
suuret nämä Tenomuotkan kirkonkellot, mutta niitä oli sentään kaksi.
Tainiossa, naapuriseurakunnassa oli vain yksi — vaikka suurempi tosin,
mutta sittenkin vain yksi, ja siitä eivät lainiolaiset kestäneet kuulla
puhuttavan. Setä-Kalle se näin jutteli papille ja naureskeli. Hänestä
oli alentavaa, että Tenomuotka oli Tainion kappeli. Itsenäinen pitäjä
se olisi saanut olla... varallakin...
Niin saapuivat he sakaristoon ja kumartuen kumpikin eri nurkkaan päin
veivät lakin silmilleen. Se oli jumalanpalveluksen hiljainen alku.
Mitä lie pappi rukoillut tuona vähäisenä hetkenä, jolloin hän seisoi
nurkkaansa päin kumartuneena, sitä oli vaikea sanoa. Mutta kirkkoväärti
ei ehtinyt muuta kuin syvään huokaista. Sekin tuntui sentään
juhlalliselta. Ja sitten... niin sitten hän auttoi kappaa papin selkään
ja sitä tehdessään tavallisesti virkahti, monesko asianomainen oli
järjestyksessä hänen palvelusaikanaan, sekä kertoi muhoillen, kuinka
lukkarille oli kerran tullut »korput» tässä samaisessa hommassa.
»No minkälaiset?» kysyi pappi tavallisesti, vaikka hän kyllä jo tunsi
tapauksen.
Joo... oli pannut kapan — nurinpäin!
Pappi hymyili ja kirkkoväärti hymyili, hymyilivät vielä silloinkin,
kun lukkari tuli virsiä hakemaan. He olivat yhtä mieltä siitä, että se
oli ollut auttamaton virkavirhe, josta olisi ollut huonot seuraukset,
jos vain joku olisi »riimaissut» konsistorioon. Mutta — kukapa
tenomuotkalaisista sellaiseen rupesi, siivoja kun olivat; ja sitäpaitsi
he pitivät lukkaristaan...
Jumalanpalveluksen aikana seurasi Setä-Kalle uskollisesti papin
toimintaa alttarilla. Hän oli vuosien varrella kokenut, että pappikin
saattoi erehtyä ja tulla hajamieliseksi. Sepä kumma! Milloin sattui
unohtumaan virsikirja, milloin ehtoolliskalkki ja silloin oli
Setä-Kallen luonnollisesti se tuotava.
Olipa kerran Päklunti-papilta unohtunut nenäliinakin kotiin. Ja
sanomattakin on selvä, kuinka piinallisessa asemassa hän oli ollut,
kun oli alituiseen täytynyt niiskauttaa. Kesken alttaritoimituksen
oli kirkkoväärti ojentanut hänelle punaisen nenäliinan; hänellä oli
sattunut olemaan kaksi. Ja epistolan lukemisessa oli silloin tullut
pitkä pysähdys, kun pappi oli niistänyt nenäänsä. Mutta se ei ollut
yhtään häirinnyt — pikemmin päinvastoin, sillä se oli sattunut sangen
sopivassa kohdassa. Juuri kun pappi oli lukenut Heprealaisepistolan
kahdennestatoista luvusta: »Silloin hänen äänensä järisytti maata...»
silloin oli niistämiskohtaus sattunut. Ja kuten sanottu — se oli
tehnyt juhlavan vaikutuksen. Kirkko oli kajahtanut kuin olisi ukkonen
jyrähtänyt ja niistämisen jälkeen olivat ihmiset istuneet hiljaa kuin
hiiret. — Siitä sunnuntaista alkaen ei Setä-Kalle koskaan lähtenyt
kirkkoon ilman kahta nenäliinaa. Hän luki virkavelvollisuuksiinsa olla
näin varustettu, sillä hän oli havainnut, että hänestä riippui sangen
suuresti, kuinka kirkkotoimista kulloinkin suoriuduttiin.
Niinkuin kerrankin, kun Puumi-papin lapset tekivät kirkkopahennuksen.
Oli ollut iltakirkko kesällä. Puumi-papin lapset olivat olleet
kirkkomäessä marjoja poimimassa. Juuri kun Puumi-pappi valmistautui
nousemaan saarnatuoliin, huomasivat lapset sakariston ikkunasta isänsä
ja päättivät pyrkiä kirkkoon. Pastori oli ollut parhaillaan lukemassa
tekstiä, kun sakariston oven takaa oli ruvennut kuulumaan tavaton jymy.
Ovea potkittiin oikein joukolla ja kesken papin lukemisen kajahti
kolmesta, neljästä lapsenkurkusta: »Isä, päästäkää meitäkin!» Lukkari
oli hymyillyt, kirkkoväki oli hymyillyt, mutta se, jota ei ollut
hymyilyttänyt, oli pappi. Hän oli keskeyttänyt tekstin lukemisen ja
huomauttanut kirkkoväärtille, joka sillä kertaa oli sattunut istumaan
kirkossa: »Ehkäpä kirkkoväärti villii niitä hiukan.»
Setä-Kallelle ei ollut tarvinnut kahdesti sanoa. Hän oli lähtenyt
sakaristoon ja päästänyt papin lapset sisään. Hän oli luullut, että he
siten paremmin rauhoittuisivat. Mutta se oli ollut yksi niitä harvoja
kertoja, jolloin Setä-Kalle oli täydellisesti erehtynyt.
Papin lapset olivat olleet aika veitikoita. Mitä suuriäänisimmin he
olivat ilmaisseet ilonsa sakaristoon pääsemisen johdosta. Kirkkoväärtin
oli pitänyt panna kaikki taitonsa liikkeelle hillitäkseen heitä.
Nelivuotias poika etenkin oli ollut vaikeasti käsiteltävä. Hän oli
heti ruvennut kärttämään kirkkoväärtin takkia; hän halusi käydä
aikaihmisten vaatteissa. Mikäs auttoi muu kuin antaa, sillä Setä-Kalle
oli lapsirakas. Mutta ei sillä hyvä. Poika oli tahtonut saappaat myös.
Kirkkoväärti oli aluksi pannut vastaan, mutta kun poika oli karjaissut:
»Ei se näytä miltään ilman kenkiä!» oli hänen täytynyt taipua. Niin
oli siis poika saanut saappaatkin. Mutta — sillä aikaa kuin hän oli
tyttöjä tyynnytellyt ja ollut parastaikaa kiinniottamassa muuatta, joka
kiipesi saarnatuolin rappusia ylös, oli poika livahtanut kirkkoon.
Ennenkuin Setä-Kalle ehti huomatakaan, seisoi tämä jo kuorissa ja
vatsaansa pullistaen huusi isälleen saarnatuoliin: »Katsokaapa, minulla
on Setä-Kallen takki ja saappaat!» Lukkari oli hymyillyt, kirkkoväki
oli hymyillyt, mutta pappi oli sanonut äkkiä amenen ja tullut
saarnatuolista alas.
Hän oli ollut hirveän vihassa ja uhannut Setä-Kallea käräjillä.
Sellaista ei oltu vielä koskaan kuultu. Ei siis ihme, että
Setä-Kallekin oli hiukan tulistunut.
»Ne ovat papin lapsia! Mitäs laki siitä sanoo?» Pappi oli tuuminut
hetken ja perääntynyt. Totta — ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat
aiheuttaneet kirkkopahennuksen. Lailla ei olisi muuta tehtävää
kuin todeta se, samoinkuin kirkkoväärtin tarmokas yritys lasten
kurissapitämiseksi. Sakariston ovelle kerääntynyt kansa oli puolestaan
todennut, että Setä-Kalle seisoi sukkasillaan, ilman takkia, ja että
papin poika pasteeraili edestakaisin ja toimitti: »Setä-Kalle antoi,
kun minä uhkasin huutaa.» Ei siis ollut auttanut papin muu kuin
kauniisti perääntyä ja pyytää Setä-Kallelta anteeksi.
Mutta — se oli ollutkin ainoa kerta, jolloin Setä-Kallen ja papin
välille oli epäsopua sattunut. Eikä tämäkään ollut kauvan kestänyt.
Hyvissä väleissä oli eletty ja erohetkenä vuodatettu katkeria
kyyneleitä molemmin puolin.
Seitsemää pappia oli Setä-Kalle palvellut — puhumattakaan välipapeista.
Hyvin hän muisti heidät. Hänen nuorra miesnä ollessaan oli ollut
pappina Alanus, jonka rouva oli kerran unohtanut helatorstain ja
kehrännyt täyttä päätä, kun kirkkoväärti oli tullut pappilaan. Niin
olivat sulaneet päivät toisiinsa, ettei helatorstaitakaan oltu joukosta
havaittu. — Alanus oli kuollut, jättäen jälkeensä lesken ja tyttäriä.
Ja ne sitten olivat olleet kaupaksi käypää kalua. Tietty — pappilan
mamsellit! Useampi uutistalokas oli alkanut silmiään pestä vävyksi
pääsemisen toivossa. Ja niinpä oli saanut yksi yhden, toinen toisen.
Vanha kirkkoväärti muisti varsinkin Ruusan. Hän oli ollut kaunis kuin
kesäinen päivä ja häntä oli kosittu kilvan. Kunnes Välisuvannon Juueli
oli ilmestynyt kosijoiden joukkoon ja hihkaissut: »Hän saattaa kuulua
teille, mutta minä hänet otan!» Niinkuin oli ottanutkin. Sinne kauvas
erämaajärven rannalle oli Ruusa-mamselli joutunut ja kovan koulun oli
saanutkin käydä. Juueli oli ollut pahankiskoinen mies eikä ollut hevin
suvainnut vaimonsa kylillä liikkuvan. Kirkkoväärti muisti, kuinka hän
kerran pääsiäisen aikaan oli Juuelia nuhdellut, kun ei tämä päästänyt
vaimoaan kirkkopaikoilla käymään. Hyvänen aika — johan se nyt Ruusakin
halusi vanhoja tuttuja nähdä. »Tämän kerran kiertäköön kirkonkylää ja
muistelkoon muistelemisensa, mutta ensi kerralla tuon hänet pitkänään.»
Ei ollut Juueli aavistanut, että hänen sanansa niin pian toteutuisivat.
Muutamana päivänä hän oli löytänyt vaimonsa navetasta kuolleena. Sinne
oli lysähtänyt lehmän alle kesken lypsyhomman... Viime keleillä oli
Juueli saanut vedättää vainajan hautuumaahan.
Niin, niin — Alanuksen jälkeen ei pitäjään hakenut kukaan. Kului
melkein parikymmentä vuotta, ennenkuin tuli Koistis-pappi, se
siunattu mies, joka huudolla täytti Herran huoneen ja sai tunturitkin
itkemään. Niin ihanasti hän saarnasi... »Täällä Keetarin majoissa...»
Hyvänen aika — vieläkin sykähdytti sydäntä, kun muisti, minkälaisella
äänenpainolla Koistis-pappi nuo sanat lausui. Se oli niin hellää,
niin hellää, että ihan piti sydäntä painaa, jottei se olisi rinnasta
karannut. Mutta — sitten tapahtui onnettomuus. Koistis-pappi meni
Norjassa käymään ja Pyhän Hengen kiivaudessa suolasi sen suruttomat
piispat ja papit. Ja mikä seuraus: tietty — virka naulaan vuodeksi,
kokonaiseksi vuodeksi! Mutta eipäs hätää. Lappalaiset kantoivat
poronpaisteja ja riekkoja niin paljon, että Koistis-pappi olisi
saattanut perustaa vaikka kaupan. Ja seuroja hän piti, että humisi
vain ja kansaa kääntyi kuin luokoa. Kaikkein suurimmat syntiset
tekivät juuri sinä vuonna parannuksen ja pappilan aitat täyttyivät
täyttymistään. Jotavastoin kirkko pysyi tyhjänä. Siellä Kettus-pappi,
konsistoorin lähettämä, toimitteli virkaansa, mutta hänestä ei isoja
piitattu.
Mutta sitten muutti Koistis-pappi alas ja sai seuraajakseen
Prostenuksen... Mikäpä miehessä... leikkisä ja mukava, kerrassa
mukava. Oli jalkeilla aamuvarhaisesta ja kalkutteli naurussasuin
pappilan vainioaitaa, sillä aikaa kuin renki veteli unia pirtissä.
Hänen aikanaan paloi pappilan navetta ja se oli kamala päivä. Niin
savusi kuin Sodoma ja Gomorra... ja lehmäin mylvinä kaikui kuulaassa
syysilmassa kuin tuomiopäivän pasuuna. Oli se päivä! Niin koski kovasti
pappiin, että heti rupesi hakemaan pois. Ja pääsihän se... mikäpäs
siinä, sillä saarnamies oli Prostenuksesta tullut niiden viiden vuoden
aikana, jotka hän seurakunnassa oli ollut. Hänen jälkeensä tuli
Kantteli. Siinä oli mies, joka ei ryhtynyt maallisiin niinkuin hänen
edeltäjänsä. Ei muuta kuin keinutuolissa souteli vain, kiiltokaulus
kaulassa ja kalvostimet käsissä. Joskus vain viskasi heinävihkon
lehmille — siinä kaikki. Hyvä pappi, kerrassa hyvä pappi... ja niin
kohtelevainen. Kutsui jokaista hänen arvonsa mukaan... niinkuin
häntäkin, kirkkoväärtiä, herrastuomariksi. Ja paikallaanhan se oli,
sillä sen arvon oli Röönruusi-tuomari Setä-Kallelle antanut. — Kantteli
ei viipynyt kauvan, kaksi vuotta vain. Yhä pohjoisemmas teki hänen
mielensä ja Uujoelle hän haki ja pääsi. — Hänen jälkeensä tuli Säkene
ja hän oli taas oikea työjuhta. Niin möyri pellolla ja vedätti honkia
että paikat ryski. Ei erottanut häntä arkipäivisin jätkämiehestä.
Mutta annapas kun tuli sunnuntai, niin jo... pappi, ilmetty pappi
ja paremmanpuoleinen vielä. Säkene oli kauhea tupakkamies, poltti
kymmenen, sikaria päivässä ja piipussa, piipussa vielä. Sellaista
ei oltu vielä Tenomuotkassa nähty, vaikka tupakkamiehiä oli joka
talossa. Sen papin piipunperiä ei pannut suuhunsa kukaan, ei edes Kurun
Erkkikään, ja hän jo sentään pureskeli yhtä ja toista. — Säkenettä
seurasi Puumi. Hän ei ollut pappina mikään, mutta muuten hauska
huvinpitäjä. Lie lähtenyt kesken akatemiasta, koskapa Pyhän Hengen
puoli oli kovin heikoksi jäänyt... äijärievulta. Mutta rouva hänellä
oli ja alhainen ihminen, niin alhainen, että kahvitti kaikki pappilassa
kävijät. Puumi lähti Tyskään oppiansa täydentämään, mutta miten lie
siellä menetellyt, koska nostivat sodan, jota nyt oli kestänyt jo
neljä vuotta. Suin päin oli Puumi-pappi Tyskästä palannut ja niin
hoppu lähtö oli tullut, että sinne olivat jääneet kapsäkit ja muut
kamppeet. Vuoden perästä hän oli ottanut virastaan eron ja muuttanut
alas. Ei ollut maailman ranta häntä vielä tarpeeksi koulannut. Mutta
— jopa pistikin piispa Puumin lujille: vangeille pani saarnaamaan!
Ei saanut enää rehellisille ihmisille sanaa julistaa, kun oli niin
ylpeästi Tenomuotkasta lähtenyt. — Puumia seurasi Valmari ja hän oli
toisenlainen mies. Hänestä täytyi jokaisen pitää. Jo outokin näki, että
hän otti virkansa vakavalta kannalta, sillä niin raskaan painon alta ei
ollut kukaan vielä Tenomuotkan kirkossa saarnannut kuin Valmari-pappi.
Mutta — hän saikin herätyksiä aikaan. Ja tarpeeseen se olikin, sillä
Koistis-papin lähdettyä oli Jumalan pelto alkanut käydä kesantoon...
Näitä kaikkia muisteli nyt vanha kirkkoväärti. Se oli kuin valoisa
maailma, johon ajatus mielellään palasi. Kahdeksastakymmenestä
ikävuodesta huolimatta ei vanhuus ollut häntä vielä isosti painanut.
Keveästi oli jalka näihin saakka noussut. Mutta nyt oli kaikki
muuttunut. Oli syttynyt suursota ja sen seuraukset ulottuivat
kaukaiseen tunturipitäjäänkin.
Elintarpeet kallistuivat ja ensimmäisenä loppui tupakka.
Se oli vanhalle kirkkoväärtille ankara isku. Hän oli tottunut saamaan
annoksensa Venäjän lehtiä ja nyt nekin loppuivat. Vanhoja piippuja
piti pieniä palasiksi ja niitä pureskella. Hyvä niinkin; niiden avulla
sentään vielä toimeentuli. Mutta kauvankos ne kestivät. Muutamassa
viikossa oli vanhat piiput syöty ja sitten sai olla ilman.
Se ei kuitenkaan ollut kaikkein kovin koettelemus. Eniten painoi
vanhaa kirkkoväärtiä se, että papitkin loppuivat maailmasta. Suursodan
kestäessä oli seurakunta jo saanut pari vuotta elää papitta. Kukaan ei
ollut hakenut viimeisen poismuuton jälkeen. Eikähän se kumma ollut.
Kukapa järkevä ihminen — papin muotoinen olletikaan — halusi tunturin
koloon pettua syömään? Sillä jauhojakaan ei tahtonut enää saada
mistään. — Kirkkoväärti ymmärsi sen ihmeen hyvin.
Mutta siitä huolimatta häntä suretti, että pappila seisoi autiona.
Eivät soineet kellot pyhäaamuna tapulissa eikä suuntautunut hänen
kulkunsa enää pappilan keittiöön, jossa ennen oli ollut vastassa
ystävällinen, hymyilevä papinrouva. Kirkkoväärti muisteli heitä
erikoisesti nyt — varsinkin heidän hilpeää nauruansa. Se kaikui hänen
korvissaan kuin monivärinen soitto. Hän kuuli sen nykyään aina... joka
paikassa, ja se toi hänen mieleensä samanlaista kirkasta ja sydäntä
sykähdyttävää kuin hänen lapsena näkemänsä unet. Hän ei käsittänyt,
mitä se oli, mutta — kaunista se oli... jotakin samankaltaista kuin
heinänteko autuaitten mailla. Sellaisestakin hän oli joskus unta
nähnyt...
Pappilan pääportaiden edessä seisoo suuri lumikinos. Kirkkoväärti
pysähtyy hajamielisenä sitä katsomaan. Kumma, kun ei pappi ole
luonut sitä pois... Hän hymähtää. Niin... eihän nyt ollut pappia
seurakunnassa. — Siellä seisoi harmaantunut temppeli korkealla
kummullaan. Sen kellot eivät soineet, vaikka oli Neitsyt Marian
ilmestyksen päivä. Sillä — kaukana suuressa maailmassa riehui sota.
Kirkkoväärti huokaa ja lähtee astumaan kotiinsa. Hän on taas tehnyt
tavallisen kiertomatkansa... tullut maantieltä, poikennut pappilan
pihalle ja niin pysähtynyt siihen hetkiseksi, jatkaakseen sitten matkaa
kotia päin. Hänestä on vaikea uskoa, että pappila on autio.
Hän tulee kotiinsa, astuu pirttiin ja istahtaen penkille
kyynärpäittensä varaan jää katselemaan kehdossa nukkuvaa pojanpoikaansa.
Leena-täti tulee pirttiin.
— Pappilassako kävit?
— Niin, vastaa kirkkoväärti alakuloisesti.
— Ei siellä ole ketään.
— Ketäpä siellä olisi...
Kirkkoväärti heilauttaa kehtoa ja jatkaa:
— Loppui tupakkakin maailmasta...
— Niinpä loppui.
— Taitaa tulla loppu kaikesta...?
— Niinpä taitaa.
Leena-täti lähtee iltalypsylle. Miniä on mennyt naapurikylään
vanhempiansa tervehtimään. Kirkkoväärti katselee auringonlaskua,
pyöritellen tyhjää piippua kourassaan. Nyt oli siis Marianpäivä ja
ennen tähän aikaan oli Tenomuotkan kirkolla liikettä ja elämää. Oli
lappalaisia jos lantalaisiakin, oli Ruotsin ja Norjan puolen kansaa.
Marianpäivä oli suurin juhlapyhä tunturissa. Mutta nyt ei ollut
naapuriseurakunnan pappi joutanut tulemaan ja siksi oli kirkonkylä niin
hiljainen.
Aurinko painuu alemmas. Se on punainen kuin veri. Kummakos se, kun
suuri sota riehui maailmassa ja ihmiset särmäsivät toisiaan kuin
metsänpedot...
— Oli se ennen toista, kun oli pappi ja rauha... ajattelee vanha
kirkkoväärti ja huokaa syvään.
Kirkkoväärti istuu seinää vasten nojaten. Hänen päänsä on pamahtanut
rinnalle. Laskeva aurinko luo viimeiset punaiset säteensä pirttiin.
Se valaisee kirkkoväärtin käden, joka veltosti pitelee tyhjää,
suurikoppaista piippua, ja luo rusottavan hohteen kehdon yli.
Samassa lapsi herää ja nousee reippaasti istumaan. Auringon viimeinen
rusko leikkii sen kiharaisen, vaalean pään ympärillä...