Erkki-Antti Juhonpieti, puhuvainen mies, ajeli Muonionjoen vartta
alaspäin ja oli sangen murheellinen. Illalla kesken seurojenpidon
oli Muoniovaaraan tuotu sana, että Laestadius oli kuollut. Se oli
iskenyt kuin salama kirkkaalta taivaalta ja herättänyt voimallisen
valitushuudon seuraväen keskuudessa Muoniovaaran avarassa pirtissä.
Seurat oli täytynyt lopettaa, sillä murheen ääni ei ollut lakannut
kuulumasta, vaikka Erkki-Antti oli odotellutkin jonkun aikaa.
Päinvastoin se oli yltynyt heti, kun hän vain oli sanankin sanonut.
Lopuksi oli liikutus vallannut saarnamiehenkin, niin ettei hän olisi
saattanutkaan puhua, vaikka olisi halunnutkin. — Seuraväen mukana
lähti murheen sanoma lentämään ylt'ympäri laajan kiveliön. Se oli yks'
kaks' Suomen puolella, poikki »väylän», liittyen siellä kauppiaan
pihalla kuormiaan laittelevan ylimaan miehen matkaan ja kulkien hänen
raidossaan kohti tunturiseutuja porontiu'un soidessa ja poronkoparan
naksuessa.
Kuka nyt paimentaisi Kristuksen laumaa? Se kysymys askarrutti
Erkki-Antin mieltä hänen hiljaa ajellessaan Muonionjoen vartta alaspäin.
Hän oli lähtenyt yötä myöten matkaan. Ei ollut saanut enää
aikaansa kulumaan, — ei vaikka mikä olisi ollut. Oli tuntunut niin
turvattomalta. Oh, hyvänen! Poissa oli paimen, uskollinen ja rakas.
Kuka kaitsisi Kristuksen laajalla asuvaa laumaa? Ihmeelliset olivat
Herran tiet. Nyt kun juuri olisi tarvittu väkevää kättä, tempasi Herra
apostolinsa pois. Ihmisajatuksen mukaan ei Pajalan rovasti olisi
saattanut sopimattomammalla ajalla kuolla. Riitoja oli syntynyt tuossa
ennen niin yksimielisessä joukossa. Niitä olisi pitänyt sovittaa sanan
voimalla. Mutta nyt oli tukipylväs poissa Herran temppelistä. Kuka
kannattaisi nyt sen korkeata kattoa, joka kaartui Lapin tunturiseutujen
yli kuin ihana talvinen taivas?
Niin... komea oli nytkin nähdä talvinen avaruus. Taivas
tähtipeitteessään oli valtava. Niin kulki linnunrata korkealla kuin
autuaiden henkien saatto...
Erkki-Antin ajatukset vaelsivat elettyjen vuosien vaiherikkaita
taipaleita, silloin tällöin pysähtyen jonkun tärkeämmän tapahtuman
kohdalle. Kuka olisi uskonut, että hänestäkin, tämän maailman matista,
tulisi kristitty ja vielä puhuvainen mies, suuren rovasti Laestadiuksen
työkumppani Herran viinimäessä. Niin — ihmeelliset olivat Herran tiet.
Oli hänkin yrittänyt tämän maailman syntikaivoista janoansa sammuttaa,
mutta ei ollut kuolematon sielu tullut tyydytetyksi. Ei tyytynyt,
ennenkuin pääsi verisen kuninkaan syliin...
Monta monituista kertaa oli hänkin rakkaan vainajan kanssa seuramatkoja
ajellut. Ne olivat olleet kuin kuninkaallisissa vaunuissa kulkua
monivärisiä kukkia kasvavan maan yli. Kaikkialla olivat ovet avoinna
Herran sanansaattajien sisällekäydä. Synnin linnoitukset menivät nurin,
niin että humisi ja armon aurinko nosti teräänsä yhä korkeammalle.
Mikä se oli näissä seurakokouksissa, joka antoi niille niiden
viehättävän leiman, — niillekin, joita hän oli yksin pitänyt?
Erkki-Antti oli sitä monta kertaa mietiskellyt, mutta ei ollut päässyt
selvyyteen. Nyt hän sen käsitti. Se oli rovastin, tuon voimakkaan
miehen henki, joka näkymättömänä leijaili näiden pohjoisten seutujen
yllä. Se oli rovastin henki, joka osasi itseensä sulattaa tämän jylhän
luonnon monenkarvaiset vaihtelut, Uimisten, näiden alkuperäisten
luonnonlasten yksinkertaisen, mutta silti niin peräti viehättävän
ajatusmaailman, talvisten metsien uhkaavan pimeyden ja yöttömän,
kirkkaan lapinkesän salaperäisen tenhovoiman. Rovasti-vainaja oli
ollut kuin heijastin, peili, joka kokosi kaiken tuon itseensä, huokuen
sen sitten ympärilleen vielä moninkertaisempana — varsinkin silloin
kuin hän saarnasi. Kuka olisi osannut kauniimmin puhua pikkulintujen
liverryksestä kesäisen koivun oksalla tahi kalasirkkojen iloisesta
pulinasta vedenkalvossa. Kuka olisi osannut kaunopuheisemmin kuvata
päivän loputtoman kirkkauden taikka yön äärettömän pimeyden.
Rovasti-vainajan erinomainen kyky puhua vertauksilla, joiden aiheet oli
otettu tämän salaperäisen Lapin elämästä, ihmis- ja eläinmaailmasta,
oli antanut erikoisen tenhon hänen saarnoilleen. Nyt muistelivat
ihmiset tunturitaloissa hänen puheitaan, aprikoiden, oliko hän
tarkoittanut saivokaloilla Kaaresuannon virkakuntaa — erityisesti
voutia — vai yleensä maailman herroja. Erkki-Antti kallistui
jälkimmäisen otaksuman puolelle. Maailman herrat eivät sanan verkossa
pysyneet... paremmin kuin saivovesien hauit. Nekin repivät verkon
rikki, aiheuttaen siten pyytäjälle mielikarvautta.
Todellakin — rovasti-vainajan henki ja olemus oli antanut tälle
kristillisyydelle sille ominaisen vetovoiman. Se oli läsnä joka
paikassa... tämä rovastin henki... minne vain tultiin. Se kyyristeli
maailman lasten pirttien nurkissa sarvet päässä... koparajalkaa
kapsutellen, mutta jumalan lasten pöydän päässä se pukeutui Vapahtajan
hahmoon, lohdutukseksi murheellisille Emauksen tien opetuslapsille...
Erkki-Antti oli syvästi murheellinen. Hän suri vilpittömästi
rovasti-vainajan kuolemaa. Mutta hänellä oli toinenkin huoli.
Hän muisteli viimeistä keskusteluaan rovastivainajan kanssa. He
olivat istuneet Saivomuotkassa Saivon Petterin pienessä, hiljaisessa
kamarissa. Pöydällä oli palanut porsliinikupuinen lamppu, valaisten
vaisusti huoneen vaatimatonta kalustoa. Rovasti-vainaja oli istunut
pöydän päässä syviin mietteisiin vaipuneena. Silloin hän oli esittänyt
kysymyksensä, josta keskustelu oli alkunsa saanut.
Saiko Raamattua selittää historiallisesti vai oliko kaikki vertausta
vain?
Muutamien puhuvaisten miesten kanssa oli kysymyksestä viime aikoina
tiukasti väitelty. Oli toisia, jotka seisoivat vertauksen puolella,
toiset taas vastustivat sen yksinomaista sovelluttamista. »Siitä on
sieluille vaara», sanoivat he.
Rovasti-vainaja oli katsonut häntä pitkään kuin muista maailmoista.
Hänellä oli sellainen omituinen tapa ja se oli aina tehnyt
Erkki-Anttiin kummallisen, oudon vaikutuksen. Oli, kuin olisi
iankaikkisuus siivillään koskettanut häntä.
»En tiedä», oli hän viimein vastannut. »Olen itsekin sitä kysymystä
monesti aprikoinut. Minun täytyy tunnustaa, etten tiedä...»
Mutta yht'äkkiä hän oli innostunut puhumaan. Hänen katseensa oli
kirkastunut, otsalla oli säteillyt päivä. Hän oli istunut pöydän päässä
kuin ilmielävä vertaus — vertaus miehestä, joka mielenmasennuksesta ja
pettymyksistään huolimatta laski henkensä lentoon.
»Minä rakastan vertausta. Se on kuin lokki, joka kauniina kaartelee
meren ulapan yllä. Silloin tällöin se pyyhkäisee siivellään
vedenpintaa... Niin kaartelee vertauskin ihmiselämän yllä. Ja vähä
väliä se löytää liittymäkohtia itse tosi elämään. Sellaisina hetkinä
tulevat sielut lohdutetuiksi...»
Hän oli kuunnellut henkeä pidättäen. Rovastivainaja oli puhunut
kauniisti, lennokkaasti. Hän oli runoilija, tuo lyhyt, tanakka mies,
jonka pitkänsoikeilla kasvoilla kajasti toisinaan taivaallinen
kirkkaus...
Mutta — sielujen vaara? Miten oli sen asian laita?
Rovasti-vainaja oli jälleen vaipunut mietteisiinsä. Hän ei ollut
vastannut mitään. Silloin tällöin hän oli vain pudistanut päätään ja
mutissut jotakin itsekseen. Erkki-Antti ei ollut päässyt selvyyteen,
mitä hän oli tarkoittanut.
Mutta siitä oli ennen kaikkea saatava selvä. Koituiko sieluille vaaraa
vertauspuheen yksinomaisesta Raamatun tekstiin sovelluttamisesta vai
ei? Se oli tärkeä kysymys, tärkeimmistä tärkein. Se oli elinkysymys
kerrassaan. Hän, Erkki-Antti Juhonpieti, oli saarnaaja ja hänen oli
kerta seisottava ikuisen Tuomarin edessä vastaamassa sieluista, joille
hän täällä, näitten maitten päällä oli elämän sanaa julistanut.
Hän riuhtaisi hevosensa juoksuun. Se nosti päänsä pystyyn ja
korskahteli pahaenteisesti. Erkki-Anttia puistatti. Tuntui, kuin olisi
kiveliö ollut täynnä hiipiviä olentoja, jotka hakivat jotakin. Mitä ne
hakivat? Vastausta hänen sydäntänsä polttavaan kysymykseen.
Erkki-Antti katsahti taaksensa. Hänestä näytti, kuin astuskelisi
hänen perässään hirmuisen pitkä mies, jolla oli naavainen parta ja
lumikinos pään päällä. Jättiläinen viittoi ja huitoi käsillään. Missä
on Laestadius, johtajamme, joka vei meidät taisteluun synnin valtoja
vastaan? Olemme taas vangitut vertauksen vuoreen ja voimia vailla.
Tuskin jaksan heittää tämän kinoksen sinne saakka... Ja ennen löin
tainnoksiin tuvan täyden kansaa yhdellä käden liikkeellä vain. Minun
nimeni on Hurmio...!
Jättiläinen otti lumikinoksen päänsä päältä ja heitti sen Erkki-Anttia
kohti. Tämä huudahti, ollen saada halvauksen siinä paikassa. Hänen
niskaansa putosi valtainen lumimöhkäle.
Sen verran ehti Erkki-Antti kuitenkin huomata, että lumimöhkäle oli
pudonnut männyn oksalta, jonka alitse hän juuri ajoi. Hevosen pää oli
sattunut siihen ja pannut oksan heilumaan. Se ehti parahiksi pudottaa
lumensa Erkki-Antin niskaan.
Erkki-Antti pudisti lumen päältään ja löi hevosta selkään. Hän oli
kuin kuoleman hädässä. Kylmiä vesipisaroita valui pitkin selkäpiitä
ja otsalle kihosi tuskan hiki. Onneksi poikkesi tie joelle, pois
pahaenteisestä metsästä. Erkki-Antti hengähti helpoituksesta. Täällä
oli parempi ajaa, kun oli tasaista ja muutenkin väljempää.
Metsän takaa kohosi esiin kuun laita suurena, veripunaisena, valaen
kelmeää hohdettaan pitkin joen uomaa.
Kuka johtaa Herran seurakuntaa tässä kauhujen maassa? ajatteli
Erkki-Antti, suistaen hevosensa juoksuun. Kuka antaisi vastauksen
tuohon sydäntä polttavaan kysymykseen? Vertaus, vertaus! Oliko kaikki
vertausta vain, vai eikö ollut...? Erkki-Anttia puistatti. Hän halusi
mitä pikimmin päästä lähimpään taloon, sillä äskeinen näky oli
järkyttänyt häntä suuresti.
Mutta taloon oli vielä matkaa. Kuu nousi ylemmäs, valaisten nyt
kirkkaasti jokilaakson. Metsä seisoi synkkänä molemmilla rannoilla.
Puut olivat kuin vartiota pitäviä vainajia.. Oli suunnilleen puolenyön
aika Otavan asennosta päättäen. Erkki-Anttia raukaisi. Hän vaipui
unenhorroksiin ja näki näyn.
Jokea pitkin taivalsi mahdottoman pitkä jono miehiä valkoisissa
kaavuissa. Etumainen oli noin puolen kilometrin päässä, mutta
jälkihäntää ei vielä näkynyt. Se hävisi joen mutkaukseen.
Kulkue läheni. Nyt erotti Erkki-Antti jo etumaisen kasvonpiirteetkin.
Se oli pitkätukkainen mies, kaksijakoisine partoineen, ja sen otsasta
lähti kaksi voimakasvaloista sädekimppua, jotka halkaisivat ilmaa
kuin pyrstötähden häntä. Yks' kaks' oli Erkki-Antti kääntävinään
tiepuoleen ja pitelevinään turvasta kiinni hevostaan, joka pakkasi
korskahtelemaan. Hän paljasti päänsä ja pudotti lakkinsa jäälle
jalkainsa juureen.
Etumaisena kulki Mooses laintaulut kädessä. Erkki-Antti tunsi
latinaiset kirjaimet ja hänen päässään vilahti kysymys: »Mitä Jumala
kaikista näistä käskyistä sanoo?» Hän ei olisi osannut siihen vastata,
vaikka hänet olisi siihen paikkaan tapettu.
Moosesta seurasi Aaron ylimmäispapillisessa puvussaan, otsallaan
kultainen kilpi, jossa seisoi: »Herralle pyhitetty». Kädessä hänellä
oli viheriöitsevä sauva, jota kiersivät monenväristen kukkien varret,
hennot kuin elämänlanka. Erkki-Antti ihmetteli, etteivät ne olleet
pakkasessa paleltuneet, mutta sitten hän muisti, ettei Herralle ollut
mitään mahdotonta. Hän vei kätensä päälaelle kuin tervehtiäkseen
ja Aaron katsoi häntä, aivan kuin olisi tahtonut sanoa: »Katsopas,
millaista pappispukua minä kannan ja sinä tuomitset Korpilompolon papin
sinipunervan messukasukan ja sanot sen olevan paavia.»
Erkki-Antti katseli kalpeana ohitseen liukuvaa kulkuetta. Kylmät
väreet kulkivat pitkin selkäpiitä ja toisinaan hänestä tuntui, kuin
olisi alaleuka lähtenyt sijoiltaan. Siinä marssi ohitse kummannäköisiä
eläimiä, jalat paksut kuin sahatukit ja pitkät koukeroiset kärsät...
ja hännät lyhyet kuin hänen Matarengista ostamansa riimuruoskan kieli.
Muutamat niistä katsoivat häntä pienillä, syvältä nahkapoimujen välistä
kiiluvilla silmillään. Ne olivat sotaelefantteja ja ne kantoivat
selässään torneja, joissa istui miehiä, jouset valmiina ampumaan.
Eläinten otsalla riippui samanlaisia punaisia tupsuja kuin Pajalan
kauppiaan salinsohvan päissä. Erkki-Antti muisti, kuinka hän kerran
saarnatessaan oli nimittänyt niitä paholaisen hännän töyhdöiksi ja
hänen polvensa valahtivat selittämättömän heikoiksi...
Yhä vaelsi kulkue eteenpäin kuun kelmeässä valossa. Se oli äänetöntä
joukkoa, jossa kulkivat kaikki Israelin kansan johtomiehet, tuomareista
viimeiseen profeettaan asti. Hevonen korskui ja päristeli sieraimiinsa
ja häntä itseään pelotti niin, että rintaa ahdisti.
Mutta nyt lähestyi kulkueen loistokohta. Vapahtaja itse kulki
siinä apostoleineen ja kuunvalo loi kirkkaat sädekehät heidän
päänsä ympärille. Erkki-Antti oli vaipuvinaan polvilleen jäälle ja
pitelevinään molemmin käsin riuhtoilevan hevosen marhaminnasta kiinni.
Vapahtaja käänsi kasvonsa hänen puoleensa ja hänen silmistään loisti
lempeä nuhde: Mitäs murehdit, Erkki-Antti Juhonpieti? Minä olen A
ja O, alku ja loppu! Minä johdatan kaikkia, jotka edelläni kulkevat
ja viittaan tien jäljessä tuleville. Sotaelefanteista ja torneissa
istuvista jousimiehistä alkaen viimeiseen taivaltajaan asti kaikki
tottelevat käskyjäni. Minä olen A ja O, alku ja loppu! Ja samassa
Vapahtaja viittasi kädellään eteenpäin ja katso: ilmojen halki lensivät
nuolet sotaelefanttien torneista. Kuului jousenjänteiden helinä, aivan
kuin olisi tuhansittain jääpalasia särkynyt hevosen kavioiden alla.
Joka ilman suuntaan lensivät nuolet viuhuen kuin tiheät tiiraparvet ja
Vapahtaja sanoi: »Ne ovat pelastuksen nuolet syntiä ja saastaisuutta
vastaan! Saarnaa rohkeasti, sinä ja sinun veljesi, sillä minä olen
päättänyt voittaa koko Hämäryyden maan ja minä olen sen tekevä.»
Viimeisenä astui rovasti-vainaja. Hänen kasvoillaan loisti kirkkaus,
joka sai Erkki-Antin sydämen lämpimästi sykkimään. Rovasti-vainaja
näytti onnelliselta. Hän kulki nutukkaissa [poronnahkakengät] peski
päällä ja hänen otsallaan helmeilivät hikipisarat kauniina kuin
kallisarvoiset jalokivet. Erkki-Antti ojensi kätensä häntä kohti ja
rovasti-vainaja pysähtyi.
»Jumalan terve! Kaikki on vertausta — alusta loppuun saakka. Kulukoon
sinun elämäsi selitysten etsimisessä, niinkuin minunkin kului. Jumalan
terve!...»
* * * * *
Erkki-Antti Juhonpieti havahtui ja katseli ympärilleen. Mitä,
nukkunutko hän olikin? Oliko kaikki hänen äsken näkemänsä ollutkin
vain unta —? Hän tapaili lakkiaan; se oli pudonnut. Hevonen asteli
korskahdellen jääröykkiöiden keskellä, jotka helisten murtuivat sen
kavioiden ja reenjalasten alla. Edessäpäin pauhasi koski, Aareanköngäs.
— Hän oli unen horroksissa ajanut väärään ja nyt oli kiire pysäyttää ja
löytää oikea tie.
Erkki-Antti käänsi varovasti ympäri. Hevonen lähti palaamaan entisiä
jälkiään. Se säikkyi kosken kuminaa ja kavioidensa alla murtuvien
jääpalasten helinää. Jonkun hetken päästä löytyi tie ja lakkikin.
Erkki-Antti oikaisi joen oikeanpuoleiselle rannalle. Oli Jumalan onni,
ettei hän ollut ajanut koskeen.
Kuu paistoi täydeltä terältään. Joella oli valoisaa kuin päivällä.
Aareanköngäs pauhasi juhlallisesti. Se olikin ainoa ääni —
kavionkopsetta lukuunottamatta — joka rikkoi öisen hiljaisuuden.
Erkki-Antti tunsi ihmeellisen rauhan täyttävän rintansa. Taivaallinen
vanhin oli lohduttanut häntä hänen suuressa murheessaan. Ei ollut
Kristuksen lauma yksin jäänyt, vaikka johtaja olikin kuollut. Ylipaimen
itse piti siitä huolta. Eikö hän ollut äsken unessa ilmestynyt ja
lausunut hänelle rohkaisevia sanoja. »Nämä ovat pelastuksen nuolet
syntiä ja saastaisuutta vastaan...» Ja nyt oli rovastivainaja antanut
hänelle vastauksen hänen kerralliseen kysymykseensä: — Kaikki on
vertausta alusta loppuun saakka, Aaronin sauva ja sotaelefantit, tornit
niiden seljässä ynnä jousilla varustetut miehet. — Haudan tuolla
puolen, kirkkaammassa ilmassa, oli asia rovasti-vainajalle selvinnyt.
Nyt hänen oli hyvä itseään puolustaa vastustajia vastaan. Ne olivat
nauraneet hänelle, kun hän puhuessaan Jesajan kolmannesta luvusta oli
selittänyt »kaulakoorlun» kristiveljen tahi -sisaren kaulaamiseksi
syntejä tunnustettaessa ja synnin päästöä annettaessa. Se oli hänen
mielestään oikea ja totinen kaulakoorlu, jota uskovainen hengellisenä
koristuksenaan käytti. Nyt hän oli saanut siihen vahvistuksen
äskeisestä näystä.
Kuu paistoi leppoisasti. Kuin aamuvirkkuna ajeli Erkki-Antti menemään.
Edessäpäin näkyi jo Aarean talo, mutta hän ei nyt halunnut poiketa
sinne. Häntä ympäröi väkevä turvallisuuden tunne. Hän ei kaivannut
ihmisten läheisyyttä.
Hän oli nähnyt näkymättömän maailman ja saanut uuden elämän rohkeuden...