Kaikki, jotka tunsivat Sakrin, sanoivat, ettei hän ikinä saisi vaimoa.
Mistä se johtui, sitä oli vaikea arvata, mutta kun nimismiehen piikakin
sen oli sanonut, oli se täytynyt uskoa. Sitäkin suuremmalla syyllä, kun
samaiselle piialle oli kerran sattunut vahinko.
Sakrilla ei siihen ollut vähintäkään syytä. Ei, eikä piika Sannu sitä
väittänytkään. Mutta kun jo hänkin niin sanoi, täytyi asiaan suhtautua
vakavasti.
Ja kuitenkin oli Sakri virkamies, poliisi, jolla oli kirkkaat
virkanapit takissa ja lakissa.
Mikä hänessä sitten oli vikana?
Sitä ei tiennyt kukaan, — ei edes hänen esimiehensäkään. Ja hän sentään
tiesi yhtä ja toista.
Jotkut arvelivat, ettei Sakri osannut yrittää oikealta suunnalta.
Pakkausi syrjäkyliin, missä virkanapit eivät lainkaan tehonneet.
Leijonan kuva muistutti sikäläisten mielestä liiaksi kaivosta nostettua
koiraa.
Jos Sakri vain olisi pysynyt maantien varressa, olisivat asiat
luultavasti luonnistuneet toisin. Sen puolen tytöt tulivat ihan
nostoksiin nähdessään virkatakin jossakin vilahtavan.
Joku taas arveli syyksi sen, että Sakri oli isoksi pojaksi saakka
puhunut lapsen kielellä.
Niinkuin se olisi mikään vika ollut. Olihan Sakri sentään siitä
huolimatta virkamieheksi kohonnut.
Mutta — kuten sanottu — naimakaupat vain eivät luonnistaneet.
Lopuksi oli Sakri päättänyt suunnata askeleensa etäiseen Torrakan
kylään. Hän oli heittänyt kaikki yhden kortin varaan. Nyt tahi ei
koskaan! Siellä — Torrakansuussa — oli kuuleman mukaan semmoinen
Karuliina, joka ei ollut yhtään hullumpi. Vankkatekoinen ihminen,
väkevä kuin karhu ja työkkyri... kerrassa työkkyri. Eikä ollut kuulemma
muodoltaankaan moitittava. Sellainen pyöreämuotoinen, pystynenäinen ja
helakkasilmäinen impi. Häntä oli Sakri päättänyt kosia.
Varovaisuuden vuoksi hän oli heittänyt virkatakin kotiin. Hän oli
muistanut Torrakan peräläisten arvostelun leijonan kuvasta. Kuin
kaivosta nostettu koira. Tosi... niin se oli Sakrinkin mielestä. Kuinka
olivatkin nyt kruunun herrat sellaisen vaakunan keksineet? Niin laihan,
niin laihan, että oli heikoimmasta paikasta poikki menossa. Syöneemmän
näköinen olisi riikin vaakunaleijona saanut olla. Esimerkiksi sellainen
kuin hänen ruunansa. Sellainen vatsa olisi jo herättänyt tarpeellista
kunnioitusta.
Sakri saapui Torrakansuuhun ja käveli oikopäätä Karuliinan kotiin. Hän
esitti asiansa kuin mies, melkein haasteäänellä. Siinä meni vakavaksi
koko talonväki, isännästä renkipoikaan asti.
Karuliinan isä oli ottanut tuumailevan ilmeen. Hän oli sanonut: »Jaa...
vai niin...» eikä mitään muuta. Karuliina oli istunut pirtin perällä
sängynpään päällä. Sakri oli muistanut muutaman raamatunpaikan:
»Siinä on Rebekka edessä. Ota hänet ja olkoon hän sinun herrasi
pojan vaimo...» Nuo sanat olivat Sakrin mielestä niin ihmeen hyvin
soveltuneet tähän tilaisuuteen. Eikö ollutkin vallesmannilla tapana
kutsua häntä pojakseen. »Sakri, poikani, haastapas se Retulainen ensi
käräjiin...»
Mutta niin helposti se ei kuitenkaan ohut käynyt. Historioissa ja
sen semmoisissa kyllä: ei muuta kuin menivät ja ottivat. Niinkuin
Elieserkin, Abrahamin isäntärenki. Mutta toista oli nykyaikana.
Torrakansuun emäntä oli kantanut ruokia pöytään. Sakri oli ajatellut,
että jokohan uusiintui Raamatun kertomus Elieserin kosinnasta ihan
prikulleen. Mutta ei — ruoka oli ollutkin isäntää varten. Tämä oli
ryhtynyt syömään aivan kuin ei olisi mitään tapahtunut. Hän oli
nähtävästi halunnut miettiä asiaa oikein perusteellisesti ja se
kävi kaikkein parhaiten päinsä syödessä. Sakria se ei ollut yhtään
hermostuttanut. Mitäs tyhjiä... miestä, joka oli ollut rosvoakin
kiinniottamassa. Hän oli katsellut vain Karuliinaa ja mielessä oli koko
ajan soinut: »Siinä on Rebekka edessäs...»
Niin juuri. Lie ollut muhkea se Iisakin pojan vaimokin, mutta muhkealta
oli näyttänyt Karuliinakin. Niin olivat lanteet heilahdelleet hänen
takan ääressä hääriessään. Kahvit oli keittänyt Sakrille ja somasti
niiata nyksäyttänyt tarjotessaan.
Sakria se oli hiukan peloittanut. Pitivätköhän liiaksi herrana? Ja
hän kun oli vasiten jättänyt virkatakinkin kotiin ja lyönyt selkäänsä
vanhan, kuluneen raasun.
Isäntä oli lopettanut syöntinsä ja sanonut taaskin: »Jaa... vai
niin...» Mutta nyt ei ollut puhe siihen katkennut. Oli tullut muutakin.
— Jos meidän talosta tyttö kerran lähtee, ei se ilman lähde.
»Älähän huoli», oli Sakri ajatellut ja odotellut jatkoa.
— Ja jos se kerran lähtee, niin rahoja se mukanansa vie.
»Hyvä toki», oli Sakri ajatellut, mutta ei ollut sanonut mitään.
— Mutta sillä ehdolla minä tytön annan, että rahat maahan pannaan.
Silloin oli Sakri avannut suunsa:
— Minä olen tullut vain vaimoa hakemaan. En ole muuta ajatellut.
Viisaasti oli Sakri vastannut, perin viisaasti. Emäntä, Karuliinan
äiti, oli hyngähtänyt ja pyyhkäissyt silmänurkkaansa. Niin oli Sakrin
sana liikuttanut häntä.
— Mutta, Karuliina, mitä itse sanot? Nyt pitää puhua eikä tuijottaa.
Sakri oli katsellut Karuliinaa jännittynein ilmein, aivan kuin
kalastaja, joka pyydystää lippoonsa suurta haukea. Se vilskahtaa sivu
mutta, — jos se kerran on lujasti koukussa kiinni, se tulee.
Mutta Karuliina ei ollut puhunut mitään. Olihan vain toisella kädellään
hypistellyt esiliinaansa ja naurahtanut toiseen kouraansa.
— Nyt pitää puhua eikä turjottaa. Kolmenkymmenen korvissa oleva ihminen
ja istuu ujona kuin pikku tyttö, oli isä kehoittanut.
— Niin, oli äiti sanonut ja kädet lonkalla katsellut tyttöstään.
— Sittenpä juhannuskirkolla nähdään, oli Karuliina viimein tokaissut.
Niine hyvineen oli Sakri saanut lähteä. Asia ei ollut mennyt oikein
mieltä myöten.
— No... mitenkäs kävi? oli nimismies kirkolla tiedustanut.
— Heikoksi jäi vielä, oli Sakri vastannut.
Mutta älähän huoli. Kirjevaihto siitä sentään oli sukeutunut. Karuliina
oli kirjoittanut »herra konstaapeli Lauantaihaaralle» ja »antanut
tietää», ettei hänellä suinkaan ollut aiottua avioliittoa vastaan muuta
kuin se, miten hän tulisi viihtymään »siellä isommassa maailmassa» ja
»sakeammassa kansassa»... niinkuin maantien varrella. Hän oli tottunut
Torrakan hiljaisuuteen ja sitten — heidän lehmiään ruokittiin vielä
vanhaan tapaan... keitettiin moskaämpäreitä. »Mutta siellä maantien
varrella ne taitaa olla uudet meiningit lehmänruokinnassakin...» oli
Karuliina kirjoittanut.
Sakri oli vastannut »neitsyt Karuliina Torrakansuulle», että
maantienvarsi se mukava oli. Hautomapiilit hyrräsivät pitkin kesää
ja herrat heiluttelivat kättä vain. Mitä lehmänruokintaan tuli, ei
se ollut heilläkään kovin uudenaikaista. Moskaa keitettiin vanhoista
luisteista ja sitä syötettiin hevosellekin.
Kirjevaihtoa oli nyt jatkunut juhannukseen saakka. Sakri valmistausi
kirkolle. Nimismies oli lähettänyt virkakirjeen, jonka mukaan poliisin
oli oltava kirkonkylässä järjestystä valvomassa. Oli taas tiedossa
viinasaksoja ja niitä oli pidettävä silmällä.
Olisi Sakri tullut kutsumattakin. Jos ei viinasaksojen, niin Karoliinan
vuoksi. Hän lähti siis matkaan ja saapui hyvissä ajoin perille.
Eivät Sakria oikein miellyttäneet virkatoimet tänä juhannuksena.
Ärjäisi hän sentään yhdelle ja toiselle humalaiselle, että »soh, siit!»
Mutta toisaalta häntä harmitti, että pitikin sattua virkanuttu ylle. Se
Karuliina oli niin metsäperäläinen, että saattaisi vieroa häntä siinä
asussa.
Poikelan pihalla hän sitten tapasi Karuliinan ja pisti kättä. Kankaalta
kuului humalaisten mekastus, mutta Sakri halusi kuitenkin suihkata pari
sanaa Karuliinalle ennen virkatoimiin ryhtymistä. Hän kuiskasi siis,
että Poikelan navettaladossa oli sopiva keskustella. He pujahtivat
sinne Karuliinan kanssa.
Kyllä oli Sakri nyt onnellinen. Navettaladossa oli kerrassa mukava
olla. Heinä tuoksahti somasti nenään ja humalaistenkin huudot
kuulostivat melkein enkelin laululta.
He istuivat lattialle heinäkasan viereen ja rupesivat juttelemaan.
Sakri selitti ensi töikseen, ettei Karuliinan pitänyt peljätä. Näin
kirkolla käydessä piti olla virkatakissa. Se oli kruunun määräys
sellainen. Nämä hänen virkanappinsa olivat vain vahingossa sattuneet
virheellisiä. Miten lie tullutkin erehdys siellä hapriikissa.
Nimismiehen napeissa oli leijona paljon lihavampi. Se muistutti melkein
lehmäistä vasikkaa...
Karuliina hypisteli Sakrin takinnappeja tiedustaen, mistä aineesta ne
olivat.
— Vanhasta hopeasta, vastasi Sakri ja rupesi selittämään, että niiden
kanssa piti olla varovainen. Saattaisivat pudota ja joutua hukkaan.
Siitä oli poliisi edesvastuussa. Jos virkatoimissa putosivat, ei
tarvinnut vastata. Mutta jos muulloin pääsivät hukkumaan, joutuisi
Sakri itse vahingon korvaamaan.
Karuliina säikähti. Mitä jos sattuisi heiniin putoamaan ja Sakri
joutuisi korvaamaan? Nythän hän ei ollut virkatoimissa.
Sakri rauhoitteli häntä. Eivät ne nyt niin vähällä sentään... ne oli
neulottu karhulangalla ja hän tarkasti aina lähtiessään, että jokainen
nappi oli kyllin lujassa. Ei tarvinnut Karuliinan yhtään peljätä...
Humalaisten huudot kajahtelivat villeinä ja raivokkaina. Sakri muisti
nimismiehen määräyksen. Häntä hiukan hermostutti. Pitikin sattua
sopimattomaan aikaan koko viranhoito.
Hän päätti lähteä heti, saatuaan asiansa Karuliinan kanssa kuntoon.
Mutta Karuliina oli käynyt umpimieliseksi ja torjui kaikki Sakrin
lähentelemisyritykset.
Sattui niin somasti, että Poikelan emäntä käväisi pistämässä navetan
oven lukkoon, aavistamatta yhtään ladossa olijoita... Sakrin
sydänalassa sykähti oudosti: nyt hän saisi istua koko yön Karuliinan
kanssa kahden kesken. Sehän oli onnen potkaus.
Karuliina naurahti, kun Sakri huomautti, miten heidän oli käynyt.
Nyt hän salli Sakrin laskea käden kaulalleen ja sillä tavalla he
istuivat koko valoisan juhannusyön, kuunnellen lintujen laulua ja omien
riemuitsevien sydäntensä sykintää.
Ei peljännyt Karuliina enää virkanappien hukkumista. Painausi vain
Sakria lähelle ja hymähteli hiljaa.
Juopuneetkin olivat asettuneet. Kylä lepäsi hiljaisena. Käki vain
kukkua helskytti. Sakri ja Karuliina rupesivat ennustelemaan käen
kukunnan mukaan.
— Katsotaanpas, montako lehmää me saamme, sanoi Karuliina.
Käki kukkui viisi kertaa. Viisi lehmää siis.
— Mutta katsotaanpas, montako lasta me saamme, kuiskasi Sakri
Karuliinan korvaan käen kukunnan välillä.
Käki rupesi helskyttämään täysin rinnoin. Se kukkui neljätoista kertaa.
— Siinä on ipanoita, sanoi Sakri muhoillen, mutta Karuliina kätki
kasvonsa esiliinaan.
— Mitenkäs ne kaikki viidellä lehmällä elätetään? kuiskasi hän.
— Pyydetäänpäs lisää. No nyt!
Sakri rupesi laskemaan. Käki kukkui neljätoista kertaa taaskin.
— Katsopas... rikkaita meistä tulee: yhtä monta lehmää kuin tenavaakin!
Niin he arvuuttelivat milloin mitäkin ja hauska heillä oli. Sakria
toisinaan piinasi, kun hän muisti virkavelvollisuuttaan. Mutta hän
lohduttautui sillä, ettei ollut tahallansa joutunut sitä laiminlyömään.
Ja olihan onni onnettomuudessa, että Karuliinan kanssa oli asioista
sovittu molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi.
Kun aamu tuli, rupesi Sakri ladon seinän raosta huhuilemaan pihalle.
Nyt muistutti hänen äänensä käen kukuntaa. Poikelan emäntä tuli
avaamaan.
— No kylläpä nyt! Karuliinaa on haettu ympäri kylää eikä kellään
aavistustakaan, että tämä täällä poliisin kanssa kuhertelee kaiken yön.
No, voi minun päiviäni!
Mutta Sakri rypisti kulmiaan ja kysyi tuimasti:
— Onko ketään puukotettu viime yönä?
Ei sanonut emäntä kuulleensa. Mitä lienevät humalaiset remunneet
kankaalla, männikössä, mutta vakavampia vammoja ei liene sattunut
kenellekään.
— Minulle se kuitenkin sattui kelpo kolaus, lausui Sakri naurussa suin.
— No mikä nyt...?
Poikelan emäntä oli yhtenä kysymysmerkkinä.
— Tämä Karuliina Torrakansuu on nyt minun kihlattu morsiameni.
Poikelan emännällä levisivät silmät suuriksi.
— No, voi minun päiviäni! Minähän olenkin aina sanonut, että saa vielä
Sakrikin eukon, kun kohdalle sattuu. Ja nyt sattui! Herra hyvästi
siunatkoon ja onneksi olkoon!
Vesissä silmin kättelee Poikelan emäntä nuorta paria.
— Ja nyt, emäntä, kahvipannu tulelle ja sitten nimismieheen raporttia
tekemään, sanoi Sakri puistellen heinänkorsia takkinsa liepeistä.
— Ja sitten Karuliinan kanssa pappilaan!
Nuori pari astuu onnellisena Poikelan emännän perässä pihan poikki
pirttiin.