Ei tuntenut Vanha-Pieti kirjaintakaan, vaikka oli jo ikämies...
puolivälissä seitsemääkymmentä. Mutta poronmerkit hän tunsi — Ruotsin,
Suomen ja Norjan merkit... tunsi tuhatpäisessä elossakin. Mutta —
mitäpä siitä lähti apua kinkereillä. Ei pappi poronmerkkejä kysellyt,
vaan kirjaa... Raamattua ja katekismusta. Ja niitä ei Vanha-Pieti
osannut, ei vaikka pää olisi poikkipantu.
Mitäpä lappalainen kirjatiedolla, arveli Vanha-Pieti.
Mutta hyvä se olisi sittenkin ollut — siltä varalta, jos sattui
lukusijoille vahingossa. Niinkuin Vanha-Pieti kerran Suvannossa.
Ei osannut Vanha-Pieti aavistaa, mihin loukkuun oli menossa, kun hän
muutamana helmikuisena päivänä paarusti Suvannon törmää ylös. Muut oli
mietteet miehellä... aivan muut. Suvannon Kalle oli hänen »väärtinsä»,
ystävänsä, ja kauppa-asioissa liikkuivat Pietin aatokset. Mutta
kaupoista ei sinä hetkenä tullutkaan mitään.
Avasi Pieti pirtin oven ja säikähti, säikähti pahanpäiväisesti.
Mikäs kokous täällä nyt —? Eipä hän ollut kuullut, että palkinen
vielä kokoontuisi. Vasta myöhemmällä oli poroisäntä aikonut palkisen
kokouksen pitää. Pietillä kiehahti jo sappi. Ei hänelle, vanhalle
miehelle, enää ilmoitettukaan. Ikäloppuna pitivät, vaikka hänen
nimissään lainehti vielä elo, porolauma.
Mutta samassa Vanha-Pieti hätkähti. Pöydän takana istui pienenläntä,
lihavahko mies silmälasit nenällä ja valkoinen kaulus kaulassa.
Tenomuotkan pappi! Ja tämä kokous... no jo!... kinkerit ilmeisesti.
Baergalak!
Sillä sanalla tulkitsi Vanha-Pieti tunteensa, sillä hän oli kova ja
paatunut mies.
Katse sieltä, toinen täältä suuntautui Pietiin, kun hän kynnyksellä
empien mietti, astuisiko sisään vai pyörtäisikö pois. Jälkimmäinen
olisi ollut ehdottomasti mieluisempaa, mutta silloin olisi koko
Suvannon törmä nauranut hänelle... pilkannut vanhaa miestä. Eikä
Vanha-Pieti naurua sietänyt. Kunnia se oli hänelläkin, vaikka hän ei
lukea osannutkaan.
Pieti astui siis pirttiin ja työntyi vielä etualalle kuin uhmaten.
Ehkäpä rovasti ei luettaisikaan häntä, kun hän näin rohkeasti esiintyi.
Hän kumarsi papille, sipaisten kämmenellä päälakeaan, ja tukkeutui
istumaan parin lantalaispojan väliin.
Pöydän ääressä seisoi parastaikaa Suvannon Kalle, talon isäntä itse.
Vakavan näköiseltä näytti Kalle. Pieti taivutti hiukan päätään
kuullakseen, kuinka Kallelta luisti. Hyvin tuntui luistavan... Kalle
teki parhaillaan selkoa luetun sisällyksestä ... Olipa se merkillinen
lammikko, jossa noin vain sai terveytensä, kunhan vain ajoissa kerkesi
veteen rientää... Olisi hänkin sellaiseen juossut, jos olisi lähempänä
ollut... lammikko. Sillä turkasen kova kolotus repi oikeaa koipea...
repi nytkin... kuppauksesta huolimatta...
Enkeli kuului sekoittaneen veden. Heh, eiköhän ollut juttua koko
kertomus? Miten se nyt enkeli ...? Eiköhän niillä ollut parempiakin
tehtäviä... silloin niinkuin nytkin...? Eipähän nykyään kuultu, että
enkelit olisivat sellaista tehneet. Mutta ... kukatiesi... koska niin
vakavana seisoi Suvannon Kalle ja hän oli sentään päisevä mies. Ja
vakavalta näytti rovastikin.
Suvannon Kalle marssi paikoilleen kuin mies, joka on lunastanut
kunnankuittinsa, ja rovasti painui katselemaan kirkonkirjaa. Vanha
katekeetta, koulumies, istui pöydän päässä katekismus kourassa,
heilutellen mietteissään päätään. Siinä se vasta oli järkimies.
— Jaha... on taittukin sitten luettaa koko kinkerikunta.
Vanha-Pieti huokasi helpoituksesta. Olipa hyvä, että loppui. Pääsi
hänkin asioimaan talon isännän kanssa. Oikealla ajallapa hän sentään
oli tullutkin.
Rovasti silmäili penkkiä, jolla Pieti istui. Eihän vain aikonut...?
Pieti kumartui katsomaan molemmille sivuilleen, kuin tutkiakseen,
olisiko ketään jäänyt luettamatta. Hän olisi nyt kovin mielellään
auttanut rovastia.
Joko se tämä Tonnan poika on lukenut? kysäisi hän, osoittaen vieressään
istuvaa puolikasvuista poikaa ja katsoen rovastia kulmainsa alta.
Kyllä se luki jo äsken.
— Jaa-a.
Pieti nyökkäsi kunnioittavasti. Rovastipa sen tiesi. Hän, Pieti, olikin
vasta tullut. Se kun hän vain arveli, että oliko mahdollisesti jo
lukenut... tämä Tonnan poika.
Kyllä... mutta mitenkä sen Pietin laita oli? Jokohan luettaisiin?
Rovasti katseli hymyillen Pietiä, selaillen edessään olevaa Uutta
Testamenttia.
— Niin... jospa Pietikin tulisi lukemaan.
Pieti katseli hämmästyneenä ympärilleen. Olipa tämä nyt... Leikiltä
tuntui tämän rinnalla käräjätuvassa olo. Siellä oli sentään kysymys
toisenlaisista merkeistä... poronmerkeistä... ja niitä saattoi sentään
aina tulkita tilanteen mukaan. »Iso sana» ja »pikku sana»... niistähän
poromiehet keskenään riitelivät ja käräjöivätkin. Mutta — rovastin
Uudessa Testamentissa olivat kaikki »sanat» outoja. Hyvä isä sentään,
kun ei mies ollut koskaan kirjaintakaan tuntenut. Se pakkasi jo
hämmästyttämään.
Pyöritellen lakkia kourassaan taapersi Pieti pöydän ääreen. Hän
katsahti rovastiin kuin armoa anoen. Jos se ei olisi ollut niin
vähäkuulonen, olisi sille saattanut suhauttaa, että »saat poronpaistin
jos päästät.» Hänellä oli niitä naapuritalossa kymmenittäin. Niitä
hän oikeastaan oli tullutkin myymään. Mutta — nyt ei ollut kysymys
poronpaisteista.
— Ei ole laseja, huomautti Pieti koettaen hymyillä. — Minulta särkyivät
äskettäin enkä ole vielä uusia saanut...
— Täältä saa Pieti lasit.
Puolikymmentä kättä kurottautui Pietiä kohti. Pieti otti lähinnä
istujalta.
— Kun olisivat käyvät, niin hätäkö tässä...
Pieti asetti lasit nenälleen ja tarkasteli kovettunutta kämmentään.
— Eivät nämä käy.
Rovastiakin näyttivät Pietin valmistelut huvittavan. Hän ei ollut ennen
saanut käsiinsä tätä omituista lappalaista, josta oli kuullut, ettei
hän osaisi lukea. Nyt piti koettaa, oliko siinä perää.
Pieti sai kirjan ja kuljettaen sitä edestakaisin kasvojensa tasalla
koetti silmiään siristellen näyttää, ettei häneltä tahtoa puuttunut.
Tuo musta ripotus se nyt oli sitä lukua. Niin oli paikoitellen kuin
kärpäsen jäljeltä. Otapas siitä sitten selvä...
Yht'äkkiä iski Pietin päähän pelastava ajatus. Tietysti tässä puhuttiin
Vapahtajasta. Saattoi siis aloittaa sillä.
— Iesus... sanoi Pieti, katsoen kysyvästi rovastiin.
— Aivan niin.
— Ristus, innostui Pieti.
— Aivan niin.
— Jumalan Poika, maailman Vapahtaja, jatkoi Pieti yhä enemmän innostuen.
— No, katsohan nyt tarkemmin, huomautti rovasti.
Sai sitä katsoa... kun yhtenä vilinänä pani, mihin hyvänsä silmät loi.
Tuossa oli muuan koukero ihan samanlainen kuin Koutokeinon lukkarin
poronmerkki, mutta siitä ei nyt ollut apua.
Miten olisi mahtanut Pietin käydäkään, jollei rovastia olisi pyydetty
kamarissa pistäytymään. Kuului muutamalla isännällä olevan tärkeää
asiaa. Mitähän asiaa sillä mahtoi olla...? Luultavasti tihunnin maksu.
Jokopa se oli hän tihuntinsa maksanut? No ei... Siinä se sitten oli
selitys koko juttuun. Ja hänellä taisi olla kahdelta vuodelta...
Rovasti nousi pöydän takaa ja kehoitti katekeettaa sillä aikaa
luettamaan Pietiä.
Tämä huokasi helpoituksesta. Koulumiehen kanssa hän sentään aina tulisi
toimeen. Hän otti silmälasit nenältään, antoi ne takaisin omistajalle
ja asettui seisomaan katekeetan eteen, räpytellen silmiään.
Tiesiköhän koulumies, että hänen ajoporonsa oli eksynyt Pietin kylään?
Jospa vain tiesi, niin auttoi nyt häntä. Muussa tapauksessa olivat
poron päivät luetut. Kunnia poroa vastaan, päätteli Vanha-Pieti
hengessään. Koulumiehen ajokkaalla oli pinta päällä. Se korvaisi hetken
häpeän... jos niikseen tuli...
Liekö arvannut koulumies Pietin aikeet, vai muutenko päätteli poronsa
tämän kylään joutuneen — joka tapauksessa hän nyt päätti auttaa vanhaa
lappalaista. Hän tiesi entuudestaan, ettei tämä osannut lukea. Siksi
hän viittasi Vanhan-Pietin lähemmäksi ja kysyi niin hiljaa, etteivät
muut kuulleet:
— No, mitenkä sinun porosi jaksavat?
Vanhalla Pietillä oli tarkka kuulo. Se oli teroittanut eräelämässä
vuosikymmenien aikana. Sitä ei ollut vanhuuskaan heikontanut. Hänen
sydämensä hypähti ilosta, kun hän kuuli katekeetan kysymyksen. Nyt
oltiin tutulla maaperällä.
Häntä nauratti, mutta hän koetti pysyä vakavana. Olihan nyt luetus eikä
se ollut leikin asia.
— Kyllä ne hyvin jaksavat... mikäpäs niillä poroilla tunturissa...
— Kas niin, lausui katekeetta kovempaa. — Sehän menee. Mutta — jatkoi
hän taas ääntään hiljentäen — onko minun vanhaa ajokastani näkynyt?
Vanhan-Pietin silmissä välähti. Sanoisiko hän totuuden vai ei?
Koulumies pitäisi kurssinsa, vaikkapa hän ei totuutta ilmaisisikaan.
Pelastettu kunnia ja poro kaupan päälliseksi. Sitä sopi jo pitää
menestyksenä.
Hän tarkkasi katekeetan kasvoja ja hänestä näytti, että tämä tiesi
jotakin. Kukaties — jos hän kieltäisi, koulumieskin muuttaisi
menettelyään ja silloin hän saisi häpeät. Oli varminta pysyä totuudessa.
— Onko sillä naamasarvet?
Kyllähän hän sen tiesi. Se kun hän vain halusi muuten kysäistä, jotta
kuulijat pysyisivät siinä luulossa, että hän »osasi.»
— On.
— Kyllä meidän Antti näki sen viime viikolla. Haluatko, että tuon sen
tänne?
— Hyvä olisi...
— Ensi viikon torstaina sen saat.
Vanha-Pieti silmäsi ympärilleen. Kuuliko seurakunta, kuinka häneltä
meni? Poro kunniaa vastaan! Kota-Jussa olisi varmasti pitänyt poron,
vaikkapa kunnia olisi pelastunutkin.
Katekeetta oli hyvillään. Hän oli jo pelännyt ajokkaansa kohtaloa
kuultuaan sen joutuneen läntisen paliskunnan alueelle. Sieltä ei
itäpuolen poro monesti palannut. Nyt hän oli saanut tiedon siitä ja
vielä lupauksen, että se tuotaisiin hänelle. Tässä tapauksessa saattoi
Pieti-äijään luottaa. Hän ei ollut niitä kaikkein kieroimpia.
Samassa tuli rovasti kamarista. Hän oli hyvällä tuulella. Asettuen
paikalleen pöydän taakse hän kysyi opettajalta:
— No, mitenkä se menee tällä vanhalla Pieti-äijällä?
Katekeetta riemuitsi. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Pietin kunnia ja
hänen vanha ajokkaansa. Molemmat olivat nyt turvassa.
Hän vastasi tyytyväisin mielin:
— Kyllä se menee... koko hyvin meneekin. Katekismus olletikin...
Katekeetta on totinen kuin seinä. Hän ei vilkaisekaan Pietiin. Katsoo
vain rovastia silmää räpäyttämättä.
— No, sehän on hyvä. Tuota... turhaanhan ne sitten hokevat, ettei Pieti
lukea osaa.
— Huihai! Niinkuin ei maailmassa löytyisi ilkeitä ihmisiä... lausuu
Pieti kuin anteeksiantaen ja tallustelee tyytyväisenä paikalleen.
* * * * *
Kun katekeetta parin viikon perästä palaili koulumatkoiltaan, oli
hänellä valjaissa vanha ajokkaansa ja käsissä komeat koivikaskintaat.
Vanha-Pieti oli ollut ruhtinaallisella päällä. Hän oli antanut
kintaatkin. Sillä olihan hän nyt lukumiesten kirjoissa eikä se ollut
vähäinen asia.