Matias Niiles tervailee ahkion pohjaa torpan pihalla. On tullut kevät,
kirkas Lapin kevät. Hanget heloittavat. Niiden loiste ihan pistää
silmään. On kuin tanssisi niillä lukemattomia hohtavia pisteitä.
Matias Niiles varjostaa kädellä silmiään, tarkastellen alempana olevaa
nimismiehen taloa. Puutarha-aidan takana liikkuu joku. Matias Niiles
tietää kyllä, kuka se on. Siellä Iida pudistaa mattoja.
Matias Niiles tarttuu suttiin ja kastaa sen tervapönttöön. Terva on
hiukan kohmehtunutta, mutta ahkion pohjalla se notkenee. Siksi kuumasti
paistaa jo Lapin kevätaurinko.
Olipa siitä aikaa, kun hän oli Iidaa viimeksi oikein kunnollisesti
puhutellut. Hän ei osannut äkkiä sanoa, kuinka monta viikkoa. Hän oli
tavannut häntä kirkossa sunnuntaisin ja kerran pari kauppiaan puodissa,
mutta monta sanaa ei silloin tavallisesti ehditty kuiskata. Kerran
oli Iida pujottanut paperilipun hänen käteensä. »Minua vartioidaan
ankarasti», oli siinä seisonut. Hm! Se oli ankara herra se nimismies.
Piti vankina omaa tytärtäänkin.
Hän oli kerran käynyt tarjoutumassa rajamieheksikin. Viimeiselle
rajamatkalle kolme, neljä viikkoa sitten. Isä oli kyllä kiellellyt,
mutta hän oli mennyt. »Mitäpä sinä sinne... ei hän meikäläisiä ota...»
Hän oli kuullut, että poliisi oli sairastunut, — poliisi, nimismiehen
kengänheinittäjä. Päästäpä nimismiehen keittiöön herra lensmannin
kenkiä heinittämään. Oh, hän kyllä olisi osannut sen perusteellisesti.
Olisihan hän silloin saanut nähdä Iidan, ehkä kuiskatakin hänelle
jonkun hellän sanan.
Mutta — Mäkitalon Aapo oli ollutkin jo siinä toimessa parhaillaan,
kun hän oli astunut nimismiehen keittiöön. Niin oli työntänyt heinää
kallokkaaseen kuin säkkiin ihan. Häntä oli harmittanut.
Ei tietysti oltu huolittu. Poliisin sijalle oli jo mies otettu.
Se hyöty siitä käynnistä sentään oli ollut, että hän oli saanut nähdä
Iidan ylimääräisen kerran. Tämä oli pysähtynyt keittiön ovelle ja
katsahtanut hiukan hätääntyneenä Matias Niilekseen, jonka otsaa sillä
kertaa oli varjostanut pilvi.
Olipa Iida ollut kaunis, oli, oli!
Matias Niiles huokasi pitkään ja veteli ahkion pohjaan tervaa.
Taipuisipa lensmannikin, niinkuin tuo terva... yhtä notkeasti. Mutta
ei taipunut. »Vai niilesläiset pyrkivät rajoille... Joko on ruvennut
käymään ikäväksi siellä ylhäällä?»
Siinä oli nimismies kerrankin oikeassa. Ikäväksi, ikäväksi oli ruvennut
käymään, kun ei saanut viikkokausiin sydämensä valittua nähdä.
Siellä heilui Iida puutarhassa, mutta menepäs lähelle. Heti seisoisi
nimismies salin ikkunassa. »Eikö puutarhan aita kelpaa?» Niin hän oli
kerran kysynyt, kun hän oli yrittänyt puhutella Iidaa aidan yli.
Mutta olipa vielä keinot. Matias Niiles vihelsi ja oikaisi varttaan.
Oliko Iida vielä paikoillaan? Oli... siellä pudisti mattoa niin, että
lumi pölisi.
Hän muisti muutaman laulun, jonka Iida oli hänelle opettanut. Sen
avullahan sopi lähettää tervehdyksensä.
— Jo vieri viikko toinen,
armasta nähnyt en.
Oi, kerro aurinkoinen,
kuin jaksaa kultanen,
lauloi Matias Niiles, niin että tunturin rinne raikui. Joku
poromies, joka parastaikaa vedätti puukuormaa torpan sivu, pysähtyi
töllöttelemään ylös torppaan päin. Mutta Matias Niiles lauloi entistä
voimakkaammin:
— On päivä pitkä mulle
ja syöntä kaihertaa.
Lie eihän kaivatulle
vain tullut kuolemaa —?
Kaiku vastasi tunturiseinämästä. Laulun viimeinen sana kiiri laaksoon,
kajahtaen takaisin nimismiehen puustellin seinästä.
Matias Niiles pysähtyi kuuntelemaan.
— Ei syytä siihen huoleen.
Ma kerron, kuinka voi
sun kultas: aamupuoleen
hän itki, vaikeroi.
— Iida! huusi Matias Niiles. — Onko jotakin tapahtunut?
Suuri tuska valtasi hänet. Tyttö oli laulanut säkeistön aivan toisin
kuin miten se laulussa kuului. Siinähän kerrottiin kesäyöstä ja
sulhasvyön neulomisesta.
— Mut siit' on huoli hällä:
Sa tokko lemmitkään,
kun kirkon käytävällä
pois äsken käänsit pään?
koetti Matias Niiles ohjata laulajaa. Mutta surullinen tytön ääni
jatkoi itsepintaisesti:
— Mut siit' on murhe hällä:
Kun Mittumaari jää,
ei kirkon käytävällä
hän kohtaa ystävää.
Nyt ei Matias Niiles enää jaksanut itseään hillitä. Jotakin oli
ilmeisesti tapahtunut. Hän huusi tytölle ja viittasi Riihiautiolle
päin. Nyt käyköön kuinka hyvänsä, hänen täytyi saada tavata Iidaa.
Tyttö heilautti kättänsä ja vilkaisten ikkunoihin hävisi rakennuksen
taa.
Suuri tuska velloi Matias Niileksen povessa. Jotakin oli tapahtunut...
jotakin aivan varmaan. Mutta mitä —? Sen hän kuulisi kohta.
Hän tempasi suksensa ja lasketti laaksoon. Maa oli jo paikotellen
pälvessä, jotenka sukset töksähtelivät pahasti. Pari kertaa hän lensi
silmälleen, mutta hyppäsi jälleen pystyyn. Häntä ajoi eteenpäin
epätoivoinen kiire.
Tiellä, tunturin juurella, saattoi jotenkuten hiihtää. Se oli
korkeammalla oleva, talvituulten ylistämä tie, joten kevätaurinko ei
ollut ehtinyt sitä vielä kokonaan lopettaa. Huohottaen poikkesi hän
vuoman rannassa tieltä, lähtien oijustamaan vanhaa, ränsistynyttä taloa
kohti. Sehän oli heidän rakas kohtauspaikkansa.
Matias Niiles silmäili ympärilleen, näkyisikö ketään. Ei näkynyt.
Oli keskipäivän aika, mutta pappilan olivat luultavasti jo heinänsä
vedättäneet. Tie vuomalla pudotti jo pahasti.
Hän saapui aution rakennuksen luo, hyppäsi suksiltaan ja istahtaen
vanhoille portaille jäi odottelemaan Iidaa. Sydän löi kiivaasti.
Jotakin oli auttamattomasti tapahtunut.
Hetken päästä saapui Iida. Mutta — kuinka hän olikaan muuttunut! Posket
olivat kuopalla ja silmänalukset mustat. Hän oli ilmeisesti valvonut
koko edellisen yön ja itkenyt. Matias Niiles näki, että hän oli itkenyt.
— Iida, mitä on tapahtunut?
Tyttö nojasi itkien päänsä pojan povea vasten. Hänen surunsa oli suuri
ja väkevä. Matias Niileksen täytyi tukea häntä.
— Iida, mitä on tapahtunut? Kerro, kerro pian! Minä en voi kestää...
— Matias Niiles, me muutamme pois. Isä on hakenut ja päässyt.
Juhannuksen jälkeen me lähdemme.
Matias Niiles tuijotti vanhan ränsistyneen navetan seinään pihan
toisella puolen. Hänestä näytti, kuin olisi vinoon vääntynyt ikkuna
nauranut. Hän ei voinut käsittää mitään. Hän pusersi tyttöä kiihkeästi
kädestä.
— Muutatte pois —? Onko siinä ainakin perää? Isä oli kyllä kuullut
kauppiaassa kerran... mutta sehän oli jo tammikuulla.
— Niin... silloin isä haki ja nyt saapui tieto... eilen illalla.
Matias Niiles seisoi kuin salaman iskemänä. Hänestä näytti, ettei
auringon kimmellys leikkinyt enää hangella yhtä kirkkaana kuin äsken.
Vuomalla kuulsi suuria mustia lautumia, — aivan kuin olisivat jotkut
suuret kalpeat kasvot olleet kuolleella verellä paikoittain. Oliko
hanki romahtanut alas, vai hämärsikö hänen silmiään?
Iida painoi päänsä pojan olkapäätä vasten ja nyyhkytti sydäntä
särkevästi.
— Kuule... mennään sisään... Saamme rauhassa keskustella.
Matias Niiles talutti itkevän tytön vanhaan, autioon pirttiin.
Oli vielä vähän heiniä jäljellä pirtin lattialla, ruko, toista
arviolta. »Kirkkoherra moittii aina, että Nilsa jättää periä»,
vilahti Matias Niileksen päässä. Ja... oikeassapa näkyi olevankin...
kirkkoherra. Mutta että nimismies muutti pois paikkakunnalta... se oli
tavaton isku, jonka vastaanottaminen kysyi voimia enemmän kuin mitä
Matias Niileksellä tänä hetkenä tuntui olevan.
He istuivat hetken hiljaa. Matias Niiles katseli puoleksi sortunutta
takkaa. Sen ääressä oli kerran häärinyt nuori, kukkea vaimo kohennellen
tulta. Hänen miehensä oli istunut penkillä, katsellen vaimonsa puuhia,
sydämessä sykähtelevä onnen tunne.
Nyt oli takka raunioina ja kukkea vaimo miehineen haudassa. Niin katosi
elämä...
Hänen sydäntänsä puristi raju tuska. Teki niin kipeätä, kuin olisi
veitsellä vihlottu sydänalaa. Hän räpytteli silmiään, jotka täyttyivät
kyynelistä sitä mukaa kuin hän räpytteli. Oliko tämä totta?...
Muuttivat pois... Kutka? Nimismiehen, joiden tytär oli tämä tässä...
tämä Iida, joka itki hänen vieressään.
Aurinko heloitti ruuduttomasta ikkunasta sisään. Sen tehtävänä oli
kullata kyyneliä, jotka vuolaina valuivat molempien poskia pitkin.
»Yhtä kauniit, yhtä kauniit kummallakin», sanoi se vain.
Jossakin lähellä viserteli lintu. Sen laulu soi raikkaana,
onnentäyteisenä ja kirkkaana. Matias Niiles tunsi sen: peipponen!
Aikaiseenpa se oli nyt tullut.
— Iida, kuule, ensimmäinen peipponen! Hänen äänensä värisi. — Ehkäpä se
ennustaa onnea.
Mutta tyttö itki vain. Hänen kyyneleensä vuotivat yhä vuolaammin.
Hän kuuli peipposen laulussa onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut
itsellensä omistaa.
Mutta — hetken päästä hän tyyntyi. Kyyneliään kuivaten hän katseli
poikaa hellästi ja koetti hymyillä.
— Tiedätkö, Matias Niiles, minä tulen vuoden päästä takaisin. Minä en
jää alas. Minä haluan ylös tunturin rinteelle... sinne, missä teidän
torppanne on. Sinne minä haluan. Ja minä tulen, Matias Niiles, kuule,
minä tulen!
Hän painautui poikaa vasten, kietoi käsivarret tämän kaulaan ja hymyili
kyyneltensä lomasta.
Mutta miksi ei Matias Niiles nyt saattanut tarttua noihin sanoihin
kiinni? Äsken hän oli riemastunut peipposen laulusta; hän oli pitänyt
sitä toivon merkkinä. Mutta — miksi häipyi toivo nyt pois, vaikka tyttö
tuossa vakuutteli palaavansa?
Ei hän osannut sitä sanoa. Hän puolestaan kuuli nyt peipon laulussa
onnen sävelen, jota hän ei uskaltanut itselleen omistaa. Hän oli vain
torpanpoika.
Älä puhu, Ida, minä tunnen, ettet sinä koskaan palaa. Älä puhu! Sinä et
itsekään tiedä, mitä sanot.
Tyttö painoi huulensa pojan huulia vasten.
Matias Niiles, minä juon epäuskon pois sinun huuliltasi!
— Niin — juot sen itseesi.
— Matias Niiles, minä juon sen niinkuin käärmeen myrkyn ja sylkäisen
sitten pois.
Hän sylkäisi. Hän oli herttainen sitä tehdessään.
Nyt valtasi pojankin riemu. Käärmeen myrkky — niin se oli tappavaa
niinkuin epäuskokin. Ei saanut vaipua toivottomuuteen. Ehkäpä Iida
palaisikin. Kuinka hän saattaisikaan ystäväänsä unohtaa, — häntä, joka
rakasti niin, että aurinkokin taivaalla toisinaan näytti pysähtyvän
paljaasta ihmettelystä.
— Iida, rakastathan minua?
Tyttö puristi häntä kiihkeästi kaulasta. Hänen kasvoillaan häivähteli
lapsen ilme, — lapsen, joka on tarrautunut isäänsä kaulaan.
— Matias Niiles, kuinka voit epäillä! Minä rakastan sinua äärettömästi!
Uskoihan Matias Niiles sen... Hänen täytyi se uskoa tänä hetkenä,
jolloin hän ehkä viimeistä kertaa istui yhdessä Iidan kanssa. Ilman
sitä uskoa hän olisi sortunut.
— Uskon minä. Ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni asti,
nimismiehen Iida!
— Miksi sanot niin? »Nimismiehen Iida». Miksi et sano vain »Iida»?
— En tiedä, kuinka se nyt sattui.
He keskustelivat tulevaisuudesta. Iida kertoi, mihin he muuttaisivat.
Se oli kaunis paikka jossakin Keski-Suomessa. Isä oli asunut siellä
nuorena ylioppilaana. Siellä hän oli tutustunut äitiin.
— Mutta minä olen tutustunut sinuun täällä, Matias Niiles. Ymmärrätkö?
Kyllähän Matias Niiles sen ymmärsi. Tietysti tulisi Iida muistamaan
entistä kotipaikkaansa... ehkä useinkin. Mutta — olisiko hänellä
rohkeutta palata, — sitä mahdollisuutta täytyi Matias Niileksen yhä
uudelleen epäillä.
— Ja tiedätkö, mitä me teemme? Minä ajattelin sen valmiiksi viime
yönä valvoessani... Me menemme juhannusyönä yhdessä hautuumaalle ja
istutamme kumpikin koivun. Ne ovat vertauskuvia meidän rakkaudestamme.
Ne kasvavat rinnakkain ja kerran niiden oksat koskettavat toisiaan.
Niin... siihen kuluisi aikaa. Jos Iida vasta silloin palaisi, olisi hän
jo vanha mies. Hän ei jaksaisi odottaa niin kauvan.
Tyttö näytti hämmästyneeltä. Puna kohosi hänen poskilleen. Tuntui,
kuin olisi hänkin ajatellut samaa. Hetken kuluttua hän jatkoi entistä
lämpimämmin:
— Ja tietysti minä kirjoitan.
— Tietysti.
— On vain niin ikävä, ettet sinä voi kirjoittaa minulle.
Niin — ikävähän se oli. Matias Niiles tunsi sen kyllä sanomattakin.
— Mutta minähän tulen takaisin.
Miksi hän sitä yhä uudelleen vakuutti? Eikö hän ollut itsekään varma?
Tyttö katseli ovensuuseinää, jossa oli vielä paikoillaan pitkä puutappi.
— Eikö tuossa ollut sinun verkkojesi paikka, Matias Niiles? Muistatko?
Kyllähän Matias Niiles sen muisti. Se oli sanottu sinä iltana, jolloin
hän oli ehdottanut pakoa. Silloin paistoi kuu ja nyt aurinko; silloin
oli talvi ja nyt kevät. Mutta Matias Niiles olisi halunnut saada
takaisin sen illan, sen talven. Sehän oli viime talvi.
— Ja tuonne sinä aioit panna reenjaluspuusi. Muistatko, Matias Niiles?
Kyllähän Matias Niiles senkin muisti. Tuntui vain kovin surulliselta,
kun Iida nyt siitä puhui. Hän silmäsi mustuneita orsia. Pirtin poikki
juokseva oli hiukan vääntynyt kallelleen, niin että pitkittäin kulkevan
päitä kannatti vain poikittain juoksevan alareuna.
— He voivat pudota minä hetkenä hyvänsä, sanoi hän.
He siirtyivät vaistomaisesti toiseen paikkaan.
— Mutta kuule, mistä otamme ne koivut, joista äsken mainitsin? Teidän
rinteellänne, siellä navetan takana, on kaksi oikein kaunista. Otetaan
ne, Matias Niiles.
Poika tiesi paremman paikan.
— Otetaan joen rannalta, hautuumaan kohdalta, niin on helpompi
kuljettaa.
Tyttö nauroi ja pudisti päätään.
— Kas... sinä lasket jo vaivoja.
— En, sanoi Matias Niiles. — Minä ajattelin vain, että ne ovat parempaa
lajia. Ne ovat solkikoivuja jotavastoin nuo meidän rinteellämme
kasvavat ovat vain hieskoivuja. Solkikoivu on kauniimpi.
Se täytyi Iidankin myöntää. He sopivat siis siitä, että otettaisiin
Matias Niileksen ehdottamasta paikasta.
He keskustelivat vielä pitkän aikaa ja tulevaisuus rupesi kirkastumaan.
Eron katkeruus ei tuntunut enää niin pistävältä. Istuivathan he
vanhassa, rakkaaksi käyneessä paikassa, jossa olivat lukemattomia
kertoja toisensa kohdanneet ja kuiskineet toisilleen helliä sanoja.
Kaikki nämä monet hellät sanat heräsivät taas eloon. Se oli heidän
ääntensä sointu, tuo nuori ja riemuitseva, joka herätti ne henkiin,
ja entisten suudelmien kanssa ne karkeloivat nyt heidän ympärillään.
»Armas! armas! rakas! rakas!» Eivätkö he olleet sanoneet niin?
Olivat kyllä. Nämä tänä hetkenä lausutut tuntuivat jollakin tavoin
väsähtäneiltä. Niissä ei ollut entistä välittömyyttä, tuota purkautuvan
sydämen kuohuvaa voimaa. Siltä ainakin Iidasta tuntui. Ne muuttuivat
karstaksi, jota tuulen henkäys silloin tällöin pudotteli heidän
päälleen, — tai heinänhelpeiksi, joita oli sikin soitin lattialla. —
Täällä oli käynyt pappilan Nilsa, se pahkaposkinen, ruma mies, joka
aina mulkoili ympärilleen pahaenteisesti, ja jota kyläläiset pitivät
noitana. Täällä olivat hypelleet papin lapset, nuo iloiset velikullat,
jotka eivät surreet huomispäivästä. Ne olivat huhtoneet täällä,
syytäen sekaisin kaikki heidän hellät ja rakkaat muistonsa. Täällä oli
loikonut pappilan maisteri tyynen ja kylmän näköisenä ja tuijottanut
naurettaviksi heidän entiset elämyksensä. Kyllähän koko kylä tiesi,
että nimismiehentyttärellä ja Näköala-Niileksen pojanpojalla oli
vispilän kauppaa keskenään. Täällä oli joskus istuskellut kauppiaan
poika pappilan kotiopettajattaren kanssa ja sanonut: _»Goodbye!»_
Eikö se merkinnyt samaa kuin että kyllä tunnetaan se tavara. Sitä
on maailmassa eniten ja se on sangen helppohintaista, vaikka sitä
kehutaankin.
— Pappilan Nilsa on taas jättänyt suuren joukon periä, lausui Matias
Niiles yht'äkkiä, katkaisten Iidan mietteet.
Se tuntui pahalta. Oli aivan, kuin olisi Matias Niiles ajatellut,
että heinää kasvoi joka kesä. Ei väliä siis, vaikka sitä hiukan
haaskattiinkin...
Mutta ei, ei! Hajuheinä tuoksui yhtä väkevänä kuin ennenkin. Niin
kauvan kuin hän, Iida, eläisi, muistaisi hän aina tämän tuoksun. Se
toisi hänelle mieleen tämän hetken, jonka hän nyt istui tässä Matias
Niileksen vieressä, puhellen paluustaan. Tuo tuoksu ei antaisi hänelle
rauhaa, ennenkuin hän palaisi. Ja hän palaisi, siitä hän nyt taas oli
varma.
Hän sitoi heinistä seppeleen ja laski sen Matias Niileksen päähän.
Kas, näin minä kruunaan sinut, Matias Niiles! lausui hän.
Mutta pojan otsaa pistivät kuivat korrenpäät. Hän otti seppeleen
käteensä ja pyöritteli sitä syviin mietteisiin vaipuneena.
— Mikset antanut sen olla, Matias Niiles? Se sopi sinulle hyvin.
Tiedätkö, ketä sinä muistutit? Erästä kuuluisaa italialaista
runoilijaa, Dantea, josta luimme koulussa. Sinulla on samanlainen otsa
kuin hänellä. Ja leuka. Niin... leuka etenkin...
Ei Matias Niiles ollut sellaisesta miehestä ennen kuullut. Iida oli
lukenut kaikki... italialaiset runoilijat ja muut... Tantte? Niinkö se
Iida sanoi?
— Dante.
Kyllähän Matias Niiles sen nyt osasi lausua. Heillä, niilesläisillähän
oli helppo lausua d — ja siitähän kyläläiset heitä pilkkasivat.
— Sinun olisi pitänyt saada käydä koulua, Matias Niiles. Sinusta olisi
voinut tulla vaikka runoilija.
Miksi Iida nyt noin puhui? Ennen hän oli aina nauranut koulunkäynnille.
Hänelle oli riittänyt vain se, että hän, Matias Niiles, tunsi
poronmerkit ja osasi heittää suopunkia. Sitäpaitsi hänellä oli kuulemma
sydäntä enemmän kuin monella oppineella, oli Iida kerran sanonut. Miten
lie, mutta sittenkin tuntui pahalta, että Iida nyt... tänä hetkenä
puhui koulunkäynnistä.
— Miksi olet niin surullinen, Matias Niiles? Loukkasiko sinua se, mitä
sanoin koulunkäynnistä? En minä totta tarkoittanut. Kuule, Matias
Niiles, en minä totta tarkoittanut. Sinä olet minulle kyllin hyvä
sellaisena kuin olet.
Hän kiersi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi poskensa tämän poskea
vasten.
Niin, niin, tässä oli sitten loppu. Matias Niiles tunsi sen. Mutta
— siitä huolimatta hän kyllä saattoi tulla istuttamaan koivuja
hautuumaalle.
— Juhannusyönäkö sinä sanoit?
— Niin... juhannusyönä.
Hän oli käynyt niin kumman turtuneeksi.
V
Matias Niiles kaivaa hiessäpäin. Hänen piti saada irroitetuksi maasta
puolikasvuinen koivu, niin etteivät sen juuret loukkaantuisi.
Hän keskeyttää työnsä ja katselee ympärilleen. Niin... nyt oli
juhannusyö, Lapin kirkkain, valoisin yö. Avaruus hohti ihmeellisen
kuulakkaana. Tuntui, kuin olisi sininen vaippa, joka päivällä verhosi
taivaan, vedetty syrjään, ja ainoastaan ohut läpikuultava harso
nyt peittänyt sen. Saattoi kuvitella, että tuon harsoseinän takana
asuivat autuaat, jotka nyt kirkkaana kesäyönä katselivat maan päälle
nähdäkseen, miltä siellä näytti. Ja ihanalta näytti maankin päällä.
Jokisuvanto kimalteli kuin kultainen peili; rantakaislikko ja koivut
joen rannalla kylpivät kellanhohteisessa valossa, joka omituisella
tavalla muutti niiden ääriviivoja: näytti siltä, kuin olisi koivujen
välissä risteillyt lasisia holvikäytäviä, ohuen-ohutseinäisiä,
hauraan-hauraita, valmiita henkäyksestäkin särkymään. Missään ei
näkynyt varjoja. Rantakaislikkokaan ei näyttänyt tarjoavan suojaa
sorsanpoikueelle, joka nukkui sen keskellä. Tuo salaperäinen kesäyön
kirkkaus tunkeusi joka paikkaan, esineitten sisäänkin. Siltä ainakin
tuntui, kun katseli kirkontornia. Se oli kuin jollakin tavoin
henkevöittynyt, käynyt hauraaksi. Kesäyövalo loihti esiin sen
sisimmän... sen ajatuksen, — jos niin tahtoi sanoa. — Tänä hetkenä
Matias Niiles välittömästi tunsi, että torni oli vertaus ihmisen
ikuisesta ikävästä ja pyrkimyksestä ylöspäin.
Tällaisena valoisana kesäisen keskiyön hetkenä, jolloin luonto oli
hiljaa, lintujen laulukin vaiennut, tuntui ihmiselämä vaihteluineen
toisarvoiselta... sellainenkin tosiasia, että oli erottava rakkaasta
ystävästä. Se ei synnyttänyt tuskaa. Sydänkin oli vaiti nyt... kun
iankaikkisuus viivähti mailla. Saattoi hyvin antautua sellaisen
ajatuksen valtaan, että — — — erään nimismiehen tytär lähti, —
tytär, jonka kanssa oli monta hauskaa hetkeä vietetty... joka oli
sanonut rakastavansa... ja oli kai rakastanutkin... mutta joka nyt
joka tapauksessa lähti... muutti pois. Tuo ajatus kuljetti muassaan
tyynesti, tasaisesti kuin virta, joka kullanhohteisena soljui tuossa
ohitse, välkähdyttäen jotakin kohtaa peilipinnastaan kirkkaammin
kuin toista. Samalla tavalla välkähdytti äskenmainittu ajatuskin
matkansa varrella jotakin muistojen kohtaa kirkkaammin kuin toista.
Sukelsi mieleen joku kasvojen ilme, puoliavoimen suun piirteet... joku
katse, äänensävy, joku erikoinen paikka, jossa he olivat tavanneet,
joku erikoinen hetki tuossa erikoisessa paikassa. Kaikki tämä oli
välkähtelyä, jolla ajatus matkansa varrella leikki. — Mutta — niinkuin
tuolla etempänä odotti kurkkio, koski, jossa virran tyyneys häiriintyi,
loppui... vaihtuen hurjaksi taisteluksi kalliopaasia vastaan, niin
odotti häntäkin, Matias Niilestä, tuska jossakin tien varrella
edessäpäin... ehkä hyvinkin lähellä... tuska, jonka aiheutti tämä
ero... tämä muistokoivujen istutus... kaikki...
Iida työskenteli parin sylen päässä. Hänellä oli yllä lyhyt, ruudukas
hame ja Matias Niiles näki hänen kauniit pohkeensa. Se oli terve
tyttö tämä Iida... terve ja voimakas, mutta sittenkin näytti Matias
Niileksestä siltä, ettei hän jaksanut lapiotaan kyllin syvälle pistää.
— Älä katkaise juuria, Iida!
Tyttö kääntyi päin. Hän oli kaunis, punaisine, hehkuvine poskineen.
Hiussuortuva oli valahtanut otsalle. Hän näytti somalta tavallinen
maalaistyttöjen liina päässään.
— Täytyy pistää syvältä, muuten katkeavat juuret liian pahoin. Mutta —
hän ei ajatellut niinkään paljon koivua. Hän ajatteli itseään.
— Kyllähän minä koetin, mutta en jaksanut.
Tuo ääni hiveli Matias Niileksen korvaa. Iida puhui noin, kun oli
oikein hyvillään. Hän näytteli pikku tyttöä.
Matias Niiles tunsi tuon kaiken niin hyvästi. Sitä oli joskus ollut
hupainen nähdä. Ja menihän tuo nytkin. Hän painahdutti kerran, pari, ja
lapio upposi terää myöten.
— Sinä olet vahva, Matias Niiles, lausui tyttö ihaillen.
Mitäpä sillä oli väliä. Tyttö kuitenkin meni... muutti pois.
— Nyt se on irti. Nyt minä kannan nämä hautuumaalle.
— Minä kannan omani! huudahti tyttö ja hänen silmänsä säteilivät.
— Et sinä jaksa.
Tyttö yritti, mutta luopui heti.
— Multa painaa kovin paljon.
— Arvasinhan minä. Tule muassa, niin minä haen sitten omani.
He astuivat koivikon halki kirkkomäkeä kohti. Sen takana oli kylän
pieni hautuumaa. Tyttö katseli kesäyössä nukkuvaa kylää. Nimismiehen
talo seisoi mäellä kirkosta vasemmalla. Tänne näkyi kuisti ja
ruokasalin leveä, kolmiosainen ikkuna. Uutimet oli jo otettu ikkunasta
pois. Äiti oli ne pakannut. Mutta — tuolla ylhäällä tunturin rinteellä
kyyhötti torppa. Sen ikkunassa loisti valkea kaihdin. Siellä asuttiin...
Matias Niiles kulki edellä. Hän ei enää tehnyt havainnoita. Hän
ajatteli vain, että hän kantoi Iidan muistokoivua. Se ei ollut raskas,
mutta tuntui sittenkin painavan. Olisihan hän voinut kantaa Iidankin
näin... läpi elämän, tuonne ylös, missä nyt linnut puhkesivat täysin
rinnoin laulamaan... hautuumaan puissa. Hän ei yhtään ajatellut, että
se oli hautuumaa. Se oli pikemminkin elämän kukkiva puutarha.
Mutta ei — niin ei ollut sallittu. Hänen edessään häämöitti mustaksi
maalattu portti, jonka päällä kyyhötti kömpelö risti. Se oli sittenkin
hautuumaa...
Hän laski koivun maahan hautuumaan oikeanpuoleiseen nurkkaukseen.
Siihen näkyi sakariston porras. Oli hyvä, ettei siihen näkynyt kirkon
edustaa. Se oli vastakkaisella puolen, jokea vasten. Koivut olisivat
silloin nähneet polun, jota myöten hän ja Iida olivat lukemattomia
kertoja nousseet ylös ja laskeutuneet alas. Nyt ne näkivät vain
sakariston oven. Siitä kulki pappi ja se oli hyvä. Mennessään tämän
kautta kirkkoon hän edusti elämän suvantopuolta, missä kaikki on tyyntä
ja rauhoittunutta. Koivut näkisivät vain hänet ja kasvaisivat tyynesti,
tasaisesti... kuin kieltäymyksen vertauskuvina...
Matias Niiles haki toisenkin koivun. Kun se oli saatu perille,
ryhtyivät he istuttamaan.
— Tämän minä tahdon suorittaa yksin ilman sinun apuasi, Matias Niiles.
Saa nähdä, rupeaako se kasvamaan.
Tyttö kaivoi kuoppaa. Notkea jalka polkaisi lapion terää lyhyin,
reippain ottein... Siinä oli jotakin kiehtovaa tuossa päättävässä
jalanliikkeessä... jotakin samalla kertaa hentoa ja suloista, mutta
myös pontevaa ja varmaa. Matias Niileksen sydäntä sykähdytti. Hän tunsi
enemmän iloa kuin tuskaa ja ajatteli: »Kuinka suloinen työtoveri olisi
Iida ollutkaan torpan pienellä perunamaalla.»
— Katsopas, Matias Niiles, eikö käy! Tytöllä oli kuoppa valmis.
— Käyhän se, lausui tämä hillitysti. Hän oli niin merkillisen tyyni.
— Nyt lantaa pohjalle, puheli tyttö. Hän puuhasi samanlaisella
innolla kuin kotipuutarhassaan. Noin hän varmaankin puheli äidilleen,
auttaessaan tätä istutustöissä. Matias Niileksestä tämä oli kuitenkin
erikoisempi tilaisuus.
He asettivat koivut paikoilleen, täyttivät kuopan mullalla ja polkivat
tyveltä tiukkaan. Lapioihinsa nojaten he jäivät sitten katselemaan
puita, jotka seisoivat noin viiden metrin päässä toisistaan.
Kymmenen vuoden päästä niiden oksat koskettaisivat toisiaan, ajatteli
Matias Niiles. Mahtaisiko Iida silloin tulla —?
— Katsopas, tänne näkyy meidän parveke ja teidän torppa
kokonaisuudessaan, lausui tyttö. — Eikö sattunutkin somasti?
— Sattuihan se.
He asettivat lapiot aitaa vasten ja istahtivat haudalle koivujen
läheisyyteen.
— Matias Niiles, luuletko niiden rupeavan kasvamaan? Olikohan aika
liian myöhäinen?
— En usko. Useinhan täällä tähän aikaan istutetaan. Pappilassakin
toissa vuonna...
Tyttö nojasi päätään pojan olkapäätä vasten. Hänestä tuntui hyvältä.
Matias Niiles oli niin vahva ja tukeva. Hänellä oli voimia. Kantoi
koivutkin niin keveästi kuin luudaskimpun.
— Luuletko niiden rupeavan kasvamaan?
Matias Niiles mietti. Omastaan hän sen kyllä uskoi mutta miten käynee
Iidan koivun...
— Hyi, sinä olet julma! Kuinka saatat epäillä, ettei minun koivuni
kasvaisi. Se kasvaa! Saatpa nähdä.
— Ja mitä se silloin merkitsee?
— Että minä muistan sinua aina.
Hiljaisuus.
— Sinähän aioit palata?
— Hyi, Matias Niiles, kuinka sinä saatat. Tietysti minä palaan, mutta
en tiedä, pääsenkö ensi vuonna.
Siinäpä se. Miksi ei Iida saattanut palata ensi vuonna? Silloinhan
hän oli täysi-ikäinen. Hänhän oli monta kertaa vakuuttanut ottavansa
ratkaisevan askeleen, kun täyttäisi yksikolmatta. Eikö hän syksyllä
täyttänyt?
Mutta Matias Niiles toivoi — kaikesta huolimatta. Ehkäpä Iida hyvinkin
palaisi. Mikä oli saattanutkin hänet näin epäuskoiseksi?
Matias Niiles, kuiskasi tyttö ja hänen silmissään uiskenteli kostea,
lämmin kiilto.
Silloin poika havahtui. Hän heräsi kuin unesta. Hän katsahti
taivaalle ja näki auringon heittäneen huntunsa ja saaneen takaisin
täyden loistonsa. Hän näki, että joen kultaisen kimmellyksen rikkoi
tuulenviri. Hän kuuli lintujen tuhatäänisen laulun, joka riemuitsevana
kohosi korkeutta kohti. Sydänyön hetki oli mennyt. Iankaikkisuus, joka
hetkisen oli viivähtänyt mailla, oli hävinnyt. Oli jälleen alkanut aika
ja ajan mukana seurasi tuska... eron katkeruus.
Matias Niiles ei vielä halunnut antautua tuskan, valtaan.
Hän halusi rakastaa, nauttia elämän onnesta lyhyen tuokion... ehyesti,
jakamattomasti. Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille lujasti,
varmasti painoi huulensa tämän huulia vasten ja imi niinkuin janoinen,
joka ei vuosikausiin ole saanut juoda. — Se oli pitkä suudelma.
— Matias Niiles! kuiskasi tyttö. Hänen ruumiinsa värisi ja silmät uivat
kyynelissä. — Miksi minun piti syntyä nimismiehen tyttäreksi?
— Ja minun torpanpojaksi.
— Ei, ei, minä olisin halunnut syntyä lesken tyttönä, — lesken, joka
asuu rannassa kirkkoväärtin takana. Silloin ei mikään olisi sinua
estänyt naimasta minua.
Joko Iidakin sen huomasi? Oh, hän, Matias Niiles, oli huomannut
sen sinä päivänä, jolloin oli saanut kuulla nimismiehen lähdöstä.
Säätyerotus... säätyerotus. Iidan naisi herra... joku nimismies tahi
pappi. — Tällä hetkellä olisi Matias Niiles tahtonut olla jompikumpi.
Kyyneleet kohosivat hänenkin silmiinsä. Hän oli ollut niin ihmeen
rauhallinen, mutta nyt murtuivat sulut. Tyynenä soljuva virta oli
ehtinyt koskeen. Kuinka armottoman ankariksi kohosivat aallot...
Ne hyökkäsivät kalliopaasia vastaan. Mutta — kivi kesti, kallio ei
sortunut. Samoin ei Matias Niileksen tuskakaan voinut muuttaa sitä
tosiasiaa, että nimismiehen tytär lähti.
— Iida, emmeköhän lähde, sanoi hän silmiään kuivaten. — Mitäpä auttaa
istua täällä, kun tämä kuitenkin on viimeinen kerta?
Mutta nyt alkoi uusi kamppailu. Nimismiehen tytär heittäysi epätoivon
vimmalla hänen kaulaansa. Hän pusersi niin, että teki melkein
kipeää. Silmät olivat jäykkinä kauhusta. Näki, että hän oli ihan
menehtymäisillään.
— Ei, ei! itki hän. — Sinä et saa lähteä! Matias Niiles, minä kuolen,
jos sinä nyt lähdet. Ei vielä! On vielä pitkälti aamuun... Emme
ajattele eroa. Ajattelemme vain, että rakastamme toisiamme.
Tyttö riippui pojan kaulassa itkien ja rukoillen. Eikä Matias Niileksen
auttanut muu kuin jäädä.
He istuivat aamuun saakka. Kun pappilan lehmät vaelsivat kirkon ohi
laitumelle, istuivat he yhä. Mitä kaikkea he olivat puhelleet, sen
tiesi vain tuuli, joka surunvoittoisena suhahteli puissa, ja nuo kaksi
äsken istutettua koivua.
Mutta pappilan paimenpoikakin huomasi, että nimismiehentytär oli
itkenyt. Häneltä keskeytyi hetkeksi pajupillin teko, mutta pian hän
soitteli niin, että tapulin räystäällä istuvat varpuset pyrähtivät
lentoon ja rupesivat kilvan kiertämään kirkontornia, aivan kuin
olisivat ajaneet toisiaan takaa.
* * * * *
On vierinyt vuosikymmeniä. Nimismiehen talo seisoo entisellä
paikallaan. Sen haltijat ovat vaihtuneet monta monituista kertaa.
Samoin kyyhöttää torppa tunturin rinteellä. Se on äskettäin saanut
uuden pärekaton. Siinä elelee Matias Niiles, Näköala-Niileksen
pojanpoika. Yksin. Hän on jäänyt naimattomaksi.
Muistokoivut hautuumaalla ovat kasvaneet suuriksi puiksi. Niiden oksat
ovat jo aikoja yhtyneet.
Mutta — nimismiehen tytär ei ole palannut.