Riihiautio oli pappilan niitty. Siinä oli vanhoina aikoina sijainnut
kylä, joka oli sittemmin hävinnyt. Asukkaat olivat muuttaneet muualle.
Riihiaapa oli nimittäin ennen ollut järvenä, mutta eräs talollinen oli
kerran laskenut sen kuiviin — muka saadakseen vettä raivioniitylleen.
Tarkoitus ei suinkaan ollut kuivata järveä. Mutta — kun vesi oli kerran
valtoihinsa päässyt, oli se murtanut sulkunsa ja syössyt sellaisella
raivolla raivioniitylle, että koko raivio oli hävinnyt kuin pois
pyyhkäisty. Järvi oli kuivunut. Sen vetelä pohja oli vähitellen
maatunut ja niin oli syntynyt Riihiaapa.
Järven rannalla oleva kylä oli kuollut. Asukkaat olivat muuttaneet pois
uusia kalavesiä etsimään. Vain yksinäinen rappeutunut talo seisoi vielä
aavan laidassa. Siinä ei ollut ovia eikä ikkunoita. Pappila, jolle
niitty kuului, käytti sitä heinälatona. Se oli Matias Niileksen ja
Iidan kohtauspaikka.
Paikalla sanottiin kummittelevan, mutta mitäpä välittää kaksi
rakastavaista kummituksista. Heidän rakkautensa pystyy karkoittamaan
pahat henget. Koko muu maailma on lakannut heille olemasta.
Kuu teki nousuaan, kun Matias Niiles laski viistoon tunturin rinnettä
alas kylän itäpäässä. Rinne oli tällä kohtaa loiva. Sieltäpäin olisi
muuten ollut paljoa helpompi nousta torppaan, jollei tie olisi tehnyt
niin suurta mutkaa. Matias Niileksellä oli oma latunsa. Hän viiletti
laaksoon niin että korvissa soi.
Puolisen tuntia hiihdettyään hän saapui Riihiaavalle. Kuu valoi
keltaista valoaan hiljaisen seudun yli. Riihiaapa lepäsi autiona.
Kuunsäteet taittuivat sen lumista pintaa vasten. Näytti siltä, kuin
olisivat ne tahtoneet palata takaisin alkulähteeseensä. Mutta siihen
ne eivät enää kyenneet laskeuduttuaan niin etäälle alas. Heikkoina ja
hapuilevina ne kallistuivat kuuta kohti. Kylmän aavan pinta tyrehdytti
niiden lennon jo alkuun.
Matias Niiles tunsi mielensä apeaksi. Ilta ei vastannut hänen
kuvittelujaan. Hän ei osannut selittää, mistä se johtui, mutta häntä
painosti. Hän rupesi jo horjumaan päätöksessään. Eikö ollut hulluutta
esittää Iidalle pakoa —?
Kuului suksen sihajava ääni. Joku lykkeli lylyä tasaisessa, nopeassa
tahdissa. Matias Niiles arvasi kyllä, kuka se oli; hänen sydämensä
vapautui hetkiseksi alakuloisuudestaan. Sieltä saapui Iida, hänen
morsiamensa.
Jo tuli tuttu lapinlakki näkyviin metsän aukeamasta. Kuunvalo
iskeytyi lakin punaiseen verkaan kuin koetellakseen, pystyisikö sen
kantaja ratkaisemaan illan ongelman. Näytti siltä kuin hän pystyisi,
sillä samassa valaisi kuu kirkkaasti tytön kasvot, jotka hymyilivät
rohkeasti. Muutaman minuutin kuluttua hän oli pojan luona.
— Matias Niiles, huohotti hän onnellisena. — Sinä olet jo täällä!
— Olen odottanut sinua.
Tyttö nosti suksensa tikapuita vasten. Hänen vartalonsa oli notkea ja
liikkeet sulavat. Matias Niiles katseli häntä hellästi nojatessaan
rakennuksen seinää vasten.
Tyttö hiipi hänen luoksensa ja painoi kasvonsa hänen kasvojaan lähelle.
Hänen kuuraiset kiharansa koskettivat pojan poskea, saaden tämän
heikosti vapisemaan.
— Onko se mörkö? kuiskasi hän lämpimästi.
Kasvot painuivat yhä lähemmäs, kunnes poski kosketti poskea.
Seuraavassa silmänräpäyksessä etsivät tytön huulet pojan huulia.
Pojan povi paisui onnesta. Hän sulki tytön syliinsä. Tässä, vanhan,
hyljätyn rakennuksen seinustalla levähti Rakkaus.
Matias Niiles esitti, että mentäisiin sisään.
He astuivat käsikädessä heiluvia portaita ylös. Avonaisesta ovesta
heloitti kuu heitä vastaan. Se paistoi ruuduttomasta peräikkunasta
suoraan poikki pirtin, jonka katto oli jonkun verran sisäänpainunut.
— Me kiipeämme heiniin, kuiskasi poika.
Heinät kahisivat somasti heidän kiivetessään. Poika auttoi
tyttöä kädestä. Hetken kuluttua he lepäsivät vieretysten heiniin
kaivautuneina. Kuu levitti keltaisen vaippansa heidän ylitsensä.
Matias Niiles rupesi kehimään auki suunnitelmaansa. Mitä Iida arvelisi,
jos he pakenisivat yhdessä? Ruotsiin, rajan toiselle puolen...?
Tyttö makasi hetkisen aivan hiljaa. Hänen hengityksensä kohosi heikkona
huuruna kattoa kohti. Matias Niiles koetti pyydystää sitä kiinni, mutta
se oli tietysti turhaa vaivaa.
— Matias Niiles, kuiskasi hän hetken päästä. — Pakenisimmeko... niinkö
sanoit? Tiedätkö, olen sitä monesti miettinyt, mutta aina hyljännyt sen
ajatuksen. Äiti kuolisi suruun.
Äiti —? Niin — äiti. Iidalla oli äiti ja hänellä myös. Hän ei vain
ollut ajatellut äitinsä surua.
— Sinä rakastat äitiäsi enemmän kuin minua.
Tyttö huokasi pitkään.
— En, Matias Niiles, en rakasta. Sinua rakastan yli kaiken, mutta
sittenkään en hyväksy pakenemista.
Matias Niiles vain innostui tytön vastustuksesta. Hän ryhtyi
kuvailemaan heidän tulevaa kotiaan.
Pirtti tällainen kuin tämäkin, mutta korkeampi. Se seisoisi
yksinäisellä paikalla huurteisten metsien keskellä, kaukana
kyläläisistä kylistä. Lähimpään naapuriin olisi penikulma. Mutta
siellä... siellä he asuisivat onnellisina, he kaksi. Sillä heidän
kotiaan lämmittäisi rakkaus.
Poika lämpeni. Hän pääsi oikein henkeen. Hänen kasvonsa loistivat, kun
hän viittasi katto-orteen.
— Tuossa... juuri tuossa olisivat minun reenjalaspuuni ja tuolla
ovisuuseinällä verkot. Tuolla olisi poronvaljaiden paikka ja
tuolla perällä, nurkkakaapissa, sinun tavarasi. Minä veistäisin
kaapin, koristaisin sen siroin puuleikkauksin ja siihen pantaisiin
patenttilukko... Tuolla ikkunan vasemmalla puolen olisi kello, sinun
kukkukellosi, ja tuolla pitkällä seinällä sänky... meidän yhteinen
vuoteemme...
Tyttö naurahti.
— Minusta on hauskempi maata heinissä.
No — jos niikseen tuli, niin saattaisivathan he kantaa heinäkasan
pirttiin ja nukkua siinä. Sieltä he sitten aamuisin kurkistelisivat
kuin kaksi kananpoikaa pesästään.
Nyt ei tyttö enää jaksanut nauruaan hillitä. Hän oikein hihitti.
— Voi sinua, sinä heinissä loikova ritari! Vai niin me nukkuisimme!
Hän ryömi lähelle poikaa, pujotti kädet tämän kaulaan ja suuteli häntä
pitkään ja tulisesti.
Kuu valaisi huurupilveä heidän päänsä yläpuolella. Siinä kohosi tytön
ja pojan hengitys yhteensulaneena. Kuu siivilöi sitä tarkkaan kuin
huolellinen perheenäiti maitoa. »Samanlaista, samanlaista», sanoi se
itsekseen.
— Mutta, Iida, mitä ajattelet vakavasti puhuen ehdotuksestani?
— Ei, Matias Niiles, emme me pakene. Me odotamme ensi syksyä. Silloin
minä täytän yksikolmatta ja silloin minä ratkaisen solmun. Minä astun
silloin isän eteen ja sanon: »Minä menen Näköala-Niileksen pojanpojalle
tuonne ylös». — Olihan teillä kamari?
— On, on.
— No, muuta me emme tarvitsekaan. Minä haluan asua täällä, missä
olen oppinut sinut tuntemaan ja sinua rakastamaan. Minusta tulee
Näköala-Niileksen pojanpojan Iida.
Kuinka Matias Niileksen oli hyvä ja suloinen olla. Ehkäpä oli Iidan
ehdotus sittenkin paras. Odottaa ensi syksyä. Sinne oli vielä pitkä
aika, mutta rakkaushan kestäisi kaiken.
Ja nyt rupesi tyttö vuorostaan kuvailemaan pojalle tulevaisuutta.
He asuisivat torpassa tunturin rinteellä. Hän oli aina rakastanut sitä
paikkaa. Jo pikku tyttönä hän oli kerran katsellut maailmaa sen pihalta
ja silloin oli nimismiehen puustellikin tuntunut perin mitättömältä.
Kunhan hän vain pääsisi sinne ylös, kävisi kaikki kuin tanssi.
Hänellä ei ollut paljon tavaroita. Ompelukone ja kukkuva kello, joka
riippui piirongin yläpuolella. Ja sitten kirjat. Luuliko Matias Niiles,
että kirjat mahtuisivat kamariin?
Oliko niitä niin kauhean paljon?
Ei — yksi pieni hyllyllinen vain.
No, sitten ei hätää. Kirjat sovitettaisiin vaikka sängyn alle.
Vai sängyn alle sinä panisit minun kirjani!
Ehkä ne mahtuisivat kehruukoppaan. Heillä oli sellaisia kaksi eikä äiti
juuri koskaan tarvinnut toista.
Nyt täytyi tytön uudelleen nauraa. Hän pusersi lujasti pojan kättä
heinien läpi. Ei, kirjahyllylle piti olla huoneen paras paikka.
No, olkoon. Ei Matias Niileksellä ollut mitään sitä vastaan.
Mutta missä Iida kaikki koreat leninkinsä säilyttäisi?
No, eikö heillä ollut vinttiä?
Oli kyllä, mutta se oli vastoja täynnä. Isäukko oli ahkera kylpijä.
— Silloin sinun pitää rakentaa vaateaitta.
— Se taitaisi tulla kalliiksi.
— Vai kalliiksi! Ja äsken rakensit talon Ruotsin korpiin. Millä sinä sen
rakensit?
— Näillä käsillä, näillä voimakkailla käsivarsilla!
Poika puristi tytön syliinsä niin että tämä oli tukehtua.
— No, kyllä sitten vaateaittakin saadaan, huokui tyttö hengästyksissään
ja nauroi.
He kuiskuttelivat toistensa korvaan suloisia asioita. Heinät kahisivat
hiljaa ja kuuäiti sai jälleen siivilöidä heidän yhteistä hengitystään.
»Sitäpä onkin nyt runsaasti!» sanoi se.
— Mutta yksi sinun pitää luvata minulle, Matias Niiles. Sinä et saa
koskaan katsahtaakaan kehenkään muuhun naiseen.
Silloin olisi parasta, että hänelle laitettaisiin silmälaput niinkuin
pappilan vanhalle ruunalle.
— Ei, ei... vaan rakastua — sitä minä tarkoitin.
No, siitä ei vaaraa! Hänelle ei ollut muuta naista olemassa kuin erään
Lapin nimismiehen hiukan nenäkäs tytön lepakko. Se riitti hänelle.
Tyttö nauroi.
Mutta — entäpä jos Iida rupeaisi katselemaan muita miehiä. Papilla oli
maisteri-poika, jolla oli nenäkakkulat ja korkea kaulus.
— Niin — ja nenä kuin paleltunut peruna.
— No, no... kylläpä sinä. Ajattele, rovastin poika ja osaa hepreaa.
Oppia oli tarpeeksi. Hänestäkin oli aiottu ylioppilasta, mutta hän oli
sanonut: ei! Puuronkeittäjiäkin tarvittiin.
Siinä oli Iida oikeassa. Mutta — entäpä jos hän kerran rupeaisi
halveksimaan miestänsä, kun tämä ei ollut oppinut? Oli käynyt vain
kansakoulun.
Suu poikki! Näköala-Niileksen pojanpojalla oli sydäntä enemmän kuin
monella oppineella. Sitäpaitsi hän osasi hoitaa poroja, heittää
suopunkia, tunsi kaikki poronmerkit... Se oli enemmän kuin heprea.
Kahdenkymmenen vuoden perästä ei rovastin poika enää tuntisi kaikkia
heprean kirjaimia, mutta Näköala-Niileksen pojanpoika tuntisi
poronmerkit vielä kuolinvuoteellaankin.
Se kyllä piti paikkansa. Mutta — kauppiaan poika sitten? Hän oli käynyt
kauppakoulun ja kerran Englannissa. Kuinkas hän nyt taas sanoikaan?
»Kuut pai.»
— _Good bye!_ Sen sinäkin opit ja tässä nyt. Ja silloin sinä olet yhtä
hyvä kuin kauppiaan poikakin.
Matias Niiles lausuili _good bye'ta_, kunnes Iida vakuutti sen menevän
ihan oikein. Opettajaispalkaksi suuteli Matias Niiles häntä.
Eipäs siinä sitten muuta. Asiahan oli taas aivan selvä. Torppa seisoi
tunturin kyljessä kamareineen. Iidan kirjat mahtuisivat sinne.
Vaateaitta rakennettaisiin ja oppinsa puolesta hän, Matias Niiles,
vältti. Mitäs siinä sitten, kunhan rakkaus kesti.
— Se kestää aina ja iankaikkisesti, kuiskasi tyttö hiljaa.