Orjo ei ymmärtänyt -- ja kuitenkin hän vaistomaisesti hapuili
Oihonnan sielun käännettä. Tyttö oli äärettömän ylpeä -- suudelman
tuottama alennus ja se, että hänen _sisarensa_ mies, joka _löi_
omaa vaimoansa, yritti _häntä vietellä_, pani hänen hermonsa
pingoitukseen. Hän uhmaa, kantaa hymyhuulin salaisen harminsa
-- silloin yhtäkkiä joku hipaisee varomattomalla kädellä hänen
sydämeensä - oh, hän ei ole mikään leikkipallo. Ja silloin jännitys
laukeaa, kaikki viha ja halveksiminen mitä hän ajan pitkään on
koonnut tyttösydämessään, purkaantuu sisaren miestä vastaan.
Tunnit kuluivat. Orjo ei mennyt saareen. Hän koetti tehdä töitään,
mutta työt kävivät nyt huonosti. Sydämen karvaudella hän muisti,
kuinka monta kertaa Oihonna yksikseen tai pikku Mailan kanssa oli
soutanut yli salmen ja tuonut hänelle ruokaa. Kuinka suloista hänestä
oli ollut että juuri Oihonna -- eikä kukaan muu -- oli hänelle tuonut
ruokaa ja kuinka kiitollinen hän salaisesti oli ollut Mirjamille,
joka sen salli mitään epäilemättä. Kuinka kevyt oli ollut hänen
askeleensa kun hän kesken vaikeata laipiomaalaustaan hyppäsi alas
telineiltä ja juoksi rantaan vetämään Oihonnan venettä, jota aallot
pieksivät kiviä vasten... oh, hän oli ollut valmis kantamaan Oihonnan
käsillään ylös törmää, jokainen sen tytön liike oli ollut hänelle
kultaa _nyt_ hän sen tunsi. Nyt hän sen vasta tunsi, kun kaikki oli
kadotettu!
Hän ei tahtonut tunnustaa mitään rikkoneensa ja rupesi, hetkeksikään
luopumatta intohimostaan, asiaansa itselleen selittämään ja
kaunistelemaan. Hänhän _oli_ kulkenut paratiisissa helvetti
ympärillään -- ja nyt oli hänet sieltä ulosajettu. Siksi vain että
hänkin -- maailman ikiviisaita sääntöjä uhmaten -- oli ojentanut
kätensä _kielletyn puun_ hedelmään! Siksi vain että hän kerran oli
istunut tytön sängyn reunalla juhannusyönä ja sitten kesäpäivän
huumassa järjettömän mielijohteen pakosta (vasten omaa luontoansa)
koettanut suudella tyttöä. Ainoastaan suudella! Mutta hänestä oli
tehty -- raiskaaja. Hänestä???
Jos hän tahtoi raiskata viattoman tytön, toki hän olisi menetellyt
toisella tapaa. Siihenhän oli ollut tilaisuutta juhannusöinä, jolloin
hän oli tytön kanssa lukittujen ovien takana -- siihenhän oli ollut
tilaisuutta kevätmetsissä ja saariretkillä, missä tahansa autiossa
erämaassa, jossa ei edes huuto voinut pelastaa ihmistä.
Mitä, jos hän _kirjoittaisi_ Oihonnalle, koettaisi saada tyttöä
entiselleen, koettaisi hänelle selittää väärinymmärrykset!
Orjo keskeytti työnsä ja kirjoitti Oihonnalle kirjeen. Hän vuodatti
siihen sydämensä avomielisiä tunteita salaamatta suhdettaan
vaimoonsa, selittämällä kuinka onneton hän oli ja mitä hän tyttöön
nähden oli tarkoittanut. Ja hänestä tuntui että tytön _täytyi_
leppyä, muuten ei Oihonna ollutkaan tyttö.
Palvelijattaren kanssa hän laittoi tämän kirjeen saareen ja selitti
ettei hän tule syömään koko päivänä ellei neiti hänelle lähetä
vastausta. Mutta Oihonna ei tullut.
Tuli vain Mirjam.
-- Sinä ajoit minut aamulla pois. Nyt tulen uudestaan. Sinun
katsettasi aamulla en ikinä unhoita niin paljon ilkeyttä siinä oli.
Ja nyt minä sanon sinulle, Orjo, että vaikka sinä tappaisit minut,
niin ei sinun tarvitse luulla etten minä kaikkea ymmärtäisi, etten
sinua täydellisesti _näkisi läpi_.
-- Anna tulla! sanoi Orjo kolkosti.
-- Oihonna on kertonut minulle sinun lähentelyistäsi tarkemmin.
Kaikkea muuta pahaa minä olisin sinusta uskonut, mutta en tätä!
Minä olen aina vannonut sisarilleni ja ystävilleni että Orjossa
saattaa olla heikot puolensa, mutta miesten tavallista heikkoutta --
uskottomuutta avioliitossa -- hänessä ei ole eikä voi olla. Minä olen
pitänyt sinua miesten miehenä... Ja _nyt_ -- --
-- Mirjam, sinä olet raskaana. Oihonna panee sinuun mitä tahansa ja
sinä uskot. Sinä uskot sisartasi enemmän kuin omaa miestäsi. Mitä on
silloin enää jäljellä avioliitosta! puolustelihe mies nääntyneesti.
-- Sinä kirjoitteletkin hänelle. Imeliä kirjeitä! Minun selkäni
takana!
-- Ei suinkaan! sanoi mies. -- Sinä saat lukea jokaisen kirjeen,
minkä kirjoitan. Jonka nimittäin Oihonna näyttää.
-- Ja oletko sinä niin itserakas että luulet Oihonnan lukevan sinun
ainoatakaan kirjettäsi? Minun selkäni takana! Tiedä että hän inhoaa
sinua. Sinä olet liannut hänet -- hän tuntee itsensä likaiseksi.
-- Mirjam, älä ärsytä. Jumalan nimessä, älä ärsytä minua nyt. Minä
olen vaarallinen. Minä voin tehdä -- mitä tahansa tässä sielun
tilassa.
-- Älä Orjo puolusta itseäsi. Se on aivan turhaa. Minä näen sinut
läpi.
Mirjam, sinä olet aina kerskunut ettet ole mustasukkainen. Mitä tämä
nyt tietää?
-- Mustasukkaisuutta se ei olekaan. Tässähän on edessä tosiasiat.
-- Sen helvetin tytön typerät luulottelut! huudahti aviomies
kiristäen hampaitaan, puristaen nyrkkejään. Se on naurettavaa!
Hänen sydämeensä kävi kipeää että hän pakotti itsensä sanomaan
Oihonnaa "helvetin tytöksi."
-- Orjo, sinä olet _alentunut_ minun silmissäni eilisillasta saakka!
-- Ja sinä olet _alentunut_ minun silmissäni! kiljahti mies. Hän
koetti sitten jatkaa tyynemmin:
-- Mirjam, sinä tiedät mitä kaunista meidän välillämme on ollut ja
sinä tiedät vieläkin minun rauhanehtoni. Sopusointua minä kaipaan,
ainoastaan sinun ystävällistä käytöstäsi... joka päivä... ei mitään
muuta...
-- Sinun rauhan ehtosi! sanoi vaimo, hymähtäen...
-- -- --
Keskustelu kehittyi kauheaksi kohtaukseksi.
Orjo souti myrskynä saareen.
-- Minun täytyy tavata Oihonnaa! kiljui hän kauheassa sisällisessä
raivossa.
Mutta heti kun neito hänet näki, huusi hän:
-- Minä inhoan sinua! Sinä olet imelä mies. Imelä! Ja luuletko sinä
että minä ikinä lukisin _sinun_ kirjeitäsi. Ja vaikka kirjoittaisit
kuin kuuluisan kirjan tahansa, niin _minä_ sinua inhoan ja inhoan
_sinun_ kirjojasi.
-- Oihonna! sanoi Orjo. -- Katso ettet pingoita jännettä liian
kireälle. Muista kenelle puhut. Ettet enää ole tyttökamarissa...
-- Mene pois, hävytön mies!
-- -- --
Sellainen oli heidän kohtauksensa. Miehen ja tytön. Ja Mirjam seisoi
heidän välillään.
Ja hyvää yötä sanomatta aviomies taaskin syöksyi alas venheelleen
ja souti autioon taloonsa, johon ei vaimo häntä seurannut yöksi...
Hän ei nähnyt kesäyötä ympärillään, kaikki luonnonihanuus hänen
sielussaan oli yhtä sakeata sumua...
* * * * *
Kaikki kävi yhtenä kuohuna, koko elämä vilisi yhtenä sykkyräisenä,
sotkuisena vyyhtinä, jossa ei ollut alkua eikä loppua. Päivät
kadottivat valonsa, yöt hiljaisuutensa -- Orjo ei tiennyt miten
vuorokaudet menivät eikä eroittanut enää viikon päiviä. Ei
kukaan käynyt hänen luonaan -- ja ainoastaan kerran päivässä toi
palvelustyttö ruokaa välttäen isännän katsetta.
"Onko Jumalaa?" kysyi, aviomies yksinäisyyden kirouksessaan. "Tällä
tavalla voi tappaa vahvankin ihmisen." Mikä oli hänelle Ulpukkasaari,
pyhien muistojen saari? Se oli muuttunut yhtäkkiä vihollislinnaksi,
jota hän turhaan koetti valloittaa Hänen oli taisteltava kahta
vastaan: uskottomuudesta syyttävää vaimoansa ja törkeästä
lähentelystä syyttävää tyttöä vastaan.
Tätä sieluntilaa oli mahdoton sietää tulematta hulluksi erämaan
yksinäisyydessä.
38.
Väittelyä, yhteentörmäyksiä, syyttelyä jatkui. Ihanteellinen erämaan
saari, jossa kielot ja ruusut kukoistivat, oli muuttunut kolmen
ihmisen temmellystantereeksi. Kolmen ihmisen, joista ei yksikään
näyttänyt ymmärtävän toistaan! Joista ei yksikään tahtonut antaa
perään eikä myöntää erehtyneensä.
Uskomatonta, mutta totta -- taistelu riehui elämästä ja kuolemasta.
Eikä yksikään tahtonut enää muistaa sitä Jumalaa, joka tänä
päivänäkin antoi aurinkonsa paistaa ja ruusujensa punoittaa.
-- Pakene! sanoi Orjo, mutta tyttö ei lähtenyt.
-- Minä suojelen Mirjamia! sanoi hän.
Tuli tuulinen kesä-aamu, laineet hyrskivät rajusti saaren rantoja
vastaan.
Nämä kolme ihmistä olivat tänä aamuna päättäneet lähteä kyläläisten
kanssa _huviretkelle_. Miksi? -- sitä tuskin kukaan heistä tajusi
-- kenties etsivät he pelastusta vierailta ihmisiltä. "Nyt tai ei
koskaan!" päätti onneton aviomies. Synkästi leimahti hänen silmänsä,
kun Oihonna astui samaan venheeseen.
Kova vasta-aallokko hyökyi ulapalta, jokaisen kolmen oli pakko
tarttua airoihin. "Nyt tai ei koskaan!"
-- -- -- --
Orjo hyppäsi kuin tiikeri yhdellä harppauksella tytön eteen.
-- Peruuta, sanon minä!
-- En! vastasi tyttö.
-- Jumalan nimessä, peruuta herjauksesi! karjui mies kalpeana,
seisoen keikkuvassa venheessä, jota aallot alkoivat ajaa rantaanpäin.
-- Hullu mies! sanoi Oihonna.
Hullu! Hullu! Hullu olenkin sinun tähtesi! huusi Orjo.
-- Lyö! uhmasi tyttö.
-- En lyö! huusi mies itkunsekaisella äänellä kärsien äärettömästi
siitä että Oihonna ei häntä sen paremmin ymmärtänyt.
Samalla paiskautui venhe kivikkorantaa vasten ja kaikki hyppäsivät
maalle. Orjo seurasi kuin tiikeri Oihonnaa, joka takertui
pensaikkoon. _Lyö!_ huusi tyttö uudelleen. _En lyö!_ vastasi mies
verestävin silmin. -- En lyö _sinua!_ Teen pahempaa. _Suutelen sinua
pirun suudelmalla_. Raiskaan sinut todenteolla!...
Silloin tapahtui jotakin ihmeellistä. Seurasi hiljaisuus, jossa vain
kuului aaltojen kova pauhina. Oliko Orjon silmissä joku säde, joka
tunki Oihonnan sieluun vai itsekkö taivaan Jumala tuli apuun _ei
kumpikaan ymmärtänyt_. Seuraavassa silmänräpäyksessä vaan tarttui
Oihonna Orjon käteen, siveli sitä hellästi ylhäältä alas saakka ja
silmissä suloinen loiste huudahti:
-- _Rakas Orjo, minä olen erehtynyt sinusta_ -- _minä peruutan, anna
anteeksi_ -- älä ole vihainen.
Molemmilla -- kiilsivät kyyneleet silmissä. Mirjam seisoi mykkänä
syrjässä ja näki ja kuuli kaiken.
-- Ja missä ikinä minut kohtaat, saneli Orjo, pidellen Oihonnaa
kädestä, tiedä että minä olen sinusta ajatellut _puhtainta ja
parhainta_ ja tahtonut sinua kohtaan ainoastaan _ystävyyttä_.
Niin, sanoi tyttö täydellisesti muuttuneena. He olivat niin hämillään
omasta äkillisestä mielenkäänteestään ettei kumpikaan sitten, kun
sovinto tapahtui, kyennyt mitään lisäämään.
-- Lähdetään siis, sanoi Orjo hiljaa. -- Mirjam, tule!
Aivan äänettöminä he asettuivat venheeseen ja läksivät kolmihangassa
soutamaan vastatuuleen. He soutivat jokainen kaikin voimin, sillä
aallokko ärjyi ankarana ja tuuli yhä kiihtyi. Elämä totisesti ei
ollut leikkiä! Anteeksiantamus ja kiintymys toiseen ihmiseen --
ne ne yksin antoivat voimia ruumiillisen olemassaolon taisteluun.
Soutamiseenkin!
-- -- --
Seuraavana aamuna varhain souti Orjo kovassa kesämyrskyssä yli salmen
ja laski venheensä saaren takaiseen manteren rantaan. Mirjamin katse
häntä seurasi -- Mirjamin, joka istui orjanruusupensaan vieressä
saaren rannassa ja huiskutti valkoista liinaa Vaimon silmissä kimalsi
kyynel. Koko yön hän oli syleillyt Orjoansa ja puhunut hänelle helliä
asioita. Oli miten olikaan -- _he kaksi_ kuuluivat yhteen.
Vielä sitten kun oli vetänyt venheensä yli kuohuvan rantarakan ja
tarttunut kapsäkkiinsä, näki mies vaimonsa istuvan saaren rannassa,
jota aamuaurinko valaisi.
Hän heilautti matkalaukkuansa ja poistui kiireesti metsään. Metsän
takaa löytyi polku, joka johti joen niskaan. Kosket pauhasivat
ikuista kohinaansa viihdyttäen ihmeelliseen surunsuloiseen lepoon.
Mutta Oihonna yhä nukkui saaren tuvassa perinpohjin väsyneenä
edellisen päivän mielenliikutuksista. Havumetsä humisi hänen
ympärillään ja lapset uinuivat nähden suloisia unia.
Neito ei ollut välittänyt sanoa hyvästiä Orjolle, vaikka tiesi hänen
matkustavan. Eikä mies ollut tahtonut häntä _enää häiritä_.
* * * * *
Alas kuohuvia, häränsilmin mulkoilevia koskia käy miesten matka
avioelämän ikuisessa virrassa. On välillä suloisia suvannoita, on
runollisia kukkarantoja, on idyllisiä kesämajan paikkoja. Mutta
miehet vain niistä nauttia keskenään saavat, ei ole heillä sukupuolta
vastakkaista suvantojen suloja jakelemassa. He _yksin_ tietävät
niiden salaperäisyydet, niiden pyhät viehätysvoimat, hepä koskien
surmakarit välttää taitavat ja osaavat katsoa kuolemata suoraan
silmiin, silloin kun vaimot kotona askartelevat.
Ja hiljainen, pitkä, salakaihoinen kuni pyhäilta erämailla on
aviomiesten vaellus valtamerta kohden, turhaan he kaipaavat kauniita
nymfejä sulostuttajikseen. Laulu tai viina -- siinä miesten ikävän
ikuiset impyset avioelämän vipajavalla virralla.
Saattaa kuulostaa kauhealta proosalta, mutta siinä piilee
ihmissielun ikuinen romantiikka -- tuossa _aviomiehen yksinäisessä
matkustuksessa_. Kotona vaimo ja lapset, seljän takana kidutettu
rakkaus, suloisesti kirvelevät muistot, edessä ikuisesti nuori
maailma, joka ei enää ole heidän. Sydän parka on hihnoilla puristettu
heidän matkavaippaansa -- he eivät ole varmasti tienneet, pitääkö se
ottaa mukaan vai kotiinko jättää -- varalta ovat sen viime hetkessä
vaippaan kääräisseet.
Sydän parka!
* * * * *
Kumpi on synti: tuores rakkausko vai rakkaus, joka ei ole kestänyt
tulikoetuksiansa?
* * * * *
Voiko olla pyhää rakkautta siellä missä on riitaa?
* * * * *
Minä rakastan teitä kumpaakin! kirjoitti aviomies matkaltaan, mutta
ainoastaan toiselle hän kirjoitti näin: "minä rakastan sinua!"
Sille, jota hän oli paljon rakastanut ja joka häntä yhä rakasti,
hän kirjoitti: "minä kiitän sinua." Ja vielä hän kirjoitti hänelle
hurmaavan kirjeen, joka suuresti lohdutti surevaa.
Sillä mies pelkäsi vaimonsa kuolevan pian tulevaan synnytykseen eikä
tahtonut raskauttaa hänen viimeisiä hetkiään.
Kuka voi enempi vaatia onnettomalta aviomieheltä? Hän täytti
velvollisuutensa, tyydytti vaimonsa. Ja jäi väristen odottamaan, mitä
kauheata kohtalo vielä lähettäisi. Kauheata tai kaunista? Ei hän
osannut laskea kumpaa oli tulossa...
Täyttikö hän todella velvollisuutensa? Oliko hänellä edes täydellistä
käsitystä siitä, mikä on miehen velvollisuus? Tuskansa hetkinä hän
sitä epäili!
* * * * *
Ne olivat oikeastaan suuren sielullisen hädän merkkejä Orjossa --
nuo kauniit kirjeet, joita hän lennätteli oikealle ja vasemmalle,
vaimolleen ja kälylleen. Mahdollista on, että jos hänen olisi
onnistunut saada niihin vastaukset heti, häiden sydämensä olisi
asettunut. Ihminen seisoo niin usein teiden risteyksessä ja vain
pieni sattuma määrää, mitä tietä hän lähtee kulkemaan. Joka on
purkanut sydämensä, mutta ei ole saanut pienintä tunnustusta
rehellisyydelleen, hän ei kestä tuota yksin-seisomista teiden
risteyksessä ja turhan odotuksen katkeruus uhkaa hänessä jälleen
herättää kapinoitsijan olevia oloja vastaan.
* * * * *
Kun Orjo saapui matkaltaan takaisin kotiinsa, tuntui Korpilinna
tyhjältä -- _Mirjam ja Oihonna olivat sieltä poistuneet_ ja lisäksi
kerrottiin Oihonnan siepanneen pikku Sirkan mukaansa kesämatkoilleen.
Mailan, Jormon ja pikku Erhon hoitajaksi oli ilmestynyt Agnes,
kolmas Mirjam-sisaruksista, sama, joka joskus ennenkin oli ollut
Orjon taloudenhoitajana ja jonka seuraan aviomies aina oli tyytynyt
ainoastaan pakosta sielullista sympatiaa näet ei koskaan näyttänyt
voivan syntyä Orjon ja Agneksen välille, mutta toisiaan sietämään
nämä kaksi sentään kokolailla olivat oppineet.
Agnes oli sisarusten mielestä enkeli ja Orjonkin täytyi tunnustaa
että hänessä oli paljon hyväntahtoisuutta ja uhrautuvaisuutta,
mutta Orjoon teki Agneksen ulkomuoto jollakin tavoin epäedullisen
vaikutuksen, joka pikemmin herätti sääliä kuin myötätuntoa, niinkuin
aina ihminen, jonka Jumala on antanut syntyä viallisena. Orjo oli
usein itseänsä nuhdellut armahtamattomasta arvostelustaan, mutta hän
ei sille mitään mahtanut että Agneksen _silmät_ hänestä kiiluivat
juuri kuin käärmeen silmät, joiden kummallinen pisto sai unhoittamaan
että niitäkin silmiä sentään kantoi nuo neito, joka haaveili miehen
rakkautta.
Luonto oli merkillisesti päättänyt kiusata Mirjamin miestä kahden
sisaren erilaisilla silmillä: Oihonnan ja Agneksen. Oihonnan silmät
virittivät hänessä ikuisen valon ja sulon toiveita, viehkeätä
viileyttä, jossa ihmisen riehuva rinta tyyntyy; Agneksen silmät
veivät hänet väkisten maanalaiseen pimeyteen ja auttamattomaan
epätoivoon. Ja siinä välillä leimahtelivat Mirjamin silmät -- milloin
kauniina, luottavaisina, rakkautta janoovina, milloin ylpeinä ja
vihan säteitä singoten!
Orjo, saavuttuaan kotiinsa, johon lapsetkin juuri olivat saaresta
tuodut takaisin, koetti olla huomaamatta häneen nyt tähdättyjä
silmiä, vieläpä itse ihmetteli että saattoi antautua Agneksen kanssa
niin ystävällisiin väleihin. Mutta sisässään hän tunsi kauhistavan
kaipauksen, ja alkukesän järisyttävät tapaukset alkoivat uudestaan
kangastella hänen sielussaan. Mitä, _mitä_ oli hänen tehtävä? Eikö
ollut kohtalon ivaa että hänen sellaisen kesäidyllin jälkeen täytyi
tyytyä -- -- --
* * * * *
Tuosta myrskyisestä kesäpäivästä saakka, jolloin venhe oli
paiskautunut saaren rantaan ja venheessä olevat hypänneet maalle
taistelemaan elämästä ja kuolemasta ja jolloin miehen ja tytön
välillä oli tapahtunut jumalallinen sovinto -- _niinkuin mies sitä
luuli_ -- siitä päivästä saakka ei Orjo ollut nähnyt Oihonnan silmiä
eikä kuullut hänestä hiiskausta. Turhaan oli hän kirjeiden kautta
pyytänyt Oihonnalta kolmeakaan sanaa vastaukseksi, turhaan hän oli
vedonnut sukulaisuuteen ja halunnut tietää edes pikku Sirkasta,
jonka kälyneito oli siepannut vähän ominpäinsä -- "varmaan jostain
hyvästä motiivista", kuten isä oli lapsestaan kirjoittanut. Oihonna
oli joko polttanut tai repinyt kaikki lankonsa lähettämät kauniit
kirjeet, mahdollisesti hän ne oli jättänyt tykkänään lukemattakin
peläten jotenkin takertuvansa intohimoisen miehen kultauistimiin.
Tämä neidon vaiteliaisuus katkeroitti Orjoa sanomattomasti ja käänsi
hänen ajatustensa suunnan. "Jos me olemme kerran ystävykset", hän
päätteli, "niin sitä ystävyyden suhdetta ei sovi hävetä, sen täytyy
jollakin tavoin ilmaantua. Ystävän täytyy ystävälle vastata, jos tämä
sitä pyytää. Ja on suorastaan rikos olla käyttämättä kynää ja paperia
silloin kun se kirjoitettu sana palvelee sielun tarpeita."
Mitä oli ollut tuo kaunis sovinto myrskyisenä kesä-aamuna?
Mies kauhistui, kun sitä _nyt_ -- ilman tukea -- harkitsi.
Valhesovinto? Kavala temppuko vain? nuoren tytön mestarinäyte,
mihin pirullisuuksiin hän naisena kykenee äärimmäisessä tapauksessa
lisätäksensä miehen kärsimystä? Jumalalliset säteet tytön silmissä
-- silloin -- teeskenneltyä loistettako vain? Käsivarren hively
ja sulosointuinen ääni -- pirullisinta kiemailuako vain? Ja
suloiset sanansa "älä ole enää vihainen, rakas Orjo" -- näyttelijän
fraaseja? Oi Jumala! Tuo anteeksipyyntö oli ollut ehkä vain
hätäkeino, aiheutunut äärimmäisestä _pelosta_. Pelosta sillä tyttöön
vaikutti lopultakin vain pelko, sen oli hän huomannut tytön omista
kertomuksista. Sisarellisesta luottamuksesta ei siis puhettakaan.
Koko näytelmän takana tytön puolelta oli ollut -- _inho_.
Orjo vääntelehtihen sisäisessä tuskassa. Nyt hän muisti, kuinka
Mirjam -- suudelman salaisuuden tietää saatuaan -- oli vakuuttanut
miehelleen että Oihonna oli aina salaisesti inhonnut lankomiestään jo
ennen kuin tiesi tämän häntä koskaan julkenevan lähestyä. Inhonnut
-- pelännyt -- vihannut ja ainoastaan Mirjamin tahdosta ulkonaisesti
osoittanut kunnioitustaan. Oliko se totta, vai oliko Mirjam --
saadakseen itserakkaan miehensä luopumaan lemmenhullutuksestaan --
valehdellut? Kadehtivan naisen vakuutuksia toisesta naisesta vaikkapa
omasta siskostaan -- ei tietänyt koskaan taata.
Mutta nyt mies itsekin alkoi epäillä että tyttö häntä todella
-- inhosi. Ja sitä avuttomammin hän tunsi vaipuvansa rakkauden
huumeeseensa. Kuta _julmempi_ toinen oli, sitä hempeämmin toinen
_kerjäsi_. Rakastaja on kuin koira, joka potkittuna tahtoo nuolla
sitä jalkaa, joka häntä potkaisi. Orjo kirosi omaa kohtaloansa, sillä
hän tiesi vaipuvansa siihen hyllyvään suohon, josta eivät väkevätkään
miehet omin voimin päässeet ylös.
* * * * *
Pian saapui viesti: "Mirjam onnellisesti synnyttänyt. Tytti kaunis ja
terve, äiti tyytyväinen, vaikka hieman heikko. Kaikki hyvin."
Agnes pani kätensä ristiin ja sanoi: Jumalan kiitos! samalla
säpsähtäen omaa hartauttaan.
Orjo, viidennen elävän lapsensa isä, ei puhunut mitään. Sulkeutui
huoneeseensa.
* * * * *
"Olisin tahtonut pojan Oihonnasta -- ja sitten olisi kaikki saanut
räjähtää vihdoinkin rikki!"
Se oli vain illusiooni, kaikkea aihetta vailla, _hullunkurinen
ajatuslento_.
Jollei se ollut ikuisuuden tyhjään siniavaruuteen häipyvä Jumalan
tahto, mahdoton toteuttaa maan typerissä kehyksissä.
* * * * *
Hän näkee elämän edessään henkensä silmillä. Mirjam palaa kotiin.
Viidennen lapsen huuto täyttää talon. Sama kurjuus kuin ennenkin --
vielä kauheampi. Ikuinen epäsopu! Hermot molemmin puolin pilassa.
Aineellinen puute paisumassa. Ei pelastusta minnekään päin. Ei edes
yhdyselämän nautintoa. Ja ympärillä -- hengetön erämaa.
* * * * *
Aviomies viskaa kaksi kirjettä postilaatikkoon Toinen on osoitettu
neiti Oihonnalle ja sen sisältö on tämä: "Jos olet viisas, älä enää
koskaan palaa näille maille!"
Sen mitä enin tahtoo, hän kieltää.
Toinen kirje on Mirjamille synnytyslaitokseen.
Älä tule sinäkään! Minä en sinua ota vastaan. Ja lasta, jonka
raskautesi aikana niin monta kerta olet kironnut, älä myös _tänne_
lähetä. Se annettakoon jollekin lapsettomalle perheelle -- ainakin
vuodeksi Huomaa: _minä_ rakastan sitäkin lasta, mutta _sinun_ tähtesi
tapahtukoon verinen leikkaus. Ymmärrät hän, että se on välttämätöntä.
Ja ymmärräthän miksi en sinua odota kotiin pitkään aikaan. Mirjam --
pelasta nyt vihdoinkin itsesi. Sanon sinulle yhden asian: suurinkin
suru on tuhatvertaa arvokkaampi kuin helvetin kärsimys. Mirjam! sinä
olet heikko nyt -- minä arvaan -- mutta ilmoita minulle, heti kun
luulet kestäväsi sen ainoan kirjeen, jonka jumalallinen kohtalo on
pannut minun kirjoitettavakseni. Odotan _sitä_ tietoa.
_Orjo_
"Hirveä mies!" hän ajatteli vaistomaisesti, pudotettuaan kirjeen
laatikkoon. "Hirveä mies, joka lähettää tuollaisia kirjeitä loppuun
asti uupuneen vaimonsa synnytysvuoteelle."
Mutta järki vakuutti hänelle: "Nyt tai ei koskaan! Täten varustan
hänet ottamaan vastaan pahimman. Minun on kaikin voimin estettävä
hänet ainakaan palaamasta kotiin."
* * * * *
Julmimman uhkauksen palkitsi vaimo hellimmällä vastauksellaan:
Rakas Orjo! Olet minulle rakas kaikissa elämän koettelemuksissakin.
Meille on syntynyt lapsi, olen siitä kiittänyt jumalaa ja rukoilen
että saisin anteeksi kiittämättömyyteni kaikkivoipaa luontoa vastaan.
Hän on todellakin kaunis ja terve tyttö, hänellä ovat sinun silmäsi
ja minä suutelen niitä ja kyynel himmentää näköni. Ei hän, viaton
lapsi, tuota kenellekään onnettomuutta, ei isälle eikä äidille, kyllä
Jumala meitä auttaa.
Olen rukoillut Jumalaa ja Jumala on kuullut minua, kun olen
sydämeni syvyydessä nöyrtynyt Hänen edessään, ja Hän, Hyvä Henki,
on antanut minun tuntea suloista sielun puhtautta. Ja minä rukoilen
sinun puolestasi, sillä minä ymmärrän että sinä olet suuressa
sielun tuskassa. Kunpa vielä saisin armon kerran rukoilla yhdessä,
käsikädessä, sinun kanssasi Häntä, omantuntoni Jumalaa, sillä monesti
on Hän kuullut rukoukseni, vaikka olen sen niin kiittämättömästi
unehuttanut. Jumala siunaa armossasi sinua, varjele Jumala sinua
kaikilta tuulien ja myrskyjen vaaroilta, siunaa lapsiamme, joita
en voi kyynelittä muistella, ja suojele kotiamme ja anna sen kodin
säilyä lapsilleni siellä mäntyjen keskessä!
Armahda Jumala meitä kaikkia, mitä me olemme rikkoneet -- ja pitkäkö
on elinaikamme.
Olen lähdössä -- huomenna -- tuttavaini luo maaseudulle, vaikka
epätietoista on, tulenko sinne elävänä, sillä _sydämeni_ on niin
heikko eikä ota ollenkaan vahvistuakseen ja kaikki rasitus olisi
kielletty... Anna minulle Orjo _anteeksi ylpeyteni ja pahuuteni_,
olen sinua rakastanut, vaikka niin huonosti olen sen voinut
_näyttää_. Jumala meitä auttakoon! Suutelen hengessä sinua ja kaikkia
lapsiamme:
_Mirjam_.
Unhoita loukkaukseni ja pane kehykseen oma kuvasi kihlauksemme
ajoilta. Tee se, minä pyydän sitä, ystäväni. Ehkä saan nimittää
lastamme Hilleviksi?
* * * * *
Orjon silmiin nousivat kyyneleet. Hän painoi Mirjamin kirjettä
sydäntänsä vasten. Oh, mitä säveliä soittikaan _nyt_ aviovaimon sydän
ja kuinka likellä kuolemaa hän kukaties oli ollut saadessaan Orjon
uhkauksen, josta hän ei maininnut sanaakaan!
* * * * *
Mutta kuoren sisässä oli vielä toinenkin kirje, samoin kuin
edellinenkin lyijykynällä kirjoitettu, yläreunassa muistiinpano:
Yöllä 28-29 heinäk. unen poissa pysyessä, sydämen rajusti sykkiessä.
Rakas Orjo, mieheni, minä rukoilen sinua sisareni Oihonnan puolesta,
että jättäisit hänet rauhaan, sillä minun täytyy nyt sanoa
sinulle, mitä en olisi koskaan muutoin sanonut, nimittäin että
hänellä on kauhea kouristustauti, jonka hän voi saada pienestäkin
mielenliikutuksesta ja montakin kertaa päivässä, sekä rasituksesta
että yön valvonnasta. Sen vuoksi käy hän yhä kiukkuisemmaksi eikä
hänen hermonsa kestä ketään meistä sisaruksista pitempää aikaa,
niinkuin ne eivät kestäneet sinuakaan. Jätä hänet nyt rauhaan joka
suhteessa, ettet suurempaa turmiota hänelle tuottaisi. Ne kohtaukset
hänellä ovat niin kauheita että minä olin seuraavan päivän -- tiedät
mitä päivää tarkoitan -- aivan kipeä. Ja rakas Orjo, minä rukoilen
sinua ettet tästä kellekään hiisku, kaikkein vähimmin Oihonnalle
itselleen. Jätä hänet joka suhteessa rauhaan ja anna hänen kulkea
omia teitään sekaantumatta hänen asioihinsa, lupaa ja vanno, rakas
Orjo, minulle se meidän kummankin sielun rauhoitukseksi. Rukoilen
sinulta sitä Jumalan nimessä, Oihonnan sisarena ja sinun vaimonasi ja
viattomain lastesi
_äitinä_.
* * * * *
Orjo tunsi syvää mielenliikutusta siitä mitä sai tietää, mutta
samalla hän tunsi että olisi ollut parempi, jos ei Mirjam tätä toista
kirjettään olisi lähettänyt. Sillä niin pian kun asia koski Oihonnaa,
hän tahtoi olla täydellisesti itsenäinen, ja ollen luonnostaan
kapinallinen halusi kaikista vähiten noudattaa hänen neuvoaan, joka
oli ollut valtavana aiheuttajana Oihonnan kahtalaiseen käytökseen.
39.
Uhmaten Mirjamin ihanan kirjeen suloista vaikutelmaa vastaan, Orjo
ryhtyi avioliittonsa kauheimpaan sairasleikkaukseen tahtoen kylmästi
kuin tiedemies pysyä kiinni järjellisissä kokemuksissaan. "Nyt tai ei
koskaan!" kaikui infernaalinen huuto hänen itsekkäässä sydämessään,
joka ei löytänyt hoivaa kesän lämpimissä iloissa, jotka joka päivä
leikkivät hänen ympärillään.
"Jos lykkään viikonkaan eteenpäin, niin se jääpi tekemättä", tunsi
hän. "Avioerokirje jääpi kirjoittamatta joka _on_ kirjoitettava,
käyköön miten käyköönkin. Se on yhdeksän vuoden avioelämän kypsyttämä
kalman kukka, luonnon surullisesta pakosta sielun pohjamudista
versonut."
Hänen päätään pyörrytti, hän jätti usein kynän ja pakeni vesille tai
metsään, mutta palasi aina uudestaan huoneeseensa pakottaen itsensä
kuin rikoksentekijä kolkkoon tehtäväänsä.
Orjo Korelius lähetti "aviokirjeensä" kuolemanheikolle vaimolleen,
joka sen saatuaan oli menettää viimeisenkin henkensä. Voiko kuvitella
mitään julmempaa? Tapahtui Jumalan ihme että Mirjam _kesti_ tuon
odottamattoman iskun. Mutta äärettömästi hän siitä kärsi. Miehensä
menettely vaivasi häntä siinä määrin että hän junassa matkustaessaan
vieraassa seudussa ei uskaltanut ilmaista olevansa Orjo Koreliuksen
rouva -- olihan Orjo hänet kieltänyt ja hän _häpesi_ tunnustaa
olevansa sellaisen miehen vaimo. Mutta olisi väärin kieltää
aviomiehen kirjeensisällöltä kaikki arvo. Täytyi tuntea Orjo Korelius
sydänjuuria myöten, käsittääkseen että hänkin todella _tarkoitti_
parasta. Hänen taistelutapansa vain oli ajattelemattomasti
valittu; hän ei koskaan osannut laskea, mikä räjähdysvoima saattoi
olla hänen henkisillä pommeillaan ja ponnistuksillaan. Hän oli
liiaksi romantikko, liiaksi kirjailija osataksensa asettua
elävän todellisuuden kannalle. Hän oli näkevinään -- ja näkikin
-- kaikki kuin kirjassa kirjanlehdillä ja häntä _huvitti_ tämä
vastakohtaisuuksien ja julmien jännitysten leikki. Itse hän monesti
oli kironnut tätä luonteensa ominaisuutta samalla kuin hän jo
kuvitteli että ihmiset hänet _ymmärtävät oikein_.
Mirjamilla, joka ei ollut romantikko eikä kirjailija, oli äärettömän
vaikea seurata mukana tässä mielikuvituksen hillittömässä
piirileikissä. Ei kohtalo suotta sentään ollut häntä määrännyt
kirjailijan vaimoksi ei moni hänen asemassaan olisi siinäkään määrin
ymmärtänyt Orjo Koreliusta kuin juuri _Mirjam_.
Mirjam parka! Tuo uskollinen sielu!
Orjo Korelius ei avioerokirjeellään luonnollisestikaan ollut
tarkoittanut täyttä totta. Hän vain tahtoi nähdä, _mitä_ se Mirjamiin
vaikuttaisi ja eikö se vaikuttaisi hyvään päin? Hän tahtoi aina vain
kasvattaa, kasvattaa vaimoaan.
Totta myös olihan hänessä syttynyt salainen, mieletön haave että
Oihonna, Mirjamin sisko, jotenkin joutuisi hänen kärsimystensä
lievittäjäksi ja että Mirjam parka siis saisi hävitä
näyttämöltä. Tämä julma mieliteko sekin oli tietysti vain hänen
romantikko-aivojensa itsepintaisia päähänpistoja. Kuka mittaa ihmisen
sydämen salaisuudet?
Orjo Korelius yhtaikaa pelkäsi ja toivoi kamalan kirjeensä
seurauksia. Saattoipa hänelle tulla hetkinen hiljaisuudessa, jolloin
hän hartaasti rukoili että Jumala tekisi hänen hyökkäyksensä
voimattomaksi.
Jumala kuulikin hänen rukouksensa. Mirjam palasi kotiin! Mirjam
palasi -- niinkuin ennenkin. Ihanana kesäisenä yönä Mirjam palasi
ihanan lapsensa kanssa ja suoraapäätä hän syöksyi miehensä luo --
rauha oli palannut Korpilinnaan. "Anna anteeksi!"
Aviopuolisot kiittivät kumpikin Jumalaa ja kävivät ilolla uuteen
elämäntaisteluun.
Viidennen lapsensa he nimittivät Karma Hilleviksi -- Karman lapsihan
se näet oli tuo suloinen pieni, sinisilmä tyttö.
Mutta -- Orjo Koreliuksen Oihonna-haave ei vieläkään ollut
hellittänyt. Kerran syttyneenä elämän syvissä kärsimyksissä se yhä
etoi hänen sydänjuuriaan. Nyt se oli ottanut vain luonnottoman muodon
-- koska mies ei saanut vastarakkautta, niin hän antoi romanttisen
_vihan_ täyttää sydämensä. Jumalaties mitä hän oikein kuvitteli,
mutta hän koetti _estää_ Oihonnan jälleensaapumisen paikkakunnalle.
Hän ei muka "vastannut seurauksista." Tyttö kuitenkin saapui. Orjo
asettui sotakannalle Oihonna ei saanut edes käydä Korpilinnassa ja
jos Orjo hänet milloin tapasi kylällä, niin ei aviomies tervehtinyt
kälyään. Sillä tavalla hän häntä "rankaisi." Tätä surkeata suhdetta
kesti kuukausimääriä. Mirjamista se kuitenkin oli parempi kuin mikään
hellä suhde, jollaisen hän hämmästyksekseen oli raskautensa tilan
aikana Orjossa ensi kerran keksinyt Orjossa, joka ei koskaan ollut
pyrkinytkään olemaan uskoton.
Sisarukset olivat tosin neuvottomat, _mitä_ Orjon kolkko käytös
oikein tarkoitti. Myöhäsyksyn synkimpinä päivinä -- aviomiehen
tuntiessa itsensä erämaan vangiksi -- tuo Orjon ystävyydenkaiho otti
niin julman muodon että hän kauhukseen itsekin huomasi jo olevansa
hulluuden rajoilla. Hän lähetti uhkauskirjeen Oihonnalle -- Oihonnan
piti nöyrtyä -- muuten hän, Orjo, ampuu tytön...
Se oli rakkauden sairautta. Oihonna itki itkunsa, mutta koveni
kovenemistaan. Mitä oli tuolla julmalla miehellä tekemistä hänen
kanssaan?
Eräänä yönä Orjo luki läpi paksun venäläisen rikosromaanin. Siinä
kerrottiin tytöstä, jolle kohtalo oli kova. Tämä Dostojevskyn
kirja yhtäkkiä hellytti Orjo Koreliuksen sydämen ja hän
vertasi mielikuvituksessaan kirjan tyttöä Oihonnaan. Lempeä
anteeksiantamuksen henki valtasi hänet ja seuraavana iltana hän
muuttuneena miehenä pujahti Oihonnan luo ja katsoen syvästi silmiin
ja tarttuen lujasti neitoa käteen, teki hänen kanssaan sovinnon.
Oihonna myös tuli liikutetuksi ja pyysi moninkerroin anteeksi oman
käytöksensä. Orjo ei voinut olla nauttimatta Oihonnan kauniista
katseesta...
"Kaikki tulee hyväksi -- Jumalankiitos." "Epäitsekäs ystävyys on
elämän kultaa." Orjon askeleet läpi kolkon korven illan pimeässä
olivat kepeät ja raskas taakka hänen seljässään ei painanut. Mies eli
_hengellään_. Mirjamkin iloitsi, kun kuuli Orjon vihdoinkin sulaneen
ja heittäneen pois kaikki joutavat.
Tuli talvi. Orjo sai yhtäkkiä päähänsä lähteä pienelle
virkistysretkelle pääkaupunkiin. Tällaisia lyhyitä pääkaupunkiretkiä
hän oli tehnyt melkein joka vuosi, tavallisesti ennen joulua. Ne
olivat keitaita hänen henkisessä Saharassaan. Mirjam parka ei koskaan
päässyt mukaan noille retkille, sillä hänhän oli kiinni lapsissaan.
Sinä iltana kun Orjo teki matkapäätöksensä, lainasi Oihonna hänelle
poronsa. Orjo ihmetteli Oihonnan hyväntahtoisuutta ja ajaessaan
pulkalla tähtien valossa Korpilinnaansa hänestä yhtäkkiä alkoi
tuntua että Oihonnalla on joku salaisuus. Mirjam, kuullessaan Orjon
lähtevän pääkaupunkiin, teki pikaisen päätöksen ja läksi mukaan
-- ei kuitenkaan tarkoituksessa seurata pääkaupunkiin asti, vaan
vieraillaksensa välillä olevassa pikkukaupungissa. Oihonna näytti
iloiselta sisarensa puolesta ja saattoi porollaan matkustavaisia
kauvas jään ulapalle. Kuu paistoi. Ensimäisessä kievarissa Mirjam
ilmaisi Oihonnan salaisuuden: Oihonna oli kihloissa!
Musertavana yllätyksenä tämä tieto tuli Orjolle Ja minkä kirjeen hän
taas lieneekään lennättänyt Oihonnalle! Itsekkäisyys ja särkyneen
haaveen viimeinen leimahdus olivat miehessä jälleen saaneet vallan.
Mirjam teki parhaansa. Hän oli niin hellä -- kuinka hän nauttikaan
että joskuskaan sai lapsihuolista vapaana näin kahdenkesken matkustaa
_oman_ miehensä kanssa ja rauhallisesti nukkua yhdessä majatalossa ja
hotellissa.
Mutta sellaista _armoa_ kesti niin vähän aikaa. Oli aina kiire.
Ja tiukat raha-asiat estivät heitä nytkin yhdessä matkustamasta
pääkaupunkiin asti. Kirottu raha! Tuo kirottu raha!
Joka särki ihmisen onnen! -- Orjo matkusti siis yksin. Hänellähän
oli vapaa asunto pääkaupungissa. Ja sellainen toveri, joka piti
häntä luonaan kuin pidetään piispaa pappilassa. Orjo sai muutamassa
vuorokaudessa herkutella sekä aineellisesti että henkisesti enemmän
kuin Mirjam parka kahdessa vuodessa. Hän sai käydä teatterissa
ja istua samppanjapöydässä, kuulla musiikkia ja saada, lämmintä
osanottoa elämäänsä, niittää kiitosta ja kunniaa. Kuinka hän sitä
tarvitsikaan, _ansaitsikaan_ erämaansa vankeuden jälkeen se on totta
se -- mutta Mirjam, _miksi_ piti Mirjamin aina jäädä niin vähille?
Orjo Korelius, korpikirjailija, tulee ilon huumaamana teatterista
-- hotellin kautta ja miettii elämäänsä. Kello on 12 yöllä. Hän
muistaa Mirjamin, muistaa kaukaisen kotinsa, muistaa lapselliset
rakkaushaaveensa, kuutamoporot ja Oihonnan... Omatunto käskee hänen
kirjoittaa Mirjamille ennenkaikkea Mirjamille.
Hän tarttuu kynään ja kirjoittaa:
Rakas Mirjam!
Minä lienen hullu mies, mutta minä rakastan sinua vielä, kuuletko,
ymmärrätkö, uskotko enää mitään elämämme repaleisuuden jälkeen
erämaan hiljaisen kuoleman kynnyksellä?
Ettenkö sinulle, ainokaiselle, arvoa, osaisi antaa, suutelenhan
sinua hengessäni sillä _sinä_ olet, olet, olet minua rakastanut,
vaikka kohtalon kirot sinua ovat kiusanneet, mutta sinä olet minusta
kiinni pitänyt etkä uhkauksiani sydämeesi laskenut. Sinä olet
ollut kaunis silloin kun minä olen ollut ruma ja vaikka itsekkin
tietämättäsi olisit ollut ruma silloin kun _minun_ sieluni kauneutta,
himoitsi, niin en sinua nyt nuhtele. Oh pulmuseni lumella lakealla
Lapin auringon laaksossa, _ole minun vielä_, vaikka ei päivä enää
valkeneisi...
Totta se on että _kaipaan_ ihanan naisen ihaninta rakkautta,
mutta täällä istun nytkin yksikseni ylpeänä, "siveänä", ketään
löytämättömänä orpona, ja ymmärrän hyvin että _minun_ vaimoni on
se, joka minulle on viisi lasta synnyttänyt. Ja jos Oihonna minut
palkitsi odottamattomalla menettelyllä, niin mitäpä se meihin kahteen
kuuluu. Kun _kaukana_ sitä syvemmin miettii; niin tekee mieli
uudestaan saada ja antaa anteeksi koko maailman rakkauden tähden,
sillä rakkaus on syreenikukkainen yössä, sulon suruinen pensas, jota
ei saa repiä, sillä se on luotu ihmiskunnan lohduttajaksi -- voi
hyvä Jumala, kuinka minä kerran saisin teidät kaikki, jotka olette
minulle hyvyyttänne osoittaneet, ymmärtämään _mitä_ miehen kärsivässä
sielussa liikkuu ja kuinka hän hengessään siunaa, siunaa -- ainakin
sitten kun kaikki on katoamaisillaan käsistä.
Kestä siis ainokaiseni, ylpeyteni, uskollisuuteni -- sinä, jonka
vaistot usein ovat _oikeat_, ota minun vakuutukseni vastaan, vaikka
minusta mitä pahaa kuulisit; totuutta minä etsin kuin kiljuva
jalopeura saalista nälissänsä, mutta minä tiedän kyllä että elämäni
kohtalo on päätetty...
Minä sanon sinulle kaikki, jos vielä tapaamme ja kuinka minä
kärsinkään häpeästä etten sinua voinut tuoda mukaani tänne asti --
sinua, joka osaisit nauttia pääkaupungin mukavuuksista paljon enemmän
kuin minä, sinä suuri lapsisielu, ennenkaikkea _nainen_, joka kaipaa
pehmoista sivelyä, suloisia säveliä ja silmäin hivelyä... Silitän
sinun tukkaasi, kärsinyt nuori äiti, erämaan kahleeton vanki, kiitän
sinua kestämyksistäsi, anon sinulta anteeksi kaikki tuottamani
ikävyydet ja olisin onnellinen, jos saisin kuolla rauhassa sinun
syliisi silloin kun elämä minut väsyttää...
Kenties uusi päivä vielä kaikki muuttaa voi, mutta minusta vain
tuntuu kuin vielä tarvittaisiin _vuosia_... Suutelen sinua, Mirjam,
rakastan sinua, mutta _en vanno mitään_, olen rehellinen, kaipaan
sinussa enempi kuin ehkä antaa voit ja vaatia voin, mutta tyydyn,
_koetan_ tyytyä sinuun, sinun kauneuteesi, uskollisuuteesi -- --
Jos sinä minut oikein ymmärrät, niin tiedä että en ainakaan Oihonna
nimisen tytön takia voi sinulle enää tulla uskottomaksi. Orjo
Korelius on _liian hyvä_ koettaakseen toista kertaa pettää itseään...
Oh teitä, jotka poljette sydämen jalkoihinne. Mutta sinulle, Mirjam,
kuuletko, ainoa suuteloni joulukuussa vuonna 19--.
_Mieheltäsi_.
Näin hän kirjoitti, aviomies. Eräänä iltana hän joutui vanhan herran
kanssa ravintolaan. Keskiyön aikana palatessaan asuntoonsa tunsi Orjo
Korelius olevansa huumauksissa täysinäisestä viinipullosta, jonka oli
kolmen tunnin kuluessa juonut pohjaan. Ajuri alkoi häntä puhutella.
-- Tahtooko herra tyttöin luo? Kyllä minä vien...
-- Hyvä on, sanoi Orjo Korelius. Mutta samassa hänet valtasi
hirvittävä siveellinen suuttumus.
-- Hävetkää! hän huusi. -- Hävetkää, ajuri, että kehtaatte houkutella
rehellisiä ihmisiä _semmoisille_ teille. Minä ilmiannan teidät!
Ja kovalla äänellä yhä ilmaisten suuttumustaan hän palasi asuntoonsa.
"Minä en siihen kypsy koskaan!" hän itsekseen sanoi jollakin tavoin
alakuloisena.
"Miksi ei, miksi ei hän nuorena miehenä ollut elänyt kuten toverit?"
Niin ei varmaan nyt, aviomiehenä, moista moskaa kuvitteleisi.
"Jokainen joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä, hän on jo
sydämessänsä tehnyt huorin."
Orjo Korelius nukahti.
Seuraavana iltana hän matkusti pohjoiseen. Turhaan oli hän hankkinut
rahaa ja sähköttänyt Mirjamille. Mirjam sähkötti vastaan ettei tule.
Mirjamin tavatessaan Orjo avomielisesti tunnusti että oli vihdoinkin
"vähällä ollut" joutua pääkaupunkilaiseen porttolaan.
-- Niin minä luulinkin että _nyt_ lankeat, sanoi Mirjam.
Mutta hän oli sanomattoman onnellinen ettei hänen aviomiehensä
koskaan ollut sortunut lokaan. Ja hän uskoi vahvasti ettei Orjo
Korelius koskaan lankeaisikaan.
Orjo, jonka koko elämänmenestys juuri perustuikin hänen
siveellisyysihanteeseensa! Orjo, joka oli päätänsä korkeampi satoja
tovereitansa! Orjo Korelius, jonka ainoa elämän voima juuri pulikin
tässä harvinaisessa säilyneisyydessä ja joka vaikutti ympäristöönsä
kohottavasti.
Mirjam oli aina ollut salaa ylpeä miehestänsä. Kuinka onnellisiksi,
puhtaiksi ja lapsellisiksi he taas tunsivatkaan itsensä maatessaan
majatalossa, talven pakkanen ympärillään.
Uskollinen avioelämä se oli sentään lopultakin elämän kirkkainta
kultaa.
Orjo ja Mirjam palasivat onnellisina Korpilinnaan, reki täynnä
joululahjoja lapsukaisille. Hi nyt enää Oihonnan kihloissa olo
suuresti aviomiestä häirinnyt. Kuukauden päästä tyttö matkusti
sulhasensa luo. Ja puolen vuoden kuluttua Orjo Korelius jo muisteli
Oihonna-haavettansa kuin hassua unennäköä. Mitä hittoa se _häneen_
oli kuulunut? Paljon melua -- tyhjästä.
* * * * *
Mutta samana keväänä tuli Mirjam jälleen raskaaksi. Vastoin kummankin
aviopuolison todellista tarkoitusta...
Mirjamin hermostus taas jatkui. Orjon synkkämielisyys sai
aika-ajoittain arveluttavan muodon.
Hän tunsi rakastavansa vaimoansa niin kauvan kun tämä hänelle oli
_hyvä_, niin kauvan kun tämä häntä ei myrkyttänyt, niin kauvan kun
tämä ei kapinoinut kaikkea sitä vastaan, mitä mies piti oikeana
ja pyhänä. Mutta aniharva päivä oli sellainen. Aniharva päivä
oli, että kumpikaan aviopuolisoista tunsi voittavansa itsensä ja
itsekkäisyytensä. Mirjam saattoi väittää tosissaan että Orjo hänet
oli pilannut -- rakkauden kitsaudella.
Hyvä Jumala -- kuinka monta monituista syvän onnen yötä he, nämä
kaksi aviopuolisoa, olivatkaan erämaan hiljaisuudessa toinen
toiselleen tuottaneet. Mutta he vaativat nähtävästi kumpikin -- liian
paljon.
Aviomies oli hukkumaisillaan töidensä tulvaan, töiden, jotka eivät
kuitenkaan tuottaneet sitä taloudellista hyvinvointia, jota ne
tarkoittivat.
Nälkäkuolemako? Huutokauppako? Vai itsemurha?
Orjo Koreliuksen täytyi käydä läpi kaikkien alennusasteiden.
Alituisesti hän oli sortumaisillaan ahdinkoonsa. Mutta alituisesti
ihme se oli -- hän silti pelastui pahimmasta ja elämäntaistelu jatkui.
Lukemattomia perhekohtauksia sattui.
Jumala, tuomarien tuomari, tutkikoon missä määrin kumpikin
aviopuolisoista oli syyllinen!
Viisi pientä lasta, palvelijapula, taloudellinen ahdinko,
Korpilinnan syrjäinen asema, rouvan raskaanaolo, miehen työn orjuus,
kurjat rahatulot älkää kysykö enempää. Se oli kärsimyksistä,
koettelemuksista _rikasta_ elämää. Jokaisen viikon taistelu oli
kokonainen kirja elämänhistoriassa, mutta kukaan ei sitä historiaa
joutanut muistiin kirjoittamaan.
Korpilinnassa ennen kaikkea _elettiin_.
Aniharvoin kävi vieras. Mutta jos kävi, niin sellainen päivä ja
sellainen yö -- oli kuin suuri juhla talossa.
Vieras toi elämäntoivon taloon, mutta vieraan lähdettyä -- tuntui
elämä yhä raskaammalta Miksi, miksi he. Orjo ja Mirjam, olivat
asettuneet näin erikseen korpeen?
Ettei vaan tämä eristys kerran ollut tuottava jotakin turmiota?
Kumpikin tunsi sen painon ja sanoin selittämättömän epätoivon.
Oli onni onnettomuudessa että kohtalo heitä pakotti ankaraan työhön.
Mutta usein, sangen usein, he tunsivat _liian työn_ rasituksen ja se
pilasi heidän keskinäiset suhteensa.
Mieltä järkyttävä oli taas Mirjam paran pakkolähtö kaukaiseen
kaupunkiin synnyttämään kuudetta lastansa. Yli mustan, peilikirkkaan
jääulapan Orjo Korelius vaimoansa lykkäsi kelkalla. Kuun sirppi
helotti taivaalla -- musta jää tuntui kammottavalta.
Ääretön säälin tunne valtasi aviomiehen... Hän tunsi kyllä
rakastavansa Mirjamia, mutta jollakin _avuttomalla tavalla_. Ja sitä
alakuloisemmaksi kävi hänen oma mielensä. Mitä saattoikaan hän tehdä?
Nytkin täytyi hänen antaa Mirjam paran matkustaa ypöyksin yli 200
kilometriä. Sillä koti, talo, talous, työt, lapset sitoivat alati
isännän tai emännän.
-- -- --
Niin oli Mirjam siis taas poissa ja Orjo sai miettiä asemaansa. Yön
unettomina hetkinä hän rukoili Jumalalta että Mirjam hänet ymmärtäisi
_oikein_, ymmärtäisi että mies jollakin tavoin oli henkisesti
väsähtänyt vaimoonsa. Hän, Orjo, kaipasi henkistä seuraa, mutta mistä
hän sen erämaassa koskaan saisi, sitä hän ei tietänyt.
"Kenties minä Mirjamia rakastan sortuneena murtuneena, lyötynä,
hyljättynä syvimmin."
Orjo Korelius oli suuressa tuskassa. Elämä oli käynyt ylenmäärin
velvottavaksi -- hän teki työtä ja valvoi lastensa kanssa.
Miksi hänestä taas tuntuikaan välttämättömältä ettei Mirjam
saisi pian palata kotiinsa! Miksi häntä taas himoitti kirjoittaa
Mirjam rukalle ankara erokirje? Oliko se -- tuollainen kirjeen
kirjoittaminen lapsivuoteessa olevalle vaimolle -- hänen
helmasyntinsä?
Jumala yksin hänet ymmärsi, joka tiesi _miten_ Mirjam viime aikoina
oli häneen vaikuttanut. Ja Orjo Korelius tahtoo ennenkaikkea tehdä
työtänsä, sitä työtä, jota hän piti elämän ainoana tehtävänä. Mirjam
rukan läsnäolo oli niin usein sitä työtä häirinnyt. Isänmaansa
tähdenkö mies siis vaimonsa uhrasi? Kelpasiko se syyksi?
Rakas Orjo! kirjoitti vihdoin Mirjam kaupungista ja se kirje saapui
parahiksi Orjolle jouluaattona, kun äiditön perhe vanhaan tapaan oli
viettämässä talven suurinta juhlaa vanhassa pappilassa. En minäkään
voi olla lähettämättä sinulle joulutervehdystä, vaikka minä kuuntelen
sydämenääntä.
Ja onhan minullakin _joululahja_ sinulla -- jatkoi Mirjam kirjeessään
ainoa ja paras mitä voin antaa, terve ja vankka _poika_ (painaa
lähes 4 kg), jonka kuitenkin sain elävänä maailmaan _painamalla ja
nielemällä tuskalliset mielialat_. Ja tämä on niin kaunis lapsi, suu
ja leuka kuin Erholla, silmät, nenä ja otsa kuin sinulla. Se on niin
suloinen tämä poika muistuttaa olennoltaan aivan Jormoa ja sillä on
niin elämänhaluinen ääni.
Olin odottanut että kirjoittaisit jotain rauhallista ja lohduttavaa,
kun sinä yksin tiedät mitä minun sydämeni eniten kaipaa. Miksi
paadutat sydämesi? _On siellä rakkautta minulle, kun vain pyyhit
pölyt ja roskat pois_ niinkuin minä ja annat _epäitsekkäisyyden_
valon siihen langeta.
En olisi saanut tätä kirjettä kirjoittaa, sillä kuume piirittää
minun sänkyäni ja saa nähdä, pääsenkö sen kidasta elävänä. (Orjo
ei aavistanut, kuinka kuolemanheikko Mirjam parka todella oli!)
Yötä päivää saan sitä vastaan taistella -- (jatkui uskollisen
vaimon kirje), yöllä se ei anna lepoa, päivällä ei rauhaa ja aina
sillä on kita auki valmiina nielemään. Oi Orjo, kirjoita minulle
sitä mitä tiedät minun sieluni halajavan ja mitä voit antaa! Enhän
ole äitinä liikoja pyytänyt -- lapsukaisia minulla on kauhean
ikävä --! Kansanopistonjohtajan paikkaa koetetaan sinulle hommata.
Lähetän sinulle ensi kuussa vähäsen "lehmä-rahaa." Miten minä
sinulle kirjoittaisin että ymmärtäisit, kuinka suuresti tarvitsen
sielullisesti sinun apuasi. Minun sydänjuureni ovat kasvaneet
kiinni, rakas Orjo! Kannan syliisi pienen poikamme ja revityn ja
aina toivossa palavan sydämeni -- ne ovat minun joululahjani sinulle
otatko ne vastaan? --
(Kivienkin olisi pitänyt vuotaa verta tästä liikuttavasta vaimon
kirjeestä). Anna jokaiselle lapselle suutelo ja kuiskaa korvaan että
se oli äidiltä ja anna Keijon suudella sinua kummallekin poskelle ja
suulle -- se on myöskin
_Äidiltä_.
Jumala teitä kaikkia siunatkoon.
Saatuaan tämän kirjeen lyijykynällä kirjoitetuksi, vaipui Mirjam,
kuolemankaltaiseen horrokseen -- niin heikko hän oli.
Jumala ei kuitenkaan hänen sallinut vielä kuolla.
Sanoimme jo että sielujen maailmassa olisi luullut kivienkin
hikoilevan verta tai huutavan apua tällaisen kirjeen jälkeen. Mutta
Orjo Korelius oli itse sairas, sydämeltään sairas ja rikkirepeytynyt
mies, eikä hän jaksanut vastata hyvän vaimonsa hätähuutoon sillä
tavalla kuin Jumala käski. Hän oli vakuutettu siitä että Mirjam
pikaisella kotiintulollaan taas lankeaisi samaan hermostukseen, joka
vain kiihdyttäisi aviomiehen tuskia ja pahentaisi sitä helvettiä,
jona hän oli alkanut omaa avioliittoansa salaisesti pitää.
Mies parka tuskin tiesi mitä teki. Kyllä hän vastasi Mirjamin
sydänsanoihin omillakin sydänsanoillaan, mutta heti perään hän
lennätti ankaran määräyksen että Mirjamin nyt vihdoinkin piti tulla
järkiinsä ja sijoittua jonnekin muualle asumaan muutamiksikaan
kuukausiksi että hän, Mirjam, tulisi _terveeksi_ ja että Orjo kotona
ehtisi suorittaa ne tärkeät työt, jotka mies tunsi olevansa velkaa
itselleen ja isänmaalleen. Tässä ei vielä sinään olisi ollut mitään
pahaa, mutta Orjo lankesi taas entiseen helmasyntiinsä: _puhumaan
avioerosta_. Puhumaan avioerosta Mirjamille, vaimolleen, joka häntä
niin sydämellisesti rakasti ja kaipasi juuri synnytettyään kuudennen
lapsensa?!
Tuskin hän, mies polo, itsekään edes aavisti, _kuinka julmana_
hän esiintyi! Ja heikkoon Mirjam parkaan sattui tämä erämaasta
heitetty pommi keskelle verilämmintä sydäntä -- maailma pimeni hänen
silmissään.
Mutta hän kokosi _viimeiset voimansa_, viimeisen ryhtinsä rukoillen
kaikkien pyhien nimessä _viimeistä armoa_ mielestään kovalle
kohtalolleen. Ja silloin kun Orjo vähin häntä odotti, silloin -- heti
toinnuttuaan -- hän sieppasi lapsen, joka vielä ei ollut kolmenkaan
viikon ikäinen, ja istui rekeen. Ja 35 asteen pakkasessa, avonaisessa
reessä, hän lähti ajamaan yli 200 kilometriä kohti sitä paikkaa,
joka kuitenkin oli _hänen kotinsa_, hänen lastensa ja hänen miehensä
koti -- hänen ainoan elämän kohtalonsa tyyssija, jota eivät pahat
voimat saaneet häneltä kieltää. Hän tunsi kaikki oikeutensa ja
velvollisuutensa syvästi -- se olisi kauhea aviomies, joka ei ottaisi
häntä vastaan?
Ja kuitenkin: kuinka hän vapisi, värisi, Mirjam raukka, jo yksistään
tuon kamalan _ajatuksen_ edessä että Orjo ei häntä vastaan ottaisi?
Saattoiko _hänen_ Orjonsa olla niin sydämetön?
Ei, ei, tuhatkertaa ei.
Onni oli vieläkin palaava heidän kotiinsa, heidän kauniiseen,
kalliiseen Korpilinnaansa, jonka _arvon_ hän vasta maailmalla,
vierasten jaloissa, oikein tajusi.
* * * * *
Orjo oli näinä tammikuun pakkaspäivinä, tuntiessaan henkistä
erakkuutta, valjastanut poronsa ja kiidättänyt naapuripitäjään.
Sieltä oli hän palannut parin reippaan toverin kanssa kotiinsa
ja rientänyt illan tullen vanhaan pappilaan 80-vuotisen isänsä
nimipäiville. Keskellä yötä porotoverukset nyt, ajellen jääulappaa,
palasivat Korpilinnaan. Kytkiessään poroaan patsaaseen kummasteli
Orjo, miksi talon vierashuoneen akkunasta pilkoitti tuli keskellä
yötä.
Hän hyökkäsi katsomaan... Kun mies tempasi oven auki, hämmästyi hän
mitä näki: Siinä istui Mirjam, hajalla hiuksin, kauniina, kalpeana,
nöyränä, pelokkaana vapisten ja odottaen vuoteen reunalla valkoisessa
yöpuvussaan, ja hänen ympärilleen oli ladottu kaikenlaisia tuliaisia
ja herkkuja, vartavasten Orjolle ja lapsille.
-- Mirjam? Sinäkö se olet? Herra Jumala...
Vaimo raukan silmät paloivat. Hän odotti -- ja vapisi -- nytkö,
nytkö Orjo oli antava hänelle viime iskun? Mutta seuraavassa
silmänräpäyksessä oli Mirjam Orjon sylissä ja aviomies puristi
vaimoansa kuumasti rintaansa vasten.
-- Jumala siunatkoon sinua että kuitenkin tulit! mies sanoi.
-- Rakas Orjo!
Mirjam sukelsi yhä tiiviimmin miehensä syliin ja suuteli häntä
rajusti.
Vieraat järjestettiin yläkertaan nukkumaan. Aviomies, jota vaimo
kutsui, laskeusi alakertaan.
Siinä oli taas kaksi maailman onnellisinta ihmistä, maailman
hetkellisesti onnellisin mies ja hetkellisesti onnellisin vaimo.
Kaikki kauhea oli unhoitettu, kaikki kamala pois pyyhkäisty.
Luottamus ja rakkaus oli palannut, kumpikin kiitti Jumalaa, että
asiat olivat niinkuin olivat: että oli heillä _koti_ talviyön
pimeässä korven keskessä, koti -- ja kuusi tervettä lasta.
-- Voi Orjo, kuinka minä olen kiitollinen että _otit minut vastaani_
kuiskaa Mirjam tunkien päänsä miehen povea vasten.
-- Pulmuseni, anna anteeksi kauheat aikomukseni! puhuu aviomies
suudellen vaimoansa.
Mirjam, hänen Mirjaminsa, on aarre ja ihme vaimojen sarjassa. Vaikka
hänellä on ollut niin _kova_ elämä kuin ainoastaan Mirjam _itse_ sen
tietää, niin on hän sentään säilyttänyt sulonsa ja viehätyksensä. Ja
Mirjam itsekkin kertoo hymyhuulin, miten tohtori siellä kaupungissa,
kun hän tuli ilmoittautumaan synnytykseen, oli erehtynyt hänen
suhteensa ja kysynyt: "Onko se rouvan _ensimäinen_ lapsi?" _Niin_
nuorelta, tyttömäiseltä hän oli näyttänyt seitsemän lapsen äiti,
Mirjam Korelius.
-- Ja nyt me nukumme _aina_ yhdessä -- kuiskaa Mirjam onnekkaana --
minä en anna sinun nukkua yksiksesi yläkerrassa. Kuuletko, joka yö,
joka yö -- me emme eroa koskaan eikä mitään pahaa saa enää tulla
meidän väliimme.
-- Sitä minäkin toivoisin, Mirjam, sanoo Orjo, ettei mitään pahaa
tulisi meidän väliimme. Että meidän avioliittomme vain kirkastuisi
ilta-aurinkoonsa mennessä. -- Mutta ei se käy laatuun, huomauttaa
hän, aina nukkua yhdessä. Kyllä minun täytyy siellä yläkerrassa...
-- Voi, voi! valittaa Mirjam.
-- Tule sinä _sinne_ niin usein kuin haluat, sanoo Orjo.
-- -- --
-- Ja tämä on meidän viimeinen lapsemme!
-- Niin olkoon.
-- Emme _saa_ enää...!
-- Emme saa.
Ja aviopuolisot nukahtavat toistensa syleilyyn. Kuuluu vain heidän
yhtäaikainen hengityksensä. Tähdet kiiluvat taivaan korkeudessa.
Pakkanen paukahtelee honkaisen talon nurkissa.
Mutta etehisen takana, avarassa tuvassa, kirahtaa se viimeinen,
pitkältä matkalta tuotu poikalapsi. Elämänoikeutta hänkin huutaa.
40.
Orjon ja Mirjamin avioelämässä oli nyt kuudennen lapsen jälkeen
tullut eräänlainen sielullinen "kesäpäivän seisaus." Sen korkeammalle
ei heidän aurinkonsa enää voinut nousta, _valoa_ oli yllinkyllin,
jos he sitä tahtoivat ja taisivat hyväkseen käyttää. Heidän oli
kiireesti sitä hyväkseen käytettävä saadakseen nauttia sen viljalajin
hedelmistä, jonka kohtalo oli heidän elämänpeltoonsa kylvänyt. Heillä
oli jo niin paljon kokemusta rakkauden kalliin vainionsa hoidosta,
että _jos_ he sen laiminlöisivät, niin he saisivat iänkaiken sitä
katua.
He tiesivät että maailma vilisi täynnä onnettomia avioliittoja --
monta monituista kertaa he olivat kiitos sydämessään nukahtaneet
toistensa rintoja vasten ja tunteneet että he ympäristöönsä nähden
olivat _onnellinen pari_. Mirjamin sydän, joka avioliiton alkuvuosina
usein oli aika-ajoittaisella kylmenemisellään tai kovuudellaan
tuottanut Orjolle sanomattomia kärsimyksiä ja kauheita aavistuksia,
oli nyt 12-vuotisen yhdyselämän vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen
alkanut kiintyä yhä syvemmin mieheen, jonka hän tunsi elämänsä
kohtalon jakajaksi ja jonka hän ennenkaikkea tunsi _omakseen_.
Orjo Korelius oli puhdas naisista -- tämä, Mirjamin mies, ei
ollut koskaan kuulunut kenellekään muulle naiselle eikä saisi
koskaan tulevaisuudessakaan tulla kuulumaan kenellekään muulle. Ei
edes hetkellisesti! Se oli Mirjamin harras usko, se oli _hänen_
avioelämänsä perustuslaki.
Kuinka outoja kärsimyksiä olikaan Mirjamille aiheutunut viime
aikoina, kun Orjo oli julkisuudessa päästänyt jonkun varomattoman
ihailusanan joistakin muistakin naisista kuin hänestä! Kuinka saattoi
aviomies edes _sanoilla_ ylistää toisia naisia? Se oli Mirjamille
käsittämätöntä, Orjo selitti avomielisesti, _mitä_ hänen sydämessään
liikkui.
Hänellä oli _ikävä_.
Ikävä -- Mirjamin kanssa kahdenkesken? Ei! hän kaivannut mitään muuta
kuin vierasta seuraa, erämaan henki, -- väitti hän, oli tukahduttava.
Näin tuli Mirjamiin mustasukkaisuus. Tämä mustasukkaisuus kehittyi
sairaloisuuteen saakka, ennenpitkää se nousi sellaiseen huippuun että
aviomieskin kauhistui. Mitä, mitä ihmettä Mirjam oikeastaan luuli
Orjosta?
Orjo Koreliusko voisi tulla uskottomaksi?
Itse hän ei sitä koskaan -- tämä mies -- uskonut _tahtomallakaan_
voivan tapahtua. Siinä määrin olivat hänen siveydelliset ihanteensa
jo lapsuudesta saakka kiteytyneet hänen puhtautta harrastavaan
sydämeensä.
Oihonna?
Eihän hän kieltänytkään _haaveilujansa_, mutta hän oli lukemattomat
kerrat huomannut että käytännössä haave oli mahdotonta. Niin oli
ollut tähän asti.
Sellaista naista ei tullut hänen eteensä, joka saisi hänet unohtamaan
rakkaudenliittonsa Mirjamin kanssa -- -- --
_Mutta jospa vielä oli tuleva?_
-- -- --
Ja niin oli koittanut heidän avioelämänsä kolmastoista vuosi, jolloin
kumpikin kaihosi _jotakin suurta vapauttavaa ratkaisua_.
_Mikä_ se oli oleva, sitä he eivät kumpikaan tienneet.