18 päivä: Muurarin tili 540 markkaa.

25 päivä: _Korpilinna valmis_. Matti Verkkaista en sentään olisi

päästänyt pois. Paljon on hutiloitua...

26 päivä: Muutto alkanut yli päilyväin vetten. Kuinka paljon

jokainen huonekalu kertookaan elämän vaiheista! Minähän kuljetan

tässä kuormittain ihmisten sieluja ja kohtaloita. Tuo yöpöytä... tuo

sohva... tuo pesukaappi... tuo taulu...? Sirpaleita ja sirpaleiden

keräilemistä on koko ihmisen elämä! Kuinka onnellisia ovatkaan kaikki

ne, joilla ei ole edes omaa kapsäkkiä -- ei muistoja repelemässä.

Olin minäkin onnen poika -- silloin kun ei ollut muuta omaa kuin

_kapsäkki_...

29 päivä: Mirjamin ja kaikkien lapsukaisten kera muutimme soutaen ja

purjehtien suurella veneellä ihanimpana kesäiltana uuteen kotiimme,

jonne palvelustyttö edeltäpäin oli kierrättänyt oman lehmän.

Lehmänkin? Meille? -- Nyt se siis alkaa...

Tässä kohden voimme keskeyttää pöytäallakkamerkinnöt ja tehdä asiaa

valaisevia lisäyksiä.

Kun perhe tuona kauniina kesäiltana oli saapunut uutistalon rantaan

ja kaikki lapset ja tavarat olivat kannetut ylös törmää ja iloinen

hälinä kävi kaikissa valkeanhohtavissa huoneissa, yllätti Orjon,

isännän, yhtäkkiä sydäntä kiristävä kaihon tunnelma ja hän sanoi

itselleen: "Tämä on nyt meidän ensimäinen yömme Korpilinnassa?"

Joku Mirjamin venheessä lausuma sana, joku erityinen äänen sävy, oli

häneen sattunut -- oliko hän tarpeettoman herkästi loukkaantunut

tai oliko se ehkä pahimmassa tapauksessa oikkua tai itsekkäisyyttä,

tuskin hän itsekään tiesi.

Mutta mitään sanomatta kenellekään hän hiljaa laskeusi takaisin

rantaan, lykkäsi venheen vesille ja souti yön hämärässä vastapäiseen

saareen, Ulpukkasaareen, joka nukkui hopeankirkkaitten rantojen

keskessä niin runollisena ja samalla niin hyljättynä. Ja paneutui

maata samalle vuoteelle, jolla hän niin monta monituista yötä

oli _yksin_ maannut. Hän ikäänkuin ei vielä hennonnut repäistä

itseänsä irti siitä elämän asemasta, jossa hän viime ajat oli

elänyt: ikuisesti toivovan, _rauhan linnaa_ kaipaavan, mutta

yksinäisyydessään julmasti kärsivän aviomiehen asemasta. Tuossa

kesäyön pehmeässä hämyssä, peilikirkkaan salmen toisella puolella,

kohosi hänen uusi kotinsa -- sinne oli Mirjam juuri saapunut kaikkine

lapsineen, siellä ja _vain siellä_ oli hänen elämänsä punainen lanka

-- hän tiesi sen, tunsi sen kaikilla aisteillaan -- ja kuitenkin hän

oli ikäänkuin pelännyt omaa onneansa, omaa kohtaloansa ja paennut

tänne -- entiseen hiljaisuuteen.

_Mitä mahtoikaan Mirjam ajatella!_ Millä tunteilla vaimo saattoi

mennä nukkumaan oman kotinsa ensimäisenä yönä, kun oma mies tahallaan

häntä _vältti!_ Katsahtiko hän kummissaan salmen toiselle puolelle ja

näki Orjon pienen venheen?...

Erämaan saaressa piilee hento punainen orjanruusu. Se on jo kukkinut

aikansa, ei kukaan sitä ole ihaillut, sen terälehdet ovat levällään,

sen kauneus hempeimmällään, sen lemmenjano huumaavimmallaan, se on

niin herkkä vaikutuksille. Älä puhalla, oi pohjoistuuli, liian kovaa,

älä kulje ihminen liian varomattomasti sen lähitse, muuten ruusu

varistaa lehtensä ja jää paljaaksi...

Orjo katseli _uutta kotiansa_ saaren tuvan akkunasta ja oli

näkevinään siellä koko perheen, itsensäkin... Toinen Orjo oli täällä

yksinänsä _elämän suuren peilin edessä_, toinen lepäsi tuolla

Mirjamin vieressä aviomiehen suurten sulojen ja katkerain surujen

sylissä.

* * * * *

Etelämaiset, kuumat, kuivat ilmat jatkuivat. Lämpömittari osoitti

joka päivä varjossa 30 astetta, auringon paiste oli niin tulinen että

puinen pinta poltteli paljaita jalkoja, järvivesi oli lämmintä kuin

keitetty. Uutistalolla olivat yöt tukahduttavat, sillä ympärillä

seisova metsä oli lähettänyt noihin uusiin valoisiin huoneisiin

miljoonittain silmälle tuskin näkyviä polttiaisia, jotka vastoin

tavallisuutta purivat sisälläkin tunkeutuen vaatteiden alle ja saaden

ihmisen ruumiin kirvelevään, kutisevaan poltteeseen.

Ainoastaan saaressa oli viileämpää ja sinne Orjo yhä vieläkin

tuon tuostakin pakeni, väliin keskellä yötäkin. Mutta vähitellen

hän kotiintui uuteen taloonsa ja alkoi nauttia sen kaikista

viehättäväisyyksistä.

Oma koti!

Hän näki Mirjamin nauttivan oman kodin vapaudesta; tuollaisena

tulikuumana sunnuntaipäivänä vaelsi koko perhe alastomana

hiekkarannalle. Pieni poika, toisella vuodella oleva Jormo,

juoksenteli kuin enkeli nauttien sanomattomasti alastomuudestaan,

pienet tytöt leijailivat kuin perhoset veden äärellä tuontuostakin

heittäytyen piehtaroimaan. He eivät kuulleet mitä isä ja äiti

keskustelivat. Ja Mirjam ja Orjo makasivat onnellisina heidän

keskellään...

-- Muistatko Mirjam sitä kesää, jolloin meillä ei ollut vielä yhtään

lasta? sanoo aviomies haukotellen.

-- -- --

-- Muistatko miten käsikädessä aina menimme veteen, ja kun tuli

kylmä, niin taas kuivasimme toisemme auringonpaisteessa ja lämmitimme

toisemme. Muistatko sen tunteen kun varistaa hienoa lämmintä hiekkaa

toinen-toisensa iholle...

Mirjam kääntyi sirosti kuumalla hiekalla ja nauroi niin että

valkoiset hampaat näkyivät.

-- Me osasimme nauttia silloin vapaudesta ja luonnosta. Me osasimme

ainakin juoda nautinnon maljan pohjaan saakka...

-- Niin, Orjo, _se_ oli onnellista aikaa...

-- Niin, Mirjam, ja joka kerta kun minä muistan sitä kesää --

oikeastaan niitä oli kaksikin -- niin minä kiitän Jumalaa että niin

teimme! Siunaan onneamme!

-- Niin minäkin!

-- Nyt minä kannan sinut veteen ja viimeinkin opetan uimaan. --

-- Älä, älä, hyvä ihme, Orjo, Orjo! -- voi hirveätä -- älä hukuta --

kuuletko -- pelastakaa -- Orjo -- huh -- päästä -- no kyllä sinä!...

Mirjam huusi ja potki niin että lapset säikähtivät ja Orjon oli pakko

päästää hänet irti.

-- En lähde koskaan sinun kanssasi uimaan! uhkasi Mirjam maalle

päästyään.

-- Rakas ystävä, niinhän sinä olet kerskunut jo kahdeksan vuotta ja

kuitenkin aina pyydät niin kauniisti: "Orjo kulta, lähdetään yhdessä

uimaan!"

Mirjam nauroi ja lapset telmivät.

Orjo heittäytyi veteen ja ui syvälle.

* * * * *

Kuumat ilmat muuttuivat yhtäkkiä kylmiksi. Kuin puukolla katkaisten

loppuivat kesän keveät riemut. Hirveät sateet alkoivat, jotka

koettelivat uutistalon kattoja ja antoivat paljon lisätyötä

isännälle. Pian puhkesi ilma lumimyrskyksi, joka kaatoi metsää kuin

viikate ruista. Korpilinnankin ympärillä sortui kaunista puistoa

ryskyen maahan.

Eivätkä korpilinnalaiset päiväkausiin päässeet liikahtamaan

minnekään, ei vesitse eikä maitse.

Monenlaisia vaikeuksia ilmestyi taloudellisessa suhteessa.

Odottamattomia vastoinkäymisiä sattui.

He, tämä nuori perhe, olivat aivan eristetyt muusta maailmasta.

Ei ollut heillä edes naapuria -- talonpoikaistalot piilivät

kaukana myrskyävien vetten takana. Ei mitään hevostietä, ei kunnon

metsäpolkua, ei laivaliikettä, ei telefooniyhteyttä. Aalto pauhasi ja

petäjät tohisivat, korpit lensivät koikkuen yli salmen, kömpelösti

luovien tuulessa. Ja syyssäiden valjuina kuutamoöinä huuteli huuhkaja

kaamean karussa takalistossa...

Silloin, eräänä lokakuun sysisynkkänä yönä, kolkon korpiluonnon

painostaessa mieltä, pitkien petäjien tohistessa ja jäisten laineiden

hyrskytessä akkunain alla pilkkopimeässä avaruudessa, jossa: silmä

ei mistään päin erottanut valon pilkettä -- tapahtui Korpilinnassa

jotakin.

Tapahtui että kaksi ihmistä pitkällisen vilkkaasta maailmasta

erilläolon ja luonnon kaamean kaihon vaikutuksesta tahtoi etsiä

toistensa seuraa sydämen palavasta pakosta.

Ja puristautua toinen toiseensa kiinni _ikäänkuin hukkuvaiset_,

kontettuvaiset myrsky-yössä.

* * * * *

-- Mirjam, rakas... rauhoitu!

Mutta vaimo vapisi koko ruumiiltaan:

-- Kuuletko Orjo, minä en tahdo! Se ei saa olla totta! Se ei saa! Se

ei saa...

Hänelle tuli hysteerinen kohtaus. Mies koetti epätoivoissaan nauraa.

-- Älä ole lapsellinen, Mirjam. Eihän vielä tiedä... Rauhoitu Jumalan

nimessä. Rauhoitu!

Mutta Mirjam ei rauhoittunut enää. Hän peitti itsensä huppuun --

tahtoi peittää itsensä koko maailmalta -- kauhun kyynel silmässä...

Silloin aviomieskin huokasi syvään, aavistaen, tuntien kaikilla

hermoillaan, että jokaista onnen hetkeä seurasi elämässä pitkällinen

kärsimys.

Myrsky ympärillä pauhasi, luonto otti sokeana, väkevänä osaa ihmisten

kohtaloihin.

Ja yökynttilä Korpilinnassa puhallettiin sammuksiin. Sitten oli

kaikki hiljaa. -- --

32.

Mirjamin raskaaksi tulemisesta nyt oli seurauksena sanoin

selittämätön sielullinen suhde miehen ja vaimon välillä. Mies itse

suri tätä asiaa enempi kuin uskalsi vaimolleen myöntää, jotta ei

häntä yhä kiihottaisi.

-- Orjo, minä en tahdo!

-- Mutta täytyyhän sinun alistua Jumalan tahtoon.

Aviomies ei itsekään hyväksynyt käsitettä Jumalan tahto.

-- Minä kuolen synnytykseen. Ja jos en synnytykseen, niin

jälkiseuraukseen. Lääkäri sanoi jo viime kerralla...

-- Rauhoitu, rakas Mirjam. Sinä tiedät, jos tahdot, että minä otan

osaa sinun onnettomuuteesi, mutta me emme saa sitä suurentaa. Ei

tapahdu ensi kertaa että vaimo tulee raskaaksi vasten avioliiton

järkeä. Kun ei todellisuutta voi tyhjäksi tehdä, niin siihen on pakko

tyytyä. Ja sinä kyllä kestät vielä tämänkin, jos itse tahdot.

-- En!

-- Tietysti sinä väität kaikkea järkevää vastaan, vaikka mitä

sisässäsi tuntisit. Minä sanon sinulle ainoastaan että ole varovainen.

-- Kaikki katsovat minuun että taasko se... Minä saan hävetä.

-- Sano heille että se on _minun_ häpeäni. Että miehesi... Taikka --

sanon sen itse. Minä kuljen pää pystyssä.

-- Tietysti!

-- Älä ole niin katkera, Mirjam. Sinä teet väärin että minua

yksistään syytät.

Mirjam tyrskähti itkemään ja heittäytyi kasvoilleen, nyyhkien,

miehensä työhuoneen sänkyyn. Oli keskipäivän aika sydäntalvella.

-- -- --

-- Rakas, onneton ystäväni! kuiskasi mies suudellen itkevää vaimoaan,

joka makasi siinä niin avuttomana, niin neuvottomana miehensä

työhuoneessa, jonne hän hetkiseksi oli paennut lasten melua,

väsyneenä yön valvomisesta pienemmän pojan Erhon takia. -- Koeta

nyt kaikin mokomin tyyntyä. Ja ajattele järkevästi. Eihän vielä ole

kaikki elämän mahdollisuus hukassa. Tiedätkö _mitä_ olen ajatellut?

-- Mitä?

-- Että sinä matkustat jo nyt ajoissa pois kotoa.

-- Niinhän sinä aina...

-- Ei Mirjam, ihan vakavasti. Sinun itsesi hyväksi. Näethän sinä

ettet kestä, _ettet jaksa olla yhtaikaa emäntä ja lastenhoitajatar ja

samalla raskaana_.

-- Ja palvelijatar!

-- Juuri niin. Siksipä sinun täytyy saada levähtää. Perinpohjin

levähtää!

-- Ja minä taas jättäisin kotini? Mitä sinä luulet että kylän rouvat

sanoisivat?

-- Sinä olet liian arka tyhmien ihmisten juoruille.

-- Ja kuka hoitaisi lapset?

-- Minä hankkisin lastenhoitajan. Vaikkapa siskosi Agnes tulisi taas.

Siihenkin suostuisin, kun _sinä_ vain pääsisit rauhaan.

-- Agnes ei pääse ennenkuin kesällä.

-- Ottaisin siis vieraan.

-- Jonkun kaupunkineidin?

-- Kenet tahansa, älä siitä huolehdi. Minuun tulee heti tarmo, kun

sinä olet poissa.

-- Kyllähän se kannattaisi!

-- Minä hankkisin sinulle matkarahat vaikka kiven kolosta. Vaikka

minä sinua ikävöinkin hirveästi -- tiedäthän sen -- niin se toiselta

puolelta minua säästäisi. Saattaisin rauhassa tehdä henkistä työtä.

Sinun hermosi, Mirjam... Joka päivä...

-- Minä en matkusta, en voi...

-- Rakas ystävä! Tottele minun neuvoani. Vältät suuren vaaran.

Pelastat itsesi, pelastat minut ja lapsesi. Koko lähin

tulevaisuutemme riippuu tästä. Minä sen tunnen, näen, aavistan...

Tämä on välttämätön leikkaus ettei pahempaa seuraisi... Mirjam, minä

pelkään...

* * * * *

Tuhansien taloushuolien myllerryksessä kiemurtelee kaksi ihmistä

turhaan ojentaen käsiänsä taivasta kohden. Yksi sunnuntai ei pysty

pyhittämään kuutta arkipäivää, sydämen syvät rukoukset särkyvät

ulkonaisen elämän särmäisiin kompastuskiviin. Ja niitä ilmestyy

tavallista enemmän juuri siiloin kun poloinen mielestään kantaa liian

raskasta taakkaa. Aineelliset vahingot ovat kuin pirun salaisia

ansoja, joilla hän pyytää surmata ihmisen sisällisyyttä ja usein

hän hävitystyössään onnistuu. Mutta huono palvelija on huolekkaan

emännän ikuinen kidutus. Se on paha aika ja nurjat yhteiskuntaolot,

jotka kasvattavat huonoja palvelijoita tuhansien kotien kiusaksi.

Ainoastaan ne puoluekiihkoilijat joilla ei itsellä tarvitse olla

palvelijoita, voivat ilkkua kotien kohtaloa ja syytää syyt yläluokan

niskoille.

Korpilinnassa riehui arkielämä, neljän lapsen suloiset suut

vaikuttivat väliin hermostuttavilta, ja Mirjamilla, joka kantoi

viidettä (oikeastaan kuudetta, sillä esikoinen oli kuollut)

lasta sydämensä alla, oli täysi työ järjestää tätä elämää. Ainoa

palvelustyttö, mikä hänellä oli apuna, oli suulas ja typerä, mutta

rouvan oli pakko tyytyä tähänkin ja kiittää ettei tyttö juossut

pois. Sillä syrjäiseen Korpilinnaan, jossa ei ollut renkejä eikä

tansseja, ei kukaan oikea palvelijatar halunnut. Lasten pyykit ovat

nykyaikaisten hattu- ja hansikashimoisten piikatyttöjemme kauhu;

ennemmin he kumartuvat suutelemaan suutarin sälliä pikiselle poskelle

kuin kajoavat herrasväen lasten vaateriepuihin. Sillä rakkautta hekin

janoovat ymmärtämättä että vierasten lapsilla olisi minkäänlaista

tekemistä rakkauden kanssa. Syrjäkorven piiat ainakaan eivät

rakastaneet pieniä, viattomia lapsia, menetellen siinä aivankuin

pystykorvakoirat, jotka nuoremmalla iällään purevat lapsia, mutta

aikuisille heiluttavat häntäänsä. Pankaa tuollainen hännänheiluttaja,

lihava, terve, paksupalmikkoinen piikatyllerö hoitamaan pientä lasta

yhtenäkään yönä, jolloin talon rouva on väsynyt tai kipeä -- neitsyt

moukka nukkuu kuin tukki, ja vaikka tykillä ammuttaisiin hänen

korvansa juuressa, niin hän vain nukkuu, kunnes talon rouva hänet

aamulla herättää valmista kahvia juomaan. Jumala on moukille, noille

meidän palvelijoillemme, antanut hyvät hermot, joita herrasväen

syystä sopii kadehtia.

Mirjam ei päässyt viikkokausiin missään käymään, hän oli aina kiinni

lapsissa ja taloudessa.

-- Sinun täytyy käydä edes kävelemässä, muistutti mies.

-- Missä minä käyn, eihän täällä ole tietäkään.

-- Joka luontoa rakastaa, löytää aina virkistyskeinot. Olenhan

sinulle, Mirjam kulta, ostanut hyvät sukset.

-- Minä tahdon poron!

Mirjam sai poronkin -- urheilu erämaassa oli raikasta, mutta ei

mikään voinut parantaa hänen hermojansa. Saattoi sattua että Mirjam

tuskaantui lastensa hoitoon ja kantoi väkisten Jormon miehensä

huoneeseen.

-- Hoitakoon isä!

-- Hoitaisin mielelläni, mutta ymmärräthän että se enemmässä määrin

on mahdotonta minulle. _Työnjako_ olla täytyy...

Viikon pari hän suostui pitämään poikaa yöllä luonaan ja toimitti

kaikki yötehtävät täsmällisesti. Mutta silloin hän, yön hiljaisina

hetkinä, sielussaan hyvin ymmärsi, miltä Mirjamista mahtoi tuntua.

Hän häpesi itseään että hänen täytyi Mirjamille olla _niin kova_

ja vaatia häntä yksin hoitamaan kaikki lapset. Hän, miehinen mies,

tunsi ettei viikkokausia kestäisi. Mutta, ajatteli hän -- tai koetti

ajatella -- lasten hoidonhan täytyy naisilla olla verissä, he ovat

siihen tottuneet, vaikka sitä valittavatkin.

-- Sinulla ei ole _henkisen työn huolia_ niinkuin minulla,

puolustelihen aviomies Mirjamia vastaan, -- Elämän helpointa työtä on

sittenkin kaikki ruumiillinen, aineellinen askaroiminen, varsinkin

kun ei tarvitse pitää huolta rahatuloista. Minulla on _ikuiset

rahahuoleni_, minun vastuullani on koko perheen elatus ja jos minä

rupean yhtaikaa emännäksi ja elättäjäksi, niin jompikumpi toimi

kärsii tappiota.

-- Eihän sinun tarvitsekkaan kuin _auttaa_!

-- Niin sinä sanot etkä huomaa, miten paljon _aikaa_ minun täytyy

joka päivä uhrata perheelleni ja talolleni. Minä rakastan lapsia --

näethän -- ja intohimoisesti tahtoisin tehdä aineellisia töitä, mutta

minun täytyy, täytyy _pidättyä kaikesta, muuten kuolemme nälkään_...

* * * * *

Heillä oli väliin kauheita yhteentörmäyksiä.

-- Minä tiedän nyt että sinä, sinä Mirjam, olet häirinnyt koko minun

työni. Se on iäksi pilassa! Minä en enää haudo päässäni mitään muuta

kuin sinua ja sinun käytöstäsi. Viheliäistä että _minun_ elämäni

yhden ainoan naisen tautta piti mennä turmioon. Kirottu kohtalo!

-- Orjo! Rauhoitu!

Mutta aviomies yhä raivostui; hänellä nousi veri päähän, silmät

terästyivät, nyrkit kohosivat vaimon kasvojen edessä, hän karjui kuin

karhu...

Ja silloin, jos ei Mirjam ymmärtänyt oikeassa silmänräpäyksessä

koskettaa miestänsä sydämeen tai heittäytyä rohkeasti hänen

kaulaansa, silloin tapahtui jotakin julmaa, jotakin häpeällistä,

jotakin kaikista surkeinta, mitä avioliitossa olla voi.

Monesti Orjo vavisten ja likomärkänä ruumiiltaan, kysyi itseltään,

Mirjamin poistuttua, oliko kaikki totta, mitä hän oli tehnyt, mitä

hän oli sanonut.

"Minä olen hullu!" --

Tyynenä hetkenä hän sitten älysi että raivokohtaukset johtuivat

pitkällisestä hermojen pingoituksesta ja sydämen hauteluista, surusta

ja vähitellen kerääntyneiden katkeruuksien sarjasta. Täytyi johonkin

_purkaa_ itseänsä! Miksi ei Mirjam sitä ymmärtänyt? Miksi ei Mirjam

häntä _varonut?_ Miksi ei hän käyttänyt naisellisia kykyjään? Mieshän

on peto -- jos hänessä peto herätetään, mutta nainen on leijonan

kesyttäjä... eikö Mirjam ole niitä naisia, joka _sen ymmärtää_?...

Samoin on Mirjaminkin laita. Hänenkin sydämeensä kerääntyi

katkeruuden muruja sellainen kasa että niiden jonakin päivänä täytyi

purkaantua. Ja vaimo piti luonnollisena _purkaa kaiken miehelleen_

-- kaiken, mitä hän tunsi kaunaa maailmaa vastaan. Mies piti

sydämettömänä että hänet sotkettiin asioihin, joihin hän ei kuulunut.

Ja siitä hän aina lopuksi, turhaan varotettuaan, suuttui vaimolleen.

* * * * *

Kuinka äärettömästi he kumpikin siitä kärsivät että olivat sortuneet

toisiaan ankarasti arvostelemaan!

Aviomiehelle tuli hetkiä, jolloin hän sydämensä syvyydestä etsi

pelastusta sanomalla ainoastaan:

-- Mirjam, eroa minusta. Minun käy sinua _sääli_.

Taikka hän sanoi näin:

-- Minä eroan sinusta. Näin on _synti_ elää. Parempi pelastaa

sirpaleita kuin antaa koko laivan mennä haaksirikkoon.

Mutta ei kumpaakaan tapahtunut. He repivät turhaan itseään irti

toisistaan.

-- Mikset sinä matkusta, oi Jumala! Taikka pakotatko minut

matkustamaan!

Väliin otti Mirjam ääneti vastaan kaikki Orjon raivosyytökset. Ja se

liikutti aviomiestä vielä enemmän.

Usein hän ärtyneenä Mirjamin äänestä ja suuttuneena jostakin pienestä

epäjärjestyksestä talossa taikka piston saaneena Mirjamin vihaisista

silmäyksistä, paiskoen ovia ja hyvästiä sanomatta, kovia sanoja

huudellen, _pakeni pois kotoaan_ ja viipyi yön kylällä. Mutta heti

kun hän oli päässyt matkan päähän, valtasi hänet ääretön _katumus_

ja tuska ja hän tahtoi kääntyä takaisin. Eikä kuitenkaan koskaan

kääntynyt.

Hän ikäänkuin uhmasi koettaa, kuinka paljon mies kestää omia

syntejään.

Ja kulki _kuin pahantekijä_ kylällä. Kummallista ettei häntä

vangittu...

Vierasten ihmisten parissa hän ikäänkuin selveni siitä kauheasta

humalasta, jossa hän eli kotona. Hermohumalluksesta...

314 314

Ja silloin astui Mirjamin haamu hänen eteensä aivan toisena kuin

kotona.

Silloin hän vasta aina muistikin että Mirjamhan oli raskaana ja että

raskaaksi tulo oli tapahtunut vasten hänen hartainta haluaan.

Ja hän päätti sietää tyynellä pontevuudella Mirjamin epänormaalisia

mielenosoituksia.

"Huomispäivästä alkaen! Huomisaamusta!"...

33.

Maaliskuun illan kuutamossa oli Orjo kylältä yllättänyt nuoren tytön,

joka iloisesti huudahtaen tarttui hänen käteensä ja puhutteli häntä

kuin omaa veljeä. Aviomies hieman säpsähti tätä tuttavallisuutta ja

ystävällistä ääntä -- siitä oli niin pitkät ajat kun kukaan syrjäinen

nuori neito häneen oli huomiotaan kääntänyt ja erämaan elämän

yksipuoliset olosuhteet olivat painaneet hänen olentoonsa ikäänkuin

jotakin virallista kovaa. Hän vastasi tytön tervehdykseen jäykästi ja

katsahtaen häneen vierastavasti sanoi:

-- Oihonna! Oletpa tainnut kasvaa sitten viime näkemästä?

Tyttö nauroi niin että valkoiset hampaat näkyivät. Hän oli juuri

täyttänyt kaksikymmentänsä ja oli kukoistavimmallaan. Hän oli

nuorempana hiukan pelonsekaisella kunnioituksella kohdellut sisarensa

miestä, joka oli häntä lähes toiset kaksikymmentä vanhempi, mutta nyt

hän jonkunlaisella iloisella varmuudella katsoi lankoansa, joka siinä

seisoi hänen edessään hilpeän helakassa lappalaispukimessa.

-- Olen porolla postissa, selitti lankomies, -- ja ottaisin sinut

heti pulkkaani, mutta sinulla on tietysti kapsäkit ja koffertit

ja sen seitsemät hattuaskit, ja sentähden sinun täytyy ajaa

hevoskyydillä.

-- Hattuaskit! nauroi tyttö puuhkaansa heilutellen. Jätetään tavarat

kievariin ja minä lähden sinun kanssasi porolla.

-- Sinäkö porolla? kummasteli mies ivallisen terävästi. -- Tuskin

olet elämässäsi poroa nähnytkään?

-- En olekkaan, mutta saattaahan tuota kerran koettaa.

-- Hyvä on, neiti tekee siis hyvin ja lähtee pulkkaan.

He laskeutuivat pihalle, jossa sarvipää poro täysissä valjaissa

seisoi kytkettynä koivuun.

-- Miten tässä istutaan? ihmetteli tyttö.

-- Minun sylissäni, arvoisa fröökkynä kaupunkilainen.

-- Voi hirveätä... älä vain kaada minua. Orjo-hyvä! Ai...

Poro oli jo liikkeessä ja otteli komeata laukkaa alas rinnettä, josta

tie laskeutui järven jäälle.

-- Siunaa nyt itsesi ja pane buuat ja muffit nenäsi eteen ja pidä

suusi tukossa, muuten tierat lentävät kurkkuusi.

Tyttö oli niin hämmästyksissään kovasta vauhdista että vasta jäälle

tultua selvisi tajuntaan.

-- En olisi lähtenyt, jos olisin tiennyt!...

-- Jänisten kanssa on hauska ajaa, sanoi lankomies rauhallisesti,

hoputtaen vahvaa poroa, joka oli tottunut kahta henkeä vetämään.

Sitten hän ystävällisemmin lisäsi:

-- Ole nyt aivan rauhallinen, Oihonna, kaikki käy hyvin.

Kun olivat ajaneet metsätietä ja pitkien puiden varjot vilisivät

heidän ympärillään ja koko korpi hiljaisena seisoi kahta puolta tietä

edessään, virkkoi tyttö:

-- Voi kuinka piti sattua mainiosti. Näin kaunis kuutamoilta!... Sinä

kiidätät minua kuin mikä ritari linnaasi.

Mutta Orjo ajatteli itseksensä pitäen tyttöä väkinäisesti sylissään:

"Mitähän tuokin letukka erämaan kuutamosta ymmärtää."

Kuitenkin hänestä tuntui jollakin tavoin mieluisalta että sai opastaa

Oihonnaa Korpilinnaan ja että tyttö uhmaten oli suostunut porokyytiin.

Samalla häntä vihlasi joku onea tunne. Aivankuin hän nyt vasta,

yhdeksän vuoden avioliiton jälkeen, olisi herännyt oivaltamaan että

todella oli aviomies ja yhteen ainoaan naiseen sidottu. Ettei saanut

kääntää mitään huomiota nuorten neitojen ulkomuotoon, solakkaan

vartaloon, neitseellisesti ulospäin ponnahteleviin jalkoihin, huulten

hymyyn, äänen sointuun ja silmien säteisiin.

Surunsuloiset muistot hivelivät ikäänkuin kiireesti hipaisemalla

käväisten hänen sydämessään, hän muisti oman nuoruutensa tuhannet

haaveilut, nuoruuden kärsimykset, vihdoin kihloihin menonsa nuoren

suomalaisen neidon kanssa, muisti hurmaavat nautintonsa ja sitten...

yhtäkkiä... koko entisen elämän vastapainoksi töksähti _nykyisyys_. --

-- Onko Mirjam terve? Ovatko lapset terveet? Nyt vasta Oihonna

kyseli. Orjo vastasi hänen kysymyksiinsä aivankuin kaikki hänen

kodissaan olisi paraatikunnossa. Hän iloitsi Mirjamin puolesta, joka

aina kaipasi sisariaan.

Poro juoksi hurjaa vauhtia, tie muuttui mutkaiseksi, kuoppaiseksi

ja pulkka nakkelehti kovasti. Yhtäkkiä he molemmat paiskautuivat

suin päin kinokseen ja poro pyörähti ympäri jääden kiinni ajajan

kintaaseen.

Orjo koppasi tytön kinoksesta ja naurahti:

-- Pulkassa istuessa ei saa ajatella mitään. Me kai ajattelimme

molemmat. Sentähden kuperruttiin. Sattuikos sinuun?

-- Ei mitään. Huh!...

-- Kohta päästään perille.

Poro harppaili vilkkaasti, sen kaareilevien sarvien varjo liiteli

kuin monipäinen kummitus pitkin tien kallasta, tiuvut helisivät

kileän kirkkaasti ja kevättä tuoksuva hanki kimmelsi miljoonina

salaperäisinä jalokivinä.

Korpilinna kohosi heidän eteensä kuin satulinna kuutamon sylistä...

-- Näinkö suurenmoinen koti Mirjamilla ja sinulla on? huudahti tyttö.

-- En ollut tällaista kuvitellutkaan. Totta tosiaan!

-- Ole hyvä ja astu sisään!

Mirjam juoksi avopäin portaille ja huusi iloisesti tuleville:

-- Onko Oihonna siellä?

-- On, on, terve! kuului vastaan hyökkäävän siskon ääni. -- Kuule

Mirjam: minäkin tulin porolla!

* * * * *

Mirjam otti huostaansa Oihonnan, ja usein yksin maatessaan

huoneessaan kuuli Orjo sisarusten puhelevan myöhäiseen yöhön saakka.

"Se nyt on sitä heikäläisten rupatusta", arvosteli mies itsekseen.

Hän ei ollut kääntänyt tyttöön sen suurempaa huomiota. Ainoastaan se

maaliskuun kuutamoilta, jolloin oli tuonut Oihonnan poron pulkassaan

ja jolloin olivat kaatuneet kinokseen, oli jollakin tavoin pamahtanut

miehen mieleen.

"Reipas tyttö", arvosteli lankomies, "mutta aika äkäpussi."

Jokapäiväisen elämän hyörinässä hän näet silloin tällöin oli saanut

nuoren kälynsä suusta kuulla kiivaita vastaväitöksiä, jotka väliin

saivat hullunkurisen huiman muodon.

-- Riippuu siitä, kuinka _minä_ tahdon! oli tyttö painostanut. --

Minä saan menetellä aivan niinkuin _minä_ haluan. Yleisöllä ei ole

minkäänlaista tekemistä sen asian kanssa! Auki tai kiinni! Kylässä

tai kotona!

Oihonna oli näet juuri farmaseuttitutkintonsa suorittanut ja se

oli hänen elämänsä ylpeys. Hän oli ollut ainoa tyttö, joka läpäisi

tutkinnoissa -- muut tytöt olivat saaneet repposet. Siitä oli hän

kerskahtaen kertonut sisarilleen.

Joskus kuuli Orjo Oihonnan tiuskaisten vastaavan Mirjamille. --

Huolimatta siitä että sisarukset intohimoisesti rakastivat toisiaan.

Joskus Orjoa Oihonnan käytös suorastaan suututti.

-- Jos neiti on rasittunut, niin laitetaan neidille oma huone

että saapi levähtää! sanoi hän kerran Mirjamin puolesta, joka oli

äärettömän kiitollinen, milloin vain Oihonna häntä auttoi lasten

hoidossa.

-- Minä en ole sinun piikasi! huudahti Oihonna puolestaan kerran

Orjolle. -- Minä en ole tullut teille halkoja kantamaan! Minä teen

mikä _minua_ huvittaa!

Ja niin Oihonna tekikin. Mikä häntä huvitti, joskus halonkin

kantaminen -- sitä hän vain teki. Jos häntä yhtäkkiä huvitti heittää

työnsä kesken, niin hän hyvällä omallatunnolla pukeutui prameaan

kyläpukuun ja läksi vierailemaan. Mirjamin kohtaloa hän sentään

säälitteli. Ja ainoastaan se hänet ajoi takaisin, varsinkin jos hän

sattui saamaan jonkun kylän herroista itseään saattamaan. Silloin

hän saapui iloisena ja komeana Korpilinnaan, loistavin silmin ja

tyytyväisenä osaansa. Oihonna aivan intohimoisesti kaipasi herrojen

seuraa. Ne olivat häntä kohtaan aina niin huomaavaisia ja kertoivat

"fiksuja" juttuja. Ja "sakissa" oli niin hauska humpsailla visiitiltä

visiitille.

Sitten oli Oihonna viikkokausia käymättä Korpilinnassa.

Kevätjäiden aikana Orjo hänet houkutteli taas tulemaan Korpilinnaan,

koska Oihonna toistaiseksi oli vapaa virastaan ja sai matkustaa

maailmalle milloin halusi. Oihonna suostui entistä nöyrempänä

auttelemaan Mirjamia, jolla ei ollut kyllin pelastusta palvelijoista.

Mutta herroistansa ei tyttö hevillä luopunut. Hän laittoi aina niin

että niitä oli hänen ympärillään. Muuten oli inhoitta van ikävää.

Paitsi jos sai lukea romaania. Mutta pienet seikkailut erämaan

karussa luonnossa tuntuivat hauskoilta. Tässä luonnossa oli jotain...

sähkönsekaista...

Orjolle jäi mieleen miten hän taas opasti Oihonnaa läpi synkän korven

pitkin metsäpolkua, kun ei vielä veneellä päässyt. Tytöllä oli

selässään kantamus vaatteitaan, mutta Orjolla oli raskas taakka.

-- Anna omasi minulle, kyllä tämä mies on tottunut kuormia kantamaan,

-- kehoitti hän tyttöä, kun olivat levähtäneet kaatuneen hongan

päällä.

Mutta Oihonna ei antanut. Suurin osa hänen tavaroistaan oli jo alussa

tuupattu Orjon laukkuun. Ja Orjon kukkaroon oli tyttö työntänyt

rahansa.

-- Minulla ei ole taskua!

-- Niin, milloinka naisilla on taskut? oli lankomies murissut. --

Tahtoisinpa nähdä senkin päivän valkenevan että naisella olisi yhtä

monta taskua kuin miehellä!

Oihonna oli vain nauranut. Hänen jalkansa nousi niin keveästi

kivisellä metsäpolulla. Ja hän saattoi väsymättä seurata nopeasti

Orjoa. Posket hehkuivat.

-- Olet sinä melkoinen kävelijä, kehui lankomies. -- Mirjamia minun

aina täytyy odottaa.

-- Eikö Mirjam pysy sinun perässäsi? ihmetteli Oihonna.

He olivat pitkän aikaa ääneti. Orjolla teki mieli mainita jotakin,

mutta hän ei kertonut mitään.

Hän sanoi ainoastaan:

-- Taas sitä tullaan kotiin. Mikähän ne kaikki työt siellä... Minulla

olisi niin hirveästi tehtäviä, kattojen maalaukset, ovien ja akkunain

maalaukset, pihan raivaukset. Ja kohta pannaan koko talo nurin, kun

aletaan lattioita ja laipioita korjata. Pitäisi tässä kalastaakkin.

Mikähän tästäkin kesästä tullee. Se kai menee vilahtamalla vaan.

Vielä hän lisäsi:

-- Taitaa tulla levoton kesä. Mirjam ja lapset saavat siirtyä

muutamiksi viikoiksi saareen.

-- Sinäkö jäät yksin Korpilinnaan? kysyi Oihonna hajamielisesti.

-- Niin kai, vastasi Orjo.

Hänestä tuntui jollakin tavoin turvalliselta että Mirjamin sisko

tuli heidän perheensä jäseneksi. Oli hänellekkin, Orjolle, mielen

vaihteeksi. Itse hän sitä ihmetteli.

-- Mitä sinä Oihonna tyhjää kiirehdit maailmalle?

-- Ei, kyllä minä lähden juhannuksen jälkeen, sanoi tyttö.

He saapuivat taloon.

-- -- --

Orjo riehui kovissa jätkän töissä kiipeillen talonsa katolla. Illoin

hän pitkin sinistä kevätjäätä lykkäsi pienintä venettä saaren sulaan

kokien rysiään, joista sai suuria haukia. Eräänä lauvantai-iltana,

kun sauna parhaillaan tupruutti sakeata sauhua, viskasi Orjo

jättiläissiveltimensä maahan ja huusi naisille:

-- Tulkaa katsomaan nyt! Jäät lähtevät ja katot ovat punaiset.

Järvellä kävi kohina kuin koskessa. Soristen ja omituisesti mylvien

pakenivat jäät tuulen ahtaminapa salmi aukeni sulanleveänä uutistalon

eteen.

-- Oihonna, lähdetkö rysille?

-- Voi lähden! Vai lähteekö Mirjam? kysyi tyttö.

-- Mene vaan Oihonnan kanssa! Hän pitää soutelemisesta, sanoi Mirjam,

seisoen rannalla avopäin ja väljässä puvussa. Toiset lähtivät.

-- Minä soudan!

Soutaessaan tyttö pyrskähti nauruun.

-- Mikä nyt?

-- Nenäsi on maalissa!

-- Se ei ole ensi eikä viime kerta. Kohtahan sauna joutuu, arveli

lankomies.

Hän hieroi kuitenkin kasvonsa puhtaiksi kylmällä vedellä ja sanoi

sitten:

-- Housujani minä tässä en rupea pesemään. Työmies on työnsä

karvainen.

He saivat saaren rannasta seitsemän haukea. Oihonna käänsi päänsä

pois joka kerta kun Orjo tarttui puukkoonsa pistääksensä hauvin

kuoliaaksi. Ilta-aurinko välkkyi niin somasti laineilla, jotka

aivan kuin opettelivat liikkumaan talven kangistuksesta päästyään.

Pajupensaat rannalla näyttivät jollakin tavoin houkuttelevilta.

-- Voi, eikö käväistä saarella? ehdotti Oihonna.

-- Käväistään vaan.

Äänettöminä kävelivät he ylös leveätä polkua pienten majojen luo.

-- Tiedätkö Oihonna että tämä polku on Mirjamin ja minun raivaama.

-- Niinkö?

-- Silloin kun ei ollut yhtään lasta...

-- Kyllä te mahdoitte täällä nauttia? sanoi Oihonna.

-- Nautimmepa hyvinkin. Mirjamilla väliin ei ollut hamettakaan

päällään.

-- Nyt sinä narraat! nauroi tyttö.

"Jos hänelle kertoisi kaikki", ajatteli aviomies itsekseen. "Olisi

soma nähdä hänen hämmästyksiään, nuoret tytöt ovat niin riivatun

uteliaita ja kuitenkin niin tavattoman tekopyhiä. Oihonna tuskin

uskoisi, jos kuulisi Mirjamin aviosalaisuuksista."

Hän ei sanonut mitään. Näytteli vain Oihonnalle kalamajaa, keinua ja

omaa tupaansa, jonka oveen oli orjanruusukiehkuran sisään maalattu

sanat:

"_Erakon pyhäkkö_."

-- Mutta sinähän olit jo naimisissa silloin kun tämän tuvan rakensit?

kummasteli tyttö.

-- Ihminen voi naimisissakin olla erakko, sanoi Orjo hiljaa.

Sitten he eivät taas kotvaan puhuneet. Pois lähtiessä Orjo virkkoi:

-- Tämä saari kätkee paljon suloisia ja surullisiakin muistoja. Yksin

käyden minä täällä... kuljen aivan kuin hautausmaalla.

-- Sinä, Orjo, otat kaikki niin raskaasti, huomautti tyttö

sydämellisesti.

-- Hm, pani lankomies.

He astuivat veneeseen. Mutta kaukaa tuulen ajamat jäälautat olivat

uudestaan tukkineet salmen ja rysiltä palaajain täytyy kiertää niemen

kautta.

Hauska heistä vain oli kummastakin tämä ensimäinen vesiretki tänä

suvena. Ja Mirjam oli ihmeissään, kun sai niin paljon suuria haukia.

-- Sauna on valmis! ilmoitti hän. -- Sinäkö Orjo menet ensiksi?

* * * * *

Sitten he, Oihonna ja Orjo, tyttö ja mies, useinkin olivat yhdessä

milloin kalalla, milloin kylällä. Oihonna alkoi yhä enemmän luottaa

sisarensa mieheen ja Orjo puolestaan piti kälyänsä hauskana

seuratoverina, jolle saattoi rupatella mitä milloinkin ja joka

mielenkiinnolla kuunteli varsinkin miehen kertomia rakkausjuttuja.

Kertoipa Orjo väliin omistakin, nuorenmiehen aikuisista

rakastumisistaan ja "suhteistaan" niin avomielisesti että Oihonna

silmät suurina häntä ihmetteli:

-- No se on tuo Orjo!

-- Ihan totta! toimitti toinen. -- Mitä syytä minulla olisi salata

mitään. Nämähän ovat minun ihanimpia muistojani -- nyt jälestäpäin.

Minä rakastin _sitä tyttöä_ niin sydämeni pohjasta, minä en nähnyt

mitään muuta aurinkoa maailmassa, hän oli minun tulipunainen kukkani

päivän touhussa ja yön hourussa, minä kirjoitin hänelle tulisia

kirjeitä, hän vastasi minulle yhtä suloisesti, minä tahdoin mennä

naimisiin hänen kanssaan ja kuitenkin --

-- No mikset mennyt, hupsu?

-- Älä sano hupsuksi, Oihonna -- se oli vakava sielullinen prosessi.

Minä en kertaakaan häntä suudellut, vaikka niin kauheasti halutti.

Voi sinua Orjo, kun semmoista kerrot!

-- Johan sanoin että voin kertoa kaiken. Kun ihminen on täydellisesti

voittanut jonkun kärsimyksen, niin voihan siihen vapaasti koskettaa.

Mutta silloin --

-- Oliko hän kaunis!

-- Komea kuin ruhtinatar! Ja kenties hän olikin -- ruhtinatar.

-- Ajatteles Orjo! huudahti tyttö.

-- Niin, ajatteles, Oihonna!

-- Mutta miksi ihmeessä sinä hänet hylkäsit?

-- Niin! Kysy sitä ja sano se! Se kirottu patriotismi. Meidän

hyvinkouluutettu kansalliskiihkomme. Kielieroavaisuus ja niin

edespäin. No, ei puhuta, sanoi Orjo hiukan synkeänä.

-- Ahaa, kadutpas! letkautti tyttö.

-- Kadun, Oihonna, ainoastaan sitä etten kertaakaan suudellut enkä

syleillyt sitä ihanaa naista. _Sitä ihanaa ruhtinatarta!_

-- Hyi, sinua, Orjo! huudahti taas tyttö.

-- Hyi, sinua Oihonna, _sinä_ et ymmärrä mitään!

-- Miksi siis kerrot minulle, koska minä en muka ymmärrä?

-- Siksi että se sinua huvittaa.

-- Olet kenties rakastanut muitakin kuin sitä?

-- Herranterttu, Oihonna, olenhan toki. Voin laskea rakastamani tytöt

sentään yhden käden sormilla, ja se ei suinkaan ole paljon näin

sydämelliselle miehelle. En ole koskaan ollut Don Juan...

-- Miksi et niiden toisten kanssa sitten joutunut naimisiin?

-- Samasta kirotusta syystä: en päässyt koskaan niin sanoakseni

_lihaan ja vereen asti_ -- en koskaan _uskaltanut suudella_.

-- Hyi sinua, Orjo!

-- Ja minä sanon: hyi sinua, Oihonna, ettet älyä elämän pyhimpiä

sala-aarteita. Minä en sinulle kerro, _mitä_ se on merkinnyt nuoren

miehen elämässä ettei ole kulkenut ja suudellut tyttöjä niinkuin

sinun liehtarisi.

-- Minun!?

-- Niin. Sinä tietysti tahdot nekin salatuiksi.

-- Se on jokaisen oma asia! sanoi tyttö säihkyvin silmin, joista

leimahti ikäänkuin uhmaa: "älä vain kajoa minun salaisuuksiini!"

-- Tietysti! lopetti Orjo.

Näin he juttelivat ja leikkiä laskivat. Orjo tunsi itsensä niin

vapaaksi Oihonnan seurassa.

"Kummallista!" hän ajatteli. "Tuommoinen iso tytön möhkäle vaan ja

kelpaa minulle sielun ruuaksi täällä erämaassa."

Joskus oli heillä pieniä salaisuuksia Mirjamin suhteen silloin kun

Mirjam oli hermostunut. Piti esimerkiksi salata vieraiden tulo

Korpilinnaan ettei Mirjam nostaisi hälinää.

-- Se on parempi ettei Mirjam tiedä mitään.

-- Niin onkin! myönsi Oihonna.

Ja kerrankin he verkonlaskusta sateella soutivat sovittuun paikkaan

vahtimaan kirjelippua, jossa vierasten tulo seuraavana päivänä oli

ilmoitettava. Mirjam torui heitä pitkästä viipymisestä aavistamatta

syytä.

Mutta kun vieraat sitten saapuivat odottamatta, niin Mirjam

pani toimeen ikävän mielenosoituksen ja suututti kylän rouvat

pahanpäiväisesti. Josta Oihonna puolestaan vannoi Orjolle,

että hän ei ikinä enää rupea salaamaan Mirjamilta ihmisten

vieraissakäynti-aikomuksia. Mutta Orjo sanoi:

-- Tekipä niin tai näin, kummassakin tapauksessa Mirjam pitää

hälinää. Voi, kuinka se on ikävää.

-- Eihän se niin kummallista ole, puolsi Oihonna sisartaan. -- Teillä

on talo nurin, joka huonetta korjataan ja Mirjam odottaa lasta.

-- Mutta Mirjamin tylyys vieraille aiheutuu ainoastaan turhamaisesta

ylpeydestä, väitti Orjo Miksi pitää olla niin korska ettei saata

ottaa vieraita vastaan olosuhteiden mukaan? Varsinkin kauniina

kesäpäivänä. Kun kerran isäntä ottaa, niin ottakoon emäntäkin. Se

on tyhmä vieras, joka kaipaa hienoa salonkia luonnon helmassa. Minä

tahtoisin että Mirjam asettuisi luonnolliselle kannalle...

Aviomies todellakin kärsi siitä että hänen vaimonsa aina vieraan

tullen ajatteli vain salonkia hyviä leipomuksia ja kaikkea ulkonaista

prameutta unhoittamalla ihmissydämet. "Voiko hän olla minun vaimoni?"

kysyi aviomies itseltään, "joka takertuu mokomiin vähäpätöisyyksiin."

Mirjamin katkeruus kävi päivä-päivältä hänelle raskaammaksi kestää.

Ja hän huomasi että Oihonnaakin se rasitti. Kesän tullen oli Oihonna

useana iltana lykännyt venheen vesille ja paennut pikku Mailan ja

Sirkan kanssa saareen yöksi. Joskus tapahtui että Orjo saattoi

neitosta saareen ja istui hänen kanssaan saaren tuvassa myöhään

yöhön asti. Molemmat olivat silloin tavallista vähäpuheisemmat ja

katselivat salakaihoavin silmäyksin tyynen ulapan taa laskevaa

aurinkoa. Sitten nousi Orjo äänettömänä, hyväili telmiviä pieniä

tyttöjään ja ojensi kätensä Oihonnalle. Oihonna tarttui vähän

kummastellen lankonsa käteen.

-- Hyvää yötä.

Orjo souti mietteissään taloonsa Mirjamin luo. Harvoin he enää

nukkuivat yhdessä. Saattoi tapahtua että kumpikin yösydännä hiipi

toisensa vuoteeseen hellänä ja pelastusta etsivänä, uinaili muutamia

tunteja käsivarsi kierrettynä puolison ympäri, mutta aamulla taas oli

kaikki kuin sumua, satua, unta...

Talouden hoito, meluavat lapset ja raskaana olo -- ne rasittivat

Mirjamia ja tekivät hänestä katkeran perheen äidin, jonka rakastavaa

sydäntä Orjo ei enää löytänyt jokapäiväisen elämän hyörinästä.

Aviomies vaati että naisen sydämen piti näkyä arkielämän kaikissa

ilmiöissä eikä hän ottanut syykseen vähimmässä määrinkään Mirjamin

surkeutta.

-- Jos et jaksa elää, sanoi hän aina uudestaan, niin heitä kaikki

ja lähde pois kotoa. Minä kyllä tulen toimeen jonkun aikaa ilman

sinuakin. Lähde kultani, lähde Jumalan nimessä, pelasta itsesi ja

minut -- sillä _näin on synti elää_ ja näin vain epäsopumme yhä

kasvaa. Vai pitääkö minun sinut väkisin toimittaa pois niinkuin

mielisairaan?

Mutta Mirjam ei lähtenyt. Hänen oli vastenmielistä ajatella

poismatkustusta. Hän rakasti ja vihasi omaa kohtaloansa, rakasti ja

vihasi yhtaikaa eikä selvästi tajunnut asemaansa.

Kuinka sanomattomasti hän olisikaan toivonut _että_ mies nurisematta

olisi sietänyt hänen kaikkia purkauksiaan ja pahoja tuuliaan! Silloin

hän vasta häneen olisi kiintynyt! Mutta Orjo osasi olla niin ankara.

34.

Juhannusaatto!

Aurinko paistaa tulikuumasti Korpilinnan etelärinteeseen. Järven

laineet kimaltelevat kirkkaasti. Koivun lehvät lemuavat. Käki

kukkuu. Tuomi tuoksuu Ulpukkasaaren rannassa. Hietikot heloittavat.

Iloiset purjeet pilkoittavat ulapalla. Syrjäkorven kansa soutelee

ja purjehtii kovalla äänellä puhellen pitkissä venheissänsä

kirkkorantaan. Joka suunnalta näkyy venheitä ja purjeita. Juhla-aaton

tunnelma tarttuu kaikkiin. Köyhänkin mökin ukko ottaa aitasta

eheimmän takkinsa ja työntyy juhlille. Satoja ihmisiä soutaa

Korpilinnan sivu.

Orjo istuu alastomana uimahuoneensa sillalla ja paistattelee itseään

päivän paahteessa. Sitten hän hyppää veteen ja sukeltaa. Hän on juuri

saanut ensimäisen lattian maalatuksi -- nyt täytyy joutua juhlille.

Pikkutytöt ja Jormo puetaan myös juhlapukuihin. Mirjam ja Oihonna

ovat pari päivää ommelleet. Lapset juoksevat iloisina ylös portaita

näyttämään itseään isälleen.

Orjo katselee pienokaisiaan, heidän kesäisiä pukujaan, nauharuusuja

ja polvihousuja ja sanoo:

-- No kylläpä te nyt olette koreat.

Pikku Maila keikahuttaa päätään ja kysyy:

-- Olemmeko me isän mielestä liika hienot?

"Liika hienot!" Mistä ihmeestä arvaa viisivuotias tyttö noin kysyä?

Orjo pukeutuu itsekkin ulkomaalaiseen polvihousupukimeensa, pistää

jalkaansa lumivalkoiset urheilujalkineet, miettii hetken ottaakko

ylioppilaslakki vai korea töyhtöhattu, ja rientää rantaan nostamaan

purjetta. Punavalkoinen purje liehahtelee iloisesti, kutsuvasti

rannassa, venheen punainen laita loistaa siniaaltoja vasten. Kaikki

näyttää tänä päivänä niin lupaavalta.

Orjo tuntee itsensä nuorekkaaksi. Hän on reippaalla tuulella, hän on

tehnyt työtä koko viikon -- kannattaa levähtää juhlapäivinä. Hän on

miehuutensa parhaassa iässä.

Mirjam ei halua lähteä juhlille. Hän jääpi -- hänenhän täytyykin

jäädä -- kotimieheksi Erhoa hoitamaan. Piika Kaijakin kun lähtee...

-- _Kukapas muu jäisi!_ Et ainakaan sinä! sanoo Mirjam Orjolle. Siinä

on hiukan surullista katkeruutta hänen äänessään.

Oihonna astuu venheeseen lumivalkoisessa pukimessa, lumivalkoiset

kengät jaloissa.

Venhe irtaantuu rannasta, purje pullistuu, lapset heiluttavat

käsiään äidille, joka seisoo surullisena rantakivellä. Nopeasti

etääntyy pursi rannasta myötätuulen painamana kohti iloista ulappaa.

Orjo pitelee melaa ja purjetta, hänen sielussaan on Mirjamin kuva,

_Mirjamin, joka jäi seisomaan rantakivelle_, silmissään hellä loiste

lapsille...

Mutta Orjon edessä teljolla istuu Oihonna, nuori, elämään vielä

väsymätön neito, nuoruutensa kukoistuksessa.

Ja Orjo, joka pitelee melaa, ei voi olla katsomatta Oihonnaa suoraan

silmiin. Tyttö katsoo vastaan.

Orjosta tuntuu että on suloista katsoa Oihonnan silmiin. Kuka oikein

on Oihonna?

... Aivan kuin mies sitä ensi kerran miettisi. Miksi hänen on

jollakin tavoin _hyvä olla_ Oihonnan kanssa? Ei mitään hermostusta.

Oihonna hoitelee niin hellästi Orjon lapsia -- aivankuin ne olisivat

hänen omiaan.

Orjo puristaa melaa ja kiinnittää purjetta, venhe lentää, kokka

hyrskii. "Miksi ei Mirjam ole samanlainen kuin Oihonna?"

Aviomies ei voi olla vertailematta sisaruksia. Ja vaikka hän tietää

että lasten synnyttäminen muuttaa useimmat tytöt toisen näköisiksi,

niin hän sittenkin tunteessaan kapinoi että Mirjamkin on muuttunut.

"Vaimo on kautta vuosituhansien vaimo", ajattelee hän viihdyttäen

itseään. "Me miehet rakastamme vaimojamme niinkauvan kun he meistä

ovat viehättävät, mutta emme suinkaan läpi elämän. Napoleon oli

kenties oikeassa tunnustaessaan että mies vaimonsa raskauden aikana

kaipaa toistakin naista. Tuo ikuinen riitakysymys. _Minä_ en ikinä

uskonut tulevani sille asteelle! Ja _nyt_ kuitenkin... aivankuin...

tunnustan ainakin haaveilevani..."

Venhe kiitää, aallot hyrskivät.

-- Eikös olekin mainiota? kysyy Orjo.

-- No on totisesti! vastaa Oihonna. -- Sinä istut siellä perässä kuin

mikä prinssi töyhtö päässä.

-- Entäs sinä siellä keulassa? Aivankuin olisit konserttiin menossa.

Primadonna!

-- Ohoo!

Oihonna ei osannut vähääkään laulaa. Orjo muisti sen ja hänessä

välähti taas vertaus: "Mirjam sentään laulaa niin kauniisti. Mirjam

on siinä suhteessa lahjakkaampi, naisellisempi. Eivätköhän ne

naiset, joilta puuttuu laulun lahja, ole jollakin tavoin sydämeltään

vajanaiset?"

"Mutta Oihonna _pitää_ laulusta. Hänen sydämensä kaipaa suloisia

säveliä. Kerran soitteli Orjo hänelle yli salmen lämpimänä kesäaamuna

ja Oihonna kuunteli saaren akkunassa. Vai voisiko se olla hänessä

vain muotia?"

-- Lapset, lapset, ei saa nousta laidalle!

Iloisesti halkoi venhe viivasuoraan yli ulapan ja laski vanhaan Orjon

lapsuudentuttuun valkamaan.

Vanhan pappilan metsä tuoksahti niin suloiselle, kun Orjo ja Oihonna

kolmen lapsen kanssa nousi ylös kartanoon, joka upeili kukkivien

suurten tuomien takana vihantien peltojensa ja nurmipiennartensa

keskessä. Akkunan alla oli valkoinen ruusupensas, ja Orjo ja Oihonna

taittoivat sivumennen itselleen juhannuskukat rintaan.

-- Ohhoh! vastaanottivat vanhukset, sieltäpä koreina tullaan. Eikö

Mirjam olekkaan mukana? Ja lapsikullat...

* * * * *

Orjo ja Oihonna olivat palanneet kylältä, jossa ei mitään juhannuksen

viettoa ollut näkynyt. Heti kun aurinko painahti metsän reunan taa,

tuli yö viileäksi. Heitä hiukan vilusti ohuissa pukimissaan.

Vanha pappila nukkui. He kiipesivät yläkertaan, jonka pohjoispäässä

oli kummallinen kaksiosainen huone, joista toinen oli pimeä ja

alempana, toinen avara ja valoisa. Huoneita erotti toisistaan

ainoastaan suuri, läpinäkyvä, verhoton _lasiovi_. Orjon ja Oihonnan

saapuessa Korpilinnasta oli vanha ruustinna sanonut: Tehän olette

yhtä perhettä, saatatte nukkua pohjoispäässä molemmat.

Orjolle oli vuode tehty pimeään huoneeseen, Oihonnalle valoisaan;

lapset makasivat perempänä.

Orjo ja Oihonna, kiivettyään yläkertaan, menivät molemmat ensiksi

valoisan huoneen akkunaan. Se oli sellainen akkuna, jonka ääreen

jokaisen täytyi mennä ennenkuin aikoi nukkumaan.

-- Katso Oihonna, katso tätä erämaan juhannusyön näköalaa! puheli

Orjo puolittain kuiskaamalla. -- Katso tuota kaukaista järven selkää,

katso tuota totista rämekorpea, katso pientaren pihlajia ja noita

ikuisia pappilan riihiä. Tätä olen lapsuudestani saakka ihmetellyt,

_mitä_ tämä kaikki sisältää. Ja tiedätkö, mitä siinä on!

-- Mitä siinä sitten on? kysyi Oihonna tuijottaen kesäyön valkeuteen.

-- _Alakuloisuutta!_ Ei mitään muuta kuin alakuloisuutta! saneli Orjo

itsekkin alakuloisena. -- Pohjatonta, muuttumatonta erämaan kankeata

henkeä. Tekee mieli hypätä akkunasta alas heilimöivään ruispeltoon ja

huudahtaa: herää kirottu velho!

-- Sinähän nyt kummasti puhut, Orjo!

-- Puhunko, Oihonna?

Orjo etsi tytön katsetta. Tyttö katsahtikin häneen ja Orjo koetti

tunkeutua syvemmälle sinne, jonne päästään ainoastaan silmien valon

kautta.

Mutta tyttö ikäänkuin säpsähti: "älä huoli kulkea niin syvälle." Hän

sulki äkkiä silmiensä portin, jonka jokainen neitsyt paiskaa kiinni

milloin pelkää varkaita.

Oihonna haukotteli toverillisesti ja ojensi kätensä:

-- Hyvää yötä Orjo! Mene nyt nukkumaan!

Orjo tarttui tytön käteen ja sanoi leikillisesti:

-- Lasiovenko taa?...

Oihonna ei mitään sanonut.

Orjo silmähti ympärilleen. Siinä makasivat hänen lapsensa niin

suloisesti punoittavin poskin vuoteissaan. Lasioven edessä seisoi

tavattoman leveä, kahdenmaattava vanhanaikuinen sänky, joka

nähtävästi tällä kertaa oli aijottu Oihonnaa varten. Nurkassa, hiukan

lasioven suojassa, oli tosin yksi varavuode pakkilaatikkojen päällä,

mutta sen makauksia ei oltu järjestetty. "Tuossa leveässä vuoteessa

me makasimme Mirjamin kanssa, silloin kun meillä ei vielä ollut

lapsia", muisti Orjo. "Ja meistä se oli maailman suloisin sänky",

lisäsi hän ajatuksissaan ja huokasi huoneen täydeltä.

-- Mitäs huokailet? tokaisi tyttö tahallaan proosallisesti.

-- No en kerrassa mitään! pani toinenkin tarttuen taktiikkaan.

Ja hän astui huolimattomaksi tekeytyen pimeään huoneeseen ja

riisuutui nopeasti.

Mutta hänellä oli äärettömän ikävä. Tällainen juhannusyön vietto

oli hänestä järjetöntä. Sydän kaipasi jotakin iloisempaa, jotakin

vapauttavampaa.

Hän makasi vuoteessaan ja häneen tuli omituinen hermokuume eikä

hän voinut nukkua. Hiki vuoti virtanaan hänen ruumiistaan. Hän

tahtoi pestä ruumiinsa, mutta huomasi ettei pesukojeita ollut hänen

huoneessaan, ne olivat kaikki lasioven takana. Hän oli siitä jollakin

tavoin hyvillään.

Lasioven läpi näkyi se leveä sänky ja hän kuvitteli Oihonnan siinä

nukkuvan. Hän tuskin uskalsi katsoa suoraan lasioven läpi, ettei

Oihonna tuntisi hänen katsettaan. Mutta yön kuluessa hän huomasi

ettei leveässä sängyssä ketään ollutkaan. Hän nousi lattialle ja

näki lasioven läpi Oihonnan nukkuvan nurkkavuoteessa. Miksei Oihonna

siis ollut mennytkään nukkumaan hänelle aijottuun sänkyyn, vaan oli

vetäytynyt syrjään? Orjoa tämä neidon ujous viehätti.

Ennenkaikkea hän tunsi että Oihonna oli neito. Miksi hän _nyt_ sen

niin tunsikin?

Hän pidätti hengitystään ja kuuli oman sydämensä rajun sykinnän. Nyt

-- komensi hän järkeään, mutta järjen tiellä oli joku ihmeellinen

jarru, hän ei liikahtanut, makasi vaan ja -- värisi hikimärkänä...

Ääretön ikävä häntä kalvoi, pohjaton toisen ihmisen kaipaus. Yön

tunnit kuluivat -- Orjo vaipui horrokseen, kummalliseen horrokseen,

josta ei itse ymmärtänyt, oliko se unta vai totta. Hän ikävöi, ikävöi

-- yhtäkkiä avautuu lasiovi ja Oihonna laskeutuu kirkkain silmin ja

hymyhuulin _hänen luokseen_, tulee vuoteen viereen, silittelee Orjon

päätä, kumartuu suutelemaan otsalle -- Orjo itkee liikutuksesta:

tule! hän kuiskaa, tyttö kulta! Tule ja lohduta!

Mutta silloin -- mitä tämä on? -- tyhjyys, pimeä huone...

Orjo säpsähtää: hieroo silmiään, -- _milloin_ Oihonna meni?

Hän _uskoo Oihonnan käyneen_, hän ei siinä löydä muuta kuin

luonnollisuutta ja hän siunaa, kuinka suloinen oli Oihonna ja

luonnollinen.

Hän uskoo Oihonnan _todella käyneen_ -- Jumala hänet muka lähetti,

kuuli miehen rukouksen, lähetti -- mutta tuskin tiesi tyttö

itsekään, mii _korkeampi voima_ hänet pani unessa tekemään. Näin hän

intohimonsa vallassa kuvittelee.

Hänen täytyy saada selko, _kävikö_ tyttö vai oliko hänen

tuntemuksensa horroslumousta. Ja Orjo nousee ja hiljaa naputtaa

lasioveen.

-- Oihonna!

Neidon vuoteesta kuuluu risahdus.

-- Älä säikähdä, Oihonna, -- sanoo Orjo miehekkään rauhallisesti --

minä käyn ottamassa _pesuvettä_.

-- _Käy vaan!_ sanoo Oihonna.

Orjo astuu sisään, menee pesukaapille, näkee Oihonnan vetäneen peiton

hiuksiinsa asti... Orjo palaa huoneeseensa, ja huuhtelee ruumiinsa

raittiilla pyyheliinalla... Ja hän palaa yhtäkkiä takaisin ja astuu

suoraan Oihonnan vuoteelle istuutuen reunalle.

-- _Oihonna! älä pelkää!_ kuiskaa hän. -- Ethän pelkää minua?

-- _En!_ sanoo tyttö lujasti, mutta vetää häveliäästi peiton

silmiinsä saakka ja _pyörähtää selin_.

-- Kuule Oihonna, kummallinen asia, jatkaa Orjo, -- sano minulle

rehellisesti: _olitko sinä äsken minun luonani?_

-- Mitä sinä hulluttelet? mutisee tyttö.

-- Sinä _olit_ minun luonani! sanoo Orjo.

-- Älä viitsi, Orjo!

-- Sinä _olit_ minun luonani! vakuuttaa aviomies. -- Ilmielävänä!

äsken!

-- _Mene pois, Orjo!_

-- Pelkäätkö?

-- En!

-- No älä siis käske pois. Anna minun edes istua hiukan. Minä en ole

nukkunut koko yönä. Minulla on niin äärettömän _ikävä_...

Tyttö ei sano mitään.

-- Oihonna, älä ujostele, anna minun pidellä sinua kädestä.

Hän tavottelee tytön kättä, mutta tyttö kätkee sen.

Orjo istuu hievahtamatta, puhumatta. Tyttö makaa selin häneen,

peitto hiuksiin asti vedettynä. On niin äärettömän hiljaista että

luulisi lastenkin kuolleen. Vaalea kesäyö kajastelee huoneessa. _Eikä

mitään tapahdu_. Mutta syvän hiljaisuuden takana, miehen rinnassa,

hermostossa, aivoissa, järjessä ja sydämessä riehuu kova taistelu.

Mitä minä teen? Miksi en tee jotakin? Juuri nyt? Juuri tällä hetkellä?

-- Mene nyt, Orjo hyvä! lausuu tyttö rukoilevasti peiton alta.

Yksi ainoa äänen siveä sulosävy tekee Orjosta hyvän ihmisen.

Hän menee. Palaa huoneeseensa, panee lasioven kiinni ja nukahtaa

aamu-uneen.

Palvelijatar kolkuttaa ulko-oveen, tuopi raskasta teetarjotinta.

Orjo säpsähtää: _mitähän_ palvelijatar mahtaakaan ajatella, kun ovi

on _sisäänpäin säpissä_ ja he, Oihonna ja Orjo, lukkojen takana --

kahden.

Oihonna vielä makaa, odottaa että Orjo ensin pukeutuisi.

-- Oihonna! sanoo Orjo lähtiessään alakerrokseen täydessä

juhlapuvussaan. -- Älä huoli kertoa sitten kotona että minä istuin

sinun vuotees reunalla. Tiedäthän että Mirjam on siinä tilassa...

-- Enpä tietystikään! vastaa Oihonna.

Orjo ei huomaa neidon äänessä mitään muutosta. Ja hän iloitsee ettei

Oihonna ole hänen suhteensa sen ujompi. Vielä likemmäs hän häntä

tahtoisi päästä, vielä likemmäs -- hän tahtoisi tehdä Oihonnasta

suloisen _välittäjän_ itsensä ja Mirjamin välille. Tyttö on varmasti

kaitselmuksen lähettämä pelastaja, sovittaja ristiriidassa...

* * * * *

Seuraava yö.

Oihonna ja Orjo ovat olleet kylän herrain ja naisten seurassa.

On leikitty ulkoilmassa avaralla nurmipihalla ja oltu hurjalla

tuulella. Oihonna on ollut leikin kuningatar ja Orjo leikin

kuningas. Sillä molemmat ovat mainioita kilpajuoksijoita eivätkä

helposti antaudu kiinni. Molemmilla taipuu ruumis äkkikäänteissä,

molemmilla on vahvat keuhkot. "Te olette pulska pari", ovat muut

kilpajuoksijat tunnustaneet. Oihonna on johtanut uutta leikkiä

"Kolmas pyörä pois" ja nauranut sydämensä pohjasta. Orjo on tuntenut

itsensä tänä juhannusiltana kymmentä vuotta nuoremmaksi, jollei

vieläkin nuoremmaksi kuin silloin kun hän meni kihloihin Oihonnan

sisaren kanssa. Jospa hän _silloin_ olisi ollut näin vahva! Näin

elämänhaluinen ja seuravilkas? Ja jospa hänen eteensä silloin olisi

sattunut noin komea tyttö --!

Hän ei voi olla ajattelematta Oihonnaa. Oihonna on -- sen hän huomasi

vasta ulkoleikissä -- hurmaava. Kummallista ettei hän sitä ennen ole

huomannut! Kyllä hän on tiennyt että kälytyttö on nuori, mutta ei

hän ole ennen tiennyt että hän myös todella voi viehättää miestä.

Hän on pitänyt häntä kiukkupäisenä, rumanpuoleisena tyttönä -- ja

nyt yhtäkkiä? Valkoinen leninkikö, valkoiset jalkineetko -- nuo

neitseellisesti ulospäin ponnahtelevat jalatko sen tekevät? Ei -- he

kuuluvat _sielullisesti_, salaperäisesti yhteen -- hän ja Oihonna --

siitä tämä kasvava kiintymys.

Orjo on salaisesti huumeissaan ja äärettömän onnekas ettei Oihonna

ole mitään huomannut toisen yön nukkumisesta. Ettei hän siitä ole

puhunut alakerroksessa eikä pyytänyt uutta yösijaa.

He astuvat taas yhdessä Oihonnan huoneeseen ja menevät pohjan

valoisan akkunan eteen.

Ja Orjo alkaa puhua.

Hän puhelee nyt Mirjamista. Uskoo Oihonnalle nykyiset huolestuneet

tunteensa Mirjamin suhteen. Mainitsee muutamia piirteitä Mirjamissa.

Selittää, millä tavalla Mirjam on häneen vaikuttanut. Koko hänen

elämäänsä! Ja mitä siitä _olisi_ voinut tulla, jos Mirjam olisi ollut

vähän toisenlainen. Edes vähänkään...

-- Miksikä menitte naimisiin? sanoo Oihonna.

-- Niin, miksi! sanoo Orjo alakuloisesti. -- Tiedätkö, Oihonna, minun

piti joutua onnellisimpaan avioliittoon -- juuri minun -- minulla oli

siihen edellytykset...

-- Ja minä luulen, Orjo, sanoi Oihonna jollakin tavoin pidättäen

itseään, että sinunlaisesi miehen kanssa ei kestäisi kukaan muu kuin

-- Mirjam.

-- Mitä sinä puhut, Oihonna? huudahtaa aviomies. -- Senkö tähden vain

että hän on sisaresi, sinä teet hänestä parhaan?

-- Niin, vastaa Oihonna kiivaasti, minulle tekee niin pahaa, kun sinä

arvostelet Mirjamia!

-- Minähän koetan vain selittää asemaani. He ovat pitkän aikaa vaiti.

-- Mene nyt nukkumaan, Orjo! sanoo Oihonna.

-- En mene, sanoo Orjo jäykästi, alakuloisesti. -- Sinulle juuri minä

tahdon puhua. Tiedät että Mirjam on raskaana...

-- Mutta herrannimessä, miksi saatat hänet siihen tilaan iskee

Oihonna säälimättömästi.

Orjo iskee häneen silmänsä sanojen asemesta. Sitten hän sanoo:

-- Sinä et ole naimisissa, Oihonna, etkä vielä tiedä avioliiton

salaisuuksia.

-- Enkä tahdokaan tietää. Mene nyt!

-- Oihonna! sanoo Orjo hetken mietittyään tytön kiihkoa. Suo anteeksi

että sinua valvotan, mutta tämä on ehkä niitä harvoja tilaisuuksia,

jolloin saan sinulle vapaasti puhua. Oletko ajatellut että Mirjamin

ja minun välit ovat jo sellaiset...

-- Ottakaa avioero! sanoo Oihonna. Ja sitten hän kuin itsekseen

huokaisee:

-- Voi jos Mirjam saisi edes kuolla. Sellaisten kärsimysten jälkeen...

-- Ja sinä Oihonna uskot tietysti että Mirjam on viaton ja ettei

minulla ole kärsimyksiä. _Minulla!_ sanoo hän painostavasti samalla

tuntien kuinka mahdotonta ihmisen on todistaa kokemuksiaan toiselle.

-- Uskon kyllä, mutta...

He keskustelevat ja väittelevät yli puolen yön. Väliin tyttö

luottavasti kirkkain silmin katsoo Orjoon, sisarensa mieheen, ja

muuttaa äänensä lempeäksi.

Vihdoinkin ojentaa Orjo kätensä ja Oihonna tarttuu siihen. Orjo

pitelee tytön kättä tavallista kauvemmin omassaan ja sanoo:

-- Minä tahdoin vain nähdä, oliko sinussa _sydäntä_ vai ei. En mitään

muuta tarkoittanut. Eikä sinun tarvitse peljätä että minä tänä yönä

tulen sinua häiritsemään.

Hän vetäytyi lasioven taa ja meni pian vuoteeseensa. Unta odotellessa

kaikui hänen sydämessään vain yksi lause Oihonnan suusta: "Mirjam

sinusta aina on puhunut niin lämpimästi -- se ei voi olla muuta kuin

rakkautta."

Oh tätä helvetinpolttavaa _ristiriitaa!_ Miksi eivät ihmiset edes

avioliitossa ole sitä mitä he todellisissa tunteissaan ovat?

Kaikkialla naamarit!

Orjo nukahti väsyneenä. Mutta tänä toisena yönä oli _Oihonnan vuoro

valvoa_ ja hikoilla vuoteessaan.

35.

Kesä oli kauneimmallaan. Nurmi tuoksui, lehtipuut lemusivat

pöyhistelehtien rannoilla, linnut liversivät kiitosta poikueista,

jotka olivat kohta valmiit lentämään pesästään -- vesilinnuilla uivat

poikueet pitkänä jonona perässä.

Laine oli haalea ja kimmelsi raukeana, aurinko paistoi huumaavan

kuumasti. Ja erämaan saaren vehmaita rantoja kiersi jättiläisseppele

ummuilleen puhjenneita helakanpunaisia orjan ruusuja, joiden juurilla

hohteli lumivalkoinen kaino kielonterttu, levittäen suloista, väkevää

tuoksua läpi vakavan havumetsän.

Sellaisena päivänä Orjo ja Oihonna läksivät Ulpukkasaaresta

noutaaksensa postin kylältä. Kun he jo olivat menossa puolivälissä

salmea, huusi Mirjam heidän peräänsä:

-- Mitä varten Oihonnan piti mukaan? Eihän tuo soudakkaan! Yhtä

hyvinhän _minä_ voisin istua perässä joutilaana.

Orjo oli henkeään pidättäen ja airoja koholla lepuuttaen kuunnellut,

kun Mirjam alkoi huutaa. Nyt hän mitään vastaamatta laski aironsa

veteen ja nykäisi venheen voimakkaaseen liikkeeseen.

Oihonna näytti neuvottomalta eikä osannut mitään vastata sisarelleen.

-- Siinä se taas oli, äänsi Orjo kuin itsekseen.

Mutta kuta edemmäs he pääsivät saaresta, jossa Mirjam eleli lasten

kanssa, sitä iloisempi mieliala valtasi väkistenkin kummankin. Luonto

oli _liian kaunis_ pitääksensä heitä siinä synkässä mielentilassa,

jonka nykyään joka päivä Mirjamin ja Orjon välinen hermotila

vaikutti. Tuntui vapauttavalta päästä pariksikaan tunniksi irti

kotihengestä! Oihonna tunsi sen yhtä hyvin -- Oihonna, jonka täytyi

auttaa Mirjamia lastenhoidossa ja jonka hermot eivät kestäneet

yövalvontaa senkään vertaa kuin lasten äidin.

Orjo, soutaessaan etuteljolla, alkoi kertoa iloisia juttuja

Oihonnalle. Ja Oihonna innostui kyselemään, vieläpä poikkesi

tavallisesta umpimielisyydestään ja kertoi hänkin puolestaan

tuttavuuksistaan. Kertoi uljaasta laulajanuorukaisesta, joka oli

hänen kanssaan leikkinyt kuin lapsi.

-- Ei olisi kummallista, jos häneen kaikki tytöt rakastuisivat!

Hänellä on niin kauniit silmät.

-- Pyh! pani Orjo ylimielisesti. -- Kaikenlaisia mamsselleja sinäkin

Oihonna ihastelet.

-- Annas nyt minäkin soudan! pyysi Oihonna äkkiä ikäänkuin muistaen

Mirjamin sanat.

-- Tule vaan, sanoi Orjo ja asettui itse venheen pohjalle olkihattu

silmäin päälle, mutta niin että voi tirkistää soutavaan neitoon. Ja

siitä hän sitten alkoi lasketella yhä hauskempia juttuja.

-- Sinä olet mainio! kehui Oihonna nauraen.

-- Ja tämähän on kerrassaan ihanteellista syntisten vaellusta,

riemuitsi Orjo, -- antaa nuoren tytön kauniina kesäpäivänä tuuditella

itseään yli ulapan. -- Kuules Oihonna, me taidamme nyt soutaa suoraan

paratiisiin...

Hän iski katseensa iloisesti niin syvälle Oihonnan silmiin ettei

tyttö ehtinyt eikä nähtävästi tahtonutkaan niitä sulkea tuolla

ennenmainitulla sulkulaitoksella.

"Oihonna on suloinen", ajatteli aviomies. "Jumala on hänet lähettänyt

minulle Mirjamin katkeruuden balsamiksi. Minun on niin helppo ja hyvä

olla Oihonnan kanssa, kuljinpa missä hyvänsä. Minun ei tarvitse kuin

katsahtaa häntä silmiin ja saada yksi vastakatse, niin kaikki hätä ja

onnettomuus sielussani tyrehtyy ja minä kiitän Jumalaa että elämässä

sentään on auringonsäteitä."

-- Oihonna, joko väsyt? Sinä soudat hurjasti. Kyllä minä tulen...

-- Lepää sinä vaan, maalarimestari. Ja tyttö souti raittiisti. Kun he

olivat saapuneet kylän rantaan, niin he kaahlimalla molemmat astuivat

alas venheestä nauttien lämpöisestä rantavedestä.

-- Ihan tekisi mieli uimaan! sanoi tyttö. Jos uitaisiin yhdessä?

laski mies pilaa.

-- Jää sinä uimaan -- minä menen edeltä postiin.

Mutta he menivät yhdessä, istuivat kumpikin tienreunaan toinen

toiselle puolelle rantatietä ja panivat jalkineet jalkaansa ennenkuin

astuivat sisään kylän piiriin. Rinnakkain he sitten -- valkoisissa

jalkineissa -- astuivat kylän raitille.

Ja minne mies meni, sinne seurasi neitokin, ja Orjosta tuntui

että Oihonna häntä piti hyvänä ystävänä, joka tiesi mitä tahtoi.

Tuttavat katsoivat heitä hymyhuulin, uteliaat kurkistivat akkunoista,

kauppiaat olivat heille kohteliaat...

Miksi heistä yhtäkkiä niin väkevästi tuntuikaan että he kuuluivat

yhteen, _he_ -- juuri he, kuvitteli Orjo tytönkin puolesta, -- vaikka

kohtalo heidät oli eroittanut ennenkuin yhteenkuuluvaisuus tuli

selville? Tyttö muka tunsi sen itsetiedottomasti -- hän ei olisi

sitä ikinä kenellekään tunnustanut! -- mutta Orjo sekä tunnusti sen

itselleen että oli valmis tunnustamaan sen koko maailmalle... Hän,

Orjo ja tuo Oihonna, olivat muka jumalallisen järjestyksen mukaan

_luodut_ toisilleen...

Se oli suloinen pyörrytys kesähelteessä suurten kyläkoivujen

siimeksessä. Orjo ei tehnyt itselleen selkoa, mitä hänessä paraikaa

tapahtui, hän antautui huumeelleen ja nautti myötävirrasta, ja

hänestä näytti että tyttö laski huimaa vauhtia sitä samaa myötävirtaa

hänen rinnallaan. Mutta yhtäkkiä mies tuli surulliseksi, hän muisti

että Oihonna pian lähtee pois paikkakunnalta -- kenties iäksi --

kenties menee kihloihinkin jonkun kanssa ja _hänen_, Orjon, kaunis

kesäidylli särkyy. Hän jää yksin Mirjaminsa kanssa -- oh, saattaa

tapahtua että Mirjam kuolee -- _hänen_ elämänsä käy yhä orvommaksi,

mutta Oihonna on silloin poissa ja luultavasti siteissä jonkun

kanssa. Luonteensa mukaan hän aina näin ajatteli vain itseään ja

omien intohimojensa tyydytystä.

Oliko synti ajatella että Oihonna jollakin tavoin voisi joutua

Mirjamin tilalle, jos Orjo jäisi leskeksi?

-- -- --

"Oihonna lentää minulta kuin lintu käsistä. Enkö voi ja enkö saa

hänelle antaa mitään merkkiä mitä hänestä sisimmässäni ajattelen?"

Aviomies ei suinkaan selvästi ajatellut, kaikki oli hänessä vain

väkevää vaistoa, herkkää, hellää tunnelmaa.

Hän säpsähti itseänsä: "Minäkö, rehellisin aviomies, joka en edes

nuorena miehenä ole vietellyt ainoatakaan tyttöä, minäkö nyt, lasten

isänä, suunnittelen niinsanottua luvatonta rakkautta -- vaimoni

seljän takana?"

Orjo ja Oihonna palasivat venheelleen. Päivä paistoi yhä hempeämmin.

He riisuivat taas jalkineensa ja lykkäsivät kaahlien venettä

ennenkuin siihen nousivat.

-- Minä soudan ensiksi, sanoi Orjo ja riisui takkinsa niin että

ohut keltainen kesäliivi tuli näkyviin ja väljät silkkipaidan hihat

lepattivat tuulessa.

Oihonna ohjasi venhettä. Hän katsoi Orjoon hymyilevin huulin ja Orjo

antoi katseensa tuontuostakin viivähtää neidon silmissä. Heidän

keskustelunsa oli niin toverillista, niin sydämellistä.

-- Miksi et sinä Oihonna jää Korpilinnaan, kun Mirjam matkustaa! Minä

olin sinuun niin tyytyväinen, kun kerran viikon olit emäntänä ja

Mirjam viipyi pappilassa, puhelee Orjo.

Mutta tyttö sanoo:

-- Ei, kyllä minä matkustan yhdessä Mirjamin kanssa. Mutta minähän

tulen syksyllä takaisin.

-- Jumala ties, tuletkokaan, epäilee Orjo.

-- Miksi en tulisi? kysyy tyttö huolettomasti.

-- Siksi että muuttolinnut, jotka kerran kesällä ovat lentäneet

etelään, eivät palaa vielä syksyllä takaisin.

-- Näyt pitävän minua lintuna.

-- Lintuhan sinä olet...

Airot loiskuttavat, laine kimmeltää, lenseä etelätuuli puhaltaa

unisesti pitkin ulappaa.

-- Minne asti sinä soudat? kysyy tyttö.

-- Tuonne Tuuliniemen kohdalle, vastaa mies miettivästi.

Todentotta: Orjo miettii jotakin, punnitsee sielussaan ja näyttää

hajamieliseltä.

-- Mikä sinulle tuli, Orjo? kysyy tyttö osanottavasti. -- Sinä

muutuit yhtäkkiä aivan kalpeaksi?

-- Nukuin taas huonosti viime yönä...

-- _Minä_ tulen nyt soutamaan, pyytää tyttö.

-- _Ei vielä_, vastaa aviomies. Hän katsahtaa ympärilleen. Ei

ainoatakaan muuta venhettä ole näköpiirissä, kaukaisten mökkien

rannoilla ei näy ainoatakaan ihmistä, kesähelteen hiljaisuus

leijailee aalloilla. Soutaja katsoo tyttöön rukoilevasti, sielullinen

tuska värähtää hänen silmissään -- hän tuntee itsensä heikoksi kuin

kaatuvainen ja tahtoisi tarttua kiinni johonkin ettei kaatuisi...

-- _Päästä minut nyt soutamaan_, Orjo hyvä! pyytää tyttö kauniisti.

-- _Tule siis!_ vastaa soutaja ja nousee seisoalleen. "Nyt jos

koskaan tai ei koskaan", leimahtaa hänessä sekava päätös. Oihonna

astahtaa häntä vastaan solakkana ja viehkeänä valkoisessa puvussaan

-- heidän täytyy sivuuttaa toisensa niin likeltä että kummankin on

pakko väistää toisiansa.

Ja silloin yhtäkkiä Orjo kiertää käsivartensa lujasti Oihonnan

vartalon ympäri, kallistaa päänsä ja painaa pikaisen _suudelman_

neidon huulille...

Oihonna riuhtaisee itsensä hurjasti irti, viskautuu teljolle,

tarttuu airoihin ja iskee airon lavat niin raivokkaasti veteen että

vesi roiskahtaa korkealle molemmin puolin venettä. Hän on niin

hämmästynyt, ettei muutamiin sekunteihin saa sanaa suustaan, hänen

kasvoillaan käy kummallinen värileikki, suupielet värähtelevät,

silmät iskevät vihan kipunoita, hän puristaa yhtaikaa huuliaan yhteen

ja airoja voimakkailla kourillaan. Sitten hän purskahtaa puhumaan:

-- Tätäpä en koskaan olisi uskonut Orjo Koreliuksesta! Jos keneenkään

olen _luottanut_, niin sinuun! Hyi!

Orjo, rikollinen aviomies, nähdessään suhteensa nyt muuttuneen,

on silmänräpäyksessä tajunnut vaaran suuruuden ja asettuu

puolustusasemaan. Hän ryömii niin lähelle Oihonnan jalkoihin että

tyttö aivan hyvin voisi potkaista häntä kasvoihin siinä soutaessaan

paljain pohkein.

-- Älä suutu, Oihonna. Sinä olet -- lähinnä Mirjamia -- ainoa tyttö

koko maailmassa, jota _minä_ olen suudellut.

Tästä, siitä ettei ollut _uskaltanut_ suudella, vaikka olisi alati

kauheasti halunnut, koetti hän aina saada itselleen erikoista ansiota!

-- Hyi! pani tyttö sähisten kuin kissa ja kiskoi intohimoisesti

airoillaan.

-- Mutta minulla halutti sinua suudella, halutti niin kauheasti --

tämä kaunis kesäpäivä -- oliko siinä mitään pahaa?

-- Ja vasten toisen tahtoa! sähisi neito.

-- Mutta milloin te tytöt ilmoitatte tahtonne? Ette milloinkaan!

muistutti Orjo. -- Tehän aina teeskentelette.

-- Se riippuu siitä, kenelle teeskentelee! sanoi tyttö ankarasti,

purren huuliaan tiukasti yhteen ja soutaen vimmatusti. Orjo oli varma

siitä ettei tyttö tiennyt tällä kertaa soutavansa mainiosti. Hänen

mielenkuohunsa valui airojen kärkiin.

-- Oihonna, Oihonna, Oihonna!?

Orjo katsoi voimakkaasti tyttöä kasvoihin etsien hänen silmäystään.

Mutta tyttö koetti kääntää päätään oikealle ja vasemmalle

silminnähtävästi harmitellen että täytyi näinkin paljon itseään

näyttää. Ettei päässyt pakoon!

-- Oihonna, jatkoi Orjo rauhallisesti, rauhoittavasti, sisässään

väristen oudosta pelosta, -- katso minua silmiin -- niinkuin

ennenkin. Katsothan?

Tyttö naurahti kummallisesti, mutta Orjon sydän riemuitsi salaa

-- hänestä näytti että Oihonnan vihastus oli jo lauhtumassa, että

se oli vain hämmästystä ja että hänen silmiensä raoista pilkisti

ystävällinen säde Orjoa vastaan.

Sitten kumpikin oli pitkän aikaa ääneti ja vene liukui kohisten

pitkin selkää.

Ulpukkasaari oli näkyvissä ja lasten iloiset huudot alkoivat raikua

rantahiekalta korviin.

-- Aijotko kertoa Mirjamille? kysyi Orjo matalalla äänellä.

-- Enpä tietysti! tiuskasi tyttö.

Orjosta näytti että tyttö tahallaan tekeytyi kovemmaksi kuin olikaan.

-- Lupaan etten sinua toista kertaa suutele. Kunhan vaan et minua

pelkää. Se minulle on tärkeintä ettet minua pelkää! saneli aviomies

surunvoittoisesti. Hän näki Mirjamin laskeutuvan rantaan...

-- Ethän minua pelkää? kysyi hän vielä kerran kuiskaamalla. Ja

Oihonna vastasi lyhyesti:

-- En.

Tämän jälkeen he kumpikin ottivat päällensä sen naamarin, jota heidän

viime aikoina aina oli täytynyt käyttää Mirjamin läsnäollessa. Venhe

töksähti hiekkaan ja lapset kiipesivät kilvan venheeseen. Mirjam

seisoi taampana.

36.

Sitten vasta tapahtui _räjähdys_. Suudelma oli vain sytytyslanka,

dynamiitti oli tytössä ja sytyttäjänä toimi mies, joka tulitikkujensa

kanssa varomattomasti liikkui ruutikellarin lähellä.

Asia kehittyi seuraavasti. Sitten kun Oihonna oli toipunut suudelman

vaikuttamasta mielenliikutuksesta -- hänelle sattui aina suuttumuksen

jälkeen kouristus-kohtaus, jonka hän tarkoin salasi -- souti Orjo

saareen ja pyysi Mirjamin kautta, että Oihonna saisi tulla hänelle

toveriksi maalaamaan pirtin laveata lattiaa Korpilinnassa.

Minä olen niin sielullisesti tympääntynyt ainaiseen maalaamiseen

etten mitenkään jaksa yksin sitä maalata tänä iltana, selitti hän

Mirjamille.

-- Mutta saatanhan minä tulla, -- ehdotti Mirjam.

-- Sinä?

Orjo katsoi kummastuneena vaimoonsa.

-- Niin, olemmehan ennenkin maalanneet yhdessä, huomautti Mirjam.

-- Ei, sanoi aviomies, Oihonnalle on se helpompaa ja ymmärräthän,

Mirjam rukka, miksi minä en sinua tahdo seurakseni nykyään.

-- No miksi? kysyi vaimo.

-- Siksi että teemme syntiä sanoillamme.

-- Ja Oihonnan kanssa ette tee? sanoi vaimo.

-- Emme ainakaan sanoilla.

-- Hyvä on, sanoi Mirjam ja huusi sisartaan: Oihonna, lähde nyt Orjon

kanssa.

-- Mutta enhän ole milloinkaan maalannut, sanoi tyttö.

-- Minä opetan, sanoi aviomies. --

Kummallista tosiaan oli että Mirjam antoi perään ja että Oihonna

taipui! Orjo oli salaisesti hämmästyksissään. Jos kohta oli totta

että hän oli tympääntynyt työhönsä, jota hänen aina täytyi tehdä

yksikseen, niin oli hän tällä kertaa ainoastaan kokeeksi pyytänyt

tyttöä toverikseen, nähdäkseen oliko Oihonna todella antanut hänelle

anteeksi suudelman.

Pian oli Oihonna puettuna Mirjamin vanhaan hameeseen ja

maalipuseroksi lupasi Orjo hänelle omansa Korpilinnan puolelta.

Mies pani merkille että tyttö nyt venheeseen astuttuaan erikoisesti

varoi paljaita jalkojaan näkymästä. "Miksi hän noin?" ajatteli mies.

-- "Tahtooko hän olla minua kiihoittamatta? Eikö hän usko etten häntä

toistamiseen suutele?"

-- Sinä olet niin maalaisemännän näköinen, virkkoi Orjo.

"Merkillistä", hän ajatteli samalla: _"hän_ saa panna päällensä

kuinka ruman puvun tahansa, minä pidän hänestä sitä enemmän."

Reippaasti kävivät he työhön käsiksi. Suuri maalimalja pantiin

keskelle avaraa lattiaa ja kumpikin kävi siihen kastamassa

jättiläissuurta sivellintä. Hyvin likellä toinen toistaan he

maalasivat palkin palkilta -- Orjo kummasteli ettei tyttö pyrkinyt

hänestä kauvemmaksi, vaikka oli siihen tilaisuudessa. Mutta paitsi

suurta maalimaljaa seisoi lattialla myös kaksi pienenpientä

lasimaljaa, joita kumpikin maalari siirteli takanaan ja kun olivat

maalanneet määrätyn alueen, ottivat he pienet lasimaljat käteensä ja

maistoivat tilkan kullankeltaista nestettä. Ja silloin tyttö aina

nauroi niin että hampaat hohtivat.

-- Kippistä!

-- Kippis!

-- Sinä olet kekseliäs, Orjo.

-- Sima mehiläiselle ei tee koskaan pahaa. Vahinko ettei punssia ole

enempi.

-- Minulle on tässäkin kylliksi.

-- Sinä lipostelet kuin kärpänen maitoa.

-- Sinä olet minua sanonut linnuksi, mehiläiseksi ja kärpäseksi.

Mikähän lopulta lienen? nauroi tyttö iloisesti.

-- Kun vaan varot ettet pistä kuin ampiainen, niin minä puolestani

olen tyytyväinen. Sinä olet mainio maalari!

-- Älä nyt imartele!

-- Ihan tosiaan. Sinun kanssasi joutuu työ ja aika rientää hauskasti.

Tämä on minun suloisin maalauspäiväni. Kerran me Mirjamin kanssa...

-- No, mikset sano? kysyi tyttö.

-- Niin, muistan vaan, kun viime syystalvena eräänä yönä Mirjamin

kanssa maalasimme tätä samaa lattiaa.

-- Mitä siinä sitten oli ihmeellistä? uteli tyttö huolettomasti.

-- Se vain että olimme hyvin vähillä vaatteilla, kun pirtti oli

lämmitetty niin kuumaksi.

-- Nyt sinä taas liioittelet, Orjo.

-- Kysy Mirjamilta.

He vaikenivat. Orjo muisti, kuinka suloiselta tuo talviyö hänestä

oli tuntunut, kun isäntä ja emäntä lasten nukkuessa kynttiläin ja

lamppujen kirkkaassa valossa puuhailivat. Mirjam ei silloin vielä

ollut tietänyt tulleensa raskaaksi...

-- Oihonna, nyt minä maalaan sinun nimesi lattiaan. Ikuiseksi

muistoksi!

Tyttö katsoi veikeänä, kun Orjo siveltimellään kiireesti kaarteli

valtavan isoja kirjaimia.

-- Sinä olet taiteellinen.

-- Vähintäänkin! Paha vaan että tämä, koreus täytyy hävittää.

Hävitäppäs likka oma nimesi.

-- Hävitetään yhdessä.

Kilvan he tuhrivat palkit sileäksi niin että pensselit tupsahtivat

yhteen.

-- Joko sinua väsyttää?

-- Ei vähääkään!

-- Maalataan sitten yhdessä etehisenkin lattia.

Ja he jatkoivat työtään.

Aurinko ei vielä ollut laskenut päilyväin salmien taa, kun he

lykkäsivät veneen vesille palataksensa saareen illalliselle.

-- Nytpä ruoka maistaa!

Orjo tunsi itsensä niin tyytyväiseksi tämän päivän työhön. Näin juuri

-- hän ajatteli sen käydä pitää. Kun nuori tyttö olisi rinnalla

muissakin puuhissa, niin elämä olisi silkkiä eikä mieli milloinkaan

pääsisi masentumaan. Hän tahtoi pyhästi varoa ettei enää koskaan

loukkaisi Oihonnaa odottamattomilla lemmenpuuskilla. Siinä oli

hänelle, aviomiehelle, kylliksi että sai seurustella neidon kanssa

toverillisesti ja vapaasti. Ja hän oli äärettömän kiitollinen

Oihonnalle että Oihonna oli käyttäytynyt aivankuin heidän välillään

ei mitään olisi tapahtunut.

Voi kuinka minä olen tyytyväinen että sinä minua autoit tänä iltana,

sanoi Orjo meloen hiljaa venettä. Millä minä sinut palkitsen? Uskotko

että minä maksan sinulle tästä illasta ainakin markan neliömetriltä

maalauspalkkaa. Sanokaamme summamutikassa viisikymmentä markkaa.

-- Miksi ei sata? laski tyttö leikkiä.

-- Olkoon menneeksi, Oihonna. Minä maksan sinulle sata markkaa.

-- Sinä?

-- Minä!

-- Et ikinä raahtisi, jos olisin niin hullu että tahtoisin!

-- Sepä nähdään! väitti Orjo salaperäisesti. Sinä näyt luulevan minua

visuksi. Minä olen valmis sinulle lahjoittamaan -- koko Korpilinnan.

-- Älä viitsi! pani tyttö.

-- Niin, sanoi aviomies synkästi. -- Mitä minä tällä talolla teen.

Ihminen ei näy olevan sen onnellisempi, vaikka on uhkea talo...

-- Vaimosi ja lastesi koti? äänsi Oihonna.

-- Niin vaimoni ja lasteni koti! sanoi Orjo venyttäen sanoja, tuskin

katsoen tyttöön.

He astuivat saarelle.

-- Mirjam, sinä et usko, _kuinka hyvä Oihonna on maalaamaan!_

Enempää ei Orjo sanonut, mutta hän ei aavistanut raapaisseensa tulen

sytytyslankaan. Oihonna huusi vimmastuneena:

-- Häpeä Orjo _kiittämästä_ minua vaimosi kustannuksella! Kun sinä

kiität minua, niin sinä tahdot häpäistä Mirjamia -- _se on aivan

samaa_.

-- En suinkaan, sanoi Orjo hillityllä äänellä, tykkänään

hämmästyneenä ja kuin puusta pudonneena.

-- Älä viitsi valehdella! moitti Oihonna täydellisesti muuttuneena

haahmoltaan, silmät hehkuen ja ääni väristen vihasta. -- Älä viitsi

valehdella sinä, joka aina moitit vaimoasi.

-- Oihonna, hyvä ystävä, tule järkiisi! sanoi Orjo, mutta jokainen

hänen hyväkin sanansa oli nyt uutta tulta tappuroihin.

-- Älä huoli sanoa minua hyväksi ystäväksesi. Sinä, sinä, joka olet

Mirjamille _paha_!

-- Mutta Oihonna --?

-- Pidä suusi kiinni. Sinä, sinä -- minä _inhoan sinua!_ Kuuletko:

minä inhoan. Orjo, Orjo, mitä sinä olet tehnyt Mirjamille...

Oihonna hyrskähti hysteeriseen itkuun. Nyrkit koholla Orjoa kohti

sanoi hän:

-- Minä olen nähnyt mustelmia Mirjamin käsivarressa. Mitäs sanot,

Orjo?

-- Minä en sano mitään muuta kuin että niitä asioita sinä, Oihonna,

et ymmärrä, lausui aviomies kalpeana sisällisestä kidutuksesta.

-- Inhottava mies!

-- Vaikene Jumalan nimessä, tyttö!

-- Inhottava mies! toisti Oihonna polkien jalkaa.

Orjon nyrkki paukahti pöytään niin että rystyset veristyivät.

-- Älä lyö nyrkkiäsi vaimosi edessä. Mirjam! huusi tyttö vihansa

vallassa: _Tuollaisen miehen_ kanssa _minä_ en eläisi päivääkään

yhdessä.

-- Mitä sinulla on muuta sanomista, Oihonna? äänsi Orjo voittaen

vihansa ja varustautuen kuulemaan lisää.

-- Mitäkö _minulla_ on sanomista! huusi tyttö katkeran ivallisella

äänellä, joka syvästi viilsi rakastajan sydämeen. Minulla on

sanomista paljonkin. Paitsi että sinä olet julma vaimollesi, sinä

lisäksi olet _siveetön raukka!_

-- Oihonna!? Tyttö!

-- Niin juuri. Sinä olet rivo, raaka, roistomainen -- raiskaaja!

-- Oihonna! Punnitse sanasi, taikka --

-- Lyö, lyö minuakin niinkuin Mirjamia! Minä sanon sinulle totuuden

kerrankin vasten naamaa.

-- Peruuta heti sanasi: _raiskaaja!_ Orjo oli vaistomaisesti

hypähtänyt tytön eteen.

-- En peruuta. Sinä olet niin inhoittava etten löydä sanoja.

Sinä inhottava mies käytät hyväksesi asemaasi ja mainettasi

viekotellaksesi nuorelta tytöltä kunnian -- nuorelta tytöltä, jolla

ei ole mitään muuta kuin kunniansa.

-- Sinä tarkoitat suudelmaa venheessä! Voi sinua, Oihonna, kuinka

sinä saatat Mirjamin kuullen pettää pyhän vaitiololupauksesi? Kuinka

sinä saatat haavoittaa Mirjamia? Sinä, sinä, sinä juuri olet _nyt_

tehnyt Mirjamille pahaa enempi kuin minä ikinä voin tehdä. En olisi

uskonut sinua niin -- kunniattomaksi.

Hän tunsi näin sanoessaan, että hänen puolustuksensa oli onttoa.

Hänen oli nyt syy.

-- _Minä_ olen kunniallinen ihminen! huusi Oihonna. -- _Minä_ olen

siveellinen, mutta sinä olet raukka -- sinä olet tahtonut minut

raiskata.

-- Älä valehtele Oihonna. Jumala sinua rankaisee!

Orjo Korelius puhui ja vetosi usein _Jumalaan_. Millä oikeudella?

kysyi hän aina samalla tunnossaan.

-- _Sinua_ Jumala rankaisee! huusikin tähän tyttö hillittömän vihan

vallassa. -- _Sinun_ ei tarvitse puhua Jumalasta. _Sinä_ et saa

koskaan mainita Jumalan nimeä. Äläkä koskaan enää esiinny puhumaan

Leo Tolstoista sinä, jota _minä_ inhoan. -- -- --

Mirjam oli tyrehtyneen näköinen. Oihonna huohotti ja käänsi kasvonsa

akkunaan päin. Vanhassa kalatuvassa vallitsi hämärä.

-- Mutta _hänen_ täytyy pyytää anteeksi Oihonnan _täytyy_ peruuttaa

sanansa, sanoi Orjo mielikarvaasti ja kokonaan murtuneena taistelusta.

* * * * *

Syömätönnä, aivankuin ruoskittuna sielun ja ruumiin puolesta,

syöksyi onneton aviomies venheeseensä ja souti autioon taloonsa. Oma

koti? Hän tuskin tiesi, mihin nurkkaan, lattialle paiskautui maata.

Koko maailma oli hänen silmissään _muuttunut_, kaikki hyvän usko

rusentunut ja kaikki ihannekuvat särkyneet -- -- -- --

"Raiskaaja." Kun hän rupesi tarkoin tutkimaan intohimonsa viittauksia

ja kiusauksia, sitä perimmäistä päämäärää, joka hänen vaistossaan

oli juhannus-yönä ja tuona venheretkipäivänä häämöttänyt, valtasi

hänet kauhea epäilys: ehkä Oihonnolla ei ollutkaan todellista syytä

_peruuttaa?_ Omatunto! Totuus!

37.

"Mutta minä rakastan häntä sittenkin!" sanoi Orjo seuraavana aamuna

taas heräten todellisuuteen autiossa talossaan, jossa ainoastaan

työmiehet jyskivät varhaisesta aamusta. "Ja nyt vasta rakastankin

Oihonnaa, ankarinta moittijaani, minkä milloinkaan olen tavannut,

rakastan intohimoisesti! Ja tämä jos mikään -- on kurjuus. Tämä --

jos mikään on onnettoman rakkauden kärsimys."

Hän muisteli kaikki ja kauhistui eilisiltaista tapahtumaa.

Nöyryytyksen kyynel kimmelsi hänen silmässään. Yhtäkkiä avautui ovi

ja Mirjam tuli sisään kantaen tarjotinta. Mirjam oli noussut varhain,

soutanut yksikseen salmen poikki.

Vaimo kävi miehensä kaulaan. Mutta aviomiehessä, joka ei ollut

varustautunut vaimonsa tuloon, vaan ikäänkuin joka silmänräpäys

odotti Oihonnan ilmestymistä, herätti tämä vaimon tuleminen

vastenmielisen, surkean tunteen; hän muisti mitä Oihonna oli sanonut

Mirjamin käsivarsista ja hän osasi laskea että Mirjam varomattomasti

oli jotakin sisarelleen ilmaissut -- Mirjam, joka oli vakuuttanut

miehelleen ettei hän ikinä ilmaise aviosalaisuuksiaan.

Oliko hän itse säilyttänyt ne?

Ja Orjossa, "raiskaajaksi" tuomitussa aviomiehessä, leimahti

nöyrtymättömän, omaa vikaa huomaamattoman luonteen äkillinen viha,

joka ikäänkuin luonnon pakosta jatkui samassa äänilajissa kuin mitä

Oihonna illalla oli purkanut.

-- Sinä tulet minun luokseni! _Sinä!_

-- Niin. _Kukas_ sitten?

-- Tietysti se, jonka on tultava.

-- Oihonnako?

-- Niin.

-- Oihonna ei tule. Rakas Orjo, minä tulin sovinnollisessa

tarkoituksessa...

-- Mene...

Orjo nousi sellaiseen raivoon että Mirjamin täytyi poistua.

Kalpeana, lujasti purren huuliansa, hän laskeutui alas rantaan ja

souti takaisin saareen. Orjo tunsi joka hetki että olisi voinut

huutaa Mirjamin takaisin, mutta hän ei hievahtanut huoneestaan.

Hänen luonteeseensa kuului että jos mikä asia meni vastoin hänen

mieleistään järjestystä, niin hän polki muut järjestykset karkeasti

jalkoihinsa.

Kannattiko ottaa huomioon mitään muuta kuin Oihonnaa, jonka _täytyi_

pyytää anteeksi! Vasta sitten saattoi hengittää ja ajatella vaimoa ja

muita. Vasta sitten...