Hiljaisessa Korpilinnassa riehui suuri sielullinen taistelu. Hätä oli
molemmilta puolilta niin hirvittävä että koko elämänjärjestys meni
nurin.
-- Ei, minä en kestä! vaikeroi Mirjam sukeltaen miehensä syliin.
-- Ei, en minäkään! vakuutti Orjo työntäen itkevän vaimonsa pois ja
ollen hänelle ankara omantunnon vaivoihin saakka.
Mikä, mikä ihme vaivasi Mirjamia? Ja mikä, mikä ihme vaivasi Orjoa?
Ei kumpikaan selvästi ymmärtänyt. Vielä yksi kuukausi -- ja kumpikin
sen ymmärsi.
_Toinen nainen_ oli ilmestynyt Mirjamin ja Orjon väliin. Toinen
nainen, jota ei kumpikaan _tuntenut_. Ja niinkuin hukkuva, hirveässä
hädässä pelastustaan hapuileva, haaksirikkoon tuomittu, tarttui Orjo
Korelius tämän naisen käteen.
Rakkaus? Uusi Rakkaus?
Hän, mies, tahtoi elää, elää, elää! Mihin jäisi Mirjam, Mirjam parka
kuusine lapsineen? Sitä ei hukkuva mies _jaksanut_ loppuun asti
ajatella...
* * * * *
Se, mikä ennen oli ollut uskomatonta, se tuli nyt uskottavaksi.
Tutkimattoman kohtalon hyökyaalto oli temmannut mukaansa erämaan
yksinäisen miehen.
"Minäkin tahdon _elää_!" mies huusi kaikkien kuullen ja salaperäinen
virta vei häntä hurjaa vauhtia pois Korpilinnasta...
Mies kuuli Mirjamin sydäntä särkevän valitushuudon -- tyrmistyi,
tahtoi pelastaa, auttaa, temmata mukaansa, mutta -- Mirjam ei
hievahtanut, ei lähtenyt, ei uskaltanut... Mies näki Mirjamin
vain viuhtovan valkoista liinaa, jonka kyynelet olivat kastelleet
läpimäräksi -- kuuli _viimeisen valitushuudon_, viimeisen
_varoitushuudon_... Sitten hän ei enää mitään kuullut eikä nähnyt.
Henkensä silmillä vain aviomies kaiken _ymmärsi_. Ja rukoili
Jumalalta armoa. Mutta -- Jumala ei kuullut hänen rukoustaan. Jumala
ei kuullut...
Ja tämä oli nyt Mirjamin ja Orjon _avioliiton loppu_.
Orjon ääni kadotuksesta.
(Epiloogi.)
Älkää tuomitko tulevia ennenkuin olette lukeneet sen "Tunnustuksen",
jonka Erämaan Lapsi vielä on velkaa yhteiskunnalle. Niin totta kuin
Jumala on Rakkauden Isä, niin totta toivon vielä voivani kaiken
kertoa alusta loppuun saakka, mitä minulle tapahtunut on sen jälkeen
kun Mirjamistani erosin.
Oi Mirjam! Täällä maan alla maaten väsyneenä taisteluihini en löydä
sopivia sanoja pyytääkseni sinulta anteeksi mitä kauheita kärsimyksiä
sinulle lienenkin tuottanut. Sen tiedän vain, että olet uskollisin
nainen, mitä milloinkaan olen elämäni polulla kohdannut, perheen
äiti, josta olen ylpeä viimeisellä tuomiolla. Suokoon Elämämme Herra,
että sinun kaltaisia aviopuolisoita edes tulevaisuudessa kasvaisi
tämän maan tyttäristä! Kuolema ja kirous kaikille, jotka avioliiton
häpäisevät! Mirjam! Kasvata pienet tyttäremme yhtä lujiksi kuin olet
itse ollut ja opeta pikkupoikamme miehiksi, jotka ajoissa ymmärtävät
sukupuolielämän hirvittävät vaarat.
Ja usko minua Mirjam parka: minua ei ole saastuttanut _avioero_
sinusta, vaan minä olen syösty helvetilliseen kärsimykseen ja sanoin
kuvaamattomaan rangaistukseen _vain siitä syystä_, etten onnellisina
vuosinamme sinua oikein arvostanut. Tuota sinun lujuuttasi ja
kaunista uskollisuuttasi!
Rangaistukseni ja kärsimykseni tietää saaden sinä kenties olet
ojentava puhtaan kätesi vetääksesi viimeisellä hetkellä miehen ylös
maan uumenista?
En tiedä, rakas Mirjam, kannattaako se _enää_, mutta sanon tämän
vain, _jos_ se sinua lievittää.
Itse en näe lohdutusta missään. Itse en enää eheäksi saa sitä mikä
on rikki revitty. Totisesti minun elämäni kirkkaimmat tähdet ovat
sammuneet sakeaan sumuun. Rohkenenko tämän sumun sisästä ylistää
Elämäni Herraa korkeistakin hetkistä?
Niin. Rakkautta, naisen hellivää rakkautta olen hulluuteen saakka
kaivannut kaiken elämäni iän -- siksi on minulle näin käynyt. Lienen
niitä sieluja kaikkeudessa, joille ei ole ollut eduksi syntyä tälle
planeetalle.
Vaan jos se on totta, että ihmisten sielut sikiävät uusiin
ruumiisiin, niin _täytyy_ vielä kerran minunkin saada uudestaan elää
maan päällä. Silloin on Orjo Korelius vihdoin _onnellinen!_
Tässä ensimäisessä vaelluksessaan ei hän näet ole _löytänyt_ sitä
naista, joka olisi _vastannut_ hänen palavaan, sammumattomaan
rakkauden kaihoonsa.
Anna anteeksi esitunnustukseni, Mirjam. Kiiruhdan lisäämään: Sinä
kuitenkin olit _vaimoni_ ja _sellaisena_ sinua kunnioitan, säälin ja
rajattomasti ihailen.
Mutta toista minä _rakastan_. Intohimoisesti, hulluuteen saakka
rakastan minä sitä toista, joka tuli Sinun ja minun väliin. Ja minä
kysyn Kaikkeuden Herralta: onko tällainen rakkaus syntiä?
(Hailuoto 27/6 1917.)