Rakas Riepuseni!
Niin se nyt vaan on harmaja totuus monen vuoden kokemuksen jälkeen,
tuhansien toivomusten, pettymysten ja särkymysten perästä, että minä
myös puolestani _en kestä_.
Itse tiedämme syyn kaikkeen surkeuteen: olemme _sopimattomat
toisillemme_. Ja moraalinen syy: kun rakkaus puuttuu, puuttuu kaikki.
Sen syyn tunnustanet sinäkin silloin kun järki puhuu?
On liian monta arkaa seikkaa, jotka ilmenevät joka päivä, mutta jo
yksistään sisäinen köyhyys, sisäinen kauheus, _sisäinen onnettomuus_,
sympatian puute, on jotakin, jota ei saa jatkua ulkonaisen
kustannuksella.
Kun mies on _paha vaimolleen_ -- kuten termi arkikielessä kuuluu ja
vaimo _häijy miehelleen_ koko seurakunnan nähden, niin tietysti on
avioero välttämätön jonkunlaisenkaan rauhan ehtona. Jumala ei rakasta
riitaa!
Tätä minä nyt puuhaan salaisuudessa -- se on ehkä osaksi
sairaloisuutta, hermolamausta, mutta järjellistä se on. Lasten
kohtalo siinä on kärsittävin kohta, mutta Jumala ehkä antaa sen
kautta _heille_, mitä ei meille suotu.
-- --
Aviomies luonnollisesti aikoi enemmän kuin mitä kykeni
toimeenpanemaan! Hän tiesi itse vallan hyvin että esimerkiksi
sellainen ratkaisu kuin avioero oli hänenlaiselleen hentosieluiselle
miehelle ylivoimainen voitettava.
Mutta _kirjoittaa hän osasi_, uhata hän osasi ja suusanoilla
ääriviivoja maalaamaan hän oli vuosien kuluessa vaimonsa kanssa
väitellessä oppinut -- jyrkät sanat, jyrisevät ajatukset, räikeät
päätökset, hetken puuskassa ulospurskahtavat tunteet: _ne_ olivat
hänen kirouksensa, _ne_ olivat hänen siunauksensa -- hänen vahvat ja
samalla heikoimmat puolensa.
Mutta miksi, miksi -- kuitenkin kaikitenkin hänen kohtalokseen oli
tullut salaisesti hautoa niin kauheata asiaa kuin on avioero? Sitä
hän miehenä mietiskeli _alkaen pitää elämäänsä kadotettuna_, huonona
ja hukkaan menneenä.
28.
Mutta tänä kesänä heidän omaa kotiaan vihdoinkin oli alettu rakentaa.
Siellä -- humisevassa metsässä, pihkan ja koivulehden ja honkaisten
lastujen tuoksussa, nyt kuluivat perheen isän päivät ja yönsäkin
hän siellä läheisyydessä vietti soutaen salmen yli Ulpukkasaareen.
Viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen hän näin eleli yksin
pienessä saaressaan keittäen itse ruokansa ja kahvinsa, jota hän
sai tarjota tilillä käyville työmiehilleen. Usein hän aamusta
iltaan saakka viipyi rakennuksellaan valvoen sen kaikkia töitä,
joissa hänellä entuudesta ei ollut mitään kokemusta, vaan jotka
työt väkistenkin panivat aatteen miehen harkitsemaan käytännöllisiä
asioita. Ja usein hän läpiväsyneenä, viimeisten työmiesten, mentyä
levolle, itse palasi lepäämään.
Aniharvoin oli Mirjam lasten kanssa hänen luonaan saaressa, joskus
harvoin oli hänellä miehinen toveri, tavallisesti oli hän aivan
yksin, mutta usein oli sentään seuralaisenaan valkoinen, töpöhäntä;
pappilan koira.
Ihminen ei ole aivan yksin, ei sielullisestikaan, jos hänellä on
yksinäisyytensä jakajana valpas koira, joka milloin tahansa on
valmis isäntänsä kanssa kapulaa vetämään, häntä kädelle nuolasemaan.
Orjo ajatteli useinkin: paljon parempi olla hyvän koiran kanssa ja
ikävöidä ihmistä kuin huonon ihmisen kanssa ja kaivata koiraa...
Kenties tämä vertaus koirasta ja ihmisestä minussa on jäännöstä
muinaisesta raakalaismetsämiehestä, joka naisetta eleli erämaissa,
mutta minä en tunnettani häpeä. Sillä tämä tunne perustuu minussa
ylevimpään ihanteeseen mitä ihmisellä on: rakkauden, sovinnollisen
arkielämän kaipaukseen. Ymmärrän hyvin erakkojen sielunelämän: he
ovat paenneet yksinäisyyteen päästäksensä pakoon kahden ihmisen
välisiä tulenlieskoja, jotka polttavat sydämet pilalle. Hiljaisuus
on pyhää minullekkin, hiljaisuudessa täydellisesti oivallan omat
heikkouteni ja tiedän välttäväni tuhansia kiusauksia toisten
heikkouksien suhteen. Kadotan paljon elämän lämpöä ja nautintoa ja
kentiesi niinsanottua karaistustakin, mutta kokoan samalla voimia
uusiin välttämättömiin taisteluihin, joita avioliitossa on.
Yksinäisyydessä hymyilen pienelle kukkaselle ja varon sitä
taittamasta; kahden ollen polkaisen sen päälle karkeasti nauraen.
Yksinäisyydessä on murheeni tasaisesti jäytävä syvä kipu; kahden
ollen pistää se minua kuin tylsällä, likaisella, myrkyttävällä
keihäällä. Yksinäisyys ikävöivä, paheeton -- on siis pyhempi kuin
kahden elo. Mies miettii Jumalaa ja tuntee ihmiset omassa muistissaan.
--
Orjo, aviomies, pienten lasten isä, joka rakennutti kotia korpeen,
nautti ja kärsi yhtaikaa tästä rakennuksensa valvomistyöstä.
Luomistyö oli ihanaa, omien keksintöjen, omien käsialojen
käytäntöönpano oli jotakin alkuperäisen viehättävää, tulevaisuuteen
voimakkaalla tavalla vaikuttavaa.
Siinä oli jotakin ylvästeltävää, suurenmoista ja sulostuttavaa, _että
mies rakensi kotia vaimolleen ja lapsilleen_, jotka tähän asti olivat
saaneet heittelehtiä maailman jaloissa! Mikä lintu hän olikaan ollut
käki -- joka oli asunut toisen pesässä!
Ja hän työskenteli kaksin käsin rakennuksensa ääressä, milloin
raivaten metsää, milloin mitaten lauistettuja rakennushirsiä, milloin
merkiten akkunain ja ovien sijoja, milloin vastaanottaen sammalia,
milloin neuvotellen rakentajansa kanssa tai tehden sopimuksia uusien
työmiesten kanssa. Joka lauvantai oli hänellä ankara tilipäivä ja
paljon markkoja luisti viikossa hänen kättensä läpi. Kysyttiin rahaa,
aina vaan rahaa ja ilman rahaa ei yksikään hirsi liikahtanut, ei
yksikään lastu lentänyt, ei yksikään saha vinkunut. Työn humina oli
hänestä kuin ihana soitto metsässä.
Joskus hän kesäyön hämärässä seisoi honkaisen rakennuksensa ylimmällä
telineellä katsoen alas katottomiin huoneisiinsa. Ja hänen sydämensä
sykki voimakkaasti.
"Jumala tietää mitä elämää olen elävä näissä huoneissa sitten kun
niissä on lattiat, akkunat, laipiot ja tulipesät?"
Hän näki haamuja: tuosta ovesta tulee Mirjam ja sanoo hänelle...
Tuolla lattialla pyörivät hänen lapsensa huutaen ja iloisesti
mellastaen. Tuossa istuu hän itse päivän työstä uupuneena...
Tuossa on heidän mukava makuuhuoneensa, jonne he hiipivät sitten
kun kaikki äänet ovat hiljenneet... Ja pirtin, valoisan, siistin,
avaran arkihuoneen suuressa leivinuunissa räiskää talven pakkasessa
loimottava honka valkea, jonka ääressä isäntä paahtaa suksiaan ja
emäntä leipoo makeita leipiä... Ja kaikki on niin kodikasta... Onni
ja rauha vallitsee, jokainen päivä on ilon ja työn raitis päivä...
Se oli hänelle uutta kummallista satua koko tämä rakennuspuuha.
Väliin hän ikäänkuin ei uskonut itseään isännäksi, omistajaksi tuolle
talolle, joka viikosta viikkoon kohosi ylös taivasta kohden ja näytti
niin lupaavalta.
Syksy saapui, mutta talo ei vielä tänä suvena joutunut
valmiiksi. -- -- --
Myrskyt pauhasivat Ulpukkasaaren rannoilla, vaahtopäissä
jättiläisaalloissa keikkui Orjon vene. Yöt olivat pimeät ja hornan
kolkko kohina kävi ympäri saaren louhikkorantoja. Mutta Orjo vain
_eli omaa elämäänsä_ ja valvoi rakentamistyötä. Öisin hän usein luki
paksuja kummallisia kirjoja kummallisista asioista, jotka omituisesti
sekaantuivat hänen uniinsa. Hänellä oli sielun horroshetkiä, jolloin
hän todella luuli lentävänsä ilmojen korkeudessa tai kuljeksivansa
syvällä maan alla.
Väliin hän unhoitti missä oli, mitä varten oli, siellä missä oli.
Äärettömän yksinäiseksi hän itsensä tunsi ja pakotti itsensä
surullisesti hymyilemään, kun muisti että hänellä -- tuolla, ulapan
toisella puolella -- oli vaimo ja lapset. Mirjamin haamu nousi
hänen sielunsa silmien eteen suloisena, lempeänä, tyttömäisenä,
mutta seuraavassa silmänräpäyksessä sekoittui tuohon armaaseen
kuvaan jotakin katkerata ja aviomies tunnusti itselleen: Hän on
nyt kertakaikkiaan sellainen! Ja minä olen tällainen. Ja meidän
välillämme on ollut sitä ja sitä ja tulee varmasti olemaan... sitä ja
sitä...
Hänhän oli koko nuorenmiehen elämänsä läpi suitsuttanut _kultaiselle
tytölle, joka häntä aina rakastaisi eikä koskaan hänelle olisi tyly_.
Ja hänhän oli aina uskotellut itselleen että jos kukaan, niin hän,
sellaisen kultasieluisen tytön ansaitsi. Oli hirveintä kohtalon kiroa
ettei hän, Orjo Korelius, _sellaista_ tyttöä ollut saanut...
Mirjamin haahmo väikkyi hänen edessään, kun myrsky mylvi ja saaren
puut sohisivat peloittavasti, ja hän näki Mirjamin kauniit puolet,
ainoastaan kauniit, sillä heikot puolet hupenivat suuren sydämellisen
kaipauksen hetkinä olemattomiin, tuntuivat niin vähäpätöisiltä ja
vaarattomilta ettei niitä kannattanut muistellakkaan.
Silloin mies kiitti Jumalaa että oli hänellä elämän toveri, joka ei
häntä tahtonut hyljätä ei surussa eikä ilossa. Tätä kuvaa hän tahtoi
säilyttää sielussansa, se antoi hänelle voimaa ja toimintatarmoa.
Mirjamin kaunis -- se kauniimpi -- kuva sydämessään Orjo viikon
vankeuden jälkeen kovassa vastamyrskyssä jaksoi soutaa yli suuren
ulapan ja kantaa raskaita taakkoja... Iloisesti huohottaen hän
juoksujalkaa tuli vanhaan kotiin kuvitellen Mirjamin käsivarsien
kiertymistä kaulaansa ja Mirjamin huulien lämmintä suudelmaa.
Mutta silloin -- Yhtäkkiä... Tuo kaunis kuva mureni sirpaleiksi ja
_arkisen proosan_ hyökylaine löi aviomiehen rintaa vasten ja koko
maailma sumentui hänen silmissään.