Taas erillään! Taas tuo matkamiehen ikuinen taakka: kiusallisten
perhekohtausten muisto. Ja lievityksenä katkerassa suolassa tuo
laimea, tekopyhästi, muodinmukaisesti hellä jäähyväis-suutelu!
Ja tämän pienen kultasirun on tarkoitus tasoittaa tuhansien päivien
ja tuhansien öiden aikana kertynyt raskaan kokemuksen paino?
Minkälaisia punnitsijoita olemme! Näemme selvään että pienen
kultasirun on mahdoton voittaa painossa rauta- ja lyijyromua.
Ja tämä on se avioliiton pyhä vaaka, Jumalan edessä tarkistettu,
lasten ja isänmaan kunniaksi aijottu --.
Oi, tuhatkertainen oi!
* * * * *
En jaksa jatkaa, en jaksa alituisesti painostaa samaa asiaa.
Tämä on minulle itselleni uskomaton totuus että _minun_ on käynyt
näin.
Sydänvika -- mielenliikutuksista aiheutuva hermoärtyisyys
-- alituisista kohtauksista johtuva synkkämielisyys työhön
kykenemättömyydestä kotirauhattomuuden vuoksi riippuva... kun tämä
kaikki on näin, niin _mitä_ onnen mahdollisuutta onkaan enää olemassa?
Kaikki hyvät voimat ovat kulutetut loppuun -- lapset ainoa yhdysside
ynnä taloudellinen välttämättömyys, ihmisten tuomio -- siinä tekijät.
Mutta miehen on annettava ja saatava _anteeksi_ siltä, jonka hän itse
on kanssansa avioliittoon houkutellut? Hän näkee onnettomuutensa
puhkeavan kuin hirmumyrskyn -- se on luonnon laki -- kaikki merkit
viittaavat turmioon -- ei ole enää ainoatakaan asiaa, ei ainoatakaan
muistoa, joka olisi kokonaan puhdas ja pyhä. Kaikki mitä mies tahtoo,
sitä ei tahdo vaimo! Kaikki, mitä vaimo tekee, tuottaa miehelle
sielun tuskaa --!
Minulle ei jää mitään pyhimmän rakkauteni murtumisen jälkeen --
ei mitään. Minä olen aina yksin ja jos mies itkee, niin itkee hän
yksin...
-- -- --
Sentähden minä, sieluni suuressa hädässä tuntien omien voimaini
epäilyttävästi vähenevän -- ehdottaisin viimeisenä pelastuskeinona:
Siirry, Mirjam, maksoi mitä maksoi, _pois_ koko paikkakunnalta siksi
ajaksi, jona minä koetan ponnistella oman kodin rakentamiseksi. Ota
nuorin lapsi mukaasi ja -- Jumala kanssasi! Minä koetan rahalla ja
sanomalehtikuulutuksilla hankkia hoitajan Sirkalle, sillä itse en
jouda, muuten hukkuu viimeinenkin työ.
Tiedän että suuri tuska on näin kestettävä, vaara tyttärillemme
ja itsellemme, mutta miksikä tahallaan järkevät ihmiset kiduttaa
kuoliaiksi Toisiaan?
Sinä et rakasta minua nyt -- ja minun surulliset tunteeni sinua
kohtaan ovat niin rikkosiipiset kootkaamme voimaa siveellisesti,
vaikka elämän toivo meidän luonteen vikoihimme nähden onkin niin
vähäinen.
Minulla oli kerran suuri ihanne avioelämästäni minun piti tulla
malliksi -- nyt minä häveten käännyn pois maailmasta ja sanon:
en kelpaa naisen toveriksi, mutta lapset minua rakastavat, minua
ihailevat ja minua ymmärtävät, ja minä lapsia... Jumala sen
tietää!... Olen kipeä selittämättömällä tavalla enkä pyydä sinulta
sääliä, sillä siihenkään ei ole oikeutta.
Minä en sinua tyydytä, sinä et minua mitä me siis _kidutamme
toisiamme?_ Mieti Mirjam, toimi, ajattele että elämä kärjistyy kerran
tulenpolttavaksi piikiksi...
Mitä ihminen kylvää, sitä niittää.
Tässä kirjoituksessa ei ollut allekirjoitusta. Eikä Mirjam sitä
kaivannutkaan. Katkera hymy hänen huuliltaan oli hävinnyt, hän
rutisti kirjeen kouraansa ja vaipui miehensä pöytää vasten. Hän ei
itkenyt, vaan ajatteli. Tunsi, muisti ja taisteli.
_Mirjam rukoili_...
27.
Oli päätetty molemmin puolin ettei neljättä lasta vielä saanut
tulla. Se sattuisi kovin sopimattomaan aikaan. Mirjam kyllä
itsekseen oli miettinyt että pieni varaveikko Jormolle olisi hyvä
olemassa, mutta senhän saattoi "hommata" sitten vähän tuonnempana,
kun rakennushuolista olisi päästy ja toiset lapset olisivat vähän
vaurastuneet. Ja samoin oli Orjokin mielessään päättänyt.
Mutta Cupido, lemmen himon jumala, oli puolestaan päättänyt rangaista
aviopuolisoita hämmästyttämällä heitä heidän salaisen toivomuksensa
ennenaikaisella toteuttamisella.
Mitenkä se oikein pääsi tapahtumaan, sitä he itsekään eivät tarkoin
huomanneet. Jonakin juhla-aattona, jonakin valoisana kevätkesän yönä,
jolloin tuomi kukkii ja käki helskyttää sinihaalean korven kainalossa
ja hieno koivun lehvän tuoksu täyttää maan... Jonakin sellaisena
hetkenä, jolloin koko luomakunta seisoo pyhän värähtämättömänä
nauttien makeiden nesteidensä runsaudesta ja kuvastellen omaa
voimaansa kuni peilistä... jolloin korkeiden rantojensa välillä
vellonut vesiulappa on tyyneksi lauhtunut ja kirkkailla pinnoillaan
uhmailee taivaan kauneutta... Jolloin yörastas intohimoisesti
kertoo sydämensä tulipunaista tarinaa sille, joka sitä ei ennen ole
sattunut kuulemaan, ja jolloin korven rotkossa piilevä koski ikuisen
pauhinansa huumalla lumoaa rauhattoman ihmisen ja pakottaa hänet
unhoittamaan taivaan ja maan...
* * * * *
Kuukauden kuluttua Mirjam kalvenneena, yhteenpuristetuin huulin,
syösten säihkyvän vihan silmäyksen ulkotöistään väsyneenä ja märkänä
palaavaan mieheensä tiuskasi: Minä en kestä!