avio-ukolta.
26.
Pojan nimeksi pantiin Jormo Tähtikajo. Olipa se juhlailta, jolloin
piltti tuotiin Suopungista Syrjäkorpeen. Pienet tytöt kävivät kilvan
kurkistamassa koriin ja Maila esiintyi kuin mikäkin pikku äiti
veljensä suhteen huolehtien sen kapalosta ja tuttipullosta. Orjo oli
juuri saapunut kotiin monen penikulman poromatkalta pitkin viimaisia
järvenselkiä, joilla kova pakkanen pani jäät ulahtelemaan.
Mirjam näytti hänen mielestään kalpealta, mutta kuten ennenkin
synnytysten jälkeen, miellytti vaimo ulkonaisesti miestä.
-- Niinhän sinä taas olet kuin nuori tyttö! kuiskaa aviomies, kun
lapset jo nukkuvat ja Mirjam on hiipinyt miehensä luo.
Mirjam nauttii uinailevin silmin miehensä hellyydestä.
Äkkiä vaimo säpsähtää.
-- Orjo! kuiskaa hän peljästyneenä. Ymmärräthän sinä? Minä en tahdo
tulla enää...
-- Et, et, kultaseni.
Talvi kuluu onnellisesti. Lapset tosin kirkuvat, sotkevat ja
juonittelevat, mutta yhtärintaa ne sulostuttavat elämää, kehittyvät
nopeasti ja virittävät herttaisuudellaan lämpimiä sydämen tunteita.
Aviopuolisoilla ei ole ainoastaan suloiset hetkensä yöllä, vaan usein
päivilläkin he poski poskea vasten neuvottelevat yhteisistä asioista.
Vihdoinkin näet on saatu tilaisuus rakentaa oma koti metsään ja nyt
pohditaan paraikaa piirustuksia.
Sekä herra että rouva piirustavat, Mirjam tahtoo näin, Orjo noin.
Varsinkin sunnuntaisin piirustetaan innokkaasti.
-- Täytyy katsoa tulevaisuuteen, -- sanoo aviomies. -- Lapset
kasvavat ja tarvitsevat ainakin viiden huoneen osalleen.
-- Mutta keittiö täytyy olla erikseen, -- sanoo rouva. -- Ja kuule
Orjo, eikö sinusta sittenkin tunnu että pieni sali olisi hauska?
Kun meillä kerran on samettisohvatkin. Minä laittaisin gobeliinit
seinille.
-- Hyvä ihminen! huudahtaa aviomies. -- Sinä alotat aivan väärästä
päästä. Kuka nyt puhuu dekoratsiooneista ennenkuin on kahta hirttä
salvoksessa!
Palvelustytön komeron ainakin pyyhkäiseisin pois, huomauttaa rouva
kiihkeästi.
-- Sinähän olet hirveä aristokraatti! vastaa herra. -- Etkö
suvaitseisi piikatyttöjenkin peilailevan rauhassa?
-- Kyllä ne seisovat peilien edessä muutenkin, väittää rouva. --
Komeroa vastustan siitä syystä että ne ovat vain lian pesäpaikkoja...
-- Mutta täytyyhän nykyaikana... huomauttaa mies ja sitä hauskaa
kinastelua jatkuu vielä vierastenkin kuullen, joille ei saateta olla
puhumatta mistään muusta kuin tästä rakennuspiirustuksesta.
Sitä mietitään ja suunnitellaan yön hiljaisuudessakin; sekä herra
että rouva saattavat yövuoteilla herättää toinen toisensa ja kuiskata
että "nytpä olen keksinyt miten _se_ tehdään!"
Ja iloinen kiihko loistaa kummankin silmistä.
Vihdoinkin saadaan piirustus siihen kuntoon että se alkaa kumpaakin
tyydyttää.
Pikkutytöt kuuntelevat uteliaina isän ja äidin monia keskusteluja
tulevasta uudesta kodista, ja pikku Mailan ja pikku Sirkan
mielikuvitus on kovassa liikkeessä. -- Järvenkö rannalle? kyselee
Maila hehkuvin mielin vaaleita hiuksiaan puistellen. -- Tekeekö isä
veneenkin? Mahtuuko sinne uuteen kotiin lapsetkin? Mahtuuko Jormokin?
Ja vaikka äitille tulisi monta tuhatta lasta, niin mahtuivatko
kaikki, isä?
-- Näytä isä, mihin nurkkaan _minun_ sänkyni pannaan? Laitetaanko
nukeillekkin oma pirtti? Äitipä on sanonut että kanakamarikin tulee!
livertelee Maila kiikkuen isänsä polvella.
Mutta pikku Sirkka katsoo hyvin totisena isäänsä ja sopottaa
korostaen viime tavuuta: "akna-komero! akna-komero!" "Herrajumala!"
ajattelee perheenisä itsekseen. "Olenpa ryhtynyt elämäni ehkä
tärkeimpään ja arimpaan asiaan."
Häneltä vaaditaan melkoista toimintakykyä. Syrjäkorven olosuhteet
ovat niin oikulliset ja hän ryhtyykin tarmolla kaikkiin asioihin.
Pitää tehdä urakoita, pitää matkustella, määritellä, mittailla ja
tarkastella.
"En antaisi itseäni iltikseen, mutta kyllä tämä näyttää nielevän
miehen kokonaan!" sanoo hän huokaisten päivien puuhista.
Mirjam! Et usko kuinka paljon siinä omassa kodissa on esitöitä.
Niin, Orjo kulta, kunpa sinä jaksaisit!
* * * * *
Kevät saapuu korpeen. Toinen päivä on lämminpaisteinen, toivorikas --
toinen kylmä, toivoton, uhkaava.
Niin on ihmiselämässäkin. Orjolla ja Mirjamilla ei ole sydänten
kaunista kevättä. Joku paha voima pilaa sen heiltä -- joku
vuosisatojen takainen kylmän ilman lintu ääntelee heidän sydämissään
ja itse he kolkoin mielin, kauhu sielussa, kuuntelevat haaskalinnun
laulua...
Oi herra Jumala, _mitä_ se on? Miksi ei mies ole tyytyväinen
vaimoonsa, miksi ei vaimo kykene tyydyttämään miehensä ihannetta? Vai
onko vaimo todella niin vaikeasti siedettävä kuin mies väittää, tai
onko mies todella niin mahdoton kuin mitä syrjästä näyttää?
Jumala, totuuden tuomari, joka kaiken tuntee, tietää
avio-onnettomuuksien alkusyyt ja perusaiheet, mutta kuinka harvoin
_hän_, tuo tutkimaton, ihmisiä valaisee! Kuinka harvoin _hän_ ojentaa
pelastavan kätensä heille, jotka hukkuvat omien sydäntensä veriin!
Orjo on rakennusasiamatkoillaan.
Mirjam seisoo Orjon kirje kädessään surullinen hymy huulillaan;
jotka ovat tiukasti yhteen puserretut. Nyt vasta, käydessään Orjon
huoneessa, hän yllätti miehensä kirjeen, kirjeen, jossa ei ole mitään
osoitetta eikä omistusta, mutta jonka tarkoituksen hän liian hyvin
tietää.