* * * * *
Lumipuhdas luonto? Vienosti syttyväiset iltatähdet! Hauskasti
liukuvat sukset ja raikas talvinen sää, ympärillä juhlallinen avaruus!
Eivätkö ne kaikki olleet Jumalan suuruuden, Jumalan laupeuden ja
Jumalan käsittämättömyyden todistuksia?
Kuinka mitätön, pieni, halpa oli ihminen kiiluvan tähtitaivaan alla!
Miksi hän teki itsensä onnettomammaksi kuin ehkä olikaan?
* * * * *
Aviomies ajatteli:
Yritin rikoksen tielle. Saatanhan kääntyä takaisin. Vielä ei ole
myöhäistä! Vielä ei ole mitään sellaista tehty, mikä ei paraneisi.
Ja tästä kaikesta ei tarvitse kenenkään tietää. Se on -- meidän
kahdenkeskisiä salaisuuksia.
Kaikki minun puoleltani on enemmän tai vähemmän -- näyttelemistä.
Tehtyä ankaruutta! Ja kenties on koko Mirjamin käytöskin
näyttelemistä vain. Tai ainakin ohimenevää. Hyvä Jumala -- hänhän on
viimeisillään.
Heittäkäämme naamarit pois, niin olemme taas luonnollisia ihmisiä!
* * * * *
Ja kovan myrskyn jälkeen tuli jälleen tyven. Ihana, jumalainen,
hiljainen, pohjolan lämmin tyven, jossa orjanruusut punoittavat
rannoilla...
24.
Tammikuun pakkasyönä kiitää kiireellinen matkue pitkin lumista
valtatietä. Edellä ajaa mies porolla, jäljessä juoksee hevonen
rekineen, jossa paitsi kyytimiestä istuu kaksi naista. Tiuvut,
kulkuset ja aisakello helisevät, poron kaviot naksuvat ja hevosreen
jalakset narisevat -- yksikään ihmisistä ei puhu mitään.
Ensimäisessä kievarissa vaihdetaan kiireesti hevosia ja matkue vierii
äänettömänä eteenpäin yli korkeiden vaarojen ja läpi ulapoiden
rämeiden.
"Miten käy? miten käy? Kerkeämmekö vai tapahtuuko onnettomuus?"
Matkaa on viisi penikulmaa.
Toisessa kievarissa valtaa matkustajat raukea väsymys ja he
nukahtavat vaatepäällä yhdeksi tunniksi. Sitten taas jatketaan matkaa
pimeässä talviyössä yli mäkien, poikki loppumattomien rämekorpien.
Poromies edellä ajattelee: miten käynee jälessätulevan? Hyvä Jumala,
mikä tulisikaan, jos se tapahtuisi keskellä taivalta, reessä...?
Hän muistaa että on kerran ennenkin saattanut synnytystuskassa olevaa
vaimoaan. Silloinkin oli jännitys suuri, mutta kaikki kävi hyvin.
Vaan se olikin pääkaupungissa -- nyt ollaan synkässä korvessa, jossa
ei ole kätilöitä joka kylässä eikä lääkäriä joka pitäjässä.
Tie suikertelee metsässä, painautuu notkoihin, nousee kunnaille,
laskeutuu taas metsäjärvien jäille, joilla käy hyytävä viima.
Poromiehen parta on valkeana kuurasta. Kaakon taivaalla siintää
heikko aamurusko luoden kalpean kajastuksen yli alakuloisten
rämemaisemain. Ei risahdusta missään, kitukasvuiset kelohongat soilla
ojentelevat kuin vilussa väristen paljaita käsivarsiaan. Masea mieli
valtaa ajajan, mutta hän koettaa sen karkoittaa pois, arvostellen sen
yön valvomisesta johtuvaksi sielun autiudeksi.
Vähät minusta -- mutta _hän?_ Hän pysäyttää poronsa, pidättää
hengitystään ja kuuntelee. Minne jäikään hevoskyyti? Ei kuulu
aisakelloa. Ettei vaan...?
Pakkanen kovenee, keli sitkastuu, taivaan ranta kelmenee
kelmenemistään ja yön haamotus häipyy.
"Voi tätä viheliäistä erämaata! Voi näitä loppumattomia taipaleita!
Että ovatkin ihmiset tänne raivanneet itselleen tyyssijansa -- tänne
kylmään avaruuteen, jossa on vain ikuinen taistelu hallaa vastaan."
Jo kuuluu aisakellon kalkatus kaukaa takaapäin -- "sieltä hän tulee,
hän, minun elämäni toveri erämaassa. Hän, jonka minä..."
Ja porolla-ajaja heittäytyy pulkkaansa ja läiskäyttää lämsäänsä.
Tullaan kolmanteen kievariin, päivä juuri valkenee, yli lumisten
peltojen, jonka keskessä harmaa talo nukkuu...
-- Mirjam, miltä nyt tuntuu?
-- Nyt on hyvä, ei tunnu miltään. Matkustajat tulevat iloiselle
mielelle, kun pääsevät pakkasesta lämpimään huoneeseen. Isäntä ja
emäntä ovat niin harvinaisen ystävällisiä ihmisiä, eivät mitenkään
lupaa lähteä ilman aamiaista ja kahvia.
-- Mihinkä sitä nyt reissutaan? Ja läpi öiseen?
-- Tämä minun eukkoni vain vähän tuulottelee, sille tuli niin ikävä
Syrjäkorvessa!
Aviomies ihmettelee itseänsä että uskaltaa jo leikkiä laskea, kun
vaara näyttää olevan ohitse.
Ja vaimo myös iskee iloisesti silmää ja nauraa. Eilisiltaiset kauheat
väänteet ovat unohtuneet ja ruokahalu on mainio.
-- Mirjam, minä saatan sinua kaikissa tapauksissa perille asti.
Ja he lähtevät taas taipaleelle. -- Perille saavuttua on Mirjam
kummissaan ettei hänen asiallaan näytä olevan mitään kiirettä. Ihan
hävettää! Ja sellaista hiidenhamppua kun pidettiin ja koluttiin läpi
öiseen...
Hän eroaa illan tullen Orjosta, miehestään, reippain mielin:
-- Ei minulla ole mitään hätää. Täällä on hyvä olla. Ja asia tietysti
käy hyvin.
-- Ole nyt kaikissa tapauksissa varovainen, ja hoida itseäsi, sanoo
aviomies.
-- Kirjoitathan Orjo taas kirjeitä?
-- Sitä tuskin tarvitsee sanoa. Rakas ystävä, voi nyt oikein hyvin.
Hihna huiskahtaa ja poromies katoaa pimeään yöhön. Elämä on
reippautta.
25.