Mirjam!
Hirveän meritaudin kuvaamattomissa tuskissa, rikkona ja paikaltani
pääsemättömänä värisi herpautuneiden aivojeni läpi kaikki se
ihmisonnettomuus, mikä aiheutuu terveyden puutteesta. Silloin
älysin, kuinka sanomattoman paljon pyhää ja hyvää pelastaa itselleen
se ihminen, joka harrastaa terveytensä hoitoa. Ja muistin surulla
kaikkea, mikä on laiminlyöty meidänkin kesken -- Sinunkin puolesta.
Oi, minä olisin tahtonut silloin huutaa sinua henkesi herkimpään
korvaan: ole oman onnesi seppä, älä tee mitään, minkä tiedät
hiuskarvaakaan vievän sinua pois terveydestä. Terveys on kultaa,
se on elämän voimaa, se -- naisessa -- on elämän kauneutta. Sille
kauneudelle ainoastaan mies ihanaa arvon antaa, ruumiin terveydelle,
josta sielun ilmiöt ehdottomasti riippuvat; se se lopuksikin voittaa,
kaikki muu haihtuu...
Muistin, kuinka meistä kuka tahansa saapi kuolla kurjiin vaivoihin
ilman että toinen on lohduttamassakaan. Mutta joka jo alussa on
terveydenhoidon oivaltanut, hän välttää kamalimmat karit. Me emme
saisi elämässä nauttia -- terveytemme kustannuksella, sillä sitä
suurempi on kärsimys. Jos onnistumme terveiksi tulemaan -- ja niin
käy, jos tahdomme -- niin me totisesti löydämme parhaimmat nautinnot.
Mitä minä täällä teen, valeterve mies, joka väliin ei kykene kahteen
vuorokauteen syömään yhtä lusikallista maitoa ja jota pyörryttää
mieto sikaari? Mitä _minä_ täällä teen, Ärjän seljän soutaja? Vieras
maa, vieras kieli! Mainiot kauppamakasiinit, mitä ne minuun kuuluvat?
Ja ulkonaisesti iloiset ihmiset: Ei ole ystävää -- minulla.
Enpä uskonut että saksalainen rantakaupunki jo saattaa olla niin
pulska paikka ja hienoasuinen. Saksassa näyttää pennikin olevan
arvossa pidetty ropo, ei kuten meillä siellä korvessa. Näkyisi täällä
olevan naistavaraa... No, tämähän onkin koematka minulle. Mutta
miksi sinulle kirjoitan? Minä --? Me, jotka... Voi Jumala ettei voi
pyyhkäistä pois todellisesti elettyä. Ja eikö se voi muuttua? Vai
onko samantekevää jos mies joutuu hornan tuuttiin? _Kuka_ kiinnipitää?
Rakkaat ovat minulle lapset. Niiden puolesta pelkään. Ja rukoilen
sinua: kärsi, ole kiitollinen! Ettei kävisi kuten ensin. Sitä en
kestäisi -- minä.
Lienen väsynyt mies. Lienee liika huima hyppäys äärimmäisestä
erämaasta Saksan rannoille viidessä vuorokaudessa. Levähdän yön
hotellissani ja huomenna koetan matkustaa Hamburgiin.
Sinua ja lapsia kaitselmus pyhä suojelkoon.
Rhein-virralta, laivan kannelta.
Rakas Mirjam!
Kuutamoilta ja kypsyvät viinitarhat, tuhansia vilkkuvia tulia
mustassa virrassa, satoja ritarilinnoja huimaavassa korkeudessa.
Saksalaisten ylioppilasten laulua: Ich weiss nicht was soll es
bedeuten dass ich so traurig bin... Loreley-kallio sivuutettu...
Tässä istun, pohjolan koskien huurteinen mies, enkä tiedä mistä
lienee näin mieleni murheinen. Es ist eine alte Geschichte, että minä
olen parantumaton romantikko, joka tietysti kaipaan sitä prinsessaa,
jonka tänä yönä ryöstäisin tuolta jostakin korkealta, mutta pelkään
että jos moiselle retkelle lähden, noista ritarilinnojen reijistä
lentää vastaani vain naakkoja ja haikaroita.
Mirjam! Tämä on helvetin ikävää, kun mies näin matkustaa _yksikseen_,
tämä on jo idiotismin rajoilla ja, tuota ajatusta tukahduttaakseni,
juon tietysti kolme juomalasillista hapanta viiniä mukautuakseni
turistien tuhmiin tunnelmiin. Minulla on kirvelevä kaiho, sillä mitä
hittoa aviomies yksikseen tekee Rheinillä? Ja kysyä sopii: olisiko
siinäkään enempi järkeä, jos kahden matkustaisi?
Zürich, 17 heinäkuuta, sunnuntai-aamu.
Rakas Mirjam! Kirjoittelen kirjeitä ehkä liian paljon, en tiedä
itsekään, miksi pitää kirjoittaa. Niitä mahtaa tulla tukuttain sinne
yhdessä postissa, mutta minulle jokainen tunti on kuin kokonainen
uusi päivä. Mitäpä muutakaan osannen tällä panoraama-matkallani.
Tietysti voisin kirjoittaa sanomalehtiin ja ansaita rahaa, mutta en
tee sitäkään.
Niin. Minusta on koko Saksanmaa satua, sen kaupungit hämmästyttävät,
sen Rhein-joki suurenmoinen ja sen kulttuuritaso ihmeteltävä.
Ihmeellisintä on se, etteivät ihmiset täällä, kuten Suomessa näytä
käyttävän väärin nautintoaineitaan. Ei kukaan kiroile, ei kukaan
riitele. Kaikki menee hienossa järjestyksessä. Rautatieasemat
kaikkine mukavuuksineen ovat ensin merkittävät. Sieltä löytyy kaikki
mitä ihminen tarvitsee -- paitsi _rakkaus_.
Ja kaikki ilmestyy automaattisesti, tarvitsee vain pudotella kymmen- ja
25-pennisiä rakoihin, niin lähtee sekä voileivät että desäärit.
Koko Mosel-virran -- viinin muodossa -- voi saada juoksemaan kranasta
suuhunsa, ken vain syöttää rakoa ja samoin kai koko Rhein-virran
voi juoksuttaa vatsaansa. Sanoin että automaattinen kehitys täällä
saavuttaa satumaisen huippunsa. Kuka tietää vaikkapa vielä sattuisi
eteeni sellainenkin paikka, jossa pudottamalla peililasien väliseen
rakoon kultarahan, miehen eteen liukuisi se ihana prinsessa, jota
pohjolan herra ritari hakee. Tai saisi nähdä Muhammedin paratiisin
ja kylpeä mantelimaitovirrassa. Jo Frankfurt am Mainin Keisarikatua
kulkiessa muistan eräässä akkunassa nähneeni paratiisin päänaluksen
luultavasti saman, jota Eva neitsyt käytti nukkuessaan sillä aikaa
kun Jumala valmisti Aadamia aviosyleilyyn. Paradieskopfkissen! Kyllä
sieltä olisi saanut vaikka kultaiset töppöset.
Kummallista saapua Sveitsiin. Pikajuna kiiti läpi loppumattomien
viinimäkien, ja kuule Mirjam: siellä riippui melkein luonnollisessa
koossa Kristus ristinpuulla viinitarhojen keskessä. Hehkuvan kuuma,
sininen auer leijaili ilmassa. Maisemat olivat meheviä. Vuoria,
kukkuloita, syviä laaksoja. Niin saavuin Baseliin, jonka Sant
Gotthard hotellissa huomiotani herättivät ihanat ikkunalasimaalaukset.
Tiedätkös mitä on saksalainen vuode? Se on lumivalkoinen vuori
paljaita untuvia. Sinulle sopiva! Minulle ei! Sillä minusta se on
suoraan sanoen -- aistillisuuteen ja hekumallisuuteen viettelevä.
Baselista ajoin tänne Zürichiin. Päivä oli hirveän kuuma, päätä
pyörrytti, paita ihossa kiinni, tuon tuostakin sukelsi pikajuna
kallioiden sisään ja kaikki pimeni ympärillä. Luulen että me menimme
monta kilometriä maan alitse, kallioiden läpi. Siitä arvaat,
kuinka huimaavan korkeat ovat vuorimaisemat. (Muistatko kuinka
häämatkallamme iloisessa maassa otimme suukkoja tunnelissa?) Zürichin
asemalle saavuttua olin peräti väsynyt ja tuska sydämessä. Siinä
hirveässä vilinässä kaiken maailman kansallisuuksien keskessä piti
minun toimia täydellä järjellä saadakseni ensinnäkin ranskalaista
rahaa kukkaroni täyteen, sitten ruokaa, sitten tavarat säilyyn,
sitten hotellin tietooni j.n.e. Olin niin väsynyt että tuskin pysyin
seisaallani, mutta viiniä saatuani tulin tietysti huumaukseen. Siitä
oli se hyvä että uskalsin ruveta puhumaan kielillä ja kielillä
puhuminen vei minut vihdoin taivaan portille: kirjoitan tätä kirjettä
600 metrin korkeudesta, Zürichin hienoimmasta matkailijapalatsista.
En osaa sanoin kuvailla hotellin loistoa ja luonnon ihanuutta.
Puistot, soitot, kukat, sähkövalot, terrassit -- kaikkialla tyyliä.
Kirkonkellot kaikuvat sinisessä avaruudessa, et voi uskoa, kuinka
sointuvasti. Sinun, Mirjam kulta, pitäisi saada täällä asua yksi
päiväkään. Minä tahtoisin nyt levähtää, hengittää, miettiä ja
rauhoittua. Sehän on matkani tarkoitus. Jää hyvästi Mirjam.
München 21 p. heinäkuuta.
Mirjam!
Suurella vaivalla löysin eilen tässä isossa maailman kaupungissa
Haupt-Postin ja sain kirjeesi. Palatessani asuntooni yllätti
kova sade ja minä pakenin likimpään Restaurantiin ja koska en
ollut syönyt eilisillasta saakka ja nyt oli jo kello 5, tilasin
härkäpaistia nälkääni. Sattui olemaan hieno paikka. Join puoliskon
jotakin Pitsporteria ja tietysti viini nousi uupuneen uroon
nivuksille. Niin luin kirjeesi ja se tuntui hyvältä... Maailma
tanssi silmissäni jossakin määrätyssä tahdissa, sähkövalot vilisivät
ja ulkona rankkasateessa automobiilit ja raitiot kilisivät.
Takanani kaukana puhuttiin kai ruotsia, rupesin kuuntelemaan,
mutta silloin herra ja rouva, vieraita kuten minäkin, alkoivat
puhua ranskaa. Eivät ehkä olleetkaan Suomesta, olin huumeessani
vähällä blaskata itseni. Hekin joivat viiniä kuten kaikki täällä
aterioidessaan tekevät. Sateen lakattua läksin kaupungille ja jouduin
Bayer-strasselle! Mikä ääretön liike kaduilla! Ja sitä korean
kapistuksen ylenpalttisuutta loistavissa makasiineissa, niin että
jos katsomaan rupeaa, ehdottomasti hullautuu. Eksyin, harhailin,
kyselin poliiseilta, neuvoivat kohteliaasti, mutta yhä eksyin.
Vihdoin sentään, aterioituani automaatissa, osuin yksityisasuntooni
jotenkin mitättömään pensiooniin. Siinä odotti minua taas tuo
kirottu saksalainen vuode -- untuvia, valkoisia vuoria. Pidä akkuna
auki, jos korvasi kestää räminää ja jyryä läpi kesäisen yön! Satoja
automobiileja, sähkövaunuja ja kuormajättiläisvankkureita huristaa
ohi. Tänään sain aamiaisekseni kahvikupin, pari hyvin pientä
pullakikaraa ja niihin kuuluvat pari viiden pennin kokoista voilevyä.
Niin ja lisäksi 3 -- sanoo kolme -- sokeripalaa. Sepäs oli ravitseva
aamiainen pohjoissuomalaiselle! Pyysin lisää sokeria, tuotiin toiset
3 pientä sirua -- voi pirua -- jätin yhden emännälle.
Syöneenä miehenä kelpasi lähteä kaupungin merkillisyyksiä tutkimaan.
Neue Pinakothek -- Alte Pinakothek -- älä luule niitä apteekeiksi --
National Museum -- Baijerin Luonnontieteellinen museum j.n.e. Niissä
näkee tämän maailman kehityksen Aatamin askeleista Zeppeliiniin asti.
Kummallista että pääni kesti niin paljon yhdessä päivässä.
Kuljin varmaankin kolme kilometriä läpi salien, joissa on satoja
vahtimestareita. Huomenna jatkan näitä tutkimuksiani, joista
tunnen "kovasti viisastuvani." Kaupunkihan on täynnä kuninkaiden
patsaita, leijonia, suihkukaivoja, taivaan enkeleitä j.m.s.
Münchenin olutmaneesit ovat kuin myrskyävä Atlanti -- niihin mahtuu
myriaadi seidelinjuojia. Mainiot viinipaikat naisille ovat nuo
automaattiravintolat -- ajatteleppa Mirjam, jos siellä erämaassa
olisi petäjissä kranoja, joista helmeilevä viini loriseisi
huomaamatta kahvikuppiisi!
En puhu sinulle mitään samettipöksyistä enkä silkkipaidoista. Mikä
intohimo sekin ihmisessä lienee: tiedustella kaikissa Euroopan
kaupungeissa pohjolaiselle eukolleen -- silkkistä paitaa! Muuten
soisin sydämeni pohjasta että kerran pääsisit viikoksi Müncheniin
itse -- muutamia tuhansia taskussa. Osaan minäkin tuhlata niin kauvan
kuin kultakolikot helisevät. Pelkäänpä Sveitsin nurkalla menettäneeni
sata frangia päivässä. Hullu olen, tietysti tulee katumus, jahka raha
loppuu.
En minä epäsiveyttä täällä ole nähnyt, mutta enhän ole öisin
liikkeellä ollutkaan. Baijerin katoliikit lienevät paljon
ihmisellisempää väkeä kuin muiden saksalaisten kaupunkien asukkaat.
Mutta enpä ole vielä tavannut niin kaunista naista että olisin
hullaantunut.
Tietysti vapautensa kukoistusiässä oleva, ikävöivä, kauneutta turhaan
janoova yksinäinen mies tulee maailman vilinässä ajatelleeksi
naistenkin seuraa, mutta minähän olen luonteeltani, näissä asioissa
naurettava raukka, nahjus ja hölmö. Mieleni on niin surullinen. Enhän
minä osaa _nauttia_ suuren maailman elämästä enkä _vapaudesta_. Ja
lisäksi: sielulliset ristiriidat, alituinen hautominen: seuraukset --?
Se on hyvä, sanoo joku. Itse sanon: olen onneton. Sillä mitä minulla
on odotettavissa lähimmässä tulevaisuudessa? Eikö karkea kokemus
todista jotain? Voiko suhde muuttua? Voinko parata? Ja voitko sinä
estää itsestäsi ne syyt, jotka mielestäni ainakin osaksi heikkouteni
aiheuttavat? Kärsin julmasti! Tuntuu kuin kuolisin, vaikkapa
sinne elävänäkin pääsisin. Kohtalo, kohtalo, kohtalo! Tulee taas
tukahduttava, ikävä yö -- saksalaisessa vuoteessa: hirveä yöajo
akkunani alla; mitä pirua ne ajavat yöllä nuo Baijerin kuninkaat ja
portot? Laskeudun alas kadulle kävelemään viedäkseni tämän kirjeen
laatikkoon. Lapsilleni suudelma rakastavalta isältä. Ja sinulle,
Mirjam, suudelma
_Orjolta_.
Kun Orjo oli pudottanut kirjeensä postilaatikkoon, istahti hän
hetkeksi hämärään puiston penkille. Vieras maa kuhisi hänen
ympärillään ja hän vaipui mietteisiinsä. Yhtäkkiä hän havahtui
siitä että joku naisolento istuutui hänen viereensä ja alkoi häntä
puhutella. Orjo vilkasi naiseen, mutta käänsi heti katseensa suoraan
eteenpäin jääden kiinteästi tuijottamaan pimeyteen. Ja vaikka nainen
häntä yhä lähenteli ja kuiskasi hänelle jotakin, ei mies hievahtanut.
Silloin nainen ilkeästi nauraen nousi ylös ja läksi tiehensä.
Kiihkeästi tykyttävin sydämin, jollakin tavoin katkerana itselleen
ja koko maailmalle, palasi Orjo yömajaansa ja sukelsi vuoteeseensa.
Koko hänen ruumiinsa värisi ikäänkuin kylmässä. Siinä se taas oli
näyttäytynyt -- tuo hänen elämänsä sfinksi, ilotyttö, jota hän
inhosi. Baijerin ilma huljui niin pehmoisena ja kepeänä hänen
ympärillään, Isarkoski välkähteli sähkövaloissaan, kiiltävillä,
sulosointuisesti soivilla umpinaisilla automobiileilla ajettiin
ajamistaan hänen akkunansa alla -- mutta hän, lumisen maan mies, ei
osannut nauttia niinkuin olisi tahtonut. Tuo ikuinen ristituli --
todellisuus ja mielikuvitus!
* * * * *
Hän sivuutti Dresdenin -- sillä hänen kukkaronsa alkoi laihtua
-- ja ajoi suoraan Berliniin. Satunnaisen matkatoverinsa,
juutalaisen ylioppilaan, seurassa hän kulki milloin kävellen,
milloin voimaomnibuksella ajaen, milloin maan alitse tai kattojen
ylitse junalla kiitäen ympäri yöllistä Saksan pääkaupunkia nähden
kaikkialla loistoa, suuruutta ja koneellista elämänmukavuutta.
Mutta Friedrichstrassen katuelämä häntä mietitytti -- hänelle
sanottiin että tällä kadulla melkein jokainen naishenkilö oli rahalla
ostettavissa.
Saattoiko maailma todella olla niin kevyt tai oikeammin: miksi se oli
niin raskas??
Hän tahtoi tutustua Berlinin mysterioihin, mutta -- hän oli
luonteeltaan siihen mahdoton. Hän kirosi ihmisten siveettömyyttä ja
kirosi itseään -- _mitä_ hänellä, siveellisellä aviomiehellä, oli
tekemistä maailman turmeltuneissa markkinakaupungeissa. Joskus hän
tunsi naisten heittävän uteliaita silmäyksiä häneen, mutta hän ei
niihin kääntänyt huomiota. Väliin hän ihmetteli parittain kävelevien
tyttöjen nuoruutta, mutta sanoi itsellensä: mitäpä se minuun kuuluu?
Uupuneena sielultaan hän katujen vilinästä kiipesi hotelliinsa. Ei,
ei ollut hänestä kalaksi sameaan virtaan. Ja kuitenkin hän ikäänkuin
kirosi nuoren miehen aikaansa että oli ollut -- liian siveä.
Kummallista! sanoi hän itselleen. -- Minä kuljin kymmenen vuotta
pyhimyksenä, silloin kun se minulle oli vaikeinta, ja nyt ikäänkuin
tahtoisin saada takaisin tuon ajan, jolloin minusta itsestäni
riippui, olinko pyhimys vai syntinen. Kuinka perinpohjin mies voipi
_muuttua_ siveelliseltä pohjaltaan! Piruko minua vaivaa? Lienen
halvin aviomiesten joukossa, kun saatan edes _kuvitella_ muita naisia
kuin omaani!
Mutta kaikista erikoisinta tässä on se että pysyn loppuun asti
_uskollisena_ hänelle!
Orjo Korelius muisti samalla pienet lapsensa ja lämmin virta täytti
hänen sydämensä. Ja hän kiitti Jumalaa että hänellä oli vaimo ja
lapset erämaan kätkössä.
Kukaties se sittenkin on elämän kalleinta kultaa -- perhe-elämä
eristettynä maailmasta?
Hän nukahti hymyillen ja nukkui rauhallisesti.
Rakas Mirjam!
Luin kirjeesi Unter den Lindenillä. Kiitos! Se oli kaunis,
kauniimpi kuin mitä minun lienevät olleet. Joskus olen matkallani
tahtonut kirjoittaa hyvinkin synkän kirjeen. Entisyyden kokemus --
tulevaisuuden pelko.
Jääpi nyt kirjoittamatta. Mutta saanko minä milloinkaan oikein
_levähtää?_ Ja saanko vielä koettaa, lähteekö minusta enää mitään,
vai onko kaikki lopussa? Siihen tarvitaan erityistä sielun rauhaa.
Mutta -- minä pelkään. Heti tultuani alkaa elämä ahdistaa minua
taloudellisilla vaatimuksilla. Hyvä Jumala -- minähän olen vain se
mikä olen. Jumala tietää etten minäkään ristissä käsin ole tahtonut
istua. Ihminen sentään on oikeutettu joskus lepoa nauttimaan.
Varsinkin surussa -- suuressa, ikuisessa -- ja ikuisessa taistelussa.
Mirjam! Miksikä sinun kirjeesi ovat aivan päinvastaiset kuin
todellisuuden vaikutus?? Siinä on minulle miettimistä.
Olen ristiriitaisissa tunnelmissa, minkä vaikuttaa osaksi se harmi
että olen -- rahatta. Turhaan postista, tiedustin ja tiedustan yhä
rahalähetystä, joka oli tilattu tänne. Muuten ei minulla ole hätää,
vaan -- eräät tuliaiset voivat jäädä ostamatta. Pois, pois! Berlin
jääpi jotenkin vähälle tutkimiselle. Ei minusta oikein tänne. Hurina
hirveä, ihmiset juoksevat. Alku oli lupaava, loppu huono. Ei ainoata
tuttavaa. Ja Berlinin saksalaisiin mahdoton tutustua. Nyrpeyden leima
-- naistenkin nenien päissä.
Lapsilleni sydämen syleily. Isä palaa kotiin!
* * * * *
Elokuun ihanat, pehmeät ilmat Perä-Pohjolassa ovat alkaneet.
Päivillä paistaa aurinko etelämaisen kuumasti ja vaahtoharjat
laineet välkkyvät marmorivalkoisina hypellen pitkin sinimustia
järven ulapoita. Rannat ovat vehmaimmallaan: koivut, raidat, lepät
ja pajupensaat koettavat kilvan peittää tumman rantarakon ja
kanervaisen manteren rajaviivaa. Yöt ovat hämärän hempeät, täynnä
tuoretta tuoksua, ja aamun kimmeltävä laine heleällä hiekkarannalla
on hekumallinen kylpeä. Linnunpoikaset ovat hilpeimmillään, marjat
makeimmillaan, kukat puutarhoissa loistavimmillaan -- koko luomakunta
kukoistavimmillaan.
Mirjam lapsineen ja palvelustyttöineen viettää vapaata elämää
Ulpukkasaarella. Hän käy puettuna niin keveästi että elokuun pehmeä
ilma esteettömästi pääsee hyväilemään hänen ruumistaan, ohi soutava
taikauskoinen kalamies saattaisi häntä luulla saaren haltiattareksi:
valloillaan aaltoavat valkealla kaulalla pitkät suortuvat, lyhyt on
punainen hame ja helmojen alta vilkkuvat nilkat ja pienet jalat.
Ja saaren haltiattarella on toverinaan pieni keijukainen,
hohtavasilmäinen, pellavapäinen tyttönen Maila. Yhdessä he käyvät
kylpemässä auringonpaisteisella rannalla, yhdessä he tutkivat
pikkulinnun pesiä, yhdessä poimivat marjoja ja kukkasia ja yhdessä
istuvat mäntyjen välisessä keinussa. Mutta joskus on Mirjamin sylissä
myös toinen, pienempi keiju, Sirkka, joka ei vielä osaa kävellä.
Ja keinu kesäinen heiluu ja nuori äiti laulaa sydänkäpysilleen
kauneimmat laulunsa:
Lapseni mun, lapseni mun,
Tuulan tuulan tei!
Nouse kiikku, sävel soi,
Laulan kunnes lakastun,
Lapseni mun, lapseni mun --
Muuta mulla ei!
Mirjam on onnellinen. Mutta silloin tällöin kesäpäivän
kirkkaimmillaan ollen hän yhtäkkiä säpsähtää ja katsahtaa
peljästyneenä ympärilleen: näkeekö kukaan häntä?
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä katkera varjo väistyy hänen
kasvoiltaan, hän väljentää hiukan hameensa miehustaa ja kuljeskelee
ympäri saarta avojaloin hyräillen kuin nuori tyttö. Elämä on
yhtäkaikki suloista.
Ja hän naurahtaa ääneen, kun huomaa aina vaan ja joka askeleella
muistavansa Orjoa.
"Hänelle minä kuulun ja nyt taas -- sitä enemmän."
"Häntä rakastan."
"Oh! että naisen pitää... niin ikävöidä miestä!"
-- Huhuu! Kuka huutaa?
Mirjam säpsähti yhtäkkiä omia ajatuksiaan ja kuulosti henkeään
pidättäen.
-- Hoi! Hoooi! Tuokaa ve--nettä. Hoi! kuului ääni selvästi
vastapäiseltä rannalta.
Rouvan veret pysähtyivät hämmästyksestä. Ja vasta seuraavassa
silmänräpäyksessä hän ymmärsi ettei veneenhuutaja ollut kukaan muu
kuin Orjo, joka palasi ulkomaaretkeltään. Iloinen sykähdys kävi
läpi hänen ruumiinsa ja hän läksi juoksemaan pitkin saarta huutaen
palvelustyttöä.
-- Katri, kierrätä vene. Minä tulen mukaan. Se on hän -- Orjo.
Vene keikkui aalloilla. Mirjam ohjasi.
-- Älä souda! pysäytti rouva palvelustyttöään. Hänestä oli yhtäkkiä
ruvennut näyttämään ettei, rantakivellä seisoja ollutkaan hänen
miehensä, vaan joku ventovieras herra. Tuollainen hieno panamahattu
päässä, korkeat kaulukset ja tumma mantteli --?
Ja Mirjamia kauheasti ujostutti punainen hameensa ja paljaat jalkansa.
Mutta rantakivellä seisova herrasmies heilautti käsilaukkuaan ja
huusi:
-- No, tule nyt vaan!
Se oli sittenkin hän, se oikea.
Orjo varjeli venettä töksähtämästä kiveen ja hyppäsi kapsäkkeineen
veneeseen.
-- Päivää -- päivää.
Orjoa harmitti, miksi ei Mirjam ollut saattanut soutaa yksikseen ja
samoin Mirjam huomasi vasta nyt tehneensä tuhmasti, että oli ottanut
palvelustytön mukaan.
Hän näet ujosteli suutelemasta miestään palvelustytön läsnäollessa.
Kummallista, sanoi Orjo puolittain kuin itsekseen saapua Berlinistä
suoraapäätä Ulpukkasaareen? Et voi aavistaa Mirjam, _miltä_ se
tuntuu!...
23.
Vähitellen, aste asteelta, pala palalta heidän elämänsä tuli
myrkytetyksi. Turhaan kumpikin teki hyviä päätöksiä, turhaan he
lukivat hyviä kirjoja, turhaan katselivat hyviä ihmisiä ja turhaan
rukoilivat Jumalaa. Turhaan he omaan epäsopuunsa tuskastuneina
vannoivat uutta rakkautta ja syleilivät toisiansa hetkien huumassa.
Turhaan oli Orjo tehnyt ulkomaanretkensä saadakseen voimia ja rauhan
näkökantoja -- sietääksensä omia ja Mirjamin hermoja.
Ja turhaan odotti Mirjam taas lasta, jonka saamiseen kumpikin
suloisen sopusoinnun hetkenä oli sydämensä pohjasta suostunut
toivossa vielä kerran vastaanottaa poikalapsen iäksi kadotetun
esikoisen sijaan.
Kaikki turhaan! Avioliiton hengetär kuljetti heitä ikäänkuin kädestä
vetäen väkisin pitkin pimeitä polkuja, jotka kaartelivat pohjattomien
kuilujen reunoilla.
Yksi askel vain syrjään -- ja ihminen olisi pelastumattomissa. Ja
kuitenkin heistä kummastakin tuntui että kaikki paha oli heidän
välillään vain pahaa unta ja että todellisuuden _täytyi_ olla toinen.
Sillä tietysti he toisiaan rakastivat -- sehän oli koettua,
tunnettua, nähtyä -- tietysti he toinen toisensa parasta tahtoivat!
On marraskuun ilta. Orjolle on marraskuu jostakin syystä kaikista
kauhein kuukausi. Hänen synkkämielisyytensä on silloin niin raskas
ettei sillä ole enää rajoja. Hänestä tuntuu että kaikki loppuu, ettei
hän kestä omaa elämäänsä, jonka ikävän syyt hän löytää ympäristöstään
eikä koskaan itsestään, josta kuitenkin monet, ehkä raskaimmat
olisivat olleet etsittävissä!
Kaikki loppuu varmaan pian, sanoo Orjo itseksensä ja kauhistuu
oman tunteensa todellisuutta. Joko minä -- taikka hän -- taikka
molemmat... Hän ei tiedä selvästi, mutta jotakin hirveätä tapahtuu?
Ja silloin hänellä tulee sääli itseään. Jos nyt kuolen, sanoo hän
itselleen, niin ei kukaan osaa selittää, _mikä_ sitä miestä vaivasi.
Jospa jätän selityksen, tunnustuksen, paljastuksen pöytälaatikkooni,
niin ainakin saavat vihiä.
Tuo ajatus tyynnyttää häntä hetkeksi, hän tarttuu siihen kuin hukkuva
oljenkorteen. Ei hän niin paljon omaa vaimoaan tarkoittanut --
raivosi yleensä avionsa onnettomuuden vuoksi omalta yksipuolisella
kannaltaan.
"Itselleni -- jälkeenjääneille -- kohtalon varalta." kirjoittaa hän
kuoren päälle ja sitten alkaa selitys, paljastus, aviomiehen purkaus.
Elämän hirmumyrskyissä... 8 p. marraskuuta.
Se ei ole totta, kuten yleisesti sanotaan, että aviomiehet ovat
häijyjä vaimoilleen. Se on verinen vääryys siinä suhteessa että
syyt, miksi aviomies voipi tulla julmaksi (ei häijyksi), lankeavat
ulkopuolelle miehen syyntakeisuutta.
Jos aviomies, vaimo, joka antautui avioliittoon rakastaaksensa
miestänsä ja tulevia lapsiansa, rikkoo avioelämän pyhintä sääntöä
vastaan, joka on yhteinen, alati _näkyvä_, alati jatkuva rakastava
käytös lapsia kohtaan; jos hän vuodesta vuoteen, päivästä päivään
_ärsyttää_ omaa aviomiestään näyttämällä äidinoikeuden varjoa
miehen edessä, s.o.: tekemällä pahaa _sanoilla_ tai käytöksellä
lapsille, joita mies ei minään silmänräpäyksenä salli loukattavan;
jos hän täten myrkyttää kodin päätunteen, jonka pitäisi olla
kärsivällinen sopusointu; jos hän täten, tuhansia muita pahoja
lisäämällä saapi aikaan niinsanotun kotihelvettitunteen aviomiehen
rinnassa, aviomiehen, joka on pettynyt ihanteissaan, niin silloin
-- jos aviomies puolestaan unohtaa sopivaisuuden rajat ja sielunsa
tuskissa esiintyy järjettömänä petona järjestystä aikaan saadaksensa,
silloin -- _hän_ on oikeassa ja vaimo väärässä; miehen puolella on
se totuuden Jumala, joka näkee läpi ihmisten juonien. Hän sortuu
ehkä helvettiinsä, jossa hän omin käsin onnettomuutensa surmakiveä
liikuttelee, mutta -- ikuinen syytös, syiden kiro, lepää hänen elämän
toverinsa petoksen tehneessä sydämessä.
Hän, nainen, raiskasi pyhän -- siksi mies hävitti kodin viimeisenkin
mahdollisuuden. Naisella ei pyhinkään ollut pyhää -- mies tahtoi
kaiken tai ei mitään. Mies tahtoi varjella avioliiton kukkia
polkeutumasta -- lastensa hermoja äidin väärältä oikeudelta -- siksi
traagillinen, ainoastaan syvien sielujen ymmärtämä kohtalon laki
pakotti hänet itsensä kiskomaan rakkaat kukkaset (lapset) juurineen
irti maasta. _Mies itkee jo vuosia edeltäpäin_ nähden psykologiset
seuraukset siitä tai toisesta metoodista, nainen ei näe kuin lentävän
hetken: -- siksi mies lentävässä hetkessä, kantaen hirmuisia
aavistusten, kuormia, raukeaa itsensä hillitsemisessä...
Syvimmin onnettomat, hienotunteisimmat sielut muuttuvat sellaisissa
avioissa, kuluttavan tulen uhreina, raakatuntoisimmiksi.
Miehellä, raivotessaan vihdoinkin petona, ei ole silmäinsä edessä
mitään muuta kuin särjetty ihanteensa: ihminen, joka häntä on
kiduttanut, on sekin vain _paha aate_, jonka hän uhmaa hetkessä
hävittää.
Hän kärsii hyvyytensä tähden -- siksi hän muuttuu pahaksi maailman
silmissä.
Ulkonaiset tapaukset ovat kuitenkin toisarvoisia totuuksia.
Päätotuudet ovat sisäiset, ja mies, joka hyvän aatteen, ihanteensa
tähden, on sortunut pahaksi, on marttyyri, ei muuta, kuin elämän
marttyyri, viaton...
* * * * *
Kolme päivää kului -- eikä kumpikaan, ei aviomies eikä aviovaimo,
toivottanut toiselleen hyvää yötä eikä hyvää huomenta, vaan kumpikin
paadutti sydäntään. Eikä kumpikaan näiden päivien kuluessa, ei
ruokapöydässäkään, virkkanut toiselleen ystävällistä sanaa,
ainoastaan jonkun syrjäisen kuullen sanottiin muodon vuoksi joku
arkipäiväinen asia.
Vihdoin kävi tämä jännitys yli voimain ja vaimo hiipi itkien miehensä
vuoteeseen ja syleili häntä rajusti. Ja mies myös itki oman elämänsä
katkeruutta, mutta siunasi hellän hetken puuskaa antaen ja saaden
kaikki anteeksi. Sitten taas nousi pilviä. Vaimo osoitti hermostusta
lapsia kohtaan, ei jaksanut ottaa vastaan miehensä tovereita eikä
pitänyt miehensä esityksistä että vieraille täytyi antaa erikoisissa
tapauksissa ruokaa ja tarjota yösija.
-- Koeta nyt rakas Mirjam tulla järkiisi! Minähän saan ihan hävetä
sinun tähtesi!
-- Eivätkö voi mennä muualle! Minä en jaksa. Ja rouvan silmät
leimahtivat vihasta.
-- Mutta muista nyt, rakas Mirjam, että ihmiselle on arvokkaampaa
olla ystävällinen niillekkin, jotka meitä kohtaan ovat
epäystävällisiä.
Ei, minä en tahdo!
Silloin veret karkasivat aviomiehen kasvoihin ja hän raivostui. Ja
perhekohtaus tapahtui...
Orjo sulkeutui huoneeseensa ja läähätti kiihkeästi. Hänen ensimäinen
ajatuksensa oli ampua itsensä. Sitten häntä äkkiä väsytti ja hän
nukahti pöytäänsä vasten.
Ei kummaltakaan puolelta tapahtunut lähestymistä moneen päivään.
Päinvastoin: poistyöntämisen tunne yhä paisui. Lastenhuoneessa
tapahtui joka päivä surkeita näytelmiä -- raskaudentilassa oleva
naisparka siellä purki elämänsä katkeruutta pikkutyttöihin, jotka
eivät osanneet olla äitinsä mieliksi.
Orjo oli mielellään lastensa kanssa. Hän piteli niitä sylissään,
hyväili hellästi, kiikutteli jalallaan ja konttailikin leikkien.
Mutta äiti ikäänkuin ei ollut sitä huomaavinaan. Hän jatkoi
menettelyään ja oli aviomiehen mielestä järjetön menettelyissään.
Kun ukkosenilmaa oli jatkunut viikon päivät, silloin Orjo taas
tarttui kynäänsä ryhtyen tekemään selkoa asemasta. Vaikka hänen
vaimonsa oli raskaudentilassa, joka selvitti paljon, ei hän voinut
olla tekemättä ankaria syytöksiä.
Suru on tuhat kertaa arvokkaampi asia kuin kotihelvetti! -- kirjoitti
hän. Joko sinun tai minun on edes lyhyeksikään aikaa lähdettävä
talosta!
Sinä olet ärsyttänyt minun kärsimykseni siihen huippuun ettei minulla
kohta ole muuta jälellä kuin rientää lopettamaan onneton sisäinen
elämäni rakkaimpani pyhimmällä haudalla...
Minä en ole nukkunut taaskaan moneen yöhön hirveän hermojännityksen
ja kurjan vihan takia. Tietäköön koko maailma, että kun minä vihaan
huonoja ominaisuuksia, vääriä tekoja tai halpaa menettelyä, minulle
ei merkitse mitään, _kuka_ joutuu vihani alaiseksi.
Tuhansia kertoja olen sinua varoittanut sinun nykyisestä
helmasynnistäsi, joskus harvoin olet sinä vikasi tunnustanut, mutta
heti taas siihen sortunut.
Sinun helmasyntisi, juuri se vika, mikä tekee minut onnettomaksi,
avuttomaksi ja kurjaksi aviomieheksi, on sanoilla sanottuna (vaikka
ei kuvattuna) tämä: Sinä et kestä elämän _arkea!_ Sinä vaatisit
että ympärilläsi aina olisi sunnuntain vapaus, sinä tahtoisit
päästä _helpolla_. Lasten muka pitäisi olla semmoiset ja semmoiset,
vaan ei sellaiset kuin todella ovat. Sinä olet pienimmissäkin
vastoinkäymisissä tuskainen, sinä kadotat kymmenesti päivässä
kärsivällisyytesi, malttisi, järkesi ja itsehillitsemiskykysi.
Kysymys ei ole nyt siitä, mistä ja milloin ihminen on siveellisesti
oikeutettu rankaisemaan lapsia, vaan siitä, miten, missä
henki-ilmakehässä, missä hermotilassa ja ennenkaikkea millä sanoilla
ja miten vaikuttavalla käytöksellä tuo kuritus tapahtuu. Sinä rikot
kauheasti elämän siveellisiä sääntöjä vastaan tekemällä jokaisesta,
huomaa _jokaisesta_ alle 1-vuotiaan lapsen "virheestä" suuren
numeron. Sinä _kostat_ -- vaan et _kasvata_, kuten väität. Sinä
seuraat omia hermojasi etkä säästä lastasi, vielä vähemmän miehesi
hermoja. Omat hermot sinulla aina ovat etunenässä, niiden mukaan
komento tapahtuu. Kaikkialla vain sinä, sinä itse -- hermostunut
riehuva egoismi.
Sinä olet väärin sanonut että minun läsnäoloni sinua kiihoittaa
olemaan liian kova lapsille. Minua poissa ollessani olet sinä
samallainen, joskus pahempikin juuri sentähden että saat muka
rauhassa tehdä niin kuin haluttaa.
Tämä sinun riehumisesi, alituinen, päivästä toiseen jatkuva, useasti
päivässä uudistuva hermostumisesi ja monilla tylyillä sanoilla
riehuminen lastesi kanssa -- _se_ on tehnyt minut kipeäksi, pilannut
minunkin hermoni, jotka eivät enää kestä pieniäkään koetuksia.
Samalla on se kasvattanut minussa kauhean pelon -- minun täytyy
alituisesti aamusta iltaan _olla varuillani_ ja peljätä vaimoani
-- omaa vaimoani. Ymmärrätkö sinä, missä asti ollaan? Sinun
velvollisuutesi on hoitaa lapsia niin kauvan kuin he ruumiillisesti
ja taloudellisesti ovat likinnä äitiään, mutta sinä -- aina kun
pieninkään henkinen arvostelu tapahtuu -- pidät oikeutenasi vihastua
ja tyrkyttää lapsia isän hoidettavaksi. Sinä et tahdo ymmärtää
rehellistä työnjakoa, sinä tahdot aina vain kostaa ja päästä helpolla.
Minä rakastan lapsiani, minä rakastan niitä sielullisesti, melkein
intohimoisesti ja tiedän että _ne_ ovat meidän hyvät hengettäremme
pahan maailman keskessä -- sinä rakastat vain _aika-ajoittain_, et
joka hetki, sillä moninkertaisten hermostumisiesi hetkinä sinä et
rakasta, vaan työnnät pois.
Kalleimpamme, pyhimpämme, ainoimpamme!
Kunpa sinä kerrankin tahtoisit ymmärtää, miten vähitellen, aste
asteelta, vuosien pitkään, alituisesti antamalla aihetta ja
aiheuttamalla noita häpeällisiä kohtauksia -- miehen, aviomiehenkin
sydän myrkyttyy, myrkyttyy, repeilee ja lopuksi paatuu jääkylmäksi.
Läpi koko minun hermostoni on jo mennyt tämä asia, ja sinun äänesi
kuuleminen heikkoina hetkinä -- kun lapsia varoittelet -- vaikuttaa
pahasti. Enkä minä jaksa ajatella mitään muuta. Tunnen voimakkaasti
minkä tunnen. Ja sinun pitäisi tietää miten minunkaltaiseni mies
tuntee: hän näkee kaiken perspektiivissä taakse ja eteen. Hänelle
syntyy tuhat kuvaa ja viriää tuhat muistoa tai johtopäätöstä yhdestä
kipinästä, yhdestä asiasta, sattumasta tai tapahtumain yhteydestä.
Minulla on muistossa raatelevia totuuksia rakkaan vainajan ajalta,
jotka sinulta ovat unohtuneet ja saavatkin unohtua... Voi vaimoni,
miksi sinä et viisastunut hänen kuolemastaan? Ettei vaan taas...!
Olihan hetkiä, jolloin sinussa näkyi syvä, uskonnollinen itsetunto.
Mutta sinä annoit entisen ohjelman vaikuttaa ja maailman voittaa.
Sinä lankesit vielä Pahemmin, tahdoit taaskin jollekkin -- Jumalalle
-- ostaa. Aina vain jollekkin kostaa. Se on _sinun_ temperamenttisi.
Kostamisperiaatteella sinä koetat tämän elämän läpi kulkea ja vaadit
elämältä palkintoa -- koston jälkeen!
Oi! minä pelkään sinua. Sinä itse olet saanut miehesi sinua
pelkäämään. Tuhannet taistelut, tuhannet sopimukset, tunnustukset,
katumiset, neuvot, alistumiset ja tuhannet ikävät päivät, yöt
ja helvetintunteet -- eivät ole mitään opettaneet. Sinä et ole
tahtonutkaan olla varovainen. Ja tämä johtuu sinun ikuisesta
itsekkäisyydestäsi, vastustushalustasi, kiusanteon halustasi,
parantumattomasta kostonhimostasi.
Sinä olet niitä, joka et tiedä kuilujen vaarallisuutta. Yksi askel
vielä ja luonnon lain välttämättömyydellä ihminen syöksyy syvyyteen
ja on kadotettu itseltään ja muilta. Sinä tanssit mieletöntä tanssia
kuilun reunalla!
Jos sinä enemmän rakastaisit lapsiasi -- vaikka et miestäsi teoilla
rakasta -- niin sinä tekisit kaikissa asioissa toisella tavalla. Sinä
_säästäisit_ heille elämän. Mutta sinä et huoli laskea eteenpäin,
sinä elät vain hetkien oikuissa.
Ja näin on minulta mennyt luottamus. Mistä, asiasta me poloiset enää
voimme todenteolla ja pyhästi sopia? Mistä voimme enää haaveilla,
iloita, uneksia?
Kaikki asiat talonrakennukset, raha-asiat, lasten kohtalo -- kaikki
kärsivät tästä meidän välisestä hirveästä sydänten erosta. Me olemme
jo kauvan olleet erotetut. Joskus on _luultu_ oltavan lähellä
toisiaan -- muutaman minuutin kuluttua onkin selvennyt että kaunis
näky on ollutkin vain valheellinen kangastus.
Näin on ollut alusta asti. Lapset, suloisemmat, joiden piti yhdistää
kaksi vastakkaista luonnetta, ovatkin joutuneet -- ne viattomat
rakkaat -- välikappaleiksi eroon.
Ei mikään enää ole pyhää. Ei pyhin kärsimyskään, ei pyhin surun
aarrekkaan...
Vaimoani ei kiinnitä mikään pyhä asia, mikä miestänsä kiinnittää.
Ja mies paatuu, tulee kylmäksi. Hän on jo päässyt yli sen asteen,
jolloin mies vaatii vaimoltaan ainoastaan ruumiillista kauneutta ja
miellyttäväisyyttä, mutta kun sisäinen kuva tummenee, kun _sekin_
rumenee, missä ovat silloin yhdyssiteet?
-- _Lapsissa_.
Meillä ei ole mitään muuta yhteistä kuin lapset.
Minä en kestä! huudahtaa aviomies jatkaen tutkimustaan.
Minä suren siinä määrin oman kotini, oman avioelämäni rauhattomuutta,
oman ihanteeni särkymistä naisen suhteen, naisen, joka _olisi voinut_
olla elämän sulostuttaja, mutta joka ei tahtonut, ei älynnyt niitä
hienoja vaikuttimia -- että tahdon päästä häpeästä.
Tuliset hiilet, nämä hirveät ristiriidat, luonnollisesti johtavat
miehen raivoamaan...
Sinä et kuule kellojen, hätäkellojen soittoa...
Sinä olet kuuro...
Minä tunsin itsessäni suurta, salattua voimaa. Tahdoin sen antaa
isänmaalle, kansalle, ihmiskunnalle, vieläpä sinulle ja koko
perheelleni. Sinä tulit väliin -- sinä häiritsit, sinä sekoitit
ajatukseni, kulutit -- kulutat miestäsi -- tosin pienillä asioilla,
mutta kylliksi runsailla, jotta ne vähitellen murtavat voimani.
Ja se, sekin tekee katkeraksi. Lisäksi sinun vuosia jatkuvat
suhteesi, antipatiasi talossa oleskelevia kohtaan.
Minun ystäväni pitäisi olla sinun ystäväsi, minun vihamieheni pitäisi
olla sinun -- en tarkoita kirjaimellisesti -- mutta sinä revit
tässäkin.
Kun kaiken, kaiken panee yhtenä päivänä vaakalaudalle, kaiken
kauhean, jo kestetyn kokemuksen, niin hämmästyy...
Ei paremmatkaan vetäjät kestä, jos kuormaa tunnottomasti lisätään.
Minä en koskaan pese käsiäni synneistäni, mutta en myös koskaan
tunnusta itseäni pahemmaksi kuin olen.
_Nainen_, onko sinulla vielä mitään tekemistä perheessä?
Yhdennellätoista hetkelläsi ja minun yhdennellätoista hetkellä?
Säilytä tämä surkea kirje -- todistuksena, joka tarvitaan.
En enää voi vaijeta, sentähden kirjoitan. Minä rakastan lapsia ja
totuutta.
Enkä enää mitään pyydä, vaan suorastaan -- varoitan.
Hän sulki tämän kirjeen kuoreen ja kirjoitti päälle:
_Vaimolleni_ -- _Itselleni_ -- _Jumalani edessä!_
Ja kuoren alareunaan hän lisäsi: _Ystävilleni kovan kohtalon varalta
psykologian ymmärtämiseksi_.
Jätti kirjeen pöydälleen, pukeutui hiljaa, otti suksensa ja painui
metsän hämärään.