Kun tunnin päästä palaan Hikiin, johon läpi yön ajettiin hevosella,
en tiedä, täytyykö minun tavata vaimoni kuolleena. Kaikki
mahdollisuudet kuvastelevat mielessäni ja sieluni on levoton.
Ystävä! Nuori vaimoni! Jos sinä poistut minulta -- en tiedä, miten
sen iskun kestän. Tahtoisin niin paljon toiseksi, mitä ei voi enää
muuttaa. Sinä olet minulle ollut hyvä vaimo... Jumala sen tietää mitä
tunnen.
En minä kuitenkaan jaksa uskoa että sinun _vielä_ täytyisi kuolla,
vaikka tuskissa huutelet. En usko että kohtalo _niin_ julma voisi
olla että sellaisen kärsimyksen lisäksi lähettäisi. Minä koetan
rukoilla sinun pelastustasi elämään. Itseäsi varten, lastasi varten
ja minua varten. Nyt minä lähden...
Kun hän saapui laitokselle, tuli lääkäri korridoorissa häntä vastaan
ja ilmoitti iloisesti irvistäen:
-- Gratulor, herra Korelius, teille on syntynyt kaunis tyttö.
Kaunis tyttö! kaikui Orjon sielussa ja hän astui ylpeänä vaimonsa
vuoteen viereen. Ja häntä ikäänkuin hävetti äskeinen pelkonsa.
-- Suutele minua, Orjo! sanoi Mirjam kimaltelevin silmin.
Orjo kumartui suutelemaan vaimoansa. Sitten hän piteli vaimonsa kättä
ja sanoi:
-- No kävihän se, kultani!
-- Kävihän se, vastasi Mirjam melkein kuiskaamalla. Hänen kasvonsa
olivat ihanan kalpeat ja kaikki kärsimättömyys oli niiltä hävinnyt.
Orjo ajatteli itsekseen: "Heissä on jotakin pyhää juuri silloin kun
he ovat synnyttäneet."
-- Katso nyt isä tyttöäsi! Sinun silmäsi ja nenäsi, mutta minun suuni
ja korvani!
-- Tokko sen näkee?
-- Ihan selvästi!
-- Eikö sille anneta ruokaa? kysyi isä.
-- Ei vielä... naurahti äiti heikosti.
Sitten hän pyysi Orjoa poistumaan.
-- Minua muokataan ja pestään -- ja sitten minun täytyy nukkua.
Hyvästi, kultani, suutele Leijoa. Tulethan huomenna? --
Orjo palasi huvilaan yhdessä Oihonnan kanssa, joka oli enemmän kuin
onnellinen asiain hyvästä menosta.
Kotiin tultuaan aviomies kirjoitti muistiinpanopaperinsa toiselle
puolelle seuraavaa:
Jumalan kiitos! Se on tapahtunut onnellisesti. Ihmettelen
tuntemattoman, hänen, jota sanomme Jumalaksi, armoa minua kohtaan.
Tahdon koettaa -- ja kukapa sitä ei tahtoisi -- painaa syvälle
muistiini että meidän pitää kaikessa kaikkina hetkinä kohdella
toinen toistamme hyvin ja lempeästi, niin ettei silloin, kun kuolema
meidät erottaa -- ja senhän täytyy kerran tapahtua -- jäisi mitään
sieluamme kaivelemaan, jos emme näyttäneet vainajalle sitä hyvää
kokonaisuudessaan, mitä meissä on, oli ja aina oleva on.
17.
Heillä oli nyt kaksi lasta, Leijo ja Maila, he saivat asua
pääkaupungin piirissä, käydä teattereissa ja konserteissa ja ottaa
osaa suuriin isänmaallisiin juhlallisuuksiin. Sitäpaitsi olivat he
tilaisuudessa tutustumaan merkkihenkilöihin eikä mikään estänyt
heitä kutsumasta luokseen vieraita. Orjon työ oli siinä määrin
edistynyt ja onnistunut etteivät he toistaiseksi tunteneet mitään
rahanpuutetta, Mirjam sai vapaasti valita leninkikankaansa, hattunsa
ja kevätkepsinsä. Pimeän syksyn ja ankaran talven jälkeen koitti mitä
ihanin kevät ja he nauttivat täysin siemauksin auringonpaisteesta
eteläsuomalaisilla metsäkallioilla. Näyttipä todella itse elämä
hymyilevän onnellisesti näille kahdelle erämaasta tulleelle
ihmiselle, joita yhdisti uskollinen aviorakkaus ja terveet, kauniit
pienokaiset.
Mutta mitä oli se että vaimon silmäin ilmeet ja vastaukset joskus
panivat miehen syvästi miettimään tai että miehen ankarat sanat
toisinaan kipeästi loukkasivat vaimon sydäntä? Olivatko ne vain
sulkulauseita rakkauden kauniissa tarinassa? Aviopuolisot eivät
itsekään sitä ymmärtäneet, heistä melkein tuntui kuin joku heidän
ulkopuolellaan oleva voima, "paha", heitä silloin tällöin olisi
ärsyttänyt toisiaan vastaan. Hyvän hetken tullen he käsikaulassa
nauroivat tätä pahan ilmestymistä ja päättivät pyhästi olla
varuillaan sen kavalia hyökkäyksiä vastaan.
-- Katso armaani, meidän riitammehan on kerrassaan naurettava, aiheet
ovat niin vähäpätöiset ettei niitä kehtaisi ihmisille edes selittää.
-- Niin ovatkin, me olemme ihan hullut, jos mokomasta suutumme
toisiimme, kun kerran pääasiat ovat reilassa.
Ja he katsovat toisiaan ystävinä silmiin, suutelevat toisiansa
ja silittelevät toistensa käsiä ja hiuksia ja uskovat pysyvänsä
onnellisina kautta koko elämän. Ja lapsiaan he rakastavat
intohimoisesti; varsinkin isä on kultasitein ja koko hengeltään
kiintynyt esikoiseensa, jonka olemukseen hän tietää kylväneensä
sydämensä ja järkensä parhaimmat kultamurut ja jonka hän uskoo
nostavan hänen sukunsa henkiseen aateluuteen.
Mutta miksi tämä sama mies, tämä onnellinen isä ja vaimoaan hellivä
rakastaja, joskus ihmisten nähden vieroo vaimoansa ikäänkuin vaimo ei
olisi hänen vertaisensa ja ikäänkuin hän vaatisi että vaimon ihmisten
nähden pitää muuttua täydelliseksi ja viehättävimmäksi olennoksi
mitä milloinkaan on nähty; miksi hän tästä tunteesta tekee itselleen
salaisen kärsimyksen ja ikäänkuin harmittelee että on _sitoutunut
yhteen ainoaan naiseen?_
Tai miksi noiden herttaisten lasten nuori äiti joskus lakkaa olemasta
äiti ja ikäänkuin katkeroituu omasta kohtalostaan ja _vaikeroi
velvollisuuksiaan_ aivankuin kadehtien kaikkia niitä rouvia, joilla
ei ole lasta ja niitä naisia, jotka vielä ovat vapaat miesten edessä?
He häpeävät kumpikin huonoja tunteitaan ja koettavat niitä
karkoittaa, ovat onnelliset toistensa kanssa kodin ja yön
hiljaisuudessa ja sietävät toisiaan päivän töissä teroittaen alati
itselleen: me kaksi kuulumme nyt kertakaikkiaan yhteen eikä se enää
ole muuten mahdollistakaan. Ja aivan samoinhan näkyvät elävän muutkin!
Se juuri että kaikki muutkin ihmiset elävät parittain ja taistelevat
samoja taisteluja kuin hekin ja ottavat avioliitosta saman onnen
kuin hekin, se se juuri heitä lohduttaa ja panee heidän järkensä
päättelemään: näin on välttämätöntä olla, näin on jumalallinen
järjestys, näin on lorun lopuksikin _hyvä olla_.
He näkevät kumpikin oman elämänsä suuntaviivojen hiukan erkanevan
toisistaan, mutta kuvittelevat niiden kulkevan yhdessä uomassa ja
silloin kun ei kuvittelu heitä vakuuta, turvautuvat he salaiseen
rukoukseen, uskonnolliseen tunnelmaan että suuntaviivat kaikissa
tapauksissa ovat samat, koskapa heidän onnensa sitä vaatii.
Ovathan he menneet rakkaudesta naimisiin, mies hurmauksissaan naisen
sulosalaisuuksiin, tyttö sydänjuuriaan myöten luottamuksellisessa
ihastuksessa miehensä kunniaan.
Onnettomuutta ei saa olla, onnettomuutta ei saa tulla, he tietävät
kiertää avioliiton salakarin -- _he_ eivät tahdo olla tusinaihmisiä,
joiden avioelämästä juoruttaisiin pahoja.
"He näyttävät niin onnellisilta!" niinhän maine heistä saneleekin ja
he ovat tyytyväiset etteivät ihmiset heistä ainakaan _tiedä_ mitään
pahaa.
-- Kuinka sääli että meidän täytyy muuttaa pois tästä huvilasta,
jossa kenties olemme viettäneet onnellisimman talvemme!
-- Niin, muistatko Orjo, kuinka tuntui yksinäiseltä ennen siellä
pikkukaupungissa, kun ei ollut yhtään lasta? Ja nyt on kaksi
tuollaista kullannuppusta...
-- Mutta minne ihmeeseen me tästä pakenemme kesäksi, kun sinä et
suostu palaamaan erämaahan?
-- Onhan Suomessa sinisiä järviä ja viheriöitä rantoja joka paikassa!
vastasi Mirjam.
-- On, mutta sittenkin... Ulpukkasaari...?
-- Hyi! En palaisi sinne, vaikka maksettaisiin! huudahti nuori rouva.
-- Älä sano niin, Mirjam...! Et ehkä tiedä, mitä osaa erämaan saari
meidän elämässämme näyttelee.
-- Niin, mutta -- -- --
* * * * *
He viettivät kesänsä Keski-Suomessa kirkkaasti päilyvien vetten
vaiheilla, hämäläisten kukkaniittyjen keskessä eräässä vanhassa
aateliskartanossa, jossa satavuotiset lehmukset suloisesti
siimestivät kesän herttaista hellettä. He nauttivat kesästänsä niin
syvästi ja perinpohjaisesti kuin ikinä ihminen luonnosta nauttia voi
unohtaen kaiken muun ympärillään, maailman ja heimon. Isä pyhitti
päivänsä rakkaudelleen omaan perheeseensä, nuori äiti ikäänkuin
haaveili uudelleen tyttöaikuiset ihanteensa ja kokosi voimia
tuntematonta tulevaisuutta varten.
Tämä on meidän onnellisin kesämme -- puheli Orjo hengessään uinaillen
päivästä päivään niinipuun katveessa Leijonsa kanssa leikkien tai
ottaen perheensä seurassa aurinkokylpyjä uimarannan hietikolla.
Tunnen ettemme tulevaisuudessa näin lämmintä sydänten kesää saa
viettää -- miksi emme? sitä en ymmärrä, mutta minä aavistan sen,
aavistan...
Hän tunsi selittämätöntä tuskaa sydämessään, selittämätöntä
painostusta, joka häntä väijyi ikäänkuin aave ruusupensasten
takana... Joskus häntä hämäläiskesän ihanimmillaan ollen vihiäsi
huimaava ikävän tunne -- pohjaton kaiho syntymäseuduilleen
pohjoiseen, jossa ei omena kypsynyt, vaan jossa ihminen ikäänkuin oli
vapaampi...
Hämeen maa kesäisessä kukoistuksessaan oli hänestä, pohjolaisesta,
ikäänkuin ääretön, kaunis, hyvinhoidettu hautausmaa, jonka
kukkakummuilla mehiläiset pitivät iloista pörinäänsä, ja jossa
ihminen kuvitteli olevansa paratiisin yrttitarhoissa, mutta jossa yön
tullen tuntui kaamealta...
-- Mirjam, meidän pitäisi palata erämaahan...!
-- Orjo! sinä olet hullu!
-- Mirjam, joku kauhea vaara uhkaa meitä...
-- Aina sinä kuvittelet turhia!
-- Mirjam, minun henkeni kärsii...
Ole nyt vaiti, huomenna minä matkustan vuokraamaan taas hauskan
asunnon Helsingin läheltä.
-- Tapahtukoon sinun tahtosi, kunpa se olisi Jumalan tahto.
Mirjamissa oli uskoa elämään, tarmoa ja toimintakykyä, jota ilman ei
Orjo mitenkään olisi osannut elämäänsä järjestää.
18.
Yhden talven he vielä viettivät pääkaupungin piirissä, mutta se oli
heidän elämänsä kauhein talvi. Sillä ei päivän eikä yön rauhaa enää
ollut heidän kodissaan siitä saakka kuin pikku Leijo sai hirveän
tarttumataudin ja lääkärit tuomitsivat hänet kuolemaan.
Turhaan he huusivat Jumalan apua, turhaan he itkien syleilivät
toisiaan ja vannoivat pyhiä valoja, turhaan he nöyrtyivät ja
parantuivat kaikesta itsekkäisyydestä -- ikäänkuin koston Jumalan
viha lepäsi heidän päällään ja kidutti heidän viatonta lastaan.
He olivat molemmat tulemaisillaan hulluiksi epätoivosta, ääretön
nääntymys ja rasituksesta syntynyt väsymys aiheutti heissä
hermostumiskohtauksia, joiden todellista sisältöä ei mikään
kieli kykeneisi kertomaan. Sillä Leijo, esikoinen, oli heidän
aviorakkautensa pyhin hedelmä, heidän elämänsä ainoa yhteinen
suuntaviiva...
* * * * *
"Viimeisen kerran...
"Opeta meitä Jumala että me loppuun asti kestäisimme!
"Anna meille anteeksi, sinä pieni ja puhdas, jonka pyhyyden olemme
ajattelemattomuudessa kadottaneet!
"Nyt vasta ymmärrämme, mitä on rakkauden kärsimys -- se on se
sieluntila, kun vastoin sisintä tahtoaan joutuu rakkaimpansa
salamurhaajaksi.
"Jollemme sinua tänne olisi tuoneet, oi Leijo, niin kenties sinä
vielä olisit terve ja lupaava!
"Sinä olet uhriksi joutunut, sinä viaton, jonka edessä pyhästi
värisemme.
"Jumala, Jumala! missä sinä olet, etkö sinä kuule meidän
rukouksiamme, katumuksiamme ja lupauksiamme?"
Näin syyttelivät epätoivoiset vanhemmat itseänsä.
* * * * *
Leijon kuoleva ruumis ja iäksi poistuva henki se oli, joka ajoi
avioparin takaisin erämaahan. Sekä Mirjamin että Orjon elämä oli nyt
muserrettu.
19.
Silloin kun kuoleman kauhea käsi ensi kerran kohosi nuorta
avioliittoa vastaan, silloin kun onneton äiti kärsivän lapsensa
vuoteen äärestä hetkeksi oli paennut oman miehensä turviin etsien
häneltä turhaan pelastusta ja silloin kun molemmat kauhun silmin
tuijottaen yön pimeyteen hervottomina, sydämissänsä rääkättyinä
olivat heittäytyneet toistensa syliin tahtoen toisiinsa puristumalla
huutaa yhdessä jumalallista apua -- _silloin_ oli heidän kolmannen
lapsensa luomiskäsky lausuttu.
Heidän esikoisensa poistui -- Jumalan surmaamana, kuten he sitä
arvostelivat -- mutta Mirjamin ikäänkuin korvaukseksi kiihkeästi
kaipaama, pian syntyvä raskaudentila ennusti uutta elämää. He eivät
kumpikaan tienneet, olivatko tehneet oikein vai väärin sytyttäessään
elämää kuoleman kurjan kuilun ääressä ja sentähden kummankin
tunne-elämä kulki nyt ensi kertaa väkinäisesti eteenpäin perheen
lisäystä tai oikeastaan perheen täydentämistä odotellessa. Sitä ei
tahdottu ajatella, mutta sitä oli pakko ajatella, tässä oli ikäänkuin
kaitselmus kaiken johtajana ja heidän oli alistuminen kohtaloon.
Intohimoisina, iskun saaneina ihmisinä he tiesivät että tyhjyys on
korvaamaton, mutta kaikkiluova, iäti pulppuava luonto pyrki heitä,
kahta masentunutta ihmistä, ikäänkuin uhmaten lohduttamaan...
Heidän oma kotinsa oli taas särkynyt, huonekalut oli lyöty läjään ja
kiireessä jätetty vierasten ihmisten huostaan, erämaa huokui taas
heidän ympärillään -- tämä sama erämaa, jonka Mirjam peläten oli
hyljännyt, vaan jonne hän kovan koettelemuksen ruoskimana jälleen oli
paennut.
Nöyrtyneenä! kuten miehensäkin niinkauvan kuin lapsen kuoleman kauhu
hänet täydellisesti masensi. Kiitollisena! niinkauvan kuin hän näki,
kuinka ventovieras on ihminen suuressa hädässä vieraalla seudulla ja
niinkauvan kuin hän tunsi helpotusta toisten ottaessa sydämellisesti
osaa hänen suruunsa. Anteeksipyytävänä! Ja anteeksi antavana!
niinkauvan kuin hän uskoi ettei miehensäkään elämä mitenkään olisi
pelastunut, ellei tämä olisi päässyt suruansa kantamaan rakkaaseen
erämaahansa.
Erämaahan, jossa ei ollut edes lääkäriä!
Erämaahan, josta varovaisen aviovaimon täytyi paeta kaupungin turviin
joka kerta kun uusi lapsi oli tulossa maailmaan.
-- -- -- --
Heidän välinsä olivat nyt niin hellät, niin surunsuloiset; yhteinen
kärsimys oli tehnyt heidät lempeämmiksi -- kohtalo nöyrryttää, mutta
aika lääkitsee haavat. Aika panee myös unhoittamaan vakavimmatkin
opetukset.
Kylmänä lokakuun päivänä Mirjam matkusti uutta lastansa saamaan.
Ja vasta silloin kun he taas olivat erillään, pääsivät heidän
viimeaikaisten aviotunteidensa kerät purkautumaan.
* * * * *
Rakas Orjo!
Perille olen päässyt, kunpa vain kaikki muukin olisi ohitse. Koko
matkan, varsinkin yöt, olen ollut sellaisessa sielun jännityksessä
että hiki on virrannut pitkin kasvoja ja ruumista. Avonaisen akkunan
ääressä olen kolme viimeistä yötä istunut paitasillani ja kuitenkin
olen ollut kuin höyrykaapissa. Siinä pitkässä koskivenheessä oli niin
mainio matkustaa; en olisi koskaan uskonut, kuinka mukava venekyyti
sieltä alas on, sillä eihän voi löytyä helpompaa matkustuskeinoa.
Saa istua ja maata mielensä mukaan, eikä ole jyrinää ja saa syödä
milloin tahtoo ja hengittää puhdasta ilmaa, niin että aivanhan siinä
sairaskin terveeksi tulee. Ensimäiseksi yöksi jouduin tosin surkeaan
paikkaan, lesken luo, jolla oli kahdeksan lasta hinkuyskässä ja
russakoita vilisten. Minut olisivat kyllä ottaneet toiseen taloon,
mutta en tahtonut luopua laupeuden sisarista, joita katsottiin hyvin
epäluuloisesti. Kaiken varalta tahdoin pysyä neitien seurassa ja
hyvin he olivatkin ystävällisiä ja auttavaisia eivätkä pyrkineet
"käännyttämään"; sairaanhoitajatar teki sivistyneen vaikutuksen.
Syötin heille evääni niinkuin mammasi ennusti. Toisena päivänä
erosimme venhekyydistä, mutta kärrykulku oli niin vaikea etten toista
mokomaa taivalta olisi voinut istua. Renkutti niin pahasti että
sain poltteita ja kivistyksiä ja oli kylmempi kuin venheessä. Olit
kai puhunut niille matkatovereille, koska sanoivat että olit niin
huolissasi. Sairaanhoitajatar sanoi olevansa äitivainajan vanha tuttu
ja syöneensä monet kerrat kotonani. Olen toistaiseksi yksityisten
ystäväin hoidossa ja hyvä minulla on sen puolesta olla. Kirjoitan
illemmalla lisää. -- Kävin juuri laitoksella, mutta kyllä se on
ikävää että pääsy sinne on niin epävarma. Kävin lääkärissäkin ja hän
sanoi että asiat ovat niinkuin pitää, ja sanoi saavan odottaa milloin
tahansa, niin ettei kai ole pitkä matka ankariin tuskiin. Kunpa vain
kaikki olisi ohitse! En ole ennen ollut näin äärettömän levoton,
ja kunpa ei vain pahaa lapselle sattuisi tai se olisi jotenkin
epämuodostunut -- minähän se kyllä joutaisin pois tästä maailmasta...
Tunnustan ettei tällä hetkellä taas ole halua kuollakseni -- mutta
kovin pimeältä vain tuntuu, kun ei ole _kotia_. Et sinä sitä ymmärrä
mitä se on. Olenhan kiitollinen -- tahi koetan olla -- että on
minulla ainakin yksi lapsi ja mies, joita rakastan... Huolimatta
kaikesta pahasta tahtoisin sinua suudella, jos kuolinhetkeni nyt
tulee -- ja koeta sinä tehdä samoin. Itkevä hyvästini ja terveiset ja
kiitokset teille kaikille.
Mirjam.
Orjolla oli paljon työtä ja hän pidätti itsensä kirjoittamasta pitkiä
kirjeitä tyydyttäen vaimoaan aluksi vain postikorteilla. "Toisyönä
olin Ulpukkasaaressa", ilmoitti hän, "ja näin sinutkin unissani --?
Myrskyä, vettä ja lumiräntää -- lienee sielläkin kauheata. Etpäs
lähettänytkään sitä nukenpäätä Mailalle! Tyttönen livertelee kuin
lintu. Odotan sinulta pian lisätietoja, ymmärräthän --?"
-- Rakas Orjo! En kirjoita montakaan sanaa, sillä olen kovin
kiusautunut tästä pitkästä odotuksesta. Olen aina vaan odottanut,
odottanut että seuraavassa postissa muka ehkä jo saatan ilmoittaa.
En asukkaan laitoksella, vaan herrasväki B:n luona, jotka ovat hyvin
ystävällisiä ihmisiä. Maila parkaa muistan usein. Kirjoita hänestä
jotain, olen niin kaivannut ainokaisestani tietoja. Tämä toinen
tyttölapsi (tiedämmehän että se on tyttö) potkii ja pyörii ja antaa
itseään odottaa kuin mikäkin prinsessa ollakseen isälleen sitä
tervetulleempi -- pikku raukka. Jos et saa mitään tietoja, niin se
on merkki että asiat ovat entisellään. Saunassa kuljen kuudestikin
viikossa. Terveiset kaikilta täkäläisiltä ystäviltäsi. Viime yönä
uneksuin sinusta.
Suutelo Mirjamiltasi.
Toista kuukautta oli kulunut Mirjamin lähdöstä eikä vieläkään
odotettu viesti ollut erämaahan saapunut. Orjo lankesi vanhaan
helmasyntiinsä, hänestä alkoi tuntua että Mirjam kestää pitkänkin
kirjeen, kirjeen, jossa sanotaan kaikki. Ja eräänä marraskuun iltana,
aavistamatta että juuri seuraavana päivänä Mirjamin odotus oli
loppuva, hän istahti pöytänsä ääreen ja -- antoi tulla.
Loppuun asti luettava,
syrjäisiltä varottava.
Yksin ollen itseni kanssa, pitkien pimeiden öiden suuressa
hiljaisuudessa, sieluni sisimmässä soipi epätoivon, surun ja pelon
synkkä kieli.
Koko elämäni näyttää sortuvaiselta ja järki epäilee
uudesta-rakentajan voimaa.
Muistot kalvavat. Ikävät, kauheat, uskomattomat ja kuitenkin todet.
Mikä olin ennen? Miksi olen tullut?
Avioliittomme??
Minä tiedän että ainoastaan yksi kymmenestä tuhannesta on
onnellisempi, mutta miksi juuri minun piti kehittyä sellaiseksi?
Minä, avioliittoon mennessäni, tartuin ihanteeni täyttymiseen kuin
hukkuva oljenkorteen. Ehkä on se sopimaton vertaus. Minä tarkoitan:
uskoin naisen lemmen ikipelastavaan voimaan. Tiesin ettei kukaan
ole enkeli. Mutta en aavistanut että nainen, jolle minä kerran ja
vihdoin antauduin, koskaan voisi herättää sielussani julmuutta. Jos
mielikuvituksessani oli kuvia, niin itseeni nähden en niitä uskonut.
En uskonut että minä voisin muuttua todella pahaksi, raa'aksi ja
hetkellisesti niin hirveäksi pedoksi, ettei ihminen sen syvemmälle
surkeuteen voi langeta. En uskonut että avioliitto, järjellisesti
ja siveellisesti perustettu, voi aiheuttaa aviopuolisoissa, jotka
rakkaudessa ovat toisiaan jumalaisesti lähestyneet toistensa turvaa
etsien, henkisiä itsemyrkytyksiä...
Sinä olit viaton tyttö, tahdoit rakastaa puhtaasti... Mikä siis
aiheutti ensimäisen kolhauksen? Sinä et tuntenut minun nuorenmiehen
aikuisen elämänkärsimykseni vuosikymmenen pitkään ärsytettyä,
pilattua hermostoa. Minä uskoin hermostoni paranevan sinun terveytesi
kautta ja alussa minä sainkin ihmeellisesti henkisiä voimia. Sinä
et aavistanut runoilijasielun _kuluttavaa voimaa_. Sinä et ollut
haaveillutkaan joutuvasi minunlaiseni aatteellisen toimimiehen
elämäntoveriksi. Sinä aavistit vaistomaisesti -- alussa -- että
asemasi naisena oli tuleva erikoiseksi -- sinun neuvonpyyntösi olivat
liikuttavan puhtaat ja ylevät. Mutta kukaan nainen ei aavista että
sukupuolielämä voi sekä parantaa että turmella, jollei heti alussa
osata olla tahtolujia, hilliintyväisiä. Minä tiesin sen hyvin, olin
nähnyt seurauksia, olin kuullut tuhansien hyvien tyttöjen muuttuneen.
Milloin minä sinut pilasin? Jumalani, milloin?
Minä tiedän kaikki, muistan kaikki pienimpiäkin yksityiskohtia
myöten... Mutta muistan myös henkisiä ristiriitoja heti alussa, jo
ennen kuin olimme toistemme omat. Minä uskoin ruumiillisen yhtymisen
sielulliseen voimaan. Sinä myös uskoit...
Kuinka kävikään?
Nöyryytyksen hetkenä tunnustan itselleni: minä se hänet pilasin.
Minä, joka naisesta uskoin ihanampaa kuin muut, minä sen tein, vedin
hänet _alas_ luokseni. Minä vaadin enempää kuin mitä vaatia saapi.
Oi jumala, vaatinenko vieläkin enempää kuin mitä siveellisesti ja
aviollisesti vaatia sopii?
Mitä luonnotonta vaadin? -- En mitään?
Mutta minä pelkään, _etten muistanutkaan vaatia mitään itseltäni_, ja
se olisi ollut onnemme ensimäinen ehto.
* * * * *
Meidän jokapäiväisen elämämme ilmiöt eivät ole pahaa unta. Ne ovat
tosia.
Kokemus todistaa ettei ihminen helposti voi muuttua. Että ei ole
todellista tahtoakaan muuttumiseen, vaikka sen kuinka hartaasti
päättäisi. Kuilu, jonka reunaa alati on pakko astua, vetää
tuontuostakin alas, jalka livettää.
Hiljaisuudessa kuvittelen sinua sellaiseksi kuin hyvinä hetkinäsi
olet ja tunnen silloin että voin sinun kanssasi ja _tahdon_ sinun
kanssasi elää elämän loppuun.
Mutta sitten lentää musta varjo ja minä sanon itselleni: onko minulla
oikeus jatkaa avioelämääni, jos ilmiöt jatkuvat yhä samoina kuin
ne nyt ovat ja ovat vuosia olleet? Eikö se ole rikoksellista, eikö
se ole syntiä pyhää vastaan, eikö se ole imelää valhetta ja halpaa
itsekkäisyyttä? Onko meillä muuta edessä kuin kärsimys ja ero...?
Mutta lapsi? Lapset?
Minä rakastan perhe-elämää. Rakastan sisimmässäni polttavasti,
lapsellisesti ja yksinkertaisesti. Minä tiedän että kaksi ihmistä,
joilla on onni omistaa lapsia, saavat nauttia jumalien ruokaa
nähdessään rakkautensa hedelmät ympärillään. Se on ikuista mannaa
korvessa. Elämän älykkäimmät opettajat ovat sen aina kokeneet.
Minä uskon sokeasti näitä, sillä minä olen jo kylliksi kokenut
ettei auringon alla, maailman turhuuden huminassa, sen alituisissa
riidoissa, ole suurempaa todellista tukea kuin omat lapset. Sillä
osaammehan iloita lasten iloista ja kärsiä lastemme tähden -- ja se
on oikeata elämää. Ja meillä on ääretön velvollisuus lapsia kohtaan.
Me emme saa myrkyttää lapsia sillä myrkyllä, jolla olemme toisiamme
heikontaneet. Lasten täytyy saada tuntea avioliittomme varmuus ja
eheys. Ja lasten olemassa-olon täytyy meidät yhdistää, vaikka ikävät
kokemukset miten tahansa meitä koettavat erilleen kiskoa.
Tässä ehkä piileekin avioliiton ainoa pyhyys, jota emme ennen
aavistaneet?
Olen tuntenut henkistä pahoinvointia. Kaikki on yhtenä kaaoksena
ja minä itse olen mitätön repale tuon sekasorron keskessä. Suhteet
sukuuni, ennenkaikkea se tukahduttava tila, jota saa kokea vain
sentähden että olen pyhittänyt elämäni voimat epäviralliseen isänmaan
palvelukseen. Olen saanut kokea syvää loukkausta siltä taholta,
jolta sitä vähin odottaisi... He eivät aavista miten minä loka
päivä imen pyhän vihan siemeniä tällaisen ymmärtämättömyyden ja
osanottamattomuuden vaikutuksesta. Ja kuinka siitä itse kärsin...
Minun on juominen tämä kalkki pohjaan saakka, ja luulen kyllä että
sen kestän.
Mutta arveluttavampaa on, jos et sinäkään, rakas ystävä, minua tässä
suhteessa ymmärrä? Ilolla ja ylpeydellä muistelen niitä hetkiä,
jolloin sinä olet minua auttanut...
En sinulle saata kertoa kaikkea sitä mielen raskautta, mikä johtuu
siitä ettei meillä ole omaa kotia ja että varsinkin pikku Mailan
täytyy toistaiseksi olla muiden turvissa. Se on kyllä totta että
osaksi lapsen asema täten on parempi kuin se olisi yksinomaan
ja yksipuolisesti äiti-armaansa luona, sillä, kuten tietty,
aniharva äiti osaa lastaan kohdella johdonmukaisesti -- ja sinun
hermostumisesi on monesti varmasti ollut vaarassa pilata lasta.
Mutta ei kaikki silti täälläkään mene kuten pitäisi. Tällä en sano
etteivät asiat voisi olla paljon huonomminkin kuin mitä ovat.
Olkaamme kiitolliset siitäkin mitä olemme saaneet ettei elämä
ylpeyden tähden meitä yhä pahemmin rankaiseisi! Mirjam! Kun Leijon
kuoleman alkuaiheena täytyy pitää juuri sitä että hänet väkisten
raastettiin pois täältä erämaasta, jossa häntä olisi turvannut
isovanhempainsa rakkaus, niin minä keväällä, kun Maila tuotiin,
tein sen salaisen pyhän lupauksen että vaikka itse joutuisimme
mihin tahansa, pikku tyttö saisi, jos tahdotaan, olla ja leikkiä
isovanhempainsa luona niin kauvan kuin _he_ elävät. Sen verran
ainakin pitää meidän onnettomuudesta viisastua. Rakas Mirjam, koeta
olla samaa mieltä kanssani tässä äläkä päästä äideille tavallista
itsekkyyttä valloille. Lapset kuuluvat elämälle ja ihmiskunnalle
eivätkä vanhempainsa (meidän) itsekkäille mieliteoille. Sinä olet
niin epäluuloinen! Jumalan tähden, sinun täytyy karistaa päältäsi
sellaiset heikkoudet. Monesti sinä olet epäillyt minunkin rehellisiä
tarkoitusperiäni ja minä kärsin siitä. Ainoa mitä pelkään, on
hullun papinkisällin fanaattinen huoli siitä, että lasta ei ole
kirkollisesti kastettu. Pappi-raiska voipi raivonsa hetkinä tehdä
mitä tahansa. Kuinka kärsinkään siitä kun lapseni viattomuudessaan
pyrkii "setän sylliin", ja tuo, joka uskoo lapseni joutuvan
helvettiin, kajoo häneen... Suokoon Jumala että lapsi vielä kerran
voisi taistella typeriä ennakkoluuloja vastaan kuten isänsä nyt,
hänen pienenä ollessaan. On jo yö. Minun yöni eivät ole normaalit,
milloin sydänvika, milloin muu kiusa, jota en käsitä -- tietysti
minäkin kannan ruumiissani ne "vieraat ainekset", jotka vievät
hautaan. Kuinka kummallista ajatella sitäkin kaikessa toivossa ja
elämänvaiheessa. Oletko huomannut yksinäisyyden jumalläheisyyttä? Nyt
sammukoon lamppuni.
* * * * *
Muistan iltoja, öitä, aamuja ja päiviä nuoressa avioelämässämme,
joita olisi parempi olla muistamatta, mutta kun sellaisia yhä voi
tulla, täytyy ajatella mitä ne oikeastaan ovat olleet. Ei esimerkiksi
ole aina lausuttu toinen toiselleen hyvää-yötä ja hyvän-huomenen
raikas toivotus on aikoja sitten hyljätty! Voi, ne ovat olleet
kolkkoja ja raatelevia öitä. Ei sentähden että tuo pikku temppu on
jäänyt suulla tekemättä, vaan sentähden että on täytynyt koventaa
sydämensä ja kuolettaa jalot tunteet ja tehdä mielenosoituksia
toisilleen. Mielenosoituksia, _rangaistuksia_ aviopuolisoiden kesken!
Onko mitään epäilyttävämpää, arveluttavampaa?
Onko koskaan ollut mitään hyötyä sellaisesta? Yhä syvemmälle syntiin
on sydän parka paatunut.
Eikö ilkeä _ajatus_, huono ajatus ystävästään ole yhtä vaarallinen
ja kurja kuin ruumiillinen väkivalta, vaikka arki-ihmiset katsovat
ainoastaan muotoihin ja näkyviin tekoihin?
_On_, henki-ihmisten kesken se niin on, he sen tietävät, jos tahtovat.
Aivan pienistä alkutekijöistä alkaa raskas kärsimys, tuo onneton
mielihaude, synkkä painajainen. Jos ei elämän ystävä ole se lääkäri,
joka tuon taudin perussyitä tuntisi, niin tämä tietämättömyys yhä
enemmän kiihdyttää taudin kulkua. Kuta enemmän sisäelämää vietän,
kuta vähemmän ulkona liikun ja ainoastaan _aijon_ suorittaa henkisiä
töitä -- sitä herkempi olen lankeamaan tuon mieliäreyden uhriksi ja
näen kaiken ympärilläni surkeassa valossa. Mielikuvitukseni kenties
hiipoo entisiä nuoruuden ajan naisihanteita silloin kun järkeni
pettyneenä kuljeksii nykyisen todellisuuden raunioilla. Jokainen
äänen väre, jokainen silmäin sävy, jokainen liike, jokainen toiminta
sisään- ja ulospäin lankeaa arvosteluni alaiseksi -- --
"Miksi sinä aina moitit?" kysyy vaimo aavistamatta mitä polkuja
poloinen taas kulkee.
En tiedä, lieneekö nuoruuden aikainen hermosairauteni jättänyt
miehuuteni olentoon sellaiset jälkimainingit että elämä minulle
-- verrattain siedettävissäkin olosuhteissa -- tuntuu usein
tukahduttavalta. Saatan hävetä herkkyyttäni ja raukkamaisuuttani,
kuten sitä kai järeätekoiset ihmiset sanovat, mutta ei ole helppo
irtaantua omasta luonnostaan. Sinä, Mirjam, olet kai myös tehnyt
miehestäsi vaatimuskuvan -- kuinka sanoisin -- ja kun ei todellisuus
vastaa haavekuvaa, olet katkera. Kuitenkaan ei mikään onnellinen
avioliitto perustu kuvien saavutukseen, vaan kaiketikin kykyyn luopua
kaikista kuvista ja uhrautua. Mutta minä en voi uhrautua. Siis
-- mikä onkaan lopputulos? Voin hartaasti haaveksia uhrautuvani;
todellisuudessa en sitä tee, en ainakaan siinä määrin kuin pitäisi.
Sen hirveimmän (sinun mielestäsi) aviomiesvian syytä olen ennenkin
koettanut analyseerata toivossa siten päästä irti siitä paheesta.
Väitän vieläkin että sen vian olemassaolo aiheutuu erikoisesta
sielullisesta _ärsytyksestä_. Jumala sen tietää, miten aviopuoliso
voipi toiseen vaikuttaa salaman nopeudella niin että toinen
silmänräpäyksessä hairahtuu polkemaan elämän perustuslakeja ja
unhoittaa ihmisarvonsa (tarkoittaen sitä nostaa). Jumala sen tietää,
sanon. Minulla on hyvin kehittynyt kyky silmänräpäyksessä muistamaan
kaikki yhteenkuuluvat ilmiöt, ne putoavat yhtaikaa vaakalaudalle,
synnyttävät hirveän painon -- minun vihastukseni, jonka täytyy
johonkin purkaantua. Kun siis joku vivahdus minua loukkaa, käy
sydämeni läpi samalla kertaa kaikkein entisten loukkausten ja
kärsittyjen tuskien raateleva puuska, ja minä lankean -- kun minun
annetaan langeta! kun ei minua kukaan siitä siveellisesti estä, kun
en pysty itseäni hillitsemään...
Oi Jumala etten tähän heikkouteeni kerran tarvitseisi kokonaan sortua!
* * * * *
Ehkä olen muutenkin sairaaloisen herkkä suhteessa ihmisiin, mutta
se johtuu kai osaksi antautumisestani sille alalle, jossa täytyy
tutkia ihmisten heikkouksia ja jossa tulee vastaanottaneeksi
hienoja aistimuksia, joiden ohi tavallinen ihminen menee tyynesti
ja kärsimättä. Taistelijaluonto, puhdistusta vaativa, totuutta
ja rehellisyyttä vaativa, kristillisyyttä arvosteleva -- itse
kaihossa sen ytimiin, nähden alati ettei itsekään malliksi kelpaa
tämä avuttomuus tekee välinpitämättömäksi hyvänkin luonteen,
epäsuotuisissa olosuhteissa, henkisen ymmärtämättömyyden keskellä.
* * * * *
Mikä on yhtenä syynä, jotenkin tavallisena, avioliittojen
kylmenemiseen, aviopuolisoiden jäykistymiseen toinen-toisensa
suhteen? Usea mies menee naimisiin huumaantuneena _neitseen_
kauneudesta, ruumiillisesta, vaikka sitä kyllä runollisesti
sielulliseksi uskotellaan. Mutta jo jonkun vuoden kuluttua useimman
kulttuurinaisen, joka ei itseään erityisesti varjele ja hoida (puku
ei paljon merkitse) ruumiillinen viehätysvoima alkaa miehen aistien
edessä haihtua ja vähenee vähenemistään aivan luonnon ja terveen
järjen pakosta. Jos nyt henkinen viehätysvoima yhtärintaa vähenee,
jos ei se pysy entisellään tai kasva yli ruumiillisen, kuten joskus
nähdään, niin jääpi miehelle liian vähän vetovoimaa naiseen, jollei
oteta lukuun lapsia, elämän pieniä pelastusrenkaita.
Tämä nyt on miehen puolelta sanottua, "tuon itsekkään, huonon
miehen", mutta sehän voisi yhtä hyvin olla naisen puolelta huomattua.
Minä luulen ettei tätä ilmiötä vastaan kukaan voi järkevästi
väittää. Luulenpa ymmärtäväni niiden miesten "onnen", joilla
esimerkiksi saattaa olla hyvinkin kuihtuneen näköinen vaimo, mutta
jotka sydänjuuriaan myöten ja erottamattomasti ovat kiintyneet
elämänsä toveriin. Sellaisilla vaimoilla on varmasti joku henkinen
viehätyskyky, sillä ei kukaan mies voi pelkästä velvollisuudesta olla
naimisissa, ei ainakaan tyytyväisesti. Joko henki tai ruumis tai
molemmat yhteensä ylläpitävät avioliiton pyhyyttä.
Taas on yö, kun tätä kirjoitan. Tulee nykyään valvotuksi suuressa
hiljaisuudessa ja alituisessa aivorasituksessa. Öisin tunnen
vuoteessani selittämätöntä pahoinvointia, osaksi sielullista, osaksi
ruumiillista (aamuisin selkäytimen alaosassa).
En tahtoisi nukkua ollenkaan, tahtoisin painaa elämäni mustan hevosen
juoksemaan syöttämättä taipaleen loppuun saakka. Harmittaa että
täytyy syöttää: mennä levolle ja nukkua -- pakosta ettei tulisi
voimattomaksi.
* * * * *
Viime yönä olin omituisesti kipeä, nukuin tuskin kolmea tuntia.
Sydämessä ja aivoissa tuntui kipua, ilmaa en saanut keuhkoihin
(vaikka tuulotan), sydän ikäänkuin taukosi toimimasta, käsivarret;
menivät heikoiksi, todentotta -- luulin kuolevani. Kuvittelin
tuberkuloosia, olin muka saanut tarttuman. Tämä on kummallinen tila,
ei voi nousta ylös, makaa vain tuntikausia kauhistuneena... Koko
päivän olen tuntenut samaa voimattomuutta, olen koettanut virkistyä
hiihtämisellä... Jotakin pahaa on ruumiissani, joka minua uhkaa,
tällaista en ennen ole tuntenut, vaikka mitä lienenkin kokenut.
Pelkään mennä sänkyyn taas täksi yöksi, kaikista parasta olisi, jos
minua väkisin kuljetettaisiin läpi hiljaisten metsien, kun tähdet
loistavat taivaalla jaa tuuli suhisee...
Tulee ajatelleeksi omaa loppuaan, kun niin moni ystävä ja tuttava
kesken työtään temmataan pois. (Ei minulla ole muuta huolta kuin
sinä lapsinesi ja suuri velkani pikkuvainajalle!). Joskus ajattelen
huolestuneena sitä että ymmärtävätköhän asiaankuuluvasti haudata
minua, niin ettei mikään papillinen kaava minua loukkaa. Ja sitten
minua huolettaa etten ole hankkinut itselleni hautauspaikkaa
jonnekkin metsään, esimerkiksi vastapäätä Ulpukkasaarta... kuinka
mielelläni lepäisinkään Leijon vieressä, mutta koska tämä paha ja
pakanallinen seurakunta ei antaisi minulle rauhaa, niin sentähden
vain en tahtoisi jäädä yleiselle hautausmaalle. Pikku Leijo joutui
sinne pakosta, hädän tähden, Jumala kyllä antaa hänelle rauhan, siitä
olen varma.
Ei ole yhdentekevää, miten minut haudattaisiin tai että minut
haudattaisiin jollakin tavoin vastoin omia aatteitani. Mutta soisin
kyllä henkisten ystäväini haudallani laulavan ja puhuvankin niin että
läsnäolevaiset ymmärtäisivät ja saisivat tuntea että ihmisen henki,
kirkkoa kammoava -- ja juuri se -- on kunnioitettava ja pyhä. En
itserakkaudesta tätä luule sanovani, vaan johdonmukaisuuden puolesta.
Rakas Mirjam, ei olisi kauheata nuorena kuolla, jos vain ei olisi
velvollisuuksia ja keskenjääneitä tehtäviä eikä elossaolevia, joille
ei saa tahallaan murhetta tuottaa. Mutta nyt tulin poikenneeksi
aineestani.
* * * * *
Elämässä minä olen kiinni enkä kuolemassa. Yhteiselämämme edes
vähäksikään parantamiseksi koetan muististani kaivella kokemuksiani.
Olen maininnut ärsytyksen synnin avioliitossa. Se esiintyy myös
niissä tapauksissa, kun vaimo miehensä kuullen ja nähden kohtelee
lasta (yhteistä) jollakin sellaisella tavalla, minkä varmasti tietää
olevan vastenmielistä miehelleen. Vaimo, tuskastuneena perhe-elämän
rasituksiin, näyttää kuinka hänellä on muka oikeus menetellä lapsensa
suhteen niinkuin hänen hermostonsa kulloinkin vaatii, sentähden että
lapsi on _oma_ ja sentähden ettei isä jouda lasta hoitamaan.
(Nyt en taas uskalla tänä yönä jatkaa -- tuntuu niin epäilyttävältä
ja kädet pyrkivät vavahtelemaan. Hyvää yötä. Kaikki tämä -- oikein
ajatellen -- on seurausta sielullisista koettelemuksista, sydämen
iskuista ja kitumuksista, milloin mistäkin syystä, joita ei kaikkia
jaksa luetella.)
20.
Aviomiehen pitkä kirje keskeytyi, sillä Mirjamilta oli saapunut
seuraava kertomus:
Rakas Orjo! Viikko taaksepäin oli vihdoin se vaikea ja peljätty
päivä. Yöllä rupesi nipistelemään, mutta kovemmat poltot alkoivat
vasta kello 7 aamulla ja silloin tuli kätilökin ja sitten kesti
niitä julmia polttoja kello 11 aamulla ja sitten tuli tyttö kuin
pamaus -- ainoastaan yksi työntöpoltto ja lapsi oli maailmassa.
Kyllähän minäkin olin toivonut ja sydämessäni rukoillut että se
olisi poika, varsinkin sinun tähtesi, vaan olemmeko me mitkään
määrääjät ja ehkä tuo sielu olisi tullut onnettomaksi miehenä. Kun
minä ajattelen niitä pitkiä tuskan öitä ja päiviä, joita tämä lapsi
on koko kohdussaoloaikansa saanut minun kauttani osakseen, niin minä
kauhistun, sillä yksin Jumala tietää, mitä minä olen sillä aikaa ja
koko sen ajan kärsinyt. Ei ole minulla ollut yhtä tuskatonta yötä
eikä surutonta päivää sitä lasta kantaessani. Olen niin tuskani ja
polttoni sielussani salannut, ettei sinulla voi olla tietoakaan,
kuinka kauheasti olen kärsinyt ja hammasta purrut ja itseni
jäykistänyt sinua ja muita pettääkseni, sillä itku on alituiseen
asunut kurkussani. Mutta olen aina lapsesta saakka hävennyt
näyttämästä tunteitani; sisässäni on ollut kuin toinen ihminen ja
aivan toinen on siellä pappilan pihalla tallustellut ja äitisi kanssa
puhellut. Olen siellä kuunnellut omaa puhettani ikäänkuin toisen
henkilön ja samanlaista se on täälläkin.
En mennytkään laitokselle; se on aivan mahdoton paikka ja se rouva
on hyvin häijy. Minullekin se on ollut niin äkäinen että sinne
oli aivan mahdoton mennä. Kerron toiste tarkemmin. Hyvin hyviä ja
ystävällisiä ovat talonväkeni, ja rouva on niin ihastunut pikku
tyttöön että ottaisi sen vaikka omakseen. Tämä tyttö on hyvin
sievä, pyöreäposkinen, isosilmäinen ja sillä on _enempi_ hiuksia
kuin isällään. Sillä on koko päälaki paksun, pitkän, mustan tukan
peittämä. Se tukka tosiaan on niin vahva ja suloinen että ihan
naurattaa. Terve tyttö se on ja tähän asti kiltti. Kirjoita, miten
Mailan puhe on kehittynyt ja onko hän minkään tarpeessa? Viikon
päästä täällä on markkinat ja sieltä ostan Mailalle nuken pään.
Yötä päivää mietin, minne menen lapseni kanssa. Ei käy mitenkään
ajan pitkään täysihoidossa oleminen. Vuokraisin täällä huoneen ja
keittiön, jos ei tämä paikka olisi niin tautinen, hinkuyskä raivoaa
paraikaa. Parin viikon kuluttua kai minun olisi lähdettävä, vaikka
se on sielussa vielä selviämätön seikka. Mitä sanot, jos laittaisin
itseni virka-alalle?
_Mirjam_.
Vaimon kirje pani miehen miettimään, mutta hän koetti aluksi
kohdistua vain yhteen asiaan.
Mirjam! kirjoitti hän heti vastaan. -- Lapset ovat Jumalan lahja.
Minä sen tiedän ja olen kokenut, sentähden minä iloisesti vastaanotan
uutiseni että sinulle on lapsi syntynyt. Lapsiahan minä juuri tahdon
eikä niitä koskaan voi syntyä meille liian paljon, siitä olen
vakuutettu. Vaikka ne tuottaisivat kuinka paljon tahansa huolta ja
kärsimystä, niin se sulo, jonka ne tuottavat -- ja kaikki yhteensä
-- on kuitenkin parempi kuin ei mitään, sillä tämä on elämä. Kunpa
sinäkin sen aina näin käsittäisit, vaikka miten kävisi. Tervetuloa!
lausun siis sille pienelle tytölle --, vaikka se onkin tytti vain.
Me otamme sen kiitollisuudella vastaan. Vaikka se onkin kauhean
kärsimysajan alussa siinnyt ja kohdussa elämän kolkkoja kysymyksiä
osakseen saanut niin, kuka tietää, ehkä Jumala anteeksi antaa, ehkä
Kaitselmus on lempeämpi kuin epäluulon siipi huiskaa, ehkä, niin ehkä
--? Ja vaikka ei, niin me otamme sen vastaan sittenkin, opetukseksi,
itsekasvatukseksi, rukoukseksi... En tahtoisi olla taikauskoinen,
mutta sanonpa, leikillä kohtalon kanssa kisaten: harvinaistako jotain
se merkitsee että neitsyt syntyi mailmaan 13 päivänä tähtikuuta?
Olin valmistunut kuulemaan sen tuntemattoman kuolemankin samalla kuin
syntymän ja huokaamaan salaperäisen huokauksen, mutta nyt todella
kiitän Jumalaa että näin kävi.
Kerron sinulle asioistani -- -- -- Mutta milloin kestät muita kuin
onnittelukirjeitä? Et saa nousta vuoteestasi, et saa paljon lukea. En
nyt osaa muuta mitä sinä tahtoisitkaan, pikku äiti?
_Pikkutyttöjen isä_.
Postikortti.
Rakas Orjo! Kaikki hyvin, jos ei vaan olisi niin kova hermopäänsärky.
Anna tulla se pitkä kirje. Tyttö on sinun kuvasi täydellisesti.
Sydämellinen tervehdys!
_Mirjam_.
* * * * *
Orjo jatkoi kesken jäänyttä pitkää kirjettään.
Mirjam! Minä iloitsen että nyt jälestäpäin itse osaat analysoida
sielusi tilaa raskaana-olosi aikana. Se osoittaa että pidät
siveellisenä velvollisuutena tutkia, mitä ihminen kunakin
elämänsä vaiheen hetkenä on itselleen ja ympäristölleen. Siitä
analysoimis-kyvystä ei ole pitkä askel taitoon osata tutkia ja
tunnustaa itselleen ja muille, mitä ihminen on myös kunakin
nykyhetkenään, mitä hänessä liikkuu ja mistä kaikki aiheutuu.
Sinun kärsintäsi viime kantamisesi aikana on ollut luonnollista. Minä
sen joskus unhoitin, ehkä useinkin, mutta monta kertaa -- ollessani
sielullisesti suoraan sanoen pakomatkoilla -- sen otin huomioon ja
se oli lievänä lohdutuksena kauheassa epätoivossani. Minä, ollen
itse kipeä ja pakotettu näyttämään vieraita kasvoja, kohdistuin
sinun kärsimyksesi tuottamiin ulkonaisiin mielenosoituksiin enkä
-- valitettavasti -- itse kärsimykseen. Se oli vaikea kestettävä,
hyvinkin raateleva, josta sinulla -- vuorostasi -- ei ole enemmän
aavistusta kuin minulla sinun kärsimyksestäsi.
Mutta olkaamme ennen kaikkea rehelliset. Ne ulkonaiset ilmiöt, jotka
johtuivat sinun sisäisestä tuskastasi, olivat ilmaantuneet myös
_ennen_ raskaudentilaasi, jo vuosikausia, elimmepä missä tahansa.
Minä muistan. -- Ei missään ollut kylliksi hyvä: jos yhdessä
paikassa oli vapaus yhdestä ikävästä, niin totisesti toisessa oli
orjuus toisen ikävän kanssa. Tämä on rehellisesti tunnustettava,
jos tahdomme tutkia, milloin ja miksi sisäisen kärsimyksen ja
pahoinvoinnin _ulkonaiset_ ilmiöt -- ovat näyttäytyneet avioelämämme
eri aikoina.
Nyt olisi tärkeintä nykyisyys ja siitä johtuva tulevaisuus.
Menneisyyttähän ei koskaan saa takaisin eikä sitä siis kannata
kaivella. Onnen myyrät ne ihmiset, jotka ikäänkuin poispyyhkäisemällä
masentavat entisyytensä varjot!
Sinun kärsimyksesi oli, sanoin, luonnollista, se oli inhimillisesti
käsitettävää, mutta ei suinkaan joka kohdassa oikeutettua tai
välttämätöntä. Sillä jos sellaista pidetään välttämättömänä, niin
sehän olisi samaa kuin myöntää naiselle täydellisen mielivallan
oikeus raskautensa aikana, joka ei ole lyhyt. En tahdo enempää
sanoa, kiitän Jumalaa ettei pahempaa päässyt tapahtumaan ei sinulle
eikä minulle. Meidät piti yhdistää _erään kaikista pyhimmän
yhteisen kärsimyksen_ -- se ei yhdistänytkään, vaan vähempiarvoiset
tuskat meidät taas erottivat tai: annoimme niiden itsemme erottaa,
osoittauduimme _huonoiksi ihmisiksi_ -- siinä koko totuus.
* * * * *
Minua tuskastutti eräässä kirjeessäsi se että olit takertunut
miettimään tuota sen muutaman virkamiehen aikaansaamaa pikkuhäiriötä
meidän omakotisuunnitelmassamme. Sen asian sinä annoit laajasti
vaikuttaa sydämeesi ja ripität minua etukäteen, asioita tuntematta,
mutta täydellisesti vaikenet asioista, joiden olisi pitänyt sinulle
olla tärkeämpiä minun vaimonani. Tarkoitan jaksamattomuuttasi
ottamaan osaa niihin voittoihin, joista olin kirjoittanut ja jotka
olivat yleistä, ihmiskunnallista laatua, jollaisiin naisenkin
pitäisi innostua. Minua hämmästyttää että sinä minua moitit
rettelöhaluisuudesta, vaikka itse sait aikaan sen että tuo anomus
silloin lähetettiin -- se juuri on pahentanut asian ja ainakin tällä
kertaa olit sinä vaikuttajana.
Kunpa sinä, rakkaani, voisit nähdä sen ominaisuutesi että sinä
useissakin asioissa saatat olla kiihoittajana, ärsyttäjänä, mutta
sitten kun asiat ovat saaneet arveluttavan käänteen, sinä -- peset
kätesi. Tämä ehkä on sellaista, jota nainen aniharvoin ottaa
tunnolleen, sillä naiselta, sikäli kuin olen kokenut, näkyy saattavan
silmänräpäyksessä haihtua tietoisuus omasta entisestä menettelystään
ja omat häijyt ajatuksensa yleensä ihmisistä. Hän ei ikäänkuin huomaa
koskaan _ajatelleensa ääneen_, tai ilmaisseensa mielenosoituksia.
Sangen ikävää! että minä näin kovasti olen ollut pakotettu vastaamaan
hermostumisesi johdosta. Koeta painaa tämä julkinen juttu unhoon tai
ota sitten itse osaa, mutta älä arvostele toista väärin, auttamatta
asiaa.
* * * * *
Minnekkö joudut lapsesi kanssa? Mirjam! Tämä kysymys on yhteydessä
koko elämämme kanssa, tiedä se. Siinä ei saa tehdä miten tahansa, se
on vaarallista ja voi tuottaa ikuisen katumuksen ja kadotuksen.
Minä pidän luonnollisena että niinkauvan kun sinulla on mies, joka
elää ja uskoo voivansa vaimonsakin kanssa mitenkuten elää, sinä pyrit
sinne, jossa tiedät miehesi olevan, olkoot olosuhteet mitkä tahansa.
Kysymyksen vaikeus ja sinun tänne tulosi arveluttavat kohdat
riippuvat kokonaan sinun suhteestasi minuun ja ainoastaan osaksi
suhteestasi minun vanhempaini kotiin. Jos vaimo antaa arvoa
perhe-elämälle, tapahtukoon se vaikka väliaikaisessakin kodissa, niin
hän suostuu vaikeuksiinkin, joita muuten ei missään puutu, vaikka
sinä mitä kuvittelisit, sinä paratiisiuskoja!
Äitini on maininnut ettei hänellä ole mitään vastaan, jos me
perustamme oman talouden sivurakennukseen. Pitäisikö hankkia kaksi
palvelustyttöä? -- muutenhan sinä olet ankkurissa. Mistä ottaa
palvelustyttöjä? Ehkä voipi sovitella, ei tämä nyt mahdoton asia
liene. Talvi täällä ei ole ikävä. Mainio ilmanala. Talviurheilut...
Se on elämänkultaa se, jota ihminen ei saisi hyljätä ylpeästi. Lapsia
täytyy ajatella, lapsia, elämän toiveita ja aarteita, kultakipunoita.
Sinäkö virka-alalle? Ajattele nyt vähän. Ihmiset osoittavat
sormellaan: mies ei muka jaksa elättää rouvaansa! Ihmisten puheista
viisi, mutta muuten. Eiköhän tämä ole osaksi mieliharhaa tai uhmaa?
Pitäisihän nykyisillä rahavaroillamme päästä yli talven, jos
pysyttelee poissa kaupungeista eikä tuhlaa.
Minä ajattelen näin: Sinä uskallat tulla tänne, vaikka ei sinulla
täällä ole parempia ystäviä kuin minullakaan. Millä mitalla me
mittaamme, pitää meille mitattaman. Emme me ilmaiseksi saa rakkautta,
vaikka ylpeydessämme olemme sille ahnaat.
Sinun tulosi tänne on mielestäni välttämätöntä ainakin silloin kun
minä olen poissa pikku Mailankin vuoksi, sillä Jumala näkyy tehneen
lapsesta hyvän ja meillä on syytä olla kiitollisia ja huomaavaisia.
Jos et sinä saavu tänne jo jouluksi, niin on minulla hyvin ikävä,
mutta se hyvä siitä on että hiljaisuudessa voin suorittaa erään työn,
jonka tuntien olevani velkaa tälle maailmalle -- ja vasta sitten olen
kai vapaa mies sekä hautaan että haaveisiin. Niin, minulla hullulla
on eräs haave, huolimatta kaikesta. Ja se koskee myös sinua...
Toinen asia on se että olen aikonut ulkomaille.
Minä, Jumalan kiitos, olen eräässä suhteessa nyt päässyt terveeksi --
vaikka kuolisinkin jonakin yönä sydäntautiin -- ja se terveeksi pääsy
on tapahtunut melkoisella sielun ponnistuksella ja resignatsionilla.
Mutta kuitenkaan en tunne _vielä_ olevani sillä korkeimmalla hengen
asteella, jolla mies _voisi_ olla -- minä vielä joskus, työhuolten
lomassa, muistan naisen olemassaolon. Minun haaveeni perustuu
tulevaisuuteen, sellaiseen, olkoon se lähempänä tai kauvempana,
jolloin me kumpikin taas ansaitsemme toinen-toisemme ja olemme
kasvaneet joksikin, min että kykenemme antamaan elämän meiltä
ryöstetyn aarteemme aate-vastineelle -- -- -- sinä ymmärrät, oi
Mirjam!
Nyt on sydänyön hetki ja koko kartano nukkuu; kuutamo kirkkaasti
valaisee kauniita maisemia. Mirjam? Koeta ymmärtää elämän roskaa
ja elämän romantiikkaa -- miksi me kokoilemme roskaa emmekä ole
näkevinämme runoutta, jota on yhtä paljon ympärillämme? Jos olemme
rikollisia ja huonoja -- miksi emme voi olla kelvollisia ja kauneutta
etsiviä? Elämä eletään vain kerran, vain kerran -- ja me vanhenemme.
Kosketan vielä suhdetta vanhempaini kotiin. Monta kertaa kauhistelen
itsekseni että minä, aikamies, näin asetun elelemään vanhusten
kotiin, josta jo olin päättänyt luopua silloin kun pääkaupungin
puoleen muutimme. Julkisesti osoittamani vastakohtaisuus uskonnon
alalla oli minut erottanut henkisesti isästä, äidistä ja kaikista
sisaruksista, kuten tiedät; kova kohtalo ajoi meidät vielä kerran
etsimään lohdutusta täältä. Leijon sairauden aikana oli äitimuorin
sielussa tapahtunut joku liikuttava muutos, hänhän rukoili tulemaan
tänne ja me tulimme. Huomaa: _sinäkin_ tulit, Mirjam, on nähtävästi
asioita, joita ei kokenut ihminenkään aavista. Minua kammotti se
huonosti salattu poistyöntämisen aije, joka pian ilmaantui kaikissa
meikäläisissä. Minusta se oli siveellisesti väärää ja siihen nähden
asetuin kapinalliseksi. Minun täytyi jotakin päättää, maksoi mitä
maksoi.
Olen tänne jäänyt järkevistä syistä -- minun täytyy ottaa huomioon
monet tärkeät edut, sekä henkiset että tietysti myös aineelliset,
ja niellä sielussani vahinkojen karvaat palat. Kuka tietää,
olisinko kestänyt elämäni sisäisiä koetuksia, jos olisi viime
aikoina oleskellut tylyssä ympäristössä ventovieraiden keskellä?
Luonto myös lääkitsee ihmistä ja minä rakastan korpea, se on tullut
osaksi henkistä olemustani. Muualla olisin vaipunut niin raskaaseen
synkkämielisyyteen ettei mikään enää olisi minua pelastanut.
Minua kauhistuttaa suhteitten parantumattomuus. Mutta
sivistyshistoriasta luulen löytäneeni sellaisenkin lehden, jolla
kerrotaan, kuinka eräänlaiset taistelijat tässä maailmassa
ovat saaneet syvimmät haavansa omien omaistensa henkisen
käsittämättömyyden vuoksi. Minkä sille teenkään, jos luonto,
perinnöllisyys ja itse elämä minut teki siksi joksi teki? Sehän on
vanha tarina että vasta kuoltua... en sano loppuun.
Mainitsemani suhteet käyvät katkerammiksi sen tosiasian tähden
että sinä, Mirjam, niiden painoa lisäät, sillä sinussa vallitsee
vastenmielisyys moniakin minun sukulaisiani kohtaan. Niinkauvan
kun et sellaista pientä ja kuluttavaa tunnetta onnistu elämän
kärsimyksissäkään itsestäsi kiskomaan pois ja säästämään _minua_
kyllästymisesi tunnelmilta, niin kauvan vaikeutat olojemme nykyistä
ja ehkä ainaista oikein järjestämistä. Satoja kertoja minä turhaan
olen sinua rukoillut: sinä et ole parantunut ja luulottelet että
täten voipi menetellä iänkaiken muka vahingoittamatta avioelämän
pyhintä.
* * * * *
Näin pitkälle on tultu. Se on surullinen totuus ja ihan itsellenikin
uskomaton että olen ruvennut tuntemaan pelkoa koko henkisessä
hermostossani, pelkoa -- suhteeni vuoksi omaan vaimooni. Sitä
se ainoastaan on merkinnyt tuo silloin tällöin sattunut katkera
huomautukseni että esimerkiksi tahdon olla eri huoneessa tai eri
puolella -- jotta ei _syntiä_ lisättäisi. Kun ihannekuva särkyy
-- tai sanokaamme siedettäväkään perheonnen kuva, niin alkaa
vaistomaisesti -- halusta pelastaa sekä itsensä että toinen -- pyrkiä
ruumiillisesti eroon. Se ei ole samaa kuin aviollinen ero, joka on
kai henkistä laatua ja jossa ruumis on jotenkin yhdentekevä elementti
-- silloin kun sukuvietin loistoaika on loppunut ja lasten maailmaan
tulo puhdistanut veret ja mielikuvituksen.
Kun minä kaikesta koetan puhua, niin se kaiketikin johtuu luonteeni
avomielisyydestä, jota aina on pidetty yhtähaavaa minun vahvimpana
ja heikoimpana puolenani. Jos yleensä muissakin avioliitoissa
oltaisiin näin avomieliset, niin olen varma siitä etteivät elämän
tunteet suhteissa aviopuolisoiden kesken olisi vähääkään kauniimmat
kuin mitä minä tässä olen esiintuonut. Tällä väitän että avioliitot
meidän piireissämme ovat huonot ja täynnä kurjuutta. (Tolstoin
kristillisessä opissa tuodaan esiin räikeä kuva avioliiton
todellisuudesta.) Lyhyesti sanoen: minun ja sinun yhteiselämä on
"yhtä hyvä" kuin muidenkin.
Tahtoisin että _meidän_ pitäisi olla korkeammalla asteella eikä lipua
alemmaksi. Lieneekö muuta jalostumisen tietä kuin uskonto? Oman
kärsimyksen synnyttämä veljeyden kaihon uskonto...
Meidän kaltaisten ihmisten _täytyy_ kärsiä. Jospa huomaisimme
toistenkin kärsivän, niin ymmärtäisimme ettei elämässä tarvitse
olla niinsanottuja iloja, vaan on se alituista kaihoa onneen. Jos
me itse särkemällä särjemme portaat tuohon saavuttamattomaan onnen
ihanteeseen, niin jäämme helvetilliseen pimeyteen. Miksi siis emme
varoisi särkemästä noita portaita? En osaa tässä tällä kertaa
ajatuksiani paremmin kertoa. Saattaa miehelläkin olla itku alati
sydänalassa kuten naisella ja täytyy silti katsoa elämää silmiin ja
hymyillä.
Pikku Mailan puheen kehitys? Hyvin selvästi ääntelee ja matkiskelee.
Hyvin reipas ja pateettinen äänen sävy. Isä antaa! Mamma antaa!
Sylliin. Rattastaa. Kiikutaan. Koira haukkuu. Syömään. Ulosii.
Kelkalla! Tuulee. Pimiä. Posti tuli. Tuhma tyttö. Nukkumaan. Sika
panne öh öh pannee!
Lopuksi ilmoitan että tulevalla viikolla aijon matkustaa Helsinkiin.
Asiat ja henki niin vaatii. Mailaa käy sääli -- kuka "tyttiä" sillä
aikaa ulkona käyttää?
Jumalan haltuun, Mirjam.
_Orjo_.
21.
Olipa siinä, Orjon pitkässä kirjeessä kun se vihdoin lähetettiin --
sulattamista Mirjamille! Mirjam rukalle, joka ei vielä ollut toipunut
lapsivuoteestaan ja sai taistella odottamattomien jälkiseurausten
kanssa, jotka sanomattomasti häntä sielullisestikin kiusasivat. Hän
oli itkenyt vähää ennen kirjeen saapumista tietämättä itsekään, miksi
piti itkeä, mutta kirjeen luettuaan hän hysteerisesti nauroi. Eikä
hän tiennyt sitäkään, miksi nyt nauroi. Yksi ajatus oli selvä: Orjo
matkustaa pääkaupunkiin ja käypi hänenkin luonaan.
Ja siihen mielikuvaan hän tarttui. Parasta olla miettimättä kaikkea
sitä, mihin Orjo tyhjentävässä purkauksessaan oli koskettanut! Hänen
päätänsä huimasi oudosti, kun hän tarttui kynään vastatakseen jotakin
miehensä kirjeeseen:
Rakas Orjo! Pitkää kirjettäsi en todellakaan ole vielä sulattanut.
Mutta -- olen iloinen tietäessäni saavani sinut edes vähäksi aikaa
luokseni... Aja suoraan minun luokseni!... Viime kirjeeni kirjoitin
makuultani ja montakin asiaa jäi pois. Tiedäthän sanomattanikin
kuinka rakasta on minulle kaikki se työ, missä sinä olet onnistunut
ja mistä olet mainetta niittänyt. Lämpöisellä sydämellä sinua odotan
ja on kuin se vanha hapatus pyyhkäistäisiin kauttaaltaan pois, kun
saan sinut syliini sulkea.
_Mirjamisi_.
Kun hän oli vastineensa lähettänyt, niin häntä taas omituisesti
nauratti. Ja päätä huimasi ankarasti. Sitten tuli pitkä itkun puuska,
jota kesti koko yön. Puoleksi tajuten mitä tekikään hän kyynelsilmin
hoiteli koneellisesti kaksiviikkoista lasta, jolla ei vielä ollut
nimeäkään.
"Pieni raukka, mikähän sinustakin tullee?"...
"Eivät miehet ymmärrä naistensa elämän tuskia!"
Hän eli kuin huumeessa, yöt ja päivät häämöttivät kuin paksun savun
sisästä. Ja eräänä joulukuun iltana, kun kolmiviikkoinen tavallista
enemmän kirkui ja nuori äiti oli pyörryksissä kivusta, joka oli tehdä
hänet hulluksi, kolisteltiin kovasti etehisessä ja ovikello soi
kuuluvasti.
"Se on hän!" selvisi nuorelle rouvalle ja seuraavassa
silmänräpäyksessä työntyi turkkipäällinen mies hänen eteensä uhoten
huurretta ja pakkasta.
He seisoivat hetken ikäänkuin hämmästyneinä katsoen toisiaan silmiin
ennenkuin tervehtivät.
-- Täälläkö asut?
-- Täällä.
"Jos hän tietäisi, kuinka tuskin pysyn seisaallani."
"Hän näyttää niin kauniilta!" ajatteli aviomies salaten riemunsa.
Ja sitten vasta kun oli turkkinsa riisunut, hän huomasi ja muisti
lapsen, joka lepäsi pienessä korissa.
-- Katso isä lastasi! Mirjam hymyili jollakin tavoin surullisesta.
Orjo kumartui katsomaan pienokaista sanattomana.
-- On se kummallista, puhui hän sitten, kun sitä aluksi ei koskaan
tahdo uskoa omakseen.
Kyllä se vain on omasi: sinun silmäsi minun suuni! sanoi Mirjam
hellästi katsoen mieheensä. Orjo? Yksi suudelma!
-- Minä kai maistun lumelle ja jäälle koko mies.
-- Orjo rakkaani...
-- Sinä näytät niin heikolta, Mirjam?
-- Niin, Orjo...
-- Älä huoli itkeä... Meidän asiamme eivät ole nykyään kovinkaan
huonosti.
Aviomies otti vaimonsa polvilleen ja silitteli hänen hiuksiaan.
-- Oletko tilannut minulle yösijan?
-- Etkö nukukkaan minun kanssani?...
Kysymykset töksähtivät vastakkain.
Kuinka suloista olisi sinun kanssasi olla, kun sinä minua aina näin
piteleisit, saneli Mirjam ikäänkuin itsekseen pää painuneena miehensä
syliin.
-- Väsyisit --? äänsi mies.
-- En koskaan, Orjo, en koskaan. Eikä koskaan pääsisi niitä katkeria
ajatuksia sydämeen...
He söivät yhdessä illallista iloisten kaupunkilaisten seurassa, jotka
osoittivat huomaavaisuutta tätä maalaisparia kohtaan. Ja erämaan
hiljaisuudesta vasta saapuneeseen aviomieheen tarttui ikäänkuin
kaupunkilainen vilkkaus, josta hän itse tunsi nauttivansa. Mirjam
katseli ihaillen ja kadehtien miestään, joka näytti niin terveeltä ja
elämänhaluiselta.
Mutta he nukkuivat erikseen, ja aamulla kun Mirjam saattoi miehensä
rautatieasemalle, oli hänellä itku kurkussa. Elämä tuntui olevan
täynnä pistäviä okaita ja jokainen Orjon sana, mikä lausuttiin
terveesti ja terävästi, tunkeutui hänen sydämeensä omituisesti kipeää
tehden. Ennen junan lähtöä otti mies vaimoltaan lupauksen että tämä
heti kävisi lääkärinsä luona.
"Hänessä on jotain liian särmikästä", vilahti Mirjamin sielussa
tunnelma.
"Hänessä on jotain niin surullista", vilahti ajatus Orjon aivoissa.
Pitkällä junamatkalla mies koetti olla muistamatta vaimoansa, mutta
Mirjamin hento kuva häälyi alituisesti hänen sydämellään. Ja eräällä
yöasemalla junan seisoessa hän ymmärsi että Mirjam odotti mieheltään
yhä vahvistuksen sanaa. Hän kirjoitti lyijykynällä:
Rakas Lapsi! Ole kiitollinen siitä mitä vielä on jäljellä ettei
tarvitseisi tulla katkeraksi kaiken häviämisestä. Muistan sinua
sydämen lämmöllä. Tulet terveeksi -- odotat minua siellä, niin
palaamme yhdessä kotiin ("kotiin"). Ja se pikku sirkka oli ja on
oleva kaunis...
Kymmenen päivän kuluttua Orjo saapui takaisin vaimonsa luo ajurireki
kukkuroillaan taloustavaraa ja joululahjoja. Hänen asiansa olivat
onnistuneet loistavasti, hän oli saanut rahaa ja mainetta enempi kuin
itse oli osannut laskea.
-- Ajattele, minulle pistettiin käteen ihan suuri summa! kertoi hän
loistavin silmin. -- Ja sitten minä ajattelin että tämä on minun
onnistunein jouluni ja sentähden minä pidin oikeana, kerrankin
ilahduttaa sinua ja lapsia. Nyt Mirjam, pistä Sirkka turkkiin ja
lähde raittiisti mukaan!
-- Mitä sinä ostit minulle?
-- Ai ai sitä naisen uteliaisuutta! Siellähän sitten näet. Yhden
salaisuuden voin ilmaista: ostin sinulle koko tusinan -- tutteja.
-- Veitikka! Nehän ovat pikku Sirkan joululahjoja.
-- Mutta joudu nyt, hyvä ystävä. Minä jo tilasin sinulle ja Sirkalle
pulskan kuomuajurin. Ajetaankin herroiksi kahdella hevosella
erämaahan!
Orjon reippaus tarttui Mirjamiinkin. Punertavassa pakkasessa, kun
savut nousivat pystysuorasti taivaalle, he jättivät pikkukaupungin
selkänsä taakse ja helisevin valjain riensivät kohti korpea. Orjo
ajoi eri hevosella, Mirjam lapsineen ja uusi palvelustyttö ajoivat
kuomussa. Oli vain muutamia päiviä joulupyhiin ja ilma täynnä sitä
juhlallista tunnelmaa, mikä aina ikäänkuin leijaa huurteisilla
maanteillä ennen Suomen joulua. Mirjamilla oli hauska kyytimies, ukko
Puumanni, joka oli tunnettu hyvästä ajotaidostaan. Lakkaamalta ukko
Puumanni puheli hevoselleen, maiskutti suullaan, sihisteli nenällään
ja massahutti huulillaan. Väliin hän oriilleen laulaa luikahuttikin
ja siinä laulussa oli kolmea kieltä: ruotsia, venättä ja latinaa.
Mies oli niin kiintynyt ajokonserttiinsa ettei aina huomannut, miten
kuomussa istujille kävi.
Ajetaan huristetaan metsätietä, tähdet kiiluvat pitkien puiden
välitse, kulkuset kilajavat, aisakello pompattaa ja Puumanni laulaa
ja massahuttelee. Yhtäkkiä kuomu kaatuu ja kuomun sisäiset lentää
tupsahtavat suinpäin ojaan. Puumanni vain ajaa ja laulaa.
-- Puumanni! Seis! Voi hirveätä!
-- Hä, ka perk... tammefaan, tpruu eqvus asinus, hingst loshatjonkka!
Siellä makaavat naisrukat -- kinoksessa. No, ei mitään hätää, suussa
vain vähän lunta. Reki nostetaan pystyyn ja aijotaan ajaa eteenpäin.
Silloin vasta Mirjam, joka on säikähtänyt kovasti, kaipaa yhtä kääryä.
-- Puumanni, Puumanni herrannimessä, missä on _lapsi?_ Mirjam
valaisee sähkölampulla, sydän kurkussa.
-- Täällähän tämä fröökkynä makaa! nauraa tirskuttaa Puumanni naama
kaksinkerroin ja kaivaa ojan pohjalta pehmeän mytyn ja ojentaa äidin
syliin vällyjen alle. -- Vähällä oli jäädä völistä mamman pieni
jouluporsas!
-- Voi teitä Puumanni, kiittäkää jumalaa että näin helpolla pääsitte!
Ja taas ajetaan eteenpäin yli mäkien ja vaarojen ja rannattomien
rämeiden; ja kulkuset kilajavat, tähdet kiiluvat ja Puumanni laulaa
lurittaa oriilleen.
Orjo saapuu onnellisena ja ylpeänä kotiin -- vanhustensa kotiin,
jossa pikku Maila pellavapää sinisilmä riemuissaan juoksee sylistä
syliin hieman vierastaen äitiään.
Ja joulukuusen kynttilät syttyvät ja ylellinen, pehmeä tunnelma
viriää erämaan heimon keskessä, jonka sydämissä sentään on niin
paljon keskinäistä rakkautta ja iloa. Vanha polvi ja nuori polvi.
Lapset ja lastenlapset!
22.
Aviomiehen sielussa tapahtui jotakin. Hän ei itsekään ymmärtänyt
mitä se oli. Aivankuin elämä olisi hänen edessään auennut laveana,
_alakuloisena_, loppumattomana suona, josta oli toivotonta koettaa
kävelemällä päästä ylitse. Hän tunsi että hän sen jaksaisi kävellä
loppuun asti, jos hänen rinnallaan aina, joka hetki, olisi suloinen
olento, joka hänelle hellästi puhelisi ja silloin tällöin tarttuisi
häntä käteen ja rohkaiseisi häntä. Mutta -- hän kuuli usein
ympärillään ääniä, jotka häntä kiusasivat ja hän kysyi kauhistuneena,
miksi juuri hänen täytyi tehdä näin ikävää taivalta.
Tiesihän hän maailmassa olevan suloisempiakin säveliä -- miksi hän
ei rientänyt niitä kuulemaan, miksi hän kidutti itseään tarkoin
seuraamalla jokaista soraääntä?
Orjon hermosto oli jollakin tavoin pilalla ja Mirjamin myös -- eikä
kumpikaan ymmärtänyt, miksi näin piti olla.
Elämän käytännölliset asiatko ne heidät molemmat pilasivat, vai
olivatko molemmat toisilleen henkisesti sopimattomat!
Miksi kumpikin toistaan niin usein kiihkeästi puhutteli aivankuin
he olisivat olleet -- pakkoystävyksiä? Ja miksi kumpikin kärsi
sydämessään verisesti siitä että tiesi tuottavansa toiselle
kärsimyksiä?
Olihan heillä onnelliset hetkensä joka kolmas päivä -- katsoivathan
he silloin toisiaan silmästä silmään ja suutelivat toisiaan niin
kauniisti, niin lämpimästi, niin uskollisesti ja tekivät hyviä
lupauksia, vilpittömiä päätöksiä... Ja kuitenkin, kaksi kolmatta
osaa heidän elämästään oli jollakin tavoin sietämätöntä, avutonta ja
ikävää, pientä riitaa ja suurta surua -- murhe toinen toisensa tähden.
Mitä Jumalan nimessä sellainen avioelämä olikaan?
Kenties kaikki oli vain satunnaista, vain väliaikaista...?
Miestä tuo häiriö enin kiusasi, vaimo siihen tuskin käänsi
huomiotakaan -- Mirjam, joka aina vakuutti rakastavansa miestänsä
ja oli usein aivan hämmästyksissään, jos Orjo sellaista epäilikään.
Mirjam, arvosteli mies hengessään, ei ole itsetietoinen elämästään --
hänelle tarvitaan niin paljon ennenkuin _hän_ huomaa, missä asti jo
ollaan menossa myötämäkeen.
Ja Orjo oli äärettömän levoton tämän oman huolestuksensa suhteen.
Miksi paiseeksi se olikaan kasvava?
Tuntui että piti ryhtyä johonkin ratkaisevaan...
Tuntui että ainakin piti saada rauhassa miettiä asemaansa ja sitten
päättää, mitä oli tehtävä.
Ulpukkasaaren pyhään yksinäisyyteen hän oli usein paennut elämänsä
kohtaloa arvioimaan nyt ei sekään riittänyt.
Kesken kesäisiä kiireitään hän yhtäkkiä repäsi itsensä irti kaikesta,
sanoi kiireelliset, hellät hyvästit Mirjamille, joka ikäänkuin ei
mitään aavistanut, suuteli pikku Mailaa ja pikku Sirkkaa kehdossa ja
astui koskivenheeseen.
Oi koski, sinä ikuisesti pauhaava elämän runo, joka tuuditat
suloiseen unhoitukseen! Oi koski, sinä ikuisesti kumpuava
kultasuoni, joka johdat alas laveaan vapaaseen maailmaan! Oi koski,
sinä ikuisesti viekoitteleva, vaarallinen elementti, joka panet
unhoittamaan salakarit ja väijyvät kallionkielet!
Mirjam, Mirjam, minun suomalainen Loreleyni, miksi sinä et istu
kalliolla tänä valoisana kesäyönä; ja laula matkamiehelle hurmaavaa
jäähyväislaulua! Siksikö vain että sinä olet perheen äiti, vuodesta
vuoteen, kesästä kesään lapsenkehtoon kytketty?
Katso, orjanruusut kukkivat erämaan kosteikossa ja valkoiset kielot
hymyilevät kainoa hymyänsä jokirannoilla! Kuule: käki kultarinta
helkyttää lakkaamatta kaksikielistä kanneltansa erämaan lammen
rannalla ja yörastas häntä säestää lehtolaaksosta. Ja peilityynellä
jokisuvannolla uiskentelee musta mykkä ja loiskahtelee hopeanhohtava
lohi yöperhoa tavotellen...
Mutta mitä varten kaikki tämä luonnon kauneus ja pohjolan kesän lyhyt
hurma, jos ei _Mirjam_ siitä nauti, jos ei Mirjam, minun elämäni
valittu, siitä nauti eikä nauttia saa?...
Orjo oli kummallisessa sieluntilassa. Hän tajusi ikäänkuin puolittain
vain että oli lähtenyt yksin pitkälle matkalle ilman todellista
päämäärää. Ja kuta kauvemmas hän ehti, kuta etäämpänä mies älysi
olevansa sieltä, missä hänen sydämensä oli hautonut elämän onnea,
sitä surullisemmaksi hän muuttui, sitä aremmaksi ja orvommaksi
itsensä tunsi. Ajoiko hän uhmaten takaa saavuttamatonta ihannetta?
Jo ennen merilaivaan astumista hänet yllätti kotiseudun kaiho ja
hän piti itseänsä puolihulluna että aikoi muka Sveitsiä ja Rheiniä
ihailemaan hän, Ulpukkasaaren erakko.
Mitä varten, _mitä varten?_ Kannattiko hänen elämässään enää
mikään -- sen jälkeen kun hän oli tehnyt ikävän havainnon omasta
kohtalostaan, sen jälkeen kun Mirjam ei enää hänelle merkinnyt sitä,
mitä vaimon _piti_ merkitä rakkautta janoavalle miehelle? Mirjam
häntä rakasti -- tavallaan -- mutta se ei häntä _tyydyttänyt:_ oliko
hän puolestaan koskaan asettanut sydämelleen kysymystä, tyydyttikö
Mirjamia Orjon lainen mies? Ajattelipa mitä tahansa, tulos oli aina
sama: heidän, Mirjamin ja Orjon välit eivät olleet kirkkaat, eivät
olleet varmat eivätkä lujaa tulevaisuutta ennustavat. Ja kuitenkin
oli Orjonkin puolelta olemassa niin sanomattoman paljon kiintymystä
vaimoonsa, luottamusta, jota ei voinut itseltään kieltää.
Hän tunsi sen joka kerta, kun matkaltaan lennätti viestejä erämaiseen
kotiinsa.