_Tytöltäsi_.
"Tytöltäsi!" huudahti Orjo lumouksen vallassa, tuntien sydämensä
syvimmässä, kuinka _oma_ Mirjam hänelle sentään oli, tuo herttainen
olento, joka kirjoitti niin teeskentelemättömästi, vaikka suru
ikäänkuin kurkisteli riviensä takaa.
Ja hän tunsi ääretöntä kiitollisuutta Mirjamia kohtaan.
Kaikki oli ollut vain sairaaloista kuvittelua!
Mirjamista tuoksahti nuoruutta, onnellista äitiä, Leijo-kaunokaisen
synnyttäjää.
Hän ei enää tahtonut kostaa pahaa pahalla!
Kaikista suloisinta oli Orjon kuulla että Mirjam nyt ilman verukkeita
lupasi todella palata miehensä luokse elämään. Hän, Orjo, oli ollut
tulemaisillaan jonkunlaiseksi raivohulluksi liiaksi haudotusta
yksinäisyystunnelmastaan. Tuo kolkkojen ajatusten, yötäpäivää
jäytäminen oli varmaankin painanut hurjan leiman koko hänen
ulkonaiseen olentoonsa ja häntä hävetti nyt antaa itsensä sellaisena
takaisin Mirjamille.
Ja vaikka hän tunsi itsensä onnelliseksi, niin häntä samalla pelotti
itsensä ja Mirjamin puolesta. Jaksaisiko Mirjam panna kaikki sielunsa
voimat liikkeelle parantaakseen miehensä siitä viasta, jonka nimeä
hän ei soisi kenenkään kuolevaisen mainitsevan?
Jos ei Mirjam häntä auta silloin kun kohtaus ensi kerran tulee,
silloin on hän iäksi onneton ja he joutuvat molemmat turmioon!
Niin vakavaksi on se asia nyt kehittynyt sen jälkeen kun Mirjam itse
siihen on kajonnut. Auttaako vaimo miestään silloin kun tämä sitä
kipeimmin tarvitsee, ymmärtääkö hän surmata pahan itiöt alkuunsa?
Tajuaako hän, millä lääkkeillä tuollainen tauti torjutaan?
Orjo Korelius kiiruhti kiittämään vaimoaan tämän odottamattomista
lahjoista ja kauniista kirjeestä, vastaten itse puolestaan pitkällä
kirjeellä, jossa hän kosketteli kaikkia mahdollisia avioasioita
ja varsinkin Mirjamin paluumatkan käytännöllisiä puolia. Liittäen
kirjeeseen rahaa, hän lopetti nöyrästi sanoilla: Jumalan hyvä henki
tuokoon sinut takaisin!
Mirjam vastasi: Heitä nyt mustat silmälasit nurkkaan tai palavaan
pesään ja pane kirkkaat, ruusunhohteiset lasit silmillesi, kun
vaimosi ja poikasi luoksesi saapuvat!
Johon Orjo vielä viimeisimmäksi lennätti: Hullusti ovat asiat
menneet, monet laskelmat ovat pettäneet, mutta sellaista on elämä.
Jumala sinua ja poika-kultaa tapaturmilta varjelkoon!
Kirjevaihto oli siihen loppunut tällä kertaa ja sydänten jäät sulivat
kilpaa talven viimeisten lumien kanssa.
Mutta matka Mirjamin olopaikalta Orjon kotiseudulle oli pitkä ja
vaivaloinen.
Ja yhtäkkiä tapahtui kevään tulossa aavistamaton seisaus. Viikon
päivät näytti lämpömittari pakkasasteita ja iloiset kevätpurot
lakkasivat tyrskimästä. Aristuneina ja säikähtyneinä katselivat
pohjolaan palanneet linnut luonnon kolkkoutta, metsässä oli laulu
lakannut ja ihmeellinen alakuloisuus täytti ilman. Lumet maanteillä
olivat monin paikoin jääneet sulamatta ja kulku oli mitä kurjin, ei
päässyt kärryillä eikä reellä.
Ja huolestuneet ihmiset valittivat puutetta ennustaen kesän
myöhästymistä ja surkeata hallavuotta. Huoli valtasi Orjonkin: miten
ihmeen lailla oli Mirjam pienokaisilleen pääsevä läpi lumien pitkin
kohvettuneita, kuoppaisia erämaan teitä?
* * * * *
Pohjolan kevät?
Kuinka alakuloinen se joskus osaa olla. Kun rantaporeet suurissa
järvissä ovat katkaisseet säännöllisen talvikukin, kun kulkuset ovat
lakanneet kilajamasta siintävillä ulapoilla ja useimmat näreviitat
kaatuneet kuin kokonainen rykmentti sotilaita kahteen riviin
keväisellä sotatanterella, kun hauskat metsätiet ovat muuttuneet
törröttäviksi kanervikoiksi ja ikävän repaleisiksi mättäiköiksi,
joiden lätäköissä talviset kulun jälet kuultavat -- silloin yhtäkkiä
kehitys keskeytyy, jälellä olevat lumet kangistuvat koviksi hangiksi,
viima viiltää pohjoisesta, iloiset rantaporeet vetäytyvät riittaan,
kaatuneet viitat tarttuvat vatsastaan kiinni ja jäiset kentät
kieltäytyvät tykkänään sulamasta. Ja haikeasti laulaen lentävät
joutsenet korkealla avaruudessa kaartaen yli jäiden ja palaavat
jonkun matkaa takaisinpäin etelää kohti etsien sulia salmia ja
aukinaisia virran suvannoita. Kuka olisi sitä uskonut? ikäänkuin
kuiskaisee viluisessa ilmassa. Päivän sävy on harmaja kuin uhkaisi
lunta sataa ja jonakin yönä tosiaankin viskaa maisemille silmiä
huikaisevan takatalven. Joskus yöhämärän saapuessa loimahtaa räikeän
punainen iltarusko mustien kuusten lomasta, mutta kaikki ilo sammuu
taas toivottomaan tylsyyteen. Ei näytä tapahtuvan kerrassaan mitään,
asiat eivät edisty sinne eikä tänne. Tosin suurella suolla sydänyön
hetkinä, semminkin ennen auringon nousua, käy kummallinen kuhina,
salaperäinen liike ja sorina. Hijoo ja soittaa, huutaa huikahuttaa,
rämähtää nauruun kuin kummitus, sirrittää ja kurluttaa, kuiskaa ja
kiroaa -- ihminen ei tiedä, kuka se oikein näin hulluttelee ja mitä
nuo äänet tarkoittavat. Luulisi siellä rämesuolla pikku pirujen
olevan hippasilla, huiskivan toisiaan hännillään ja painiskelevan
toistensa kanssa lämpimikseen. Lentää tupsahtaa yökulkijan eteen
aavemainen pörröinen olento, kiepsahtaa matalan puun latvaan ja
sieltä katsoa pöllistää suurin kultarenkaisin silmin: mikä se sinäkin
muka olet?...
Mutta jänikset ovat riemuissaan. Ne loikkivat pitkässä ketjussa
kaikilta suunnilta kohti erämaan suurinta taloa, pujahtavat läpi
seiväsaidan ja kyykkivät onnellisina laihopeltojen pälvissä jyrsien
hileissä heläjäviä viheriöitä tai rahkankeltaisia ruohoja. Jänikset
ikäänkuin ajattelevat: kunpa tätä aina kestäisi -- näitä hiljaisia
kylmiä kevätöitä, jolloin ei maamiehen toukotyöstä tule mitään! Ja
ne heittävät iloista kuperkeikkaa, tanssivat vastakkain pehmoisine
kapaloineen tuontuostakin höristäen pitkiä korviaan kartanoon päin,
jossa renkipojat hiiviskelevät piikojen makuuaitan lähettyvillä.
Orjo Korelius, nuorta vaimoansa luokseen odottava aviomies, ei
saanut rauhaa huoneessaan, vaan vietti kevätyönsä vahtien jäniksiä
laihopellolla. Hän oli vyöryttänyt suuren ammeen laihopellon laitaan
ja istui kyljellään törröttävän ammeen sisässä hievahtamatta ja pyssy
ojolla.
Siinä oli hyvää aikaa tehdä luonnosta havainnoita ja samalla antaa
ajatustensa kulkea omassa elämässään.
Jänikset?... Hän tuijottaa, tuijottaa, tuijottaa... Hänestä tuntuu
että nyt, aivan kohta, tulla hipsuttaa jänöjussi pitkin peltoa.
Hän pidättää hengitystään, terästää silmäteriään... Valkoinen
kivikö vai jänis? Hän tuijottaa kiveen, tuijottaa tuijottamistaan
ja mielikuvitus häntä pettää. Valkoinen kivi liikahtaa, se on siis
jänis, ei... on sittenkin... nyt se taas liikahti... nyt se nousee
pystyyn, huojuttaa hiljaa ruumistaan, se on siis jänis, mutta liian
kaukana, ei kannata sinne asti ampua, täytyy odottaa... eiköhän tule
likemmäksi... Kun ei se vaan lähtisi karkuun, kun ei vaan saisi
vihiä...
Hän pitää pyssynpiippua tiukasti sitä kohden ojennettuna...
Kummaltakaan puolelta ei tapahdu mitään... Nyt se taas liikahti --
ei. Jos uskaltaisi nousta seisaalleen että näkisi paremmin?
Hän nousee hiljaa, kurkistaa, terästää silmiään -- peijakas: se on
sittenkin kivi, valkoinen, jäniksen kokoinen. Mutta juuri samassa
kun hän nousee seisomaan, pinkasee todellinen jänis sivultapäin,
aivan hänen läheltään. Hän säpsähtää, hämmästyy, ei tiedä mitä
tehdä, mutta ojentaa vaistomaisesti pyssynsä pakenevaa kohti ja
laukaisee. Kajahtaa hirvittävä pamaus autiossa yössä. Seuraavassa
silmänräpäyksessä huomaa ampuja juoksevansa jäniksen perässä, joka
on haavoittunut... se raukka potkii vimmatusti maassa, pyörii kuin
väkkärä heittäen katkennutta säärtään... ampuja kolhaisee sitä
pyssynsä perällä, mutta kolvi sattuu suureen peltokiveen ja halkeaa,
hän tarttuu jänistä kädellä takajalkaan ja paiskaa elukan pään kiveen
-- kaikki on käynyt muutamassa silmänräpäyksessä. Hengästyneenä hän
selvenee ajattelemaan: miksi tapoin? Tämähän oli julma kuolema. Hän
tietää olleensa petomainen, mutta nauttii onnistumisestaan: tarkoitus
on saavutettu, vaaniminen ei ole mennyt turhaan. Eikä kenenkään
tarvitse seikkaperäisesti tietää, _miten_ jänis sai surmansa, kunhan
vain hänestä, saajasta, sanotaan: kas, saitko jäniksen? Sehän nyt
mukavaa.
Mutta toisena yönä, istuessaan pyssyineen pellon pientarella,
hän ajattelee enempi omaa elämäänsä kuin jänisten kuolemaa. Ja
jonkunlaisella välinpitämättömyydellä hän tuijottaa liikahteleviin
valkoisiin esineisiin yöhämärissä, suurten metsäin siimeksessä, eikä
ammu ainoatakaan laukausta.
Ja hänen mielensä on selittämättömän raskas, ja hänen sydämensä
kirvelevän kipeä. Koko erämaa hänen ympärillään ikäänkuin
pilkkaa häntä, syyttää häntä jostakin kamalasta, tuomitsee hänet
salarikolliseksi.
Mirjamin kuva väikkyy hänen sielussaan, hän kuvittelee tulista
suudelmaa, mutta kaiken sulon verhoaa paksu sumu, joka kivistää päätä
ja samentaa silmiä.
Mikä hänen on -- hän ei enää ymmärrä mitään ja hän häpeää
äärettömästi tylyyttään omaa vanhaa äitiään kohtaan, mutta ei kykene
kohoamaan suosta. Hänen hermonsa ovat herkistyneet, kipeytyneet
kireimmilleen...
-- -- -- --
Mutta avioliiton Jumala korvasi kaikki hänen kärsimyksensä.
Silloin kun hänen sielunsa oli surullisimmillaan, ruumiinsa
sairaimmillaan, silloin kun hän kädet kohmetuksissa vilustuksissaan
hiipi nukkuvaan taloon ja oli juuri sukeltamaisillaan vuoteeseensa
väristen joka jäseneltään, juuri silloin ilmestyi Mirjam hänen
eteensä punoittavin poskin, liehuvin kiharin, kirkkaasti sädehtivin
silmin.
-- Hyvä Jumala, nytkö sinä tulit?
-- Niin Orjo, miksi et tullut vastaan?
Huomenna olisin lähtenyt...
-- -- -- --
-- Herranterttu, tuossahan on Leijo -- hyvä Jumala: tämäkö nyt on
Leijo, minun poikani?
Perhekohtaus oli hurmaava, sydäntä huimaavasti hivelevä, onnen
paisuma niin väkevä ettei sanoja löytynyt.
Ja kumpikin ikäänkuin ihmetteli, miten ihmiselämässä tuhansien
tuskanhetkien yhteenlasketut summat yhdessä silmänräpäyksessä
häviävät olemattomiin ja miten ihminen itse siunaa omia kärsimyksiään
silloin kun hän sitä ihanammin tuntee onnensa nautintoa.
Nyt se jo nukahti, Leijo kulta, katso kuinka hait on kaunis!
He seisoivat molemmat lapsen vuoteen ääressä ja tunsivat onnensa.
16.
Kesän riemut!
Häikäisevät auringonpaisteet heleällä rantahiekalla -- idyllimäiset
aurinkokylvyt perheen kesken -- onnen raikkaat ilonhetket
täydellisessä vapaudessa ympärillä ikuisesti autio, pyhästi huokaava
erämaa kuni Jumalan yrttitarha!
Suloista on elämä silloin! Miehen sielussa leikkivät yhtaikaa
poikuus, nuoruus ja miehuus; vaimon rinnassa kisailevat kilvan
hajahapsi tyttö, tulinen morsian ja onnekas äiti. Elämän nautinto on
se pyhä kirja, jota mies ja nainen yhdessä lukevat kuni uskovaiset
raamattuansa. Koko maailman sulon salaisuus hymyilee miestä ja
naista varten, Jumala on kuin hyvä vieras, joka saa tulla ja mennä
mielensä mukaan -- _he_ ovat kahden, sillä se kolmas on heidän
omaa vertaan, joka ei häiritse. Jos on huolia, niin ne lykätään
huomiseen, tänään paistaa aurinko, huomenna voipi pilvi pimentää
taivaan. Siis uinailkaa! Antakaa koivujen keveäin varjojen välkkyä
silmäkalvoissanne, ojentakaa jäsenenne jumalaisen auringon suutelojen
hiveltäväksi! Synti olisi Pohjolan kesäauringon alla tehdä syviä
sielun leikkauksia tai kohdistua järjen kuiviin laskelmiin. Niinkuin
itse elämä on vain kerran, niin Pohjolan suvikin riemuineen on
välttämätön huuman tarjous ihmisen iloa janoitsevassa sydämessä...
Mutta sitten saapuu syksy. Yrttitarhan lempeät lehvät karisevat
maahan ja alastoman koivun takaa näkyy pukimissaan värisevä ihminen,
aallot ärjyvät mustina murheellisia rantoja vastaan, hirvittävä
pimeys väijyy metsässä, ja aurinko, Jumalan silmä, on vihainen ja
sapenkarvainen.
Ja kuta kolkommaksi luonnon sävy muuttuu, sitä vastuunalaisemmiksi
tuntevat itsensä ne, jotka kesän riemuja siunasivat, ja jokaisen pois
lentävän lehden mukana irtaantuu heidänkin sieluistaan ruusuinen
haituva elämän haaveesta.
Todellisuus on kova ja sen todellisuuden pohjasävelenä soipi raha,
joka kilajaa kivistä maata vasten ja jota säveltä ihmisen vasten
tahtoaankin täytyy kuunnella. Elämän todellisuus -- sieluton,
armoton, kova kuin raha ja rahan valta, johon ei Jumalan sormi ulotu!
Mirjam ja Orjo, jotka vielä äsken kesäisen päivän rinnassa
värähtelivät onnensa nautinnosta, tunsivat taas syksyn tullen
vahvoihin vaatteisiinkin pukeutuneina sisällisen paljautensa, ja tuo
tuntemus heitä kauhistutti, vavahdutti, pani jotakin yrittämään.
Mutta kun aviomies tahtoi rakentaa elämänsä kotoisen korven pohjalle,
niin vaimo päinvastoin piti sitä elämän onnettomuutena ja vaati
muuttoa kauvas pois liikemaailman keskuuteen.
Mies huokasi, hän aavisti jotakin siellä maailman rannalla, hänen
henkinen silmänsä tähtäsi pitemmälle tulevaisuuteen. Mutta vaimo
huokasi myös, hänkin näki näkyjä -- jos hänen täytyisi jäädä tähän
erämaahan, jota hänen miehensä rakasti.
Ja erämaa heidän ympärillään myös huokasi.
"Siellä, maailman rannalla, on kultapilviä", kuvitteli Mirjam
mielessään: "Siellä on virat, tuhannet ansiotoivot, sivistys
välineet, talousvälineet, mukavuudet, teatterit, telefoonit -- siellä
on miehenikin oikea paikka ja minun, hänen vaimonsa elämän keidas."
"Voi lapsiamme!" huokasi Orjo aavistuksissaan. "Voi meitä itseämme!
Mitä jää meistä jälelle ja mihin kaikkeen siellä tarttunemmekaan?"
Mutta ymmärräthän sinä, rakas Orjo, puhui Mirjani vesissä silmin,
että meidän elämämme täällä erämaassa menee hukkaan; ei täällä ole
mitään, ei mitään ei sinun uusi tupasikaan tullut valmiiksi niinä
inhoan tätä vanhaa tupaa -- ja minun on ikävä.
-- Eikö minun sitten ole ikävä! huudahti aviomies kohoten kirjainsa
ja paperiensa äärestä. Hän tunsi henkisen pistoksen joka kerta
kun vaimonsa häntä muistutti asunnosta. -- Mutta sitä vartenhan
juuri olemme avioliittoon menneet että yhdessä kantaisimme
elämän ikävät...ja tuo suloinen lapsemme: eikö se ole meidän
päivänpaisteemme?
Hän syleili Leijoa, joka juoksenteli pitkin puolipimeän vanhan
kalatuvan maalaamatonta lattiaa, johon poikanen, aavistamatta äitinsä
mielitekoja, oli sangen tyytyväinen.
Orjo otti työkirveensä ja meni ulos. Vettä satoi taivaan täydeltä,
koko maailma oli harmaja ja ikävä ja alakuloisesti roiskuivat
lokakuun kylmät laineet saaren rantoja vastaan. Ei ollut ihme, että
naisen hento luonto värisi vilusta tässä ympäristössä.
Mies seisahtui katselemaan syksyistä luontoa; tässä erämaan
kolkkoudessa oli hänelle itselle kuitenkin jotakin rakasta. Ja
muistot kultaisista päivistä vilahtelivat hänelle vesimärkänä
kohisevan metsän lomitse...
Oh! kuinka yksinäisiä he tosiaankin olivat kuni kaksi avutonta
erillään mailmasta, mutta eikö rakkaus ollut se voima, jonka piti
elähdyttää kurjinkin perukka?
Orjo ryhtyi totuttuun työhönsä: särkemään halkoja kaatuneista puista.
Usein hän näin oli innostunut ruumiilliseen työhön ja palasi vasta
hämärissä tupaan rasittuneena, läpimärkänä ja nälkäisenä kuin susi.
Mutta kun yöpimeä tuli ja myrsky pauhasi tuvan akkunain alla, silloin
he molemmat, Mirjam ja Orjo, puristautuivat ikäänkuin hukkuvat
pelastusta etsien toinen toiseensa, vannoen yhteenkuuluvaisuuden
pyhiä valoja. Ja silloin Mirjam suudellen miestään kuiskutteli:
Lupaathan Orjo, lupaathan --? Ja aviomies, hurmautuen häntä
rakastavan vaimonsa suloudesta ja imeytyen häneen kuin pieni lapsi,
kuiskasi vastaan:
-- Se, joka suutelee vaimoansa suoraan sydämeen, ei voi vastustaa
oman kultansa tahtoa.
Mirjam sai tahtonsa perille. Orjo perheineen muutti pääkaupunkiin.
* * * * *
Se oli elämiin taistelun, olemassa olon taistelun ja kunnian
taistelun aikaa! Kaikki aviomiehen voimat tulivat käytäntöön,
hänen täytyi yhtaikaa olla käytännön mies ja hengen ritari. Hän
ei saanut säikähtää mitään vastoinkäymisiä, hänen täytyi katsoa
uhkaavaa puutetta vasten kasvoja ja uskoa omiin voimiinsa, vaikka
maailma musteni hänen silmissään ja vaikkei hän tuntenut suurtakaan
luottamusta tähän maailmaan.
Hänen täytyi olla ylpeä tuntiessaan itsensä liian halvaksi ison
maailman vilinässä, hänen täytyi olla rohkea tuntiessaan itsensä
pelkuriksi maailman markkinoilla.
Korvesta ihmisten ilmoille ajettu karhu -- hänen täytyi muristen
näyttää hampaansa kaikille, jotka hänen henkeään vaanivat, hänen
täytyi yhtaikaa hyökätä vihollisen kimppuun ja yhtaikaa suojella
perhettään, laatia sille lämmin pesä, hankkia sille ruokaa ja
huvitusta.
Nuorena miehenä ei Orjo Korelius olisi kyennyt niin paljon työtä
tekemään ja toisista ihmisistä huolehtimaan kuin mihin hän nyt
kykeni. Yksinomaan se että oli naimisissa, antoi hänelle voimaa,
tarmoa ja toimintakykyä. Alituisesti uhkaava hätä ja ympärillään
vaaniva hengen vaara kehitti hänet muiden ihmisten tasalle, ja
velvollisuuksia, joista hän ennen ei ollut tietänyt, piti hän nyt
pyhinä vaatien itseltänsä kaikkea, mitä vaimokin vaati.
He eivät saaneet elää niin tai näin, vaan määrätyllä tavalla, heidän
ei sopinut alistua alemmiksi kuin mitä heidän oma elämänkuvansa
sisälsi.
Mirjam, saadessaan toivomuksensa toteen, elostui myös miehensä
taistelun rinnalla. Hän loi miehellensä kodin, jossa tämä saattoi
sekä tehdä työtä että nauttia perheen isän onnea. Ja kuinka
äärettömästi hän sielussaan olikaan kiitollinen miehelleen, joka
hänet oli pelastanut erämaan kolkosta kohtalosta, kuten hän sitä
oli pitänyt! Nyt _hänkin_ saattoi nauttia elämästä ottamalla osaa
kaikkeen siihen, mitä hän uskoi sukupuolensa elinehdoksi. _Ei_
tarvinnut iänkaiken pestä pyykkiä virsut jalassa tai paistaa nokisia
kaloja hellaresun hiiloksella jossakin kurjassa erämaan kalasaaressa,
jossa ei nähnyt ainoatakaan ihmistä -- nyt sai milloin mieli teki
pukeutua kauniisti ja vetää korkeakantaiset, sirot jalkineet
jalkaansa, heittää kauniin kepsin hartioilleen ja juosta kaupungille
pitämään iloista pakinaa muiden nuorten rouvain kanssa, tavata
tyttöaikuisia tovereitaan teatterissa tai kahvilassa, istua taiteesta
nauttien konsertissa tai pistäytyä ostoksien lomassa elävissä kuvissa
noin vaan huvikseen, noin vaan sivumennen niinkuin kaikki muutkin
tekivät -- ja sitten virkistyneenä palata täyttämään velvollisuuksia
lastansa ja miestänsä kohtaan, niitä, jotka kuuluvat tunnolliselle
puolisolle.
Lapsi! niin: tosin se kiinnitti vähän liiaksi, Leijo kullankukkanen,
mutta nuori rouva tunsi rakastavansa pientä poikasta enemmän kuin
mitä tyttönä oli uskonut naisen tarvitsevan rakastaa noita pieniä,
avuttomia olentoja.
Mirjam oli toistamiseen raskaana. Mutta hän oli itse sitä
tahtonutkin, hän ei tiennyt lasten olemassaolosta vielä muuta kuin
hyvää ja hän halusi kiihkeästi leikkitoveria Leijolle, pientä,
kultakutrista tyttöä...
Senjälkeen hän aikoi olla jonkun aikaa vapaana -- se asia täytyi
jotenkin Orjon kanssa järjestää, hän ei tiennyt _miten_, mutta
jotenkin niin että olisi mukava molemmin puolin. Ihanaa oli olla
avioliitossa.
* * * * *
Orjo teki työtä epätoivon vimmalla, mutta hänen työnsä oli viimeinkin
lähtenyt luistamaan ja hän nautti siitä että kykeni sitä tekemään.
Sanomattomilla vaikeuksilla oli tämä työn rauha hankittu. Kokonaisen
perheen ja entisen taloustavaraston muuttaminen kaukaisesta
pohjolasta outoon, kylmään pääkaupungin seutuun oli vaatinut paljon
puuhaa ja paljon kärsivällisyyttä, ja vielä sitten kun kaikki
huonekalusto ja talous oli saatu kuntoon ja mies luuli saavansa
istahtaa erämaassa alottamaansa työtä jatkamaan, oli sattunut
odottamattomia ikävyyksiä. Perheen täytyi keskellä talvea muuttaa
huvilasta, toiseen huvilaan ja ennenkuin kaikki jälleen oli
paikoillaan, kului paljon aikaa.
Vihdoinkin näytti rauha koittaneen ja elämä lipui häiritsemättä.
Kauniissa huvilassa, jossa Orjo ja Mirjam ynnä pikku Leijo asuivat,
vallitsi suuri hiljaisuus. Metsä humisi akkunain alla ja kolmen sadan
metrin päässä jyrisivät junat säännöllisesti ohi huvilan -- ihminen
tottuu pian äärimmäisyyksiin: erämaan huokauksiin ja sivilisatsionin
suhinaan.
Orjo kiiruhti työtään Mirjaminkin tähden. Hän kuvitteli Mirjamin
synnytyksen aikaansaavan jotakin häiriötä sitä asiaahan ei koskaan
tiennyt varmasti.
Eräänä iltana oli Mirjam iloisena palannut pääkaupungista käytyään
huveissa ynnä lääkärissä, joka oli hänet tarkoin tutkinut ja
vakuuttanut synnytyksen tapahtuvan parin viikon kuluttua. Mutta
kotiin tultuaan oli nuori rouva äkkiä mitä iloisimmasta mielialasta
kiihtynyt viattomaan kuvastumiseen siitä että sekä Orjon että
palvelustytön lamppu oli savustanut. Nämä olivat kumpikin koettaneet
asiaa salata, mutta Mirjamin herkkä nenä haisti heti salaisuuden.
Enempää ei tarvittu.
Keskellä yötä heräsi Orjo Mirjamin vaikerruksiin -- poltot olivat
alkaneet, mutta pääkaupunkiin oli mahdoton päästä junalla ennen
aamua, koska junat eivät yöllä kulkeneet. Ainoatakaan lääkäriä ja
ainoatakaan kätilöä ei asunut huvilan ympäristössä. Huvila oli
lisäksi kovin yksinäinen ja eristetty muista, sydäntalven yö oli
pimeä ja tuuli suhisi synkästi metsässä.
Aviomies käsitti vaaran suuruuden, silmänräpäyksessä hänen aivoissaan
kulkivat kamalat kuvat, mutta hän ihmetteli omaa tyyneyttään,
jolla koetti vaimentaa vaimonsa vaivoja ja ennenkaikkea saada
hänet luopumaan pelosta. Mirjamin sisar Oihonna, nuori kokematon
tyttö, joka vasta oli päässyt lyhyistä hameista ja joka paraikaa
oli käymässä perheessä, säikähti, herätettynä raskaasta unesta,
puolikuoliaaksi sisarensa puolesta, mutta merkillisesti pani hätä
hänetkin järkevästi toimimaan. Kuin valkoinen jänis hyppäsi neito
yöpaidassaan ravistelemaan piikatyttöä hereille, jonka pimitettyyn
pöllönpäähän jumalainen järjen kipinä ihmeellisesti iski. Suin päin,
hiukset tappuroina, toinen jalka sukatta ja nuttu nurin työntyi
lihava hämäläistallukka ulos ovesta ja läksi juoksemaan -- juoksemaan
kuin hullu. Tuskin hän itsekään tiesi minne juoksi, mutta Jumala
ohjasi hänen lösähtelevät töppösensä suureen herraskartanoon, suoraan
vanhan tallirengin akkunan alle, ja siinä hän piti sellaista meteliä
kuin varpunen, joka valtaa pääskyseltä pesän, hän kiljui, huitoi
käsillään, selitti ja vannotti renkiä kaikkien pyhien ja pahojen
nimessä. Senjälkeen hän tuulena pyörsi takaisin ja ilmoitti sydän
kurkussa odottaville että hevonen pian saapuu. Piika oli kuin mikäkin
Sven Tuuvan sisar -- päätteli Orjo mielessään kiittäen Jumalaa
tästä ensimäisestä pelastuksen mahdollisuudesta. Tosin sinä hetkenä
ei leikillä ollut sijaa hänen sydämessään. Mirjam? -- aviomies ei
voinut olla hengessään tyrmistymättä, hänen Mirjaminsa näytti kovin
kummalliselta ja miehen sydäntä kouristi -- hänhän, aviomies, oli
syypää siihen että Mirjam noin vääntelehtine oudossa vaivassa...
Oihonna auttoi siskoaan, hän oli hirveässä hädässä ja hänen
tyttösydämessään riehui jännittävä neuvottomuus, mutta tulevan naisen
vaistolla hän tajusi että äidiksi tulon edellä kävi kamala leikki
elämästä ja kuolemasta -- missä määrin Orjo oli syypää Mirjam-siskon
tilaan, sitä tyttö ei selvästi käsittänyt; jonakin silmänräpäyksenä
hän tunsi katkerasti vihaavansa Mirjamin miestä, mutta sitten
yhtäkkiä oli älyävinään että mies oli viaton ja että tässä yksistään
oli kysymys Jumalan laeista.
Mirjam olisi saanut häntä vaikka potkaista -- tänä hetkenä tyttö
olisi suudellut siskonsa kengän kärkiä.
Hevosmies saapui ja Mirjam talutettiin rekeen. Oihonna istui
hänen viereensä, Orjo asettui kyytimiehen rinnalle ajuripukille,
ruoskan siima vingahti ja tuulen humistessa korkeassa petäjikössä
läksi yöllinen matkue kiireesti liikkeelle. Kuinka hullunkurista
ajaa hevosella Helsinkiä kohti aivan rautatien laitaa -- kuinka
kummallisia näkemyksiä vilahtikaan sielussa, sellaisia, joita ei
ihminen tunne silloin kun juna kulkee!
Orjo Korelius, joka oli vetäissyt anturasaappaat jalkaansa ja
heilutteli niitä ajuripukilla istuen, kuvitteli olevansa ritari, jota
kauhea louhikäärme ajoi takaa ja joka pakeni rakastettunsa kanssa.
Tuolla kaukana kajastaa merenrantalinna... jos vain kerkeää sen
muurien sisään, niin on onni pelastettu...?
Piiskan siima vinkui ja kolisten lensi reki eteenpäin. Oihonnan
kalpeat tyttökasvot häämöttivät yhtenä ainoana kysymysmerkkinä: miten
siskon käy? miten siskon käy?
Metsän pimeydestä sukelsi matkue pääkaupungin sähköllä valaistuihin
esikartanoihin. Sairaaloita, kasarmeja, tehtaita, huviloita ja
yleisiä rakennuksia vilisi sivutse. Pian kaikuivat kaupungin
kivitaloseinät hevosen kavioiden kaijuttamina. Kadut olivat
tyhjimmillään, jossakin keskikaupungilla vilahti silmään juopunut
herra ja katutyttö. Kuinka Pyhältä tuntuikaan Orjosta tätä taustaa
vasten katsottuna avioliitto, kuinka vakavasti hän syvimmässä
huolestuksessaankin tunsi kiitollisuutta elämänsä Kaitselmusta
kohtaan, ettei _hän_ koskaan ollut kuulunut siihen miesjoukkoon,
jolla oli omallatunnollaan katusyntinsä... Kuinka iljettäviltä ne nyt
tuntuivatkaan, kun yksiavioisuuden rakkaudessa siitetty lapsi oli
tulossa maailmaan!
Yökello korkeassa kivirakennuksessa helisi hurjasti ja kohta oli
Mirjam riisuttuna vuoteessa. Hän hymyili tuskallisesti -- kuinka
hullua ettei ollut saanut jäädä kotiin. Oihonna, anna minun
yöpaitani! Orjo, älä mene pois! Oihonna, muistitko lähtiessä katsoa,
oliko Leijo peitossa? Neiti, milloin tohtori tulee? Mikä on tuo
lasiarkku? Miksi ei sitä viedä pois?
Aviomies katseli ihmeissään pientä lasiarkkua, jonka kannen alla
makasi parin kilon painoinen ihmisolento, jonka hengitys oli äänetön
kuin kukkaisen.
-- Miksi se on pantu koteloon?
-- Ei pysy muuten lämpimänä.
-- Kenen se on?
-- Se on muutaman luutnantin rouvan esikoinen.
-- Ja siitäkinkö tulee ihminen? -- Kätilöneiti naurahti ja koppasi
lasiarkun toiseen huoneeseen.
Jumalankiitos että Mirjam oli saatu laitokseen ennenkuin asia oli
tapahtunut. Oihonnan kasvoille oli puna palannut ja Orjo tunsi
hurjaa epämääräistä iloa. Aamu oli vielä varhainen ja koska miehellä
oikeastaan ei ollut mitään tekemistä laitoksella, päätti hän
matkustaa ensimäisellä junalla takaisin Leijon luo ja palata taas
kaupunkiin.
Väikkyen toivon ja epätoivon välillä, oli hänen mielensä hyvin
herkkä. Tuntui yhtaikaa mukavalta ja kammottavalta. Rautatieasemalle
kiiruhtaessaan läpi aamuhämäräisen kaupungin hän katseli
vastaantulevia koululapsia aivan kuin ne olisivat tulleet eri
maailmasta. Ja konduktöörin kanssa hän puheli kuin korkea virkamies
keveästi ja suvaitsevasti itse kuunnellen omaa ääntään. Elämä vilskui
hänen silmissään suurina heilahduksina.
Ja kun hän saapui pikku Leijon luo, niin hän ymmärsi että hänen
elämänsä satu tähän asti oli verrattain onnellinen, onnellisempi kuin
tuhansien muiden... Ja silloin iski häneen kammottavana epäluulona
että Mirjam kuolee hänen selkänsä takana.
Nyt, nyt juuri -- huono mies että jättikin vaimonsa! -- hänen täytyy
rientää takaisin, mutta -- juna lähtee vasta tunnin kuluttua. Hän
tarttui vaistomaisesti kynään ja kirjoitti itselleen -- Jumalalleen
-- kirjeen tietämättä itsekään, miksi täytyi kirjoittaa.