omalta Mirjamiltasi.
Orjo oli odottanut vaimonsa vastinetta yksitoista vuorokautta ja
vihdoin sen saatuansa rauhoittui.
Mutta Mirjam ei tietysti ollut voinut aavistaa, mitä tuo odottaminen
miehelle oli ollut. Mitkä tuliset helvetinhiilet häntä olivat
polttaneet, kun ei tietänyt, mitä oli tulossa ja mielikuvitus
työnteli hirmukuviansa, joita pyrki uskomaan tosiksi. Kun kuvittelu
ja pelko syöpyi veriin, ei ihminen enää hallinnut kohtaloansa. Mutta
eikö Mirjamkin ollut samallainen mielenhautoja? Hänhän oli päästänyt
yhden ainoan mielihauteen sydämelleen ja antoi sen pilata elämänsä
onnen. Olihan tärkeämpiäkin elämänehtoja kuin se, minkä Mirjam oli
maininnut...
Orjo ei ollut uskonut oman asemansa surkeutta, vaan oli jännittänyt
hermojansa yötä päivää kuulostaen, eikö muka Mirjamin ja Leijon
matkahevosen kulkusia kuulu korpitiellä. Ei ollut kuulunut! Haave oli
hullu!
Kevätöiden hiljaisina hetkinä hän oli kuvitellut vaimonsa
takaisintuloa puhuakseen hänelle kaikki puhtaaksi, sopiakseen,
sointuakseen Jumalan ja kaiken hyvän tahdon nimessä, puristaakseen
heidän yhteisen lapsensa ihanaveriset kasvot rintaansa vasten,
lapsen, jota hän väkistenkin oli tuntenut rakastavansa -- mutta
Mirjam ei ollut suvainnut kiirehtiä.
Se se katkeroitti aviomiestä. Eikö hänen tahtonsa ollutkaan vaimolle
pyhä? Miksi Mirjam kuunteli enemmän rouva Starckin neuvoja kuin
miehensä esityksiä? Eikö hän olisi saattanut nöyrtyä sen vertaa että
olisi taipunut asumaan yhdenkään kuukauden ennen järven sulamista
saman katon alla kuin Orjon vanha äiti. Eikö se ollut hirveätä
ylpeyttä?
Mies oli tuntenut olevansa suuressa henkisessä hädässä. Hän oli
päästänyt hätähuudon, mutta vaimo ei ollut tuota hätähuutoa
säikähtänyt. Mitä täytyikään ajatella sellaisesta vaimosta?
Mirjam oli sanonut miestänsä julmaksi orjuuttajaksi, mutta itseänsä
hän ei pitänyt sellaisena. Eikö hän nyt jarruttamisellaan tulonsa
suhteen ilmeisesti vaatinut miestänsä tanssimaan oman pillinsä mukaan?
Orjo muisteli kaikkea, missä Mirjamin taipumaton tahto ennenkin oli
ilmennyt ja hän uskoi saaneensa vertaisensa vastustajan. Kuinka
monesti hän muka jo oli saanut kärsiä nuoren vaimonsa takia,
varsinkin siinä, mikä koski vaimon suhdetta ja käytöstapaa ulospäin.
Aviomiehen odotuksesta hermostunut mieli rupesi epämiehekkäästi
moittimaan poissa olevaa vaimoa kaikellaisesta.
Oliko hänen Mirjaminsa muka kertaakaan palavalla tuskalla ja
elämän rauhan himolla koettanutkaan etsiä neuvoa ja lohdutusta
ja aatteenratkaisua uskonnolliselta alalta? Mirjamhan oli tähän
asti ollut kovin vähän huvitettu ihanteesta koettaa sovittaa
lähimmäisrakkauden oppia arkipäiväiseen elämään. Häntä, Orjoa,
kohtaan oli Mirjam tosin ollut parempi kuin Orjo vaimoansa kohtaan,
mutta ulospäin paljon enemmän pahaa verta oli Miriamissa ollut
ympäristöään vastaan... J.n.e.
Mirjam yhä ikäänkuin _vaati_ lupauksia! Mutta eihän Orjokaan tahtonut
panna vaimolleen mitään ehtoja. Eikä avioelämä vähääkään näyttänyt
kirkastuvan tämän erillään olemisen kautta, sillä kirjevaihto vei --
vastoin kaikkia laskuja -- yhä kauemmas toisistaan ja sai kummankin
pelotetuksi.
Erillään olo oli terveellinen ja oikeutettu ainoastaan niin kauvan,
kuin molemmat aviopuolisot sitä tahtoivat. Orjossa vilahti katkera
kuva: Mirjam olisi kai jo kokonaan irti hänestä, ellei lasta olisi!
Heillä, Orjolla ja Mirjamilla oli -- tiukalle ottaen siksi paljon
vaatimuksia toinentoiselleen, että jos niistä ankarasti tahtoi kiinni
pitää, niin sovinto oli mahdoton.
Vaatimusten ja ehtojen tietä eivät he voineet päästä yhteen, sillä
ne päinvastoin veivät erilleen ja repivät uusia haavoja. Oliko siis
mitään siltaa, jota myöten kaksi toisiinsa tyytymätöntä saattoi
päästä yhteen? kysyi aviomies itseltään.
Hän muisteli _suloisia hetkiä_ Mirjamin ja itsensä välillä ja
kuiskasi itsekseen; niistä puista on silta tehtävä! Jos ne ovat liian
hentoja, katketkoot silloin suistuvat he yhdessä elämän virtaan,
mutta se oli kaikissa tapauksissa luonnollisempaa kuin uhalla korpeen
lähteminen kumpikin eri puolelle virtaa.
He olivat kylliksi toisiaan ampuneet myrkkynuolilla, joilla vain
villit ampuvat! He olivat ehkä käyttäneet väärin vapaata tahtoaan!
Kuinka suuria raukkoja he olivatkaan, etteivät kärsineet elää
yksikseen; siispä heidän oli pakko tyytyä naimisissa oloonsa!
Kuvitella avioliiton yhdellä iskulla tulevan täydelliseksi, oli
lapsellinen ajatus! Aste asteelta täytyi kehityksen käydä. Ja pakko
oli tyytyä toinentoiseensa semmoisinaan.
Näistä mietelmistään Orjo kyhäsi kirjeen ja lähetti Mirjamille.
Mutta hän tuskin tiesi kirjoittavansa mielialojaan. Erillä-olon
luonnottomuus kalvoi häntä yhä kiihtyvällä voimalla ja teki hänet
työkyvyttömäksi. Ihminen, joka ei kyennyt työtä tekemään, kerkesi
aivoissansa ajatella liian paljon surullisia asioita.
Eräänä kevätyönä hän ei nukkunut silmänräpäystäkään, hänessä oli kova
kuume ja sydän löi niin rajusti että koko hänen vuodelaitoksensa ja
yöpöytä hänen vieressään tärisi kuin sähkön vaikutuksesta.
Hän kuvitteli joka hetki sydänhalvausta. Mutta aamulla varhain
oli hän jo renkien kanssa kevätjään ulapalla -- hän näet vedätti
vanhaa rakennusta Ulpukkasaarelle rakennuttaakseen sen tuvan, josta
hän Mirjamille oli kirjoittanut. Tuntikausia sai Orjo kaahloa
kevätvedessä jalat likomärkinä, vaikka hänen päätään unettoman yön
perästä muutenkin kivisti. Onneksi pääsi hän illalla saunaan, mutta
tauti yhä paheni muuttuen arveluttavaksi vaivaksi. Päiväkausia tunsi
hän pääkallonsa ympäri jäytävää kolotusta kuvitellen aivojensa
menevän sekaisin. Eikä hän voinut käsittää, niiksi hän mitä lyötä
tahansa yrittäen tunsi itsensä niin heikoksi ja väsyi perinpohjin.
Hän etsi turhaan virvoitusta kyläläisten ontelosta seuraelämästä
ottamalla kuin unessa osaa heidän pieniin huvituksiinsa.
Mielensä oli ärtyinen. Mutta toisin vuoroin hänet yllätti kohtaloonsa
hiljaisesti alistuvainen tunnelma.
Ja silloin hän istui kirjoittamaan kirjettä Mirjamille. Mirjamille,
joka niin harvoin hänen kirjeisiinsä vastasi, koska hän, Orjo,
lähetti kirjeitä niin satamalla, ettei niihin kaikkiin vastaaminen
olisi ollut mahdollista muille kuin korkeintaan hänelle itselleen.
"Soi vienosti murheeni soitto,
Soi kauniisti kantelo soi,
Mut hellemmin heläjä hälle,
Joka murheen mun rintaani toi!"
Niin -- kirjoitti hän -- Sinä, Mirjani, olet murheen mun rintaani
tuonut, sinulle kanteleellani tahdon vielä hellästikin soittaa. Aina
kun tuota laulua ajattelen, kuulen sinun sitä laulavan ja näen sinut
ilmielävänä edessäni. Eikä minuun mikään niin koske kuin tuo laulu
sinun laulamanasi. Ja minä värähdän kun sitä muistan ja tahtoisin
itkien heittäytyä sinun kaulaasi ja kuiskata sinulle pyhiä sanoja ja
sinut kokonaan ymmärtää... että sinäkin minut kokonaan ymmärtäisit.
Muistatko, Mirjam, kevätöitä täsmälleen kolme vuotta takaisinpäin
ajassa? Muistatko kahden lempeä janoavan kevätsuuteloita hiljaisessa
kammiossa, kun erämaa ympärillä nukkui ja ainoastaan metsälinnut
saloilla soivat ja purot syvyyksissä kohisivat? Me olimme silloin
kahdenkesken Jumalan edessä ja ihmeellinen pyhyys oli rinnoissamme,
jotka janosivat hyvää ja kaikkea kaunista. Ihmeellinen oli se kevät,
ihmeelliset olimme me, avioliittoa uneksivaiset ihmiset. Ihmeellinen
oli nuoren miehen kärsimys silloin, se värähteli hengen maailmoissa,
joiden sisältöä ei yksikään ihmiskieli vielä ole voinut kertoa...
sillä se jää iäksi kertomattomaksi salaisuudeksi. Ihmeellinen oli _se
tyttö_, se nuori morsian, se kaunis, kokematon Lapsi sen kuumasti
kaihoavan sulhasen sylissä.
Sellaisenako sinut tahtoisin takaisin? Tahtoisin enkä tahtoisi.
Itseni ehkä takaisin tahtoisin sellaisena kuin olin sinua ensi
kerran suudellessani, ujo mies, joka vasta ensi kerran suuteli
naista 30-vuotiaana, johon asti oli pidättynyt kaikesta nautinnosta
ja luonnollisuudesta. Itseni ehkä sellaisena takaisin tahtoisin
voidakseni lähteä uudestaan sille taipaleelle, jolle kipeästi
himoitsin päästä!
Sinua, Lasta, sellaisena kuin silloin olit, en takaisin tahtoisi...
en muussa kuin yhdessä suhteessa... että et minulle koskaan ollut
ollut kova... ja ettei sinussa vielä ollut sitä, minkä elämän
toverisi karkeus sinussa on kasvattanut -- uhkaa ja ylpeyttä ja
kostonhalua ja erilleen pyrkimystä -- kuten minusta _nyt_ näyttää.
Tahtoisimme kumpikin takaisin osan itseämme tuon kevään ajalta, joka
ei ikinä palaa.
En sinua saa takaisin edes sellaisena kuin olit kaupunkikotimme
ensi syksynä, jolloin eräänä alakuloisena syyspäivänä hiivit
valokuvaajalle ja hämmästytit minut suloisimmalla kuvalla, mikä
minulla sinusta on -- nuoren, kodin hiljaiseen onneen tyytyvän,
mieheensä luottavan (ah, minä itken) ja häntä vielä puhtaasti
rakastavan nuoren vaimon kuvalla. Kuinka sinä oletkaan kaunis siinä
kuvassa -- sitä et itse koskaan ole arvannut -- ei muut sitä ehkä
näe, vaan minä... Sinun sielussasi oli silloin kohtaloonsa tyytymys
ja samalla ilmeni siinä äidiksi kaihoavan naisen surunsuloinen sävy
ja harras, salainen rukous että sinun miehestäsi, johon _tahdoit_
luottaa koko sydämelläsi, kariseisi pois kaikki karkeudet ja että se
terve ja hyvä ainoastaan pääsisi hänessä kehittymään.
Ah Mirjam, minä itken sitä mikä on menetetty... minä itken ruusuja,
kielonkukkasia, jotka joku paha voima on tallannut lokaan... itseäni
itken ja olen joka hetki pakahtumaisillani surmin, jota ei kukaan voi
lohduttaa ja jota ei oma järki pysty painamaan unhoksiin.
Ymmärtänetkö, huonosti kohdeltu ystävä, mitä itken erämaan
hirmuisessa yksinäisyydessä, autiossa keväässä, jota nyt saan
viettää, jota nyt täytyy viettää?...
Ei, minä en voi enempää kirjoittaa tätä lajia, se käy liiaksi
arimpiin sydänkerroksiin.
Siitä on vain kolme vuotta. Nyt olen minä isä, mutta -- sellainen
isä, jolta ainoa päivänsäde on otettu pois -- sydän verensä oma...
Hyvästi!
P. S. jatkoi onneton aviomies: Venheen olen tilannut ja keinutuolia
sinua varten olen tiedustellut. On minulla sinulle yksi pyyntö: osta
jostakin punaista vaatetta saarivenheemme purjeeksi -- kuuletko,
välttämättä meillä täytyy olla punapurje, se on nyt minun intohimoni,
anna nyt olla, tee mielikseni, hanki ja neulo valmiiksi. Huomautan
vielä kerran etten huoli muusta kuin punaisesta purjeesta, se
on poika-ajoista asti ollut "salainen unelmani"... sen pilkotus
siintävällä, välkkyvällä kesävedellä. Se olkoon tulevan suvemme ainoa
ylellisyysesine. Ja sitten hän kertoi myötä- ja vastoinkäymisistään
tuon pienen tuulentupa-rakennuksensa suhteen lopettaen sanoilla:
Rakas Mirjam, en tiedä enää mitään muuta kuin että näin on kauheata
olla ja elää!
Mutta Mirjamin vastaus tähänkin kirjeeseen viipyi ja Orjon
hermojännitys kohosi korkeimmilleen.
Hän kaahlaili yli kevätpurojen päästäksensä postitoimistoon, mutta
silloin kun hän enin kaipasi ei hän postista saanut hiiskaustakaan
vaimoltaan. Hän käveli synkkänä takaisin ajatellen että koko maailma
oli hänet hyljännyt. Turhaan hän koetti tehdä henkistä työtä, sillä
hänen yöleponsa oli huono. Ja saadaksensa rauhaa sielullensa ryhtyi
hän toisinaan raskaisiin ruumiillisiin töihin, jotka taas liiaksi
häntä rasittivat. Eräänä yönä hän vapisten koko ruumiiltaan tunsi
ettei voi päivääkään enää elää näin suuressa kidutuksessa, vaan että
hänen täytyy lähteä matkalle. Pois täältä, minne tahansa, mutta
pois...!
Kun Orjo aamulla heräsi, työntyi talon renkipoika hänen huoneeseensa
ja laski lattialle laatikon. Silloin hän muisti että oli hänen
syntymäpäivänsä, jonka hän luuli Mirjamin unohtaneen. Nyt näki
hän hämmästyksekseen että laatikko oli Mirjamilta ja arvasi että
se oli tahallaan pidätetty tähän aamuun asti. Orjo avasi laatikon
sängyssään ja raskas paino oli pudonnut hänen sydämeltään ja häveten
malttamattomuuttaan hän ajatteli: "Kun hätä on suurin on Jumala
lähinnä."
Hän avasi varovaisesti lahjalaatikon ja hänen tunteensa oli
suloinen sen aistikasta sisältöä tutkiessa. Kaikki oli sinne
rakkaalla kädellä järjestettyä... sinivuokko-rukat sammaleeseen ja
sanajalat, jotka ikäänkuin kuiskasivat: "lempi on satasärmäinen!"
Sieltä löytyi anarkistinen matkatyyny (pommit), vallankumous-kynä
ja juhlapaita, porvarilliset mansettinapit ja siunatuksi lopuksi
sokuriappelsimi-kakku. Sentähden vain että olivat Mirjamilta, ne
Orjosta tuntuivat suloisilta vastaanottaa -- vaikka hän tunsi
ettei ollut lahjoja ansainnut. Mutta kaikista enin tunsi hän
mielenliikutusta lukiessaan sen kevätkirjeen, minkä Mirjam oli
pistänyt lahjojen sekaan.
Rakas Ystäväni! kirjoitti sima Mirjam. -- Orjo! nyt on
syntymäpäiväsi. Sinä olet siellä ja minä täällä. Täytyy koettaa
katsoa elämää ja oloja niiden valoisalta puolelta. Olemme nuoria,
ja terveitä. Meillä on herttainen ja kaunis Leijo-poikamme ja
tulevaisuus on edessämme! Heti kun keli tulee, niin sinä ilmoitat
ja minä ja poikanen pidämme itsemme lähtövalmiina heti ilmoituksen
saatuamme tulemme luoksesi.
Isälle iloksi syntymäpäivänään ilmoitan että poikasi kävelee.
Suloisena ja naurusuin hän tepastelee pienillä jaloillaan huoneesta
huoneeseen. Jos ovi sattuu olemaan kiinni, niin taputtaa käsin ovea
ja sanoo tä-tä ja jos ei vastausta kuulu, niin tä-tä-tä-tä! ja
silloin ei enää voi olla avaamatta, vaikka tietää, missä vaarassa
vesisangot ja ruokakaapit ovat. Poika vetää väliin sylin täyden
astioita kaapista ja rouva Starckinkin valtaa heikkous että sanoo:
antaa tuon nyt vain, kun sillä on niin hauska! Poika on niin
lystikkään näköinen nytkin, kiertelee ympäri lattiaa, toisessa
kädessä vasara ja toinen tasapainoa varten hiukkasen koholla. Leijon
pukuna on nyt punainen mekko, punaiset sukat, mustat matalat kengät
ja kellertävä esiliina.
Tämä laatikko sisältää sinulle tarpeelliset kapineet.
Lämmittäköön paita kultani povea, sivelköön tyyny kultani poskea
pehmeästi, vaikka oletkin karkea, lentäköön kynä kultani käteen,
kun hän sinua kiireessä kaipaa, lumotkaa napit kultani silmät,
sula Mirjamin mesileipä Orjon suussa ja kuiskatkaa te sinivuokot
kullalleni että pian on kesä ja me yhdymme -- sinä ja minä -- me
taistelemme kaikin voimin pahaa vastaan itsessämme saavuttaaksemme
elämässämme rauhan.
Kultalapsemme tepastelee tuores männynoksa kädessä.