Yön jälkeen, jonka laatua ei kannata kuvata, jatkan ajatuksiani.
Minua kirvelee että juuri silloin kun luonnon ääntä kuunnellen pyysin
sinua palaamaan luokseni, sinä viskasit sydämeeni räjähtävän pommin
aivankuin anarkisti: "koska et muuta taktiikkaa, tässä sulle!"
Mutta toinen ääni sanoo: Mirjam teki oikein että vihdoinkin purki
sisunsa! Miehellä ei ole oikeutta pahastua, koska on itse pyytänyt
toista paljastamaan sydämensä salaisuuden.
Niin. Mutta tiesinhän tuon kaiken. Jos kohta! väittää epäitsekäs
arvostelu.
Omatuntoni sanoo: minä olen monta kertaa kirjoittanut pahoja kirjeitä
vaimolleni ja _hän_ on ne pitänyt hyvänään -- miksi ei hän siis saisi
kerrankin hämmästyttää minua avomielisyydellä, jota pidän hyveenä?
Tässä kai koko totuus piileekin. Mirjam hyvin tunsi, kuinka vaikeata
sydämensä purkaminen on, mutta hän teki sen kerrankin luottaen
ystävän vakuutukseen. Eikö niin? Ja se häntä helpottaa ja parantaa
myrkystä, jota hän tuntee nielleensä syyttömästi. Mutta lupauksen
vaatiminen palaamisen ehtona? Se on sittenkin kipeä kohta. Kuinka
paljon minullakin olisi toiveita vaimolleni, mutta on täytynyt
niistä luopua. Sillä kuinka hän voisi sellaista luvata, jota hän ei
itse pidä pahana? Esimerkiksi hiustensa kähertämisen välttämistä
tai leveäsuisten, pitsireunaisten hihojen poisjättämistä. Eihän
ihminen semmoisesta voi luopua ennenkuin hänellä on määrätty vakaumus
että tuollainen on luonnollista tunnetta vastaan. Silloin se menee
itsestään. Kaikista semmoisista henkilöllisistä tavoista ei miehen
ole lupa loukkaantua, vaan on opittava sellaista kärsivällisesti
sietämään. Sillä nehän ovat pikkuasioita. Niitä on arkielämä täynnä.
Toivoa toisenkin mielipidettänsä kunnioittavan on lupa, mutta vaatia
ei sovi. Pääasiaa on silmällä pidettävä. Pääasia on oikea sisällinen
suhde. Halu kulkea toistensa rinnalla läpi elämän.
Sinä puhut oman persoonallisuutesi säilyttämisestä ja
itsesuojeluksesta. Se on kaikki minulle hyvin tuttua rouva Starckin
kodista ja romaaneista. Minä olen aina ollut individuaalisen vapauden
puolustaja. Mutta miksikä minusta tuntunee että sinä olet imenyt
sisääsi jotakin, joka sinulle ei ole eduksi.
Jos hyvin valtavasti ruvetaan puhumaan oman persoonallisuutensa
säilyttämisestä, niin johtopäätös on pian tämä: pois avioliitto, ei
mitään siteitä! Onhan aivan järkeen pystyvä selviö että _jos tahdomme
olla täydellisesti itsenäiset, emme saa olla naimisissa_. Sekä mies
että vaimo usein niin tuntee. Ja kuitenkin nuo hullut pyrkivät
avioliittoon! Miksi? Sukupuolihimonko tähden? Ei suinkaan yksinomaan
sentähden, vaan luonnon kuiskausta kuunnellen: että elämässä muka
_täytyy_ elää kaksittain, tulkoon mikä tulkoon! Ja monet ajattelevat:
siinä elämä onkin ja täytyy olla että opitaan edes yhden ihmisen
kanssa yhdessä elämään, vaikka pyyteet käyvät vastakkain.
Ennen ajattelin: jos vähänkin riitaa tulee, eroan enkä tahdo kiduttaa
toista enkä itseäni.
Nyt ajattelen: Riitaa on opittava välttämään avioliitossa -- siinä
koko kristillinen totuus.
Mutta jos naimisissa oleva nainen ajattelee: tahdon olla
täydellisesti vapaa ja "oma herrani", niin tietysti sellaisen
naisen täytyy pysyä erillään avioliitosta. Jos sinulla, Mirjam,
esimerkiksi olisi joku tärkeä yhteiskunnallinen tehtävä, jos
olisit intohimoinen taiteilija, kiertävä puhuja t.m.s., niin en
ihmetteleisi, jos pitäisit eroamista järkevämpänä. Tosin jäisit
varoittavaksi esimerkiksi, joka ehkä turhaan nosteleisi niskojaan
"itsekkäitä avioherroja vastaan." Osaksi olet tuon kuvan jo itsestäsi
antanut ja minä ihmettelen (ihailenkin) itsekieltäytymistäsi. Sinun
näkyy olevan helpompi olla erilläsi kuin minun. Ja jos se todella
on sinulle luonnollista, niin tiedäthän että meidän avioliittomme
rakennettiin vapaaehtoiselle yhdessä elämiselle. Harmittaa vain että
yhteiskunnalle siinäkin tuli annetuksi joku sitoumus. Omantunnon
avioliitto näkyisi olevan parempi.
Meidän avioliittomaineemme alkaa kai jo muutenkin olla mennyttä.
Kaikki alkavat minua katsella mykkinä: "mitähän heidän välillään
lienee että talvikausi ilman pakkoa noin eletään erillään?" Mutta
ihmisten puheista ei pitäisi välittää. Ei siis omaistenkaan. Sinä
näyt aivan liiaksi kääntäneen huomiosi siihen mitä jotkut minua
huonosti tuntevat minusta tai sinusta sanovat.
Mirjam, sanon sinulle teeskentelemättä: julmasti olen kärsinyt sinun
poissaolostasi ja ainoan lapseni kadottamisesta näköpiiristäni,
mutta -- olen valmis kärsimään loppuun asti ja koetan nöyrtyä
_Jumalani_ edessä ajatellen: minun on kulkeminen ristin tietä (luen
näinä päivinä Buddhaa ja Tolstoita). Etsin lohdutusta joka paikasta,
mutta turhaan. Kauheinta on nöyrtyä ajatukseen: avioliittokin on
itsekkäisyyttä?!
Kuule Mirjam, _jos_ emme enää tapaa toisiamme tässä maailmassa,
niin siltä varalta sanon muutamia asioita -- -- -- (seurasi joku
"viimeinen tahto"). No niin, se olikin pääasia, muusta Jumala huolen
pitää. Naurettavaahan se on että mies näin puhuu, mies, joka on
täysissä ruumiin ja sielun voimissa ja elelee komeassa huoneessa
kevätauringon paisteessa ja syö hyviä ruokia valmiista pöydästä.
Mutta periaatteeni on aina: täytyy olla varuillaan.
Tosi aikomukseni, jos sinä et vapaaehtoisesti suostu olemaan
vaimonani enää, on: heti tiedon tultua lähteä Etelä-Suomeen ja
hankkia piletti valtameren taa, sillä minneppä muuanne tällaiset
"rentut" osaavat paeta kuin tuonne kaikkien rappiolle joutuneiden
luvattuun maahan! Mahdollista kyllä että meren -- aalto pyyhkäisee
minut syvyyteen, mutta sehän ei kuulu asiaan. Minun on jo kauvan
tehnyt mieleni toisiin maihin, sillä Suomea pidän hyvin surkeana
maankolkkana, jonka "isänmaanrakkaus" on vienyt minut, yksilön,
harhaan. Se on ollut epäjumalanpalvelusta, jolla olen suitsuttanut
matkien esi-isien henkeä.
Kirje ei vieläkään loppunut, vaan jatkui näin:
Siinä tapauksessa että tunnet kauhutta voivasi jatkaa yhdyselämää,
mutta et suostu palaamaan tänne, koeta hankkia lainaksi varoja.
Jos saat jostakin rahaa, niin mielelläni suostun luopumaan
tuumastani jäädä tänne. Jos kuitenkin joku sydänvärähdys panisi
sinut suuntaamaan siipesi näille kurjille perukoille, niin lennätä
siitä viesti heti postitse ja sähkölankoja myöten. Täällä on vielä
melkolailla lunta. Pääsisin jonkun verran sinua vastaan...
Sinulla on nyt valintavapaus. Huomautan että kirjeet ovat aina
kirjeitä, elämä ja todellisuus eivät aina pilkulleen vastaa kirjeiden
äkkipikaista sisältöä. Otan senkin seikan huomioon sekä itseni että
sinun suhteen.
Viime postissa lähetin sinulle rahaa. Riittääkö summa?
Hyvästi nyt Mirjam. Mitäpä minä muuta uskaltaisin sanoa? Sinä olet
niin kaukana. Ja lapsi rukka -- myös. Koetan repiä teidät kummatkin
synkästä sydämestäni ja purra hammasta. Tämähän on alennukseni
aikakausi kaikissa suhteissa.
_Orjo Korelius_.
Tämä pitkän pitkä kirje ei päättynyt tavanmukaiseen lentosuudelmaan.
15.
Mirjam luki miehensä kirjeen vapisevin sydämin loppuun saakka.
Tahallaanko Orjo hänen kirjeensä oli noin väärin käsittänyt? Eihän
hän puolestaan koskaan ollut tarkoittanut avioeroa. Hänhän tunsi
itsensä Orjon omaksi, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä minä hetkenä
hyvänsä, välillä oli vain tuo pieni ehto, jonka hän oli ollut
pakotettu asettamaan itsensä, miehensä ja lapsensa vuoksi. Mirjam
itki ja ikävöitsi ja odotti hänkin puolestaan että erillä-olon
pakko poistuisi. Mutta hän oli toivonut saavansa viettää kesänsä
Etelä-Suomessa, jonne Orjokin tulisi. Nyt oli hänen pakko palata
Orjon kotiseudulle niin, hänen oli pakko, pakko.
Ja hän alkoi haaveilla uutta tupaa kaukaisen erämaan saarella,
uutta tupaa, jonka Orjo häntä varten rakennuttaisi. Siinä olisi
kolmiosainen akkuna... Muutamia uusia tuoleja, pinnasohva ja
keinutuoli... Niin, kävihän sekin laatuun paremman puutteessa.
Hän huokasi syvään ja lähetti vastauksen menemään:
Rakas mieheni!
_En minä rupea väittelemään kumpi meistä on oikeassa_. Mutta vasta
sulan tullen sinun luoksesi palaan. Elämä näyttäköön, olenko ollut
oikeassa vai väärässä!
Sitten seurasi selostus mitä uusia sanoja pikku Leijo oli oppinut:
"Sanoo kellon niin hassusti että aina täytyy nauraa ja matkii kukkoa
vinkuvan saranan äänellä." Mirjam lopetti lyhyen vastauskirjeensä
sanoilla: