_odottava vaimosi_.
* * * * *
Laineet kävivät korkeina kahden ihmiselämän molemmilla merillä.
Samana päivänä, jona oli saanut vaimonsa pitkän kirjeen, tarttui
aviomieskin kynäänsä.
Miehesi kotipaikalta 8 p. huhtikuuta.
Verisesti kostit, Mirjam! Murhaava oli kirjeesi! Ensimäinen
vaikutelma -- mykkä kauhu. Sanoilla en voi selittää, mitä tunsin. Jos
olisin tehnyt entisen katkeran luonteeni mukaan, olisin lennättänyt
sinulle seuraavanlaisen vastauksen:
"Koska sinulla on niin kauhea kuva miehestäsi että se on särkenyt
minun kauniimman kuvani sinusta, niin tyytykäämme siis kumpikin
kohtaloomme. Emme enää ikinä näe toisiamme."
Mutta rakkauden ja hyvän toivon ja vilpittömän parannushalun
maailmassa ei koskaan saa tehdä näin, vaan sydämensä Jumalalle
ainoastaan puhutaan hiljaisuudessa: "anna minulle voimaa voittaakseni
heikkouteni ja tullakseni paremmaksi ihmiseksi!" Siinä kaikki --
siinä on laki ja profeetat.
Minä en ole sinulta tähän saakka muuta "vaatinut" kuin että
koettaisit olla minulle hellä toveri -- ja varoisit ärsyttämästä
minussa piilevää petoa, jollainen näkyy asuvan parhaimmissakin
ihmisissä, aivan yhtähyvin naisissa kuin meissä miehissä.
Se ei ole ollut liika vaatimus, sen vakuuttaa minulle puhdas omatunto
ja terve järki.
Sinä et ole tätä vaatimusta kyennyt joka hetki täyttämään --
paremmin kuin minäkään sinun erikoisvaatimuksiasi tahi oikeammin
sanoen mielitekojasi -- ja sentähden on "peto" sinulle jo näyttänyt
kyntensä. Nyt sinä vaadit hirveällä innostuksella että tuo peto on
kytkettävä rautahäkkiin, mutta itse et puolestasi anna minkäänlaista
takausta ettet petoa rautaristikonkin läpi härnää. Vertauksilla
puhuen.
Minä en sinulta vaadi mitään lupauksia, mutta että itseltäni
vaadin vaikeimpiakin, se sinun olisi pitänyt osata laskea, kun
kerran uskalsin sinua kehoittaa luokseni tulemaan. Sehän olin
juuri minä, joka avioliittomme päävaaran ensin otin puheeksi;
jossakin kirjeistäni olisi pitänyt näkyä kylliksi hienotuntoista
itsensä itkua, mutta se ei sinulle näy riittäneen, lienet kaikkea
pitänyt vain krokodiilin kyyneleinä? Ja persoonallisessa puhelussa,
milloin asia minua synkistytti, sinä joskus saatoit kieltää siihen
kajoamastakaan ja selitit antaneesi anteeksi. Nyt näkyy ettet
vieläkään ole anteeksi antanut, vaan että olet pannut "korvan
taa" ja kun hyvä tilaisuus sattui, kuten nyt, käytät tätä aseena
rauhanhierojaa vastaan.
Et ole _voinut_ antaa anteeksi!
Ja nyt kohdistat kaikki elämänehdot tuohon yhteen ainoaan haavaan.
Ymmärrä minua! sanot. Voi Mirjam, enkö ymmärtäisi liiankin hyvin.
Useammin kuin uskotkaan olen katsonut lyömääni haavaan ja rukoillut
Jumalalta apua ja voidetta mutta jos se yhä on auki eikä ehkä parane
koskaan, niin sille ei kukaan mitään voi. Jos ei terve järki ja
syiden syvä tajuaminen paranna, niin eivät ainakaan ihmeet paranna.
Lisään vielä: jos ei rakkaus lääkitse, niin silloin se ei olekkaan
oikeaa rakkautta.
Elämän iskemät haavat eivät näy sinuun vaikuttavan silloin kun ne
ovat isketyt, vaan vasta pitkän aikaa jälestäpäin -- minuun ne
vaikuttavat heti, mutta aika ne parantaa. Olen jo kylliksi katunut
tapahtuneita mielenosoituksia -- terve järki ei myönnä enempää,
itsesäilyttämisvietti on minullakin ja pidän sitä jumalien lahjana.
Ja viisasten elämänsääntö on aina ollut tämä: entisyyttä et
katumuksen ruikutuksilla voi tekemättömäksi tehdä, mutta tulevaisuus
nykyhetken hyvinpäin tekemisen kautta on aina mahdollinen. Se on
aina ollut rouva Starckinkin ohje, mutta en sitä tässä mainitse
hänen vaikutuksestaan. Sillä liika kärsimys kuluttaa ihmisen. Sinun
tähänastisen elämäsi aiheuttama kohtalo tai karma ei ole niin julma
että tarvitseisi puhua kuoleman haavasta -- se on kuvittelua. Me
olemme kaikki kuorman vetäjiä ja silloin tällöin vain saamme huoahtaa
ja nauttia lepoa.
Ei elämältäkään saane liikoja vaatia. Minä siltä olen liikoja
vaatinut, sitä katkerammalta siis tuntuu kuorman vetäminen.
Sinua, nuorta kuormanvetäjää, on isketty niinsanoakseni vain
yhdeltä puolelta, minua on ruoskittu aina ja joka suunnalta,
vastaantulijatkin ovat minua sivallelleet, onko kummallista että olen
syvimpääni myöten katkeroitunut.
Mutta kuitenkin: kuormaani vedän huolimatta pilkkanaurusta, ja
Jumalan tahdosta jaksan vetää kuormani ehkä yhtä korkealle vuorelle
kuin toisetkin...
Avomielisyydestäni osuit jotenkin oikeaan, mutta aivan väärä on
otaksuma että voisin _sellaisista_ kirjeistä kuin viimeisesi
ruokapöydässä keveästi puhella tai sitä kellekään näytellä.
Mutta ei minun avomielisyyteni pitäisi olla kovin suuri vika, vaan
pikemmin päinvastoin, se kuuluu vapaamielisyyteeni ja taisteluuni
ennakkoluuloja vastaan ja varsinkin rehellisyyden pyrkimykseeni;
todentotta ei haittaisi, jos ihmiset yleensä olisivat vähemmin
umpimielisiä. Myönnän että avomielisyyteni joskus on livahtanut
pahan palvelukseen aivan kuten umpimielisyys sinua on pilannut.
Luulen että osaksi erehdyt itsetutkimuksessasi että umpimielisyytesi
muka aiheutuisi siitä että pelkäät minun kaikkea muille juttelevan.
Heitä nyt pois moinen epäluulo ja heittäydy koko sielusi kaiholla
sen syliin, jota parempaa ei kohtalo _sinulle_ suonut; vaikka
luulen maailmassa olevan huonompiakin miehiä kuin mikä minä satun
olemaan. Mistä ihmeestä sinä olet päähäsi saanut että minä muka
pidän sinua niin kehittymättömänä? -- monta kertaa olen salaa
iloinnut havainnoistani, sinun eteenpäin pääsystäsi, ja monessa
käytännöllisessä ja myös tervehenkisessä asiassa pidän sinua itseäni
taitavampana. Ja kehitysmahdollisuuksiasi en ikinä ole epäillyt.
Palaan vielä syntiini, jota uskallan silmiin katsoa. Avioliitossa
voi olla pahempaakin kuin sellainen mielenosotustapa. Psyykillinen
"nipistäminen" on totuudenmukaisesti vähintään yhtä raakaa kuin
fyysillinen. Minä en hyväksy kumpaakaan. Mutta vaikea on tuomita,
mikä ilmiö milloinkin on kamalin. Sinä olet liiaksi kohdistuvainen
ulkonaisiin ilmiöihin -- minä taas olen nähnyt ulkonaiset ilmiöt aina
sisäisten elämännäkemysten vertauskuvina ja vaikuttimina. Jos sinä
heti alussa olisit oppinut asioita samoin ajattelemaan, ei olisi
tullut, mikä nyt on tullut.
Enkös ole sinulle monesti kuolemantuskassa kuiskannut, _millä
tavalla_ vältät vaaran --? Huono lienen ollut, mutta en koskaan
niin huono että olisin ihmisrajojen ulkopuolella. On tässä
myös huomioonotettava etten tahdo olla minkään etiketin enkä
perhe-sovinnaisuuksien orja.
Valhetta se on että sinusta muka orjatarta olen tahtonut. Sen
epäluulon olet nyt imenyt jostakin Ellen Keyn kirjoista tai jonkun
emansipeeratun neidin tai miehestään eronneen naisen evankeliumista.
Sinusta ei ikinä orjatarta tule! Se, mikä sinusta näyttää minussa
olevan tyranniksi pyrkijää, on vain se että todella olen tahtonut
olla johtavana sieluna semmoisessa, missä olen luullut olevani selvä- ja
kaukonäköisempi kuin oma nuorikkoni -- eikä se suinkaan ole mitään
onnettomuuteen viepää. Mutta sinä kai pidät pakanallisena herruutena
jo sitä että pyydän ("vaadin") sinua nappeja ompelemaan tai kanssani
kävelemään ulos omaksi hyödyksesi. Jos olisin pakanallinen barbaari,
niin aikaa sitten olisin hälyyttänyt sinut tänne asti minua
auttamaan, sillä vaatteeni ovat kaikki hajalla ja minua hävettää että
vanhan äitini täytyy niitä korjata. Mutta vaikka repaleet ylläni
roikkuisivat, niin en sinua maallisten asiain takia huolisi vaimon
virkaan pyytää -- talonpojilla se kyllä on tavallista.
Oman työni tuloksista tahdon sinulle kertoa seuraavaa (seurasi
selonteko Orjo Koreliuksen voitoista ja tappioista maailman
markkinoilla).
Niin usein tekisi mieli neuvotella, mutta _sinä_ olet kuin
poispyyhkäisty. Ja kiire olisi, aika ei odota ja monet tilaisuudet
liukuvat hukkaan. Suurin osa aikaani päivin ja öin menee nyt
miettiessä, hautoessa, miten järjestää asiat, jotta pääsisimme yhteen
mutta tässä on kalvamassa koko avioliittokysymys, jonka edessä
kuolema irvistelee, tapaturma väijyy ja ikuinen ero uhkaa...
Tällainen erilläänolo, kun kerran _työnteko häiriytyy_, ei enää
lainkaan ole järjellistä. Ja minusta tuntuu kuin sinultakin, tuon
painajaisesi jyrsiessä, aika rientäisi hukkaan. Meiltä nuorilta
ihmisiltä! Eikö meidän velvollisuutemme ole olla kovassa touhussa?
Meillä ei ole lupa laiskotella, ei viikkoakaan, täytyy olla alati
aisoissa, katso ympärillesi: kuka levähtää? Pari viikkoa olen ollut
työkyvytön, odotellut kuin hullu, kuvitellut jo kulkusen helinää ja
monesti jo kantanut hengessäni Leijon sisään... Työssä ja eteenpäin
pyrkimisessä juuri oikea elämä onkin. Silloin vasta lepohetket
kääntyvät nautinnoksi.
Kirjeesi iski kuin pommi kesätuumiini. Olin näet tehnyt seuraavan
suunnitelman: Koska on hiukan varomatonta ruveta vielä oikeata
taloa laittamaan, niin koetan rakennuttaa ainoastaan pienen,
siistin majan Ulpukkasaareen, erikseen kalapirtistä, tuollaisen
valkoisen pyhäkön, jossa on valoisa akkuna ja jossa... Se ei tulisi
maksamaan kuin enintään... Täten voisi ajatella saaressa asumista
_kesällä_. Mutta -- kirjeesi tuli -- ja nyt en tiedä... Taisi mennä
kaikki rakennushalukin, kun ei sinulla ole mitään vetoa tänne. Ja
yksin ei minusta ole... Jos eron tahdot, silloin lakkautan kaikki
"isänmaalliset suunnitelmat." En lakkauta, vaan ne itsestään
lakkaavat, enkä minä kestä jäämistä tänne, jossa kaitselmus minun
antoi sinuun tutustua. Ja kuitenkin: sinun _on_ eroaminen, jos
herännyt sydämesi pelkää elämän taistelua. Sen vain tiedän että kun
sinulle tammikuun pakkaspäivänä hyvästit heitin -- sinä muistat --
en silloin halunnut eroa _etkä sinäkään_. Parantumista vain molemmat
kaihosimme!
Olen iloinen että nyt näytät kehittyneen sille asteelle että myönnät
mitä aina olen tyrkyttänyt: ettei avioliiton onni riipu rahoista,
vaan asiain sisällisestä tilasta. Mutta rouva Starckin ilmapiirissä
piilee aina kummallisia "henkiä", jotka voivat pilata kahden
ihmisen kaikki laskelmat. Näiden henkien piiri ympäröipi nyt sinua.
(Sairaan sielunelämän ymmärtämisestä en huoli enää puhua, se näkyi
johtaneen "minun kultani" kerrassaan harhaan). Taas palaan kirjeesi
polttopisteisiin. Minä _olen_ ymmärtänyt että sinä kärsit anoppilassa
ollessasi. Ja tottahan onkin että "meillä kaikki kulkevat ja
arvostelevat toisiaan", mutta ei se niin _vaarallista_ ole kuin miksi
sitä uskottelet. Minäkin siitä kärsin vuosikausia, mutta asetuin itse
vielä arvostelevammalle kannalle ja ainoastaan siten pahasta pääsin.
En usko että minun vanhempani olisivat koskaan tarkoittaneet sinun,
miniänä, tuntevan että muka armosta olet täällä. Sitä paitsihan
minä olen koettanut maksaakkin osamme. Kyllä sinua on kaivattu ei
ainoastaan pikku Leijon vuoksi, vaan itsesikin vuoksi, usko minua.
Luulen että kuvitteluissasi olet mennyt liian pitkälle tehden suuria
numeroita pienistä asioista.
Muuten olen kanssasi tietysti samaa mieltä että meidän _ei pitäisi_
asua kummankaan sukumme piirissä -- minä myös siitä kärsin. Vaan
elämän kohtalo on nyt toistaiseksi siten satuttanut. Eikö ihmisen
pitäisi nöyrästi ottaa kohtalonsa vastaan, vaikka kirveleekin? Jos
kesällä käy laatuun muualla asuminen, niin menisihän tuo vielä
paremman puutteessa näilläkin maisemilla.
Jotakin pyhää on minulle täällä järven rantamilla... Ja kun tuntee
että se täytyy ennemmin tai myöhemmin kadottaa, niin koettaa
viimeisiin asti... Muista Mirjam sinäkin, kuinka terveellinen paikka
tämä on ja kesällä vapaa: millainen hiekka! Millaisia mökkejä
alkuperäisine ihmisineen. Luonnon raikasta melankoliaa minä rakastan.
Sitä ei muualla ole tarjolla. Ja talvella peurat ja syksyisin karhut
ja lintumetsät...
Olisiko sinusta synti, jos pikku Leijo saisi pahojen ilmojen tullen
soutaa kanssani isoisänsä ja isoäitinsä luo?...
Olen kirjoittanut yhteen perään uuvuksiin asti. Ehkä eivät aivoni
ole täydessä toimessa, mutta minusta tuntuu kuin minulla ei olisi
sinulle muuta sanottavaa kuin rehellisesti ja ilman intriigejä tämä:
En tiedä! _En tiedä mitä nyt on tehtävä_.
Kirjeesi oli minulle yllätys. Uusi kärsimysjakso alkaa -- ja yöt
-- niin, mitäpä ne kuuluvat avioliittoon. Miksi et kirjoittanut
varemmin niinkuin nyt vasta kirjoitit? Vahinko että minussa heräsi
yhteenpalaamisen kaiho ennenkuin sinussa. Minä olen sydänmaalainen,
sinä taas olet joutunut maailman sulatusuuniin. Oh kuinka hyvin minä
kaiken ymmärrän. Se on olevinaan hyvin hienoa rouva Starckin puolelta
tuo vapauden vaaliminen... Jumala suokoon menestystä, sanon vain.
Loppusanaa en vielä sanokkaan. Ehkä ei ole tarvis vielä sanoakkaan.
Anteeksi etten malta olla ivaa käyttämättä näin vakavalaatuisessa
kirjeessä. Katkeruus ja iva ovat rintatoverit. Katkeruus voi johtua
oikeutetusta surusta.
Hyi kuinka olen kyllästynyt noihin surkeisiin sanoihin: suru, tuska,
kärsimys. Olen näet ikäni ollut pakotettu niitä käyttämään. Kotiseutu
minut kuitenkin on paljosta painajaisesta vapauttanut. Jos sinulla
on joku muu hyvä nainen sijaasi lähettää, niin anna tulla pian!
Koetan olla katselematta kuvaasi, joka on pöydälläni ja vuoteeni
yläpuolella. Leijon kuvaan en viikkokausiin ole uskaltanut katsoa
ettei se saastuisi -- huonon isänsä silmäyksestä. No niin, sittenhän
nähdään, kun poika kasvaa ja elää saanee -- --
Yöpuoleen sam. p:nä.
Kun kerran nuotti on mennyt tällaiseksi, saa olla loppuun asti.
Mutta tiedäthän että minun onnettomuuteni aina on ollut sanoissa,
joita ihmiset pitävät milloin suloisina, milloin myrkyllisinä. Olen
kadottanut sinut näkyvistäni enkä ikäänkuin tiedä, millaiselle
kulkijalle oikein perään huudan. Tuntuu kuin maa horjuisi jalkaini
alla. Heittäydyn välinpitämättömäksi. Mutta kun tahdon olla
rehellinen, sanon: jään odottavalle kannalle. (Huomaa nyt että olen
väsynyt päivän mielenliikutuksista). Ah, sinäkinhän mainitsit jotain
odottavasi -- että mitä minulla muka on tarjottavaa, jos niinkuin
suvaitset tulla. Mitäkö minulla on tarjottavaa? Jollet sitä osaa
edeltäpäin laskea, niin kai olet utelias. (Kuinka huonosti nämä
sukkeluudet sopivat!) Olemme pelottaneet toisemme pahanpäiväisesti.
Sinusta ei liene mitään se että minun kevääni, kesäni, syksyni ja
koko elämäni menee yhteen ainoaan jännitykseen. Lienet oppimaisillasi
tuon suuren taidon, mikä on monella naisella: kokeilla miehen elämän
kustannuksella. Sentähden sanon yhä: mitäs teet, se tee pikemmin.
Odotan sähkösanomaa.