Rakas Orjo!
Illalla sain kirjeesi, jossa ehdotat minun sinne palaamistani
vanhempiesi kotiin, isoon, aurinkoiseen huoneeseen. Hyvin
houkuttelevaltahan se kuuluu.
-- Et sinä näy osaavan asettua minun kannalleni. Et sinä tietenkään
huomannut, kuinka minä koko siellä viime olin-aikanani kärsin.
Koko elämä tuntui joutavalta. Ympäristön katkera kritiikki painoi
kuormana. Vaikka olenkin niin vähän kehittynyt ihminen, en kuitenkaan
voinut olla huomaamatta tuon ympäristön alituista vaanimista kaikesta
mitä tein tai olin tekemättä. Kirjoitin kerran rouva Starckille minkä
käsityksen sain siellä olostani -- "kaikki kulkevat ja kritiseeraavat
toisiaan", minä siihen luettuna. Erotus minun ja muiden välillä on
kumminkin siinä että toiset pitävät oikeutenaan arvostella minua,
mutta samaa oikeutta ei ole minulla, sillä he: sinun vanhempasi,
sinä, sisaresi ja veljesi -- he ovat _omassa kodissaan:_ minä
sitävastoin armosta heidän leivässään. Sinä et ymmärrä, kuinka minä
salaisesti kärsin joka ikinen päivä. Työ ei luistanut, se oli vain
väkinäistä, tunsi itsensä hyödyttömimmäksi ihmiseksi maan kamaralla.
Oletko koskaan ajatellut, millä silmällä omaisesi (vanhempasi olkoot
pelistä pois luetut) sinua katselevat. "Se on vain Orjo, joka niin
sanoo." Oletko ajatellut miten heidän arvostelunsa (heidän, jotka
ovat sinut lapsesta saakka tunteneet) vaikuttavat minuun? Luuletko
etten minä siitä kärsi ja etteivät ne minuun vaikuta! Luuletko
esiintyväsi itsellesi edullisessa valossa sisariesi ja veljiesi
keskellä. _Vaikuttaako_ se minuun?
Olet minua välisti, noin sivumennen, moittinut umpimieliseksi.
Olet samalla ajatellut että mitäpä sillä niin vähän kehittyneellä
naisella juuri olisikaan sanomista. Tällä en tahdo kieltää etten
ole vähän kehittynyt -- myönnän sen täydellisesti -- vaikka sillä
hetkellä kun sen _häneltä_ kuulin ja sinun kasvoissasi kieltämättömän
hyväksymisen luin -- niin, sillä hetkellä odotin, toivoin, että sinä,
minun mieheni, olisit sille toiselle, jonka kanssa olin eläessäni
pari sanaa vaihtanut, että olisit sille sanonut: "mutta minä en näe
hänessä mahdottomuutta kehittyäkseen!" Sinä et olisi voinut sanoa:
"miten voitte niin sanoa vaimostani, jota ette tunne?" Sinä et olisi
voinut sitä sanoa siksi että tietysti kasvoissani on tyhmyyden leima,
koska vieras ihminenkin kykenee niistä sen lukemaan!
Jospa sinulla sentään on ollut syytä sanoa minua umpimieliseksi!
Jospa lienetkin huomannut että pitkien aikojen takaa minulta on
purkautunut asioita, joista ennemmin olisi pitänyt huomauttaa!
Oletko ajatellut, miksi olen salannut? Olet tietenkin tekaissut
johtopäätöksen -- hän on luonnostaan sellainen -- -- --. Vaan
luonnostani minä _en_ ole umpimielinen, katkera pettymys on minut
siksi tehnyt. Mitä sinä ymmärrät "hyvällä ystävällä?" Minä ymmärrän
että hyvä ystävä on se, jolle voin vapaasti ja peittelemättä uskoa
suruni ja iloni, huoleni ja toiveeni. Hyvä ystäväni ymmärtää minua,
jakaa kanssani surut ja ilot, ohjaa minua. Kun uskon ajatukseni ja
elämäni hänelle, niin tiedän ettei hän niitä muille juttele, minun
ei tarvitse kieltää häntä puhumasta niistä, hän ei sitä tee, vaikka
kaskisinkin. Tieto siitä että voin vapaasti hänelle kaikki uskoa,
ettei hän pakottamallakaan petä luottamustani, tekee hänet elämäni
ystäväksi. Jos jompikumpi noista puuttuu, niin hän ei voi olla minun
paras ystäväni. Luulen että tuo asia on avioliitossa hyvin tärkeä ja
yksi sen elinehtoja.
Oletko _sinä_ minun luotettuni ja minä sinun? Sinä et voi salata
ajatuksiasi. Ennen sinä purit kaikki rouva Starckille, nyt minulle.
Mitä et sano minulle, sanot muille, ja minä kuulen heiltä. Muutoin
kävisi sinulle kuin höyrykattilalle, jota vertausta jossakin
kirjeessäsi itse käytit.
Minä en ole voinut sinun kanssasi vapaasti puhua. Jos olen sitä
tehnyt, niin olen katunut.
Minulla, Orjo, ei ole koskaan ollut hyvää ystävää. Luulin _sinusta_
saavani. Petyin, kärsin ja opin salaamaan sisimmän itseni. Kuinka
äärettömän suloiselta olisikaan usein tuntunut, jos olisin voinut
sinulle kaikki puhua -- vaan vaikenin. Tulin umpimieliseksi. --
Miksi? Siksi että sinä olet _liian avomielinen_. Olet paljastanut
minut vieraille ihmisille, kun vähiten olin sitä odottanut. Jos
sinulla oli minulle neuvottavaa eli varoittamista, et tehnyt kuin
ystävä, et puhunut kahdenkesken, kuka tahansa sai nähdä sinut minua
nöyryyttämässä. Muistat kai, että kun eräs rouva kirjoitti tuhman
ja loukkaavan kirjeen sinulle minusta, niin julistit hävyttömän
syytöksen ruokapöydässä kaikkien kuullen -- muut häpesivät, et sinä.
Kuulijat veivät asian kulusta tiedon tuolle rouvalle ja -- hän sanoi
katkerasti katuneensa varomattomuuttaan että sinulle kirjoitti.
Tahdoit kasvattaa minua. Et aavista, kuinka äärettömästi minua
loukkasit! Jos se olisi ollut joku muu, vaan oma mieheni --!
En minä nytkään tätä kirjettä kirjoittaessani voi olla varma, ettet
sinä tämän saatuasi julista vaikutelmaasi ruokapöydässä ja kuuluuta
kylillä.
Eikö sinulla, Orjo, ole muuta minulle sanomista tai mitään minulle
luvattavaa ennenkuin luoksesi pyydät? Täytyykö minun sitä sinulta
pyytää ja vaatia? Jospa _siitä_ olisit kirjoittanut!
Sinä tiedät mistä sinä ja minä meidän avioliitossamme olemme _enin_
kärsineet, mikä sinulta vie omantunnon rauhan ja minulta ihmisarvon
omissa silmissäni. Sinä olet aina luullut ja luulet että _sinä_
siitä enempi kärsit. Olet sanonut että minussa asuu oppositsiooni
kaikkea vastaan mitä sinä teet ja sanot. On siinä perääkin. Mutta
mistä se johtuu? Armelias luonto on antanut minulle sen suojellakseni
itsenäisyyttäni sinun yliherruuttasi vastaan. Ymmärrätkö että
muutoin olisin painunut maan tasalle. Sinä panet minulle täyden
kuorman, vaadit minusta vaimon, äidin itsellesi ja lapsellesi,
sairaanhoitajan ja tahdottoman orjan. Vaadit että minun pitäisi
tunkeutua ei ainoastaan sielusi terveisiin soppiin, vaan ymmärtää
myös sielusi hermosairaat värähdykset. Ja sitten kun minä tuohon asti
olisin päässyt, mitä minusta olisi vielä jälellä? Olisin väsynyt ja
hermostunut, hermostuneempi kuin sinä. Miksi ei rouva Starck voinut
hoitaa sinua ja erästä toista kauvemmin, miksi hän vain pikimmältään
käy sen toisen luona? Sinä tiedät ettei hän olisi voinut sinua hoitaa
ja että kaikki hänen voimansa olivat lopussa, jonka vuoksi hänen
täytyi karkoittaa teidät pelastaakseen itsensä teidän hänen päälleen
panemasta kuormasta, joka oli hänet musertaa. Ja kuitenkin rakasti
hän teitä niin paljon! Tuon kaiken sinä tiedät ja tästä huolimatta
voit ajatella, vieläpä vaatia että _minun_ velvollisuuteni on kaivaa
ja tuntea sairaat hermovärähdyksesi. Minun luonnollinen vaistoni
sanoi jo avioliittomme alussa: "niin kauvan kun voit siitä itsesi
varoa, niin sinulla on voimaa myös miestäsi parantaa ja -- sehän on
elämäni suuri salainen toivo!"
Jossakin edellisistä kirjeistäsi paheksuit sitä että minä en
ollut tahtonut seurata tuota sinun kipeätä punaista lankaasi sen
syvemmälle. Ja selitit että juuri sitä sinä naiselta vaaditkin ja
että samalla kun sinä siis saisit olla yhdellähaavaa _mies_ ja
_lapsi_, minun, vaimon, piti olla _sielun lääkäri_ ja _hellä puoliso_.
Lausumme molemmat mielipiteemme täydellä vakaumuksella ja ne ovat nyt
kokonaan vastakkaiset. Luuletko että vielä kerran asiaa mietittyäsi
voisimme päästä onnellisempaan suhteeseen?
Sinussa asuva (ehkä tietämättäsi ja tahdostasi riippumattomana)
esi-isiltä peritty pakanallinen yliherruuden henki, tuo
itsekkäisyyden henki, sokaisee silmäsi. Se pyrkii lannistamaan
vaimosi itsenäisyyden, pyrkii tekemään vaimostasi orjattaren. Sinä
olet toiselta puolen imenyt itseesi nykyaikuisen hengen siinä että
asetat hänelle täydet vaatimukset. "Meidän avioliittomme onni
riippuu sinusta, sinusta yksin se riippuu, ei minusta!" on sinulla
tapana sanoa minulle. Ajatteletko samalla kuinka suuren kuorman
ja vastuunalaisuuden sinä sälytät vaimosi hartioille? Oi jos minä
näillä riveilläni voisin saada sinun silmäsi avautumaan, jotta
älyäisit, uskoisit että avioelämän onni riippuu meistä kummastakin!
Mikä pinttynyt, tuhma, itsekäs henki onkaan tuon harhauskon sinun
sydämeesi juurruttanut? Sitä uskoa vastaan sinussa minä taistelen
henkeen ja vereen. Minä en salli sen tappaa minun sisällistä
itsenäisyyttäni, persoonallisuuttani, sinulle ja minulle surmaksi.
Tuo sinun pakanallinen henkesi se kiihoittaa sinua barbaarisiin
menoihin oman vaimosi suhteen. Tuskin tunnustat minun kuolematonta
sieluani, tuskin ymmärrät, mitä väkivalta vaikuttaa naisen sydämeen?
Kuinka se häpeästä toisen tähden ja kärsimyksestä itsensä tähden
kutistuu -- sitten oman itsensä säilyttämisvaisto sen nostaa ja
senjälkeen seuraa -- oppositsiooni.
Huomaatko, tahdotko suoraan ja rehellisesti, epäitsekkäästi nöyrtyä
itsesi edessä ja tunnustaa, missä syy ja juuret ovat siihen
onnettomuuden tuntoon, josta jo kumpikin olemme kärsineet ja jota
olemme koettaneet väärästä päästä parantaa!
Sinä luulet että minä vain hetkellisesti tuosta asiasta olen
kärsinyt. Sinä et usko että se on ollut minulla alituisena
painajaisena, sielun jyrsijänä ja mielen katkeroittajana.
Minä olen odottanut että sinä sinun vaimosi, poikasi ja tulevien
lapsiesi äidin sielulle vannoisit pyhän valan, ettet ikinä vaimosi
sieluun tai ruumiiseen kajoo tarkoituksessa lyödä häntä. Toivossani,
joka minua elähytti sinut jättämään yksiksesi, petyin. Oliko
mielestäsi toiveeni itsekäs ja epäoikeutettu?
Vasta sitten kun olemme vapautuneet tästä sielujemme nakertajasta,
voimme täysin rinnoin nauttia yhdyselämästämme.
Tämän luettuasi ehkä sanot minua sydämettömäksi. Orjo! Jos ei
vaaralliseen, syvään haavaan uskalla katsoa eikä ottaa selkoa, mistä
se on tullut ja miten se on hoidettava, niin voi se haava tuottaa
kuoleman. Ajoissa on sitä hoidettava.
Odotan.
Onko välttämätöntä asettua kesäämme viettämään juuri sinne, missä
sinä olet? Etkö halua paikan muutosta? Etkö tahtoisi asettua asumaan,
jos saisin vuokratuksi, johonkin yksinäiseen mökkiin näillä mailla?
Ajattelet ehkä että minä sinua repimällä revin, huomaten vikoja vain
toisessa. Minä teen ankaraa tiliä myös omien vikojeni suhteen. En
katso tarpeelliseksi laulaa niitä sinulle, tiedäthän ne entuudesta.
Jos minua _oikein_ ymmärrät, niin näet ja uskot etten minä näitä
ikäviä asioita ole ottanut puheeksi tarkoituksella loukata sinua
tai vähimmässäkään koston halussa tai viskatakseni kaiken syyn
sinun päällesi ja pestäkseni itseni vioistani... Jos minua _oikein_
ymmärrät, niin tiedät että minussa asuu ihana, ääretön kaiho ja usko
että me molemmat voimme tulla onnellisiksi. Uskon hyvän voittoon
sinussa ja itsessäni -- toistemme avulla.
Rakas Orjo, oma kallis mieheni! Ymmärrä minua oikein. Jos en toivoisi
ja uskoisi meistä parempaa, niin jättäisin sinun ja omat vikani
entiselleen rehoittamaan. Toivotko sitä mieluummin? Voitko lukea
tämän kirjeen ilman katkeruutta ja voitko uskoa että mitä olen
kirjoittanut, on elämän katkeraa kokemusta, jota ei vastaväitteet voi
pois puhaltaa.