_Orjo mieheltäsi_.
Ei tähänkään kirjeeseen vielä saapunut vastausta. Aviomies oli
nyreissään. Millainen vaimo hänellä olikaan? Eräänä maaliskuun
aamuna hän heräsi auringonpaisteeseen ja mainioon hankikeliin ja
muisti kaihoten että oli Mirjamin syntymäpäivä. Ja hän tahtoi
taas kirjoittaa, mutta kirje tulvahti täyteen kyläpolitiikkaa --
kansankiihoittajia ajeli joka päivä sydänmaillakin. Sanomalehdet
vilisivät mieskohtaisia pilkkakirjoituksia. Orjolla onneksi oli oma
työnsä, joka häntä siinä määrin kiinnitti että persoonapolitiikka jäi
varjoon. Ja sen, oman työnsä nojalla, hän ainoastaan kesti Mirjamin
vähäpuheisuuden. Hän lopetti kirjeensä terveisillä rouva Starckille
sekä "kevyellä vasaranlyönnillä Leijon poskelle."
Vihdoin hän sai kirjeen Mirjamilta.
"Sinä ihmettelet", kirjoitti vaimo "-- mikä on syynä etten ennen
ole kirjoittanut. Epäilet että sinua kiusatakseni en muka kirjoita.
Olen ollut kirjoittamatta siksi etten osaa teeskennellä. Viimeisen
edellisessä kirjeessäsi oli minulle niin paljon nielemistä ja
punnitsemista, etten todellakaan ollut valmis sinulle kirjoittamaan.
Se jätti minuun niin raskaan ja painostavan vaikutuksen."
"Siksi että kärsin... siksi että olen nähnyt ihanteiden särkyvän...
ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi kuin _hän_
(minä)" -- niin sanot ja minä uskon sen täydellisesti. Kahteen
ensimäiseen kohtaan en ollenkaan kajoa, käyn kiinni vain siihen
herkkätuntoisuuteesi, josta näyt nauttivan ja teet siitä itsellesi
avun, jonka nojalla nostat itsesi yläpuolelle muita. Minä,
ei-herkkätuntoinen, tiedän että se johtuu sinun hermosairaudestasi
ja toivon että sinä sen myös niin ymmärrät ja koetat siitä vapautua.
"Vaimoparkasi, joka sinua ei ymmärrä!" "Siksi että olen... käsite,
jota toinen salaa pilkkaa." -- Luuletko että "vaimoparkasi" -- nuori
elämänhaluinen nainen -- olisi voinut rinnallasi elää ja sinun
taisteluihisi osaa ottaa -- ainakin kärsimällä -- jollei hän sinua
olisi ollenkaan ymmärtänyt, jollei hän sinussa näkisi parempaa kuin
monet muut? Kaikkia sielusi värähdyksiä en ymmärrä ja se kai johtuu
siitä että niissä on seassa suuri prosentti sairaloisuutta. Uskotkos
Orjo että jollen olisi sinua vähääkään ymmärtänyt, olisi se rakkauden
kipinä, jonka rintaani sytytit, aikaa sitten tuhaksi sammunut. Sinun
hermopuuskiasi en ole koskaan -- oman elämäni uhalla -- _tahtonut_
ymmärtää enkä sitä kipeää sielusi lankaa syvälle seurata. Olen
sitä katsellut vain terveen silmällä, olen elänyt siinä toivossa
että tuo sairaus vähitellen paranee, olen koettanut pettää itseäni
katselemalla sitä sormien välitse, olen ärsyttänyt sinut tahallani
äärimäisyyteen asti salaisessa toivossa ettet vihastuisi -- ja
kuinka iloinen minä aina olinkaan, kun sinä olit pitkämielinen etkä
vihastunut, vaikka kuinka koetin kuljin ja elin, elin kuin se, joka
on pitkän aikaa raskasta taakkaa kantanut ja sitten yhtäkkiä tuntee
itsensä vapaaksi. Kuinka lyhyitä ne nuo minun iloni hetket ovat
olleet, mutta on niitä sentään ollut!
Olen sanonut mitä jo aikoja ennen olisin voinut sanoa, mutta minun
tunne-elämäni on niin mitätöntä, ettei siitä kannata puhua, vielä
vähemmin kirjoittaa. Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei
ymmärtämistä kaipaa eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut
vaatia.
En minä ole rouva Starckia uskotukseni katsonut. Osaan minä omat
asiani tietonani pitää. Puhummehan me tietysti useastikin sinusta,
Leijon isästä ja minun miehestäni, kuinkas muuten. Poika rukan täytyy
saada kelkka, tilasin sen jo siskoni ostettavaksi. -- Orjo! Minulla
olisi sinulle yksi pyyntö. Etkö sepitä meille Leijon kanssa yhteistä,
tuutilaulua, tietenkin minun laulettavakseni? Leijo nukkuu paljon
paremmin, jos laulaa. Osaa poika sanoa: itä, äti, tätä j.m.s. Poika
on niin vikkelä, nousee seisaalleen, kun vaan yhdestä sormesta kiinni
saa. Sydäntäni kirveltää ettet saa seurata ainokaisesi kehitystä etkä
nauttia hänen suloista, viatonta seuraansa etkä nähdä niitä ilosta
loistavia silmiä, punaisia poskia ja aina nauravaa sievää suuta!
Rahakirjeesi olen saanut.
Suutelo omalle Orjolleni, jota useasti muistan ja kaipaan,
_Mirjamiltasi_.
14.
Orjo Korelius tuijotti Mirjamin kirjeeseen, sillä hänen sydämeensä
olivat sattuneet vaimon sanat: "-- -- -- mutta minun tunne-elämäni on
niin mitätöntä ettei siitä kannata puhua, vielä vähemmän kirjoittaa.
Se on vain pisara hiljaista taistelua, joka ei ymmärtämistä kaipaa
eikä ole sitä koskaan keneltäkään uskaltanut vaatia."
Rakas Oma Tyttö! lennätti hän vastaan. -- Vihdoinkin alat hiukkasen,
hiukkasen avata sisäistä olentoasi, sitä, jota juuri olen sinussa
tahtonut nähdä! Ja juuri siitä sinun _kannattaa_ puhua ja kirjoittaa!
Se on ainoa silta, jota myöten me henkisesti tulemme yhteen.
"Pisara hiljaista taistelua?" Oi Mirjam kulta, anna anteeksi, minä
ymmärrän, ymmärrän kaikki mitä sinussa liikkui nuo sanat sielustasi
päästäessäsi. Ne sanat minua leikkasivat, panivat sydämeni itkemään
ja siinä itkussa oli katumusta ja vienoa sääliä ja sovituksen halua
ja kykyä osata asettua sinun mielesi kannalle. Ja tahdoin heittäytyä
sinun kaulaasi, langeta polvilleni, mutta sinä olit kaukana poissa,
erotettuna, erinneenä...
Ja olisin sinulle heti lennättänyt tunnelmani, mutta sitten
tarttuivat sieluuni sanasi toisesta paikasta kirjettäsi: että jollet
olisi minua ollenkaan ymmärtänyt, niin olisi se rakkauden kipinä,
jonka rintaasi sytytin, aikoja sitten tuhaksi sammunut. Ja minä
kauhistuin järjessäni ja sielunvihollinen pani minut arvostelemaan:
"Joka noin kirjoittaa, hän ei enää rakasta, hän elää vain kauniiden
haaveiden jäännöksillä ja pettää itsensä ja miehensä."
Sentähden synkistyin ja näin olevani sen kadotuksen partaalla, jossa
olen kauvan jo sanonut olevani, mutta jota en sisimmässäni ole
uskonut. Ja sentähden en heti kirjoittanut, vaan kidutin itseäni. Ja
minussa syntyi ääretön katkeruus ja onnettomuuden tunto että _sinä_
et kirjoita, vaikenenpa tai en... Minä olisin tahtonut että juuri
sinä, joka lapseni kanssa minun luotani poistuit, tuntisit tarvetta
minulle paljon kirjoitella. Kohtalo ei minulle tätäkään pientä iloa
suonut. Pakottaa sinua kirjoittamaan ei mikään mahti mailmassa voi.
Joka postin tullen on minun koettaminen unhoittaa että minulla onkaan
perhettä... Se on kauheaa, vaan sinä et siitä välitä.
Miksi te, monet naiset, halveksitte itsessänne sitä, mikä miehelle
on arvokasta: sielun analyseerausta, rehellistä paljastusta, olipa
pohjalla mitä tahansa? Kaikkien värivivahdusten tutkimista sen
edessä, jota ne koskevat? Niin olen _minä_ alati tehnyt ja jos siitä
lienee ollut vahinkoakin, niin enemmän siitä on ollut hyötyä, sitä
väitän.
Omituisesti sinä, Mirjam, selitit sen, miksi toisinaan olet
_tarkoituksella_ minua kiusannut ja ärsyttänyt -- vastoin parhainta
tuntoasi? -- mutta sangen luonteenomaista se taitaa naisissa olla!
Sanon omasta puolestani: olet antautunut vaaralliseen leikkiin
ollessasi kuuro hirmumyrskyn lähestyvälle äänelle! Itsekseni lienen
toki minäkin itkenyt... Jos olisin tietänyt että tähtäät johonkin
vakavaan, niin varmaan olisin tuossa uhkapelissä useamminkin
onneksemme onnistunut. Kaikesta tästä koeta kirjoittaa vielä
tarkemmin itseäsi kaivelemalla, se on molemmille hyödyksi.
Sinä kirjoitit ettet minun hermosairauttani ole koskaan _tahtonut_
ymmärtää etkä sitä surullista lankaa sen syvemmälle seurata.
Voi! ehkä se juuri tässä piileekin se, jota olen onnettomuudekseni
tuntenut. Mahdollisesti alkuperäisessä luonnossani, mahdollisesti
siinäkin että niin kauvan sain olla rouva Starckin ja muiden
naishenkilöitten seurassa, jolloin naisen hellyys minulle esiintyi
kaiken minussa kihisevän kipeän ymmärtäjänä, lohduttajana ja
poistamista haluavana -- on syy ja juuri siihen että olen avioliittoa
naisen puolelta odottanut täydellisenä miehen sielun seuraajana ja
vaalijana, toisin sanoen: kuvitellut saavani olla yhtaikaa lapsi ja
mies sellaisen naisen turvissa, joka yhtaikaa on sielun lääkäri ja
hellä puoliso -- suuret, runollisen suuret vaatimukset -- mutta ne
näyttävät syvälle minuun juurtuneen.
Palaan taas siihen omakoti-kysymykseen, jota tiedän sinun yhä
hautovan. Tunnustan että itse kärsin siitä yhtä paljon kuin sinäkin,
mutta koska se asia toistaiseksi on mahdotonta, täytyy minun
lohduttaa itseäni jonkunlaisella uskonnollisella katsantokannalla.
Elämä, jos siinä on henkeä, ei riipu varoista, vaan tykkänään
sisäisestä kohtaloonsa tyytymyksestä!
Sitten on minulla seuraava tärkeä muistiinpano sinua varten: Sano
Mirjamille että ne epäsovun oireet, mitkä nuoressa avioliitossamme
ovat ilmenneet, ovat -- pienimpiä alkusyitä tarkoin tutkien --
aiheutuneet siitä, ettei nuori vaimo ole pannut tarpeeksi huomiota
oman terveenäpysymisensä säilyttämiseen; hän ei ole välittänyt
miehensä aamukävelyvaatimuksista y.m.s:sta, vaan ainoastaan pakosta
niihin suostunut, mikä pakosta suostuminen on miehelle ollut yhtä
katkera ilmiö kuin alituinen vastaan paneminen.
Niin, sinun parastasi olen tarkoittanut, tarkoittanut sitä että
jos sinä ruumiillisesti saisit itsesi kukoistukseen, niin sinussa
viriäisi sellainen varma elämänhalu, mikä minuakin, miestä,
elähyttäisi! Olenhan aina uskonut luonnon lääkitysvoimaan ja tiedän
kokemuksesta että kun mikään muu ei auta, luonto ainakin auttaa. Olet
syyttänyt ajan puutetta, mutta kyllä sinun täytyy tunnustaa että
aikaa on aina haluavalla. Monta kertaa olen harmissani yksikseni
kuljeksinut metsissä tuntien pettymystä ettei elämäni nuori kumppani
useinkaan ole kanssani -- en aina pyytänytkään tietäessäni kuinka
kiusallinen pykälä se sinulle oli. Rakas Mirjam: koeta panna vieläkin
sydämellesi tämä arkipäiväinen asia, et usko, kuinka paljon se
merkitsee. Nytkin, kun olet poissa, kuvittelen mielessäni: "Mirjam
hoitaa itsensä hyvin, silloin ja silloin hän menee hiihtämään
harjulle, ihailee metsiä ja lumikiteitä, ihailee taivaan tähtiä ja
aurinkoa ja tuntee kunnioitusta Jumalan puhdasta luontoa kohtaan;
_hän_ oppii ihailemaan rumiakin ilmoja, joita hän ennen 'inhosi'; hän
oppii urheilemaan luonnon elementtien uhallakin ja vastustamaan oman
luonnon hemmotteluhimoa; päivä-päivältä hän palaa punaposkisempana
kotiinsa Leijon luokse, silmät virkeinä, niska suorana, ryhdikkäänä
kuin metsän sinipiika... hän -- minun vaimoni -- minuakin varten,
samalla kuin itseään, hänen poskensa punoittavat ja povensa huokuu ja
vartalonsa notkahtelee joustavasti; hän tahtoo että miehensä hänestä
pitäisi, senkin tähden hänen täytyy olla kaunis -- se ei ole synti,
se ei ole ruma ajatus."
"Ja sitten kun toisemme kohtaamme, hämmästyttää hän minut
uhkeudellaan ja on kuin morsian..."
Pitääkö minun katkerasti pettyä? Täytyykö minun nähdä sinut
kenties riutuneempana kuin mitä olit lähtiessäsi! Et ollut tosin
huononnäköinen, mutta et myös ollut terveennäköinen, joka varmasti
johtui siitä ettet käyttänyt tilaisuuksia ulkourheiluun. Eiköhän
vaimo, jolla on kaksikin lasta, voisi hoitaa terveyttään?
Usein minä sinua olen katsellut tällä mielellä: "Sinä vanhenet
minulta pian, jollet tarmokkaasti ryhdy ennenaikaista kuihtumista
vastustamaan."
Itsesi iloksi, lapsesi iloksi, miehesi iloksi, ympäristösi iloksi --
herää ja ala uusi elämä.
-- -- --
Taas tuli posti, mutta sinulta ei hiiskaustakaan. Saanenko juoda
katkeruuden maljan pohjaan asti.
Ja kuitenkin sinua muistan ja huomaan uneksivani yhteiselämään,
vieläpä yhdyselämäänkin, josta nyt niin kauvan olemme erillämme
olleet. Pelkäätkö minua? Ja se ilonsäde Leijo, jota kaikki ikävöimme!
Nyt kerron sinulle töistäni ja raha-asioista -- -- --
Jospa kuitenkin kirjoittaisit kirjeitä! Millaisia tahansa, kunhan ne
vain ovat rehellisiä.
_Koetan olla kirjoittamatta_ siihen asti että saan sinulta
vähintäänkin 4 arkkia pitkän kirjeen. Sinä kirjoitat erinomaisesti,
paljon paremmin kuin minä, jos vain tahdot.
Voi jos tulisit nyt kevätkelillä tänne! Etkö todella sitä ole
ajatellut? Nyt täällä on niin kaunista. Kuinka kestänen kevään ilman
sinua!
Tuutulauluni seuraa, laula sitä Leijolle. Rakas oma kulta, suudelma
sinulle hyljätyltä
_Orjoltasi_
(jos niin uskallan sanoa.)
Vastauskirjeessään edelliseen Mirjam ensimäiseksi kiitti
miestään valtakirjasta, jonka tämä oli lähettänyt. Hän kertoi
eduskuntavaalikiihkon olevan hänenkin olinpaikallaan ylimmällään.
Sosialistit pitävät joka ilta kokouksia -- "saisi olla teidänkin
kansakoulunopettaja kuulemassa, onko herra vai talonpoika." Mirjam
kertoi itse olleensa erästä naispuhujaa kuuntelemassa. "Olin
alkanut tässä itsekseni tuumia, kun kaikki ovat niin villissä, että
enköhän minä tee väärin, kun en mitään toimita puolueen hyväksi
-- vaan _sen_ puheen jälkeen sain omalletunnolleni taas rauhan."
Sitten kertoi nuori äiti saaneensa kauniin kelkan Leijolle. Orjon
lähettämistä rahoista hän taas kiitteli, mutta lausui huolestuksensa
tulevaisuudesta. Tunnusti haluavansa johonkin naisille sopivaan
virkatoimeen, josta itsekkin ansaitsisi rahoja. Mutta rouva Starck
oli hänelle sanonut: "Jos aijot olla naimisissa ja saada lapsia,
niin se on synti ja vääryys tulevia lapsiasi kohtaan." Sitten hän
kertoi juuri olleensa lykkäilemässä Leijoa ulkona kokonaista toista
tuntia. "Poika on niin kovin ihastunut kelkkaansa. Sanoin hänelle
sinun terveisesi ja poikasi vastasi 'bäää!' Hän osaa määkiä, ammua
ja haukkua. Käytetään joka päivä tallissa ja navetassa. Kun minä
häntä nukutan, niin matkii lauluani, haukkuu ja määkii. Syöpi
poika joka päivä appelsiinin ja omenan, kaura-, maissi-, riisi- ja
mannaryynipuuroa. -- Uneksin sinusta koko viime yön", jatkoi Mirjam
kirjettään. "Olimme aavalla merellä, myrskysi ja laiva heilui ja minä
sinua etsin."
"Mitä suunnitteluja olet tehnyt ensi kesää varten? -- Minulla olisi
niin äärettömästi halu käväistä Helsingissä!"
Sitten Mirjam taas palasi juttelemaan hauskoja kaskuja lapsesta.
Leijo on hyvin reipas, vaikka on tulossa neljä tai viisi hammasta
yhtäaikaa, niistä kolme syömähammasta. Poika takoi sinun tekemälläsi
korealla vasaralla "rebekasta" pohjan irti. Hän istui hyvin
tyytyväisenä selkäni takana ja takoi hiljakseen pitkän aikaa ja kun
käännyin, näin kädessä pyöreän porsliinilautasen ja ihmettelin mistä
sen oli saanut. --
Leijo kultaseni istuu aina sylissä, kun häntä syötän, ja kun vatsa
tulee täyteen, niin nostaa hän jalat pöydälle merkiksi, ja jos
onnistuu, kastaa ne puurovadissa ja kaataa kaikki.
-- Mitä sinä nyt niin kirjoitat että "hyljätty Orjosi?" Anna rakas
Orjo anteeksi etten useammin ole kirjoittanut! Olen todellakin kauhea
ihminen, hyvin itsekäs. Tulen aina niin iloiseksi, kun saan sinulta
kirjeen ja tunnen tutun käsialasi.