R. M.

Usein kun olen rasittanut aivojani päivän töissä, joilla ei loppua

ole, tulevat yöt läpivalvotuiksi. Ja silloin, yön hiljaisina hetkinä,

painavat sielua hirveät ahdistukset. Ja muistaa niin elävästi

kaikki, mitä on tapahtunut. Ja tuntuu silloin niin luonnottomalta

että on yksin ja sinä lapsen kanssa siellä. "Kuinka ovat he sinne

joutuneetkin -- mikä siihen on syynä?" Ja tuntuu ettei Jumala, se

hirveä, salainen hallitsija, salli enää minun, miehen ja isän, teitä

tavatakkaan?...

Hyvä Jumala, mitä siis onkaan tapahtunut, millainen olen ollut

minä, koska tällainen rangaistus minua ehkä kohtaa? Niin, niin...

silloin ja silloin olin sellainen ja sellainen... ja siinä totuus,

jota ei voi peittää... Onko mahdollista että minä, joka naisesta

_niin_ haaveilin ennen, olen _sellaiseksi_ tullut? Eikö se ole unta

vain? Ei! jokainen paikka, missä päivillä kuljen, tuo mieleeni

muistoja ja kuvia likeisestä menneisyydestä. Minä olen ollut paha

omalle vaimolleni. Paha? kunpa kaikki siinä olisikin. Mutta minä

olen ollut... Ja silloin tulee niin kauhea sieluntila että sitä on

vaikea kestää... Ja tulee ajatus semmoinenkin että koska asiat ovat

tässä määrin pilalla, niin menköön kaikki murskaksi. Kaikki rikki

on parempi kuin repale, jota ei voi korjata!... "Kuinka minä häntä

syleilisin, jos hän _tällä_ hetkellä olisi tässä ja koettaisin

korjata..." Oh! kuiskaa järkeni, useasti ennenkin olet suudellut ja

luullut kaiken sillä paranevan, mutta jo seuraavana päivänä -- sama

kurja näytelmä... ja hermokohtaukset...

Kuinka siis luottaa pyhiin päätöksiin! Mikä se aina särkee nuo pyhät

päätökset ja tekee minut kahta kovemmaksi vaimoni edessä? Mikä? Missä

ovat ne hienot vieterit, ne herkät vivut, joilla kaikki keikkuu?

Yksinomaanko minun sydämessäni? Niin kyllä... siispä olen mennyttä

miestä... mutta... Mitä mutta? Kuinka uskallan yhä vielä ajatella,

etten muka yksin ole syypää? Enkö voi loppuun asti nöyrtyä ja

tunnustaa?

Mutta minullahan on erikoisen salainen kyky nähdä syitä ja

vastasyitä. Ihan sairaloisesti hautoa ja epäillä... Jospa tässäkin,

siis... Tietysti näen! Näen... Kas tuosta ja tuosta pienenpienestä

painimesta se riippui se ja sekin... räjähdys. Minä olin kyllä

siivosti varottanut, hellinä hetkinä muistuttanut varomaan sitä ja

sitä nappulaa, ettei rakas vaimoni _siihen_ koskisi... mutta, hän, se

suun lapsi, meni koskemaan... Ei uskonut, ei aavistanut, että _niin_

hirveä räjähdys syntyisi niin pienestä kosketuksesta! Ja sitten:

eikö hän minua usein ärsyttänyt, _tahallaankin_ ärsyttänyt? Ja minä

olen aina sanonut, ettei petoa saa ärsyttää ja että minussakin,

ihmiseläimessä, on peto, kun se etsimällä etsitään pesästään. Mutta

-- mitä tämäkään auttaa, jos tietää, mistä kaikki on johtunut? Jos

ei sitä enää voi pysäyttää tuota inhoittavaa tapaa, jolla muka

tahtoo masentaa pahuuden?... Jos syy kokonaan olisikin minussa --

olisi lohdullisempaa. Ainoastaan toisen tarvitseisi muuttua. Mutta

kaksi? _Hänellä_, rakkaalla vaimollani, ovat jo omat tapansa eikä

_hän_ niistä luovu. Oi Jumala! Oi Jumala! Armahda, herätä näkemään.

Pienistä asioista sallitaan paisua suuria. Tulitikusta tehdään

tulivuori. Kuka tekee?

Miksi juuri minä? Siksikö että kärsin ja olen nähnyt ihanteiden

särkyvän... ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi

kuin hän, vaimo kultani, vaimo parkani, joka minua ei ymmärrä, siksi

että olen... jota hän itsetiedottomasti pilkkaa; Oi! "Jos hän minua

olisi ymmärtänyt, jos hän olisi sieluni liikkeet ja värähdykset

ajoissa tajunnut, niistä ne milloinkin aiheutuivat -- niin ei sitä

eikä sitäkään olisi tapahtunut!"

Kuinka vähän olisikaan tarvittu! Kuinka vähän -- naista vaan. Mutta

minähän kuulunkin haaveilevan yhä sellaista naista, jollaista ei ole?

Ei, se on valhe _Sellaisia on_. Sellaisia on, jotka osaavat varjella

perhesointua äkkiarvaamattomista särähdyksistä.

"Aina minä vaan syytän toista ja lykkään psykologiset vaikuttimet

toisen niskoille?"

Siinäpä se, tässä on kompastuskivi, josta ei kunnialla yli pääse.

Me olemme kahden koko avarassa maailmassa eikä kolmas osaa meitä

sovittaa. Suutelot eivät sovita! Aistit eivät yhdistä! Mikä lihasta

syntynyt on, se on liha, mutta mikä hengestä -- se ainoastaan on

henki. Henkinen sopusointu? Mistä se saadaan?

"Rouva Starck iskee hänen päähänsä uusia aseita minua vastaan.

Rouva Starck vihaa minua salaa, vaikka teeskentelee ystävyyttä

tyrkyttääksensä vähitellen vaimooni kaikki ne mielipiteet, jotka

sitten törmäävät minun 'itsekkäisyyttäni' vastaan, kuten termi

kuuluu. Kauniissa koulussa hän on! Rouva Starck tähtääkin salaa

eroomme tulevaisuudessa, koska hyvin tietää että minulla on häntä

kohtaan antipatiaa. Semmoisissa köydenpunomisissa on hän ennenkin

rekordeja saavuttanut."

Kuinka voin näin hirveästi epäillä hyväntekijääni?

Koska olen niin paatunut. Saadaanpa vain nähdä. Rouva Starck on

tietysti oikeassa, mutta rouva Starck -- on myös väärässä. Ihanteihin

nähden on hän oikeassa, mutta indiviidiin ja välttämättömyyteen

nähden väärässä. Kumpi on kalliimpi? Mirjamin emansipatsioniko vai

Orjon onnellinen läpipääsy avioliitossaan? "Mirjamin on opettaminen

sitä itsekästä ihmistä!" "Et saa taipua, vaikka katkeaisit, et

siihen etkä siihen." "Se on sellaiselle (minulle) hemmotellulle --

terveellistä."

Kuulen ääniä kulissien takaa. Mutta tietääkö kukaan että Orjo

Korelius on valmis ostamaan viimeiset elämän vuotensa vaikka kuinka

kauheilla tunnonvaivoilla ja kärsimyksillä, kunhan vain saapi olla --

oma itsensä!

Ei siinä vaimo eikä lapsi-kultakaan suuria merkitse.

Siispä hän sortukoon omaan mahdottomuuteensa; vaimo ja lapsi

säästykööt. "Vaimosta ei saa, tehdä orjaa." Oi Jumala, olenko siis

hänestä sen tehnyt? Minä? Kun joku kansankiihottaja kärsiville

nälkäisille huutaa että he ovat orjia, niin nämä vähitellen sen

uskovat ja alkavat raivota. Ja jos joku rouva Starck hienosti osaa

painella oman kultani sydänvietereitä, niin kuka tietää -- eikö

tämäkin tunne olleensa jalopeuran luolassa?

"Kuinka sinä, Orjo rakas, saatat ajatella noin kauheasti?"...

"Kuinka sinä, Mirjam rakas..." Niin, enempää en osaakkaan sanoa. Tämä

oli vain yhden ainoan hetken ristiriitaisuuksien kuvaus "tuhannesta

ja yhdestä yöstä."

Se on tietysti muka "ohimenevää" kaikki. Suokoon Jumala.

Usein painaa rintaani paha aavistus että sinulle ja Leijolle jotakin

tapahtuu ja pelkään postissa hirmusanomia. Jospa voisi alottaa

uudelleen! Tutki kultani hienoimpia neuloja sydämessäsi. Mutta sitä

minä usein itsekin säpsähdän: kuinka voipi Mirjam minua rakastaa

kaiken sen jälkeen, jolla olen koettanut hänen lempeään järkyttää ja

tekeytynyt kovemmaksi kuin olenkaan?

"Ei olisi kummallista, jos hän kokonaankin... sillä puoleksi luopunut

on hän jo nyt!"

"Ei olisi kummallista, jos hän turvautuisi johonkin toiseen mieheen?"

"Ja minä -- johonkin toiseen naiseen?"

"Vaikka ei sitä ole."

Hirveätä puhetta tämä -- hermojako taas.

Mitä auttaa anteeksipyytämiseni, jos kuitenkin tahdon tehdä sinut

orjattarekseni? En usko enää hyvän voittoon itsessäni, kun ei minua

kukaan auttane. Ja kuitenkin, hellimpinä hetkinä, rukoilen hyi, se on

alentavaa, sanoo samalla järki.

Näin minä sisässäni taistelen. Suudelma sulle ja Leijolle!

_Orjo_.

Tähän kirjeeseen ei kuulunut mitään vastausta. Aviomies oli neuvoton.

Hän tuskin muisti mitä oli kirjoittanutkaan, mutta piti luonnollisena

että vaimo aina vastaa. Mutta Mirjam oli vaiti.

_Rakas Mirjam ja Leijo pieni!_

huudahti aviomies alottaen uuden kirjeen.

Turhaan olen vahtinut jokaista postia. Hyvä Mirjam, et aavista,

mitä voit aikaansaada kirjoittamattomuudellasi. Tulee kuvitelleeksi

niin paljon liikaa, kun on yksin kinosten keskellä. Vai oletko

sairastunut vai onko Leijo kipeä, vai mitä oikein on tapahtunut?

Onko rouva Starck toimeenpannut jonkun mielenliikutuskohtauksen,

jollaista voin otaksua? Älä Jumalan nimessä anna rouva Starckin

sekaantua väliimme, parasta hän tarkoittaa, ymmärtää paljon

sielunliikkeitä, tekee laskuja -- mutta tekee myös vääriä laskuja,

on aina altis tekemään elämän traagillisemmaksi kuin se todella on.

Hän on ihmeolento, valtava persoona, mutta hänen sielunsa voima

levittää ympärilleen sekä siunausta että myös sellaista, joka

on jotain päinvastaista. En sitä osaa sanoa, ehkä käytän vääriä

lausumia, mutta minä todella ajattelen niin että hänen syvällinen

jumaluudenharrastuksensa toisinaan, käsittämättömien lakien pakosta,

lankeaa kiroukseksi, kuten muutkin ihmiset innostuksellansa tuottavat

pahojakin seurauksia. Eikö se ole kummallista että minä tällä tavalla

saatan puhua entisestä hyväntekijästäni, jolle saan olla kiitollinen

niin paljosta... ehkä koko kurjasta elämäänjäämisestänikin? Niin

voi ihminen arvosteluissaan muuttua! Tosin minä näen hänessä jaloa

enemmän kuin tuhannet muut ja kuolemaani asti häntä muistan, mutta

minä en saata hänen kanssaan läheltäpitäen seurustella -- tämä lienee

minussa jonkun inhimillisen täydellisyyden luonnollista, ikuista

janoa.

Viime kirjeeni, jossa kuvailin unettomien öitteni sielunharhailuita

ja omantunnon tuskia, lienet osannut järjellisesti vastaanottaa?

Lienet osannut? Vai senkö tähden juuri olet vaijennut? Etkö kerro?

Kuule Mirjam, nyt jos koskaan on meillä tilaisuus vapaasti

keskustella kaikesta, mikä elämäämme sisältyy, nyt on meillä

tilaisuus oppia oikealta kannalta toinen-toisemme tuntemaan -- miksi,

rakas ystävä, et tahtoisi uhrata aikaa ja vaivaa kirjevaihtoon!

Minä soisin että näkisimme toisemme sekä myrskyssä että

auringonpaisteella... Nyt on yö ja lumimyrsky pauhaa, olen väsynyt,

täällä on koko päivän ollut satunnaisia vieraita ja minä olen ollut

jäkäläretkellä ja saanut kaahlia tyhjintoimin... siksi olen väsynyt,

ihmeellisesti väsynyt politiikasta ja muusta, mitä muut puhuvat.

Se Hovikosken rouvakin tuli tässä ja istutti minut viereensä oman

sänkyni reunalle ja lausuili terveisiä muka salaisilta ystäviltäni

siellä meidän hyljätyssä kaupungissa... minä muka olin ollut sankari

ja nyt se muka muistetaan... mutta kun saaren tuvasta mainitsin,

alkoi hän puida nyrkkiään ja sanoi: "et saa, muista se, et saa --

sinusta ei ole tänne -- se olisi liian romantillista." Hölynpölyä hän

puhui, mutta sinulle pyysi terveiset toimittamaan. Tietysti ihmiset

ovat tehneet numeron sinun poistumisestasi, näen selvästi että takana

käy ilkeitä arveluita, sepä tietty. Talonpojatkin alkavat kysellä

että milloin se rouva sieltä tulee... Nyt en jaksa. Oh näitä öitä,

sinä poiskarannut lintu...

26 p. helmikuuta. Lumimyrsky on yöllä peittänyt meidät taas niin että

lapion avulla täytyy raivata tie ulos. Äiti on väsynyt jo aamusta

alkaen, vanhukset ovat viimeaikoina väsähtäneet maailman menoon ja

jos sattuu vieras taloon, ovat aivan onnettomat. Likeisille ollaan

liiankin vieraanvaraisia. Et usko, kuinka sunnuntaipäivät ovat ikävät

kaikilla on ikävä, sekä vanhuksilla että palvelijoilla, ja silloin

vasta selvään tuntee, kuinka luonnotonta on ettei samassa talossa ole

ainoatakaan nuorta naista -- eikä lasta, joka ilahduttaisi.

Poikaseni! niin. Minä vertaan itseäni suhteessa omiin vanhempiini

ja näen siinä asiassa paljon korjaamattomia kohtia. Minä vannon

itselleni: _Leijon_ sielun perässä tahdon ainakin minä, isänä,

pysyä, tahdon antaa hänestä kehittyä toisellaisen kuin miksi itse

olen tullut, en tahdo vainota mielipiteitä, tahdon vain ohjata ja

ymmärtää, kenties on hänestä siten tuleva parhaimpien ajatusteni

tienraivaaja... Kyynelet pyrkivät silmiini Leijoa ikävöidessä ja minä

sen tunnen, kuinka siinä pojassa on osa omasta sielustani...

Tunnustan että kodin olemassa-olosta riippuu osaksi sisällisenkin

suhteen eheänä pysyminen. Mutta kuitenkaan ei raha, tuo kirottu raha,

jonka Kristus kieltää, ole elämän onnen perustus... Yötä päivää

haudon, kuinka saada lisää rahaa... tietysti minä rakennutan tänä

keväänä sen pikku tuvan saareen, jos suinkin varamme riittävät. Ja

silloin -- oi ystäväni!

Lumi kiipeää jo yli akkunan, jonka takana kirjoitan. Politiikasta en

uskalla kullalleni puhua sanon vain että olen koettanut parastani.

Villitys on yleinen joka puolueessa, elämme vaikeassa ajassa ja

muista se, mitkä suurtapahtumat sattuivat avioliittomme toisena

vuotena. Jää nyt hyvästi, oma kulta, koeta ymmärtää, ja jollet

taaskaan kirjoita, niin en tiedä mikä tästä tulee.

Mitä miettii oma kulta elämämme mahdollisuudesta?

Naputa Leijoa minun puolestani päähän ja kirjoita joskus meidän mamma

rukallekkin, joka vesissä silmin Leijoa kaipaa ja samoin isä-ukko,

joka päivä-päivältä kuulee huonommin. Muista Leijon suomenkieltä ja

ilmoita heti, kun ensi sanan sanoo. Olivatko pikku pieksut sopivat?

Avioliitto: Tarina tuhansien joukosta · 第 12 / 43 题