Usein kun olen rasittanut aivojani päivän töissä, joilla ei loppua
ole, tulevat yöt läpivalvotuiksi. Ja silloin, yön hiljaisina hetkinä,
painavat sielua hirveät ahdistukset. Ja muistaa niin elävästi
kaikki, mitä on tapahtunut. Ja tuntuu silloin niin luonnottomalta
että on yksin ja sinä lapsen kanssa siellä. "Kuinka ovat he sinne
joutuneetkin -- mikä siihen on syynä?" Ja tuntuu ettei Jumala, se
hirveä, salainen hallitsija, salli enää minun, miehen ja isän, teitä
tavatakkaan?...
Hyvä Jumala, mitä siis onkaan tapahtunut, millainen olen ollut
minä, koska tällainen rangaistus minua ehkä kohtaa? Niin, niin...
silloin ja silloin olin sellainen ja sellainen... ja siinä totuus,
jota ei voi peittää... Onko mahdollista että minä, joka naisesta
_niin_ haaveilin ennen, olen _sellaiseksi_ tullut? Eikö se ole unta
vain? Ei! jokainen paikka, missä päivillä kuljen, tuo mieleeni
muistoja ja kuvia likeisestä menneisyydestä. Minä olen ollut paha
omalle vaimolleni. Paha? kunpa kaikki siinä olisikin. Mutta minä
olen ollut... Ja silloin tulee niin kauhea sieluntila että sitä on
vaikea kestää... Ja tulee ajatus semmoinenkin että koska asiat ovat
tässä määrin pilalla, niin menköön kaikki murskaksi. Kaikki rikki
on parempi kuin repale, jota ei voi korjata!... "Kuinka minä häntä
syleilisin, jos hän _tällä_ hetkellä olisi tässä ja koettaisin
korjata..." Oh! kuiskaa järkeni, useasti ennenkin olet suudellut ja
luullut kaiken sillä paranevan, mutta jo seuraavana päivänä -- sama
kurja näytelmä... ja hermokohtaukset...
Kuinka siis luottaa pyhiin päätöksiin! Mikä se aina särkee nuo pyhät
päätökset ja tekee minut kahta kovemmaksi vaimoni edessä? Mikä? Missä
ovat ne hienot vieterit, ne herkät vivut, joilla kaikki keikkuu?
Yksinomaanko minun sydämessäni? Niin kyllä... siispä olen mennyttä
miestä... mutta... Mitä mutta? Kuinka uskallan yhä vielä ajatella,
etten muka yksin ole syypää? Enkö voi loppuun asti nöyrtyä ja
tunnustaa?
Mutta minullahan on erikoisen salainen kyky nähdä syitä ja
vastasyitä. Ihan sairaloisesti hautoa ja epäillä... Jospa tässäkin,
siis... Tietysti näen! Näen... Kas tuosta ja tuosta pienenpienestä
painimesta se riippui se ja sekin... räjähdys. Minä olin kyllä
siivosti varottanut, hellinä hetkinä muistuttanut varomaan sitä ja
sitä nappulaa, ettei rakas vaimoni _siihen_ koskisi... mutta, hän, se
suun lapsi, meni koskemaan... Ei uskonut, ei aavistanut, että _niin_
hirveä räjähdys syntyisi niin pienestä kosketuksesta! Ja sitten:
eikö hän minua usein ärsyttänyt, _tahallaankin_ ärsyttänyt? Ja minä
olen aina sanonut, ettei petoa saa ärsyttää ja että minussakin,
ihmiseläimessä, on peto, kun se etsimällä etsitään pesästään. Mutta
-- mitä tämäkään auttaa, jos tietää, mistä kaikki on johtunut? Jos
ei sitä enää voi pysäyttää tuota inhoittavaa tapaa, jolla muka
tahtoo masentaa pahuuden?... Jos syy kokonaan olisikin minussa --
olisi lohdullisempaa. Ainoastaan toisen tarvitseisi muuttua. Mutta
kaksi? _Hänellä_, rakkaalla vaimollani, ovat jo omat tapansa eikä
_hän_ niistä luovu. Oi Jumala! Oi Jumala! Armahda, herätä näkemään.
Pienistä asioista sallitaan paisua suuria. Tulitikusta tehdään
tulivuori. Kuka tekee?
Miksi juuri minä? Siksikö että kärsin ja olen nähnyt ihanteiden
särkyvän... ja olen salaa hyvin herkkätuntoinen, herkkätuntoisempi
kuin hän, vaimo kultani, vaimo parkani, joka minua ei ymmärrä, siksi
että olen... jota hän itsetiedottomasti pilkkaa; Oi! "Jos hän minua
olisi ymmärtänyt, jos hän olisi sieluni liikkeet ja värähdykset
ajoissa tajunnut, niistä ne milloinkin aiheutuivat -- niin ei sitä
eikä sitäkään olisi tapahtunut!"
Kuinka vähän olisikaan tarvittu! Kuinka vähän -- naista vaan. Mutta
minähän kuulunkin haaveilevan yhä sellaista naista, jollaista ei ole?
Ei, se on valhe _Sellaisia on_. Sellaisia on, jotka osaavat varjella
perhesointua äkkiarvaamattomista särähdyksistä.
"Aina minä vaan syytän toista ja lykkään psykologiset vaikuttimet
toisen niskoille?"
Siinäpä se, tässä on kompastuskivi, josta ei kunnialla yli pääse.
Me olemme kahden koko avarassa maailmassa eikä kolmas osaa meitä
sovittaa. Suutelot eivät sovita! Aistit eivät yhdistä! Mikä lihasta
syntynyt on, se on liha, mutta mikä hengestä -- se ainoastaan on
henki. Henkinen sopusointu? Mistä se saadaan?
"Rouva Starck iskee hänen päähänsä uusia aseita minua vastaan.
Rouva Starck vihaa minua salaa, vaikka teeskentelee ystävyyttä
tyrkyttääksensä vähitellen vaimooni kaikki ne mielipiteet, jotka
sitten törmäävät minun 'itsekkäisyyttäni' vastaan, kuten termi
kuuluu. Kauniissa koulussa hän on! Rouva Starck tähtääkin salaa
eroomme tulevaisuudessa, koska hyvin tietää että minulla on häntä
kohtaan antipatiaa. Semmoisissa köydenpunomisissa on hän ennenkin
rekordeja saavuttanut."
Kuinka voin näin hirveästi epäillä hyväntekijääni?
Koska olen niin paatunut. Saadaanpa vain nähdä. Rouva Starck on
tietysti oikeassa, mutta rouva Starck -- on myös väärässä. Ihanteihin
nähden on hän oikeassa, mutta indiviidiin ja välttämättömyyteen
nähden väärässä. Kumpi on kalliimpi? Mirjamin emansipatsioniko vai
Orjon onnellinen läpipääsy avioliitossaan? "Mirjamin on opettaminen
sitä itsekästä ihmistä!" "Et saa taipua, vaikka katkeaisit, et
siihen etkä siihen." "Se on sellaiselle (minulle) hemmotellulle --
terveellistä."
Kuulen ääniä kulissien takaa. Mutta tietääkö kukaan että Orjo
Korelius on valmis ostamaan viimeiset elämän vuotensa vaikka kuinka
kauheilla tunnonvaivoilla ja kärsimyksillä, kunhan vain saapi olla --
oma itsensä!
Ei siinä vaimo eikä lapsi-kultakaan suuria merkitse.
Siispä hän sortukoon omaan mahdottomuuteensa; vaimo ja lapsi
säästykööt. "Vaimosta ei saa, tehdä orjaa." Oi Jumala, olenko siis
hänestä sen tehnyt? Minä? Kun joku kansankiihottaja kärsiville
nälkäisille huutaa että he ovat orjia, niin nämä vähitellen sen
uskovat ja alkavat raivota. Ja jos joku rouva Starck hienosti osaa
painella oman kultani sydänvietereitä, niin kuka tietää -- eikö
tämäkin tunne olleensa jalopeuran luolassa?
"Kuinka sinä, Orjo rakas, saatat ajatella noin kauheasti?"...
"Kuinka sinä, Mirjam rakas..." Niin, enempää en osaakkaan sanoa. Tämä
oli vain yhden ainoan hetken ristiriitaisuuksien kuvaus "tuhannesta
ja yhdestä yöstä."
Se on tietysti muka "ohimenevää" kaikki. Suokoon Jumala.
Usein painaa rintaani paha aavistus että sinulle ja Leijolle jotakin
tapahtuu ja pelkään postissa hirmusanomia. Jospa voisi alottaa
uudelleen! Tutki kultani hienoimpia neuloja sydämessäsi. Mutta sitä
minä usein itsekin säpsähdän: kuinka voipi Mirjam minua rakastaa
kaiken sen jälkeen, jolla olen koettanut hänen lempeään järkyttää ja
tekeytynyt kovemmaksi kuin olenkaan?
"Ei olisi kummallista, jos hän kokonaankin... sillä puoleksi luopunut
on hän jo nyt!"
"Ei olisi kummallista, jos hän turvautuisi johonkin toiseen mieheen?"
"Ja minä -- johonkin toiseen naiseen?"
"Vaikka ei sitä ole."
Hirveätä puhetta tämä -- hermojako taas.
Mitä auttaa anteeksipyytämiseni, jos kuitenkin tahdon tehdä sinut
orjattarekseni? En usko enää hyvän voittoon itsessäni, kun ei minua
kukaan auttane. Ja kuitenkin, hellimpinä hetkinä, rukoilen hyi, se on
alentavaa, sanoo samalla järki.
Näin minä sisässäni taistelen. Suudelma sulle ja Leijolle!
_Orjo_.
Tähän kirjeeseen ei kuulunut mitään vastausta. Aviomies oli neuvoton.
Hän tuskin muisti mitä oli kirjoittanutkaan, mutta piti luonnollisena
että vaimo aina vastaa. Mutta Mirjam oli vaiti.
_Rakas Mirjam ja Leijo pieni!_
huudahti aviomies alottaen uuden kirjeen.
Turhaan olen vahtinut jokaista postia. Hyvä Mirjam, et aavista,
mitä voit aikaansaada kirjoittamattomuudellasi. Tulee kuvitelleeksi
niin paljon liikaa, kun on yksin kinosten keskellä. Vai oletko
sairastunut vai onko Leijo kipeä, vai mitä oikein on tapahtunut?
Onko rouva Starck toimeenpannut jonkun mielenliikutuskohtauksen,
jollaista voin otaksua? Älä Jumalan nimessä anna rouva Starckin
sekaantua väliimme, parasta hän tarkoittaa, ymmärtää paljon
sielunliikkeitä, tekee laskuja -- mutta tekee myös vääriä laskuja,
on aina altis tekemään elämän traagillisemmaksi kuin se todella on.
Hän on ihmeolento, valtava persoona, mutta hänen sielunsa voima
levittää ympärilleen sekä siunausta että myös sellaista, joka
on jotain päinvastaista. En sitä osaa sanoa, ehkä käytän vääriä
lausumia, mutta minä todella ajattelen niin että hänen syvällinen
jumaluudenharrastuksensa toisinaan, käsittämättömien lakien pakosta,
lankeaa kiroukseksi, kuten muutkin ihmiset innostuksellansa tuottavat
pahojakin seurauksia. Eikö se ole kummallista että minä tällä tavalla
saatan puhua entisestä hyväntekijästäni, jolle saan olla kiitollinen
niin paljosta... ehkä koko kurjasta elämäänjäämisestänikin? Niin
voi ihminen arvosteluissaan muuttua! Tosin minä näen hänessä jaloa
enemmän kuin tuhannet muut ja kuolemaani asti häntä muistan, mutta
minä en saata hänen kanssaan läheltäpitäen seurustella -- tämä lienee
minussa jonkun inhimillisen täydellisyyden luonnollista, ikuista
janoa.
Viime kirjeeni, jossa kuvailin unettomien öitteni sielunharhailuita
ja omantunnon tuskia, lienet osannut järjellisesti vastaanottaa?
Lienet osannut? Vai senkö tähden juuri olet vaijennut? Etkö kerro?
Kuule Mirjam, nyt jos koskaan on meillä tilaisuus vapaasti
keskustella kaikesta, mikä elämäämme sisältyy, nyt on meillä
tilaisuus oppia oikealta kannalta toinen-toisemme tuntemaan -- miksi,
rakas ystävä, et tahtoisi uhrata aikaa ja vaivaa kirjevaihtoon!
Minä soisin että näkisimme toisemme sekä myrskyssä että
auringonpaisteella... Nyt on yö ja lumimyrsky pauhaa, olen väsynyt,
täällä on koko päivän ollut satunnaisia vieraita ja minä olen ollut
jäkäläretkellä ja saanut kaahlia tyhjintoimin... siksi olen väsynyt,
ihmeellisesti väsynyt politiikasta ja muusta, mitä muut puhuvat.
Se Hovikosken rouvakin tuli tässä ja istutti minut viereensä oman
sänkyni reunalle ja lausuili terveisiä muka salaisilta ystäviltäni
siellä meidän hyljätyssä kaupungissa... minä muka olin ollut sankari
ja nyt se muka muistetaan... mutta kun saaren tuvasta mainitsin,
alkoi hän puida nyrkkiään ja sanoi: "et saa, muista se, et saa --
sinusta ei ole tänne -- se olisi liian romantillista." Hölynpölyä hän
puhui, mutta sinulle pyysi terveiset toimittamaan. Tietysti ihmiset
ovat tehneet numeron sinun poistumisestasi, näen selvästi että takana
käy ilkeitä arveluita, sepä tietty. Talonpojatkin alkavat kysellä
että milloin se rouva sieltä tulee... Nyt en jaksa. Oh näitä öitä,
sinä poiskarannut lintu...
26 p. helmikuuta. Lumimyrsky on yöllä peittänyt meidät taas niin että
lapion avulla täytyy raivata tie ulos. Äiti on väsynyt jo aamusta
alkaen, vanhukset ovat viimeaikoina väsähtäneet maailman menoon ja
jos sattuu vieras taloon, ovat aivan onnettomat. Likeisille ollaan
liiankin vieraanvaraisia. Et usko, kuinka sunnuntaipäivät ovat ikävät
kaikilla on ikävä, sekä vanhuksilla että palvelijoilla, ja silloin
vasta selvään tuntee, kuinka luonnotonta on ettei samassa talossa ole
ainoatakaan nuorta naista -- eikä lasta, joka ilahduttaisi.
Poikaseni! niin. Minä vertaan itseäni suhteessa omiin vanhempiini
ja näen siinä asiassa paljon korjaamattomia kohtia. Minä vannon
itselleni: _Leijon_ sielun perässä tahdon ainakin minä, isänä,
pysyä, tahdon antaa hänestä kehittyä toisellaisen kuin miksi itse
olen tullut, en tahdo vainota mielipiteitä, tahdon vain ohjata ja
ymmärtää, kenties on hänestä siten tuleva parhaimpien ajatusteni
tienraivaaja... Kyynelet pyrkivät silmiini Leijoa ikävöidessä ja minä
sen tunnen, kuinka siinä pojassa on osa omasta sielustani...
Tunnustan että kodin olemassa-olosta riippuu osaksi sisällisenkin
suhteen eheänä pysyminen. Mutta kuitenkaan ei raha, tuo kirottu raha,
jonka Kristus kieltää, ole elämän onnen perustus... Yötä päivää
haudon, kuinka saada lisää rahaa... tietysti minä rakennutan tänä
keväänä sen pikku tuvan saareen, jos suinkin varamme riittävät. Ja
silloin -- oi ystäväni!
Lumi kiipeää jo yli akkunan, jonka takana kirjoitan. Politiikasta en
uskalla kullalleni puhua sanon vain että olen koettanut parastani.
Villitys on yleinen joka puolueessa, elämme vaikeassa ajassa ja
muista se, mitkä suurtapahtumat sattuivat avioliittomme toisena
vuotena. Jää nyt hyvästi, oma kulta, koeta ymmärtää, ja jollet
taaskaan kirjoita, niin en tiedä mikä tästä tulee.
Mitä miettii oma kulta elämämme mahdollisuudesta?
Naputa Leijoa minun puolestani päähän ja kirjoita joskus meidän mamma
rukallekkin, joka vesissä silmin Leijoa kaipaa ja samoin isä-ukko,
joka päivä-päivältä kuulee huonommin. Muista Leijon suomenkieltä ja
ilmoita heti, kun ensi sanan sanoo. Olivatko pikku pieksut sopivat?