Vihdoinkin, Mirjam rakas, sain kirjeen Sinulta! Minä juoksin
noustuani avopäin ja avojaloin koiran kanssa alas mäkeä, niin silloin
tuli siskoni polkupyörällä ja antoi kirjeesi! Minä jäin tien viereen
-- koivun alle -- mättäälle -- sitä kirjettä lukemaan.
Oi Tyttöni, kuinka synkkä sydämeni lämpeni! Sinä, sinä minua
lämmitit. Minä näin minun Tyttöni, minä tunsin minun Tyttöni ja
ihastuin. Ja tiedätkö, mitä minä Tytöstäni nyt löysin -- kenties
ensikerran? Minä löysin Tytöstäni sitä, jota olin aina kaivannut --
runouden tuoksua, jota en ennen hänen kirjeissään ollut tuntenut.
Nyt se tuntui, ja minä ymmärsin että mietiskely ja erikoinen sielun
ikävä oli pusertanut Tytöstäni hienoimman mehun -- Orjon imettäväksi.
Kuinka kauniisti ja välittömästi kirjoititkaan sinisestä kukasta,
jonka sinulle lähetin; se oli samalla taiteellinen kuva Pojasta,
joka oli astumaisillaan Lemmenkukan päälle, paljaalla jalallaan,
mutta samalla säpsähti ja kumartui taittamaan sen omalle ikävöivälle
Mirjamilleen. Ja se fantasia, kuinka sinä haluaisit lentää luokseni,
istahtaa avoikkunaan, suudella suurta Poikaasi "pitkään" otsalle,
langeta polvillesi päänpuoleen vuodetta ja rukoilla onnemme
mahdollisuutta sekä sitten rientää umpisilmin ulos -- lintusena
-- ah, se oli niin somaa ja se minua liikuttaa tänä kesäaamuna ja
minua kaivelee ja peloittaa ettenhän vain muutamilla kirjeilläni
ole repäissyt Tyttöni sydäntä rikki --? Ei, ei, pidä sinä vain
kiinni omasta alkuperäisestä lemmestäsi -- välittämättä minun
riuhtomisistani -- ja kyllä Jumala meille hyvää suo. En minä sinulle
enää sellaisia kirjeitä kirjoita -- mutta luulen sentään niilläkin
olevan merkitystä, täytyy sitä ihmisen joskus niellä karvaitakin
lääkkeitä tullaksensa tuntoihinsa ja sinä olet itse sanonut että
tarvitset luonnostasi lujaakin pitelemistä taipuaksesi hyvään.
On tämä ero-aika sinuakin kasvattanut, ole varma. Minusta se on
sisimmässäni ja veressäni aivan hirveätä -- tämä että vapaaehtoisesti
suostuimme kidutukseen. Mutta minulle se ikäänkuin kuuluu luontoon
koettaa kieltää itseltäni sitä, mikä tuntuisi suloisimmalta. Ota
tämä huomioon, niin käsität, miksi saatan työntää luotani, vaikka
joku ääni kuiskaa päinvastoin. Koeta aina minua oikein ymmärtää,
sitäkin mustaa kirjettäni! Muista, Mirjam rakas, että kohtalo
teki sinusta sellaisen miehen vaimon, jonka täytyy kokea enemmän
kuin tusinamiesten elämäntovereiden. Sinä et ole minkään järkevän
ja rauhallisen "konttoristin" etkä "ruununvoudin" rouva, vaan
ihmeellinen sallimus teki sinusta sen naisen, jonka täytyy alati olla
varuillaan, mitä milloinkin tarkoittaa se suuri Poika, jolla on sydän
täynnä herkkiä tunteita ja pääparka kuohuksissa aatteista. Ja muista
Mirjam että sinun osasi minun elämäntarinassani ei ole vähäinen ja
mitä hyvää minä Mirjam Winteriltä saan, sen hyvän annan kaksinkerroin
ihmiskunnalle.
Tämä on nyt kai viimeinen kirjeeni -- suokoon Jumala että tapaamme
toisemme "yhtymäkaupungissa." Jospa nyt vain olisit varovainen
junassa, laivassa ja hevosessa. Ole kultani, muista mitä Poikasi on
sanonut, joka sekunti. Toki minäkin itseni varon, joka tulen alas
vaarallisia koskia tervalastin päällä. Jos hukkuisin, niin sinä minun
muistoni siunaisit ja vaikka tuntuisi mahdottomalta elää eteenpäin
yksin, niin ehkä Jumala antaisi sinulle siihen voimaa. Jos hukkuisin,
niin nukkuessani sinun suloasi muistaisin -- sinun syliisi olisin
vaipuvinani kuoloon uinahtaessa! Tämä olkoon kullalleni lohdutukseksi
annettu "aina varovaiselta mieheltään."
Pois siis turha pelko, luottakaamme järkeen ja sydämeen, joiden
johdolla -- jos niitä tottelemme -- käy aina hyvin, meni miten meni.
Kyllä Orjo vielä saa Tyttöänsä suudella ja kyllä Mirjam pian saa
Poikansa povea omaa sydäntään vasten painaa, painaa... Me olemme mies
ja vaimo, vaikka maailma nurin menköön. Ja tyytyköön kukin päivä
suruunsa.
Olemme juuri lähdössä Ulpukkasaareen koukkuja kokemaan. En näet
malta olla kotona, niin tulee sinua ikävä ja liike tuo hiukan unta
öiksi. Toiset menivät koskille -- me purjeissa laskemme, on kova
tuuli. Jumalan haltuun nyt Tyttöni, lämmin Lapseni, kiharakaulaiseni,
valkopulmuseni puhdas -- suudelma sielusi soittelijalta
_Orjolta_.
* * * * *
Mirjam läksi matkalle yhtymäkaupunkia kohti muutamia päiviä ennen
kuin mitä Orjo oli laskenut vaimonsa tarvitsevan lähteä. Mies, joka
käytännöllisissä asioissa vaati elämäntoverinsa tottelemaan järkeä
eikä mielitekoja, ei voinut käsittää Mirjamin menettelyä muuksi
kuin itsepäisyydeksi ja antoi taas vähäpätöisen seikan vaikuttaa
mielialoihinsa. Mutta Mirjam ehti lähteä ennenkuin sai Orjon
viimeiset rivit. Vaistomaisesti hän ne tunsi ja lennätti kirjelipun
eräästä maalaiskievarista.
Rakas mieheni! hän kirjoitti. -- Koska posti menee ensi yönä tästä
sivu sinne, lyhennän iltaani kirjoittamalla kullalleni. Sydän
sykähtelee kiivaammin ajatellessa että pian toisemme kohtaamme.
Kuta lyhemmäksi aika kuluu siksi kun tavataan, sitä pitemmiksi
venyvät päivät. Ja monenlaiset huolet myös ahdistavat. Vaikka eihän
tulevaisuutta surra, kun ei tiedä, elääkökään enää huomenna; mutta
tuon tahtoo aina unohtaa.
Mukava paikka tämä kievari, kukkia joka pöydällä ja ruusupensas
akkunan alla. Paha sumu vain soilta tunkeutuu... Olen niin väsynyt --
viimekin yönä tuli vain kaksi tuntia nukutuksi. Koeta sinä nyt koota
voimia ja nuku rauhallisesti yösi -- minä otsaasi silittelen, oman
kultani ihanaa otsaa.
Ole varovainen matkallasi sinäkin -- koskissa ja maanteillä.
Sinua syleilen, sinua suutelen, sinua unissani uinailen -- -- Älä
ole minulle katkera, vaan anna anteeksi tietyt ja tietämättömät
rikokseni. Jumala siunaa Orjoani!
Sinua kaipaava vaimosi _Mirjam_.
10.
Orjo ja Mirjam, kuukauden erillään olon jälkeen, elivät onnellisesti.
Loppukesän nautittuaan luonnon vapaudesta miehen kotiseudulla he
syksyllä siirtyivät pikkukaupunkiin ja joutuivat ennen pitkää
suurten valtiollisten tapahtumain pyörteeseen. Ne heitä yhä lujemmin
kiinnittivät toisiinsa, sillä niinkauvan kun ei ollut lasta,
saattoi rouvakin olla mukana taisteluissa, kokouksissa ja juhlissa.
Mutta saattoi sattua että Mirjam kieltäytyi lähtemästä johonkin
juhlatilaisuuteen huolimatta siitä että Orjo häntä hartaasti pyysi.
-- Millä perusteella saatat kieltäytyä? kysyy mies.
-- Minulla ei ole sopivaa pukua! vastaa vaimo.
Mies suuttuu, synkistyy. Hän menee yksin juhlatilaisuuteen, mutta
miettii koko ajan Mirjamin sanoja. Hän tuntee muka saaneensa vaimon,
joka panee pääpainon elämän ulkonaisiin puitteisiin -- hän, hengen
mies, on muka osunut saamaan sellaisen vaimon! "Mirjam rakastaa
enemmän leninkejä kuin miestään", päättelee nuori aviomies -- ja
leppyy vasta yön tullen, kun puoliso häntä hellästi syleilee.
Mutta -- miehen sieluun on iskenyt johonkin arkaan paikkaan, hän
huokaa salaa, näkee kuvissa tulevaisuutensa ja aavistelee...
Viikot vierivät.
Orjo, joka ei nuorra miessä ollessaan ollut kyhäytynyt ottamaan
osaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin, antautui nyt koko sielultaan
kansalliseen ja valtiolliseen taisteluun. Hän tiesi itsekkin että se
oli hänen naimisiin menonsa ansio, mutta ikäänkuin unohti kiittää
kohtaloansa. Ollen intohimoinen luonteeltaan hän lyhyessä ajassa
rasitti itseään enemmällä työllä kuin mitä vasta tervehtyneen miehen
hermosto edellytti, ja huomatessaan elämän proosan sijasta sortuvansa
sellaiseen ihanteelliseen toimintaan, mikä ei taannut hänen
perheelleen leipätulevaisuutta, alkoi epäillä omaa asemaansa.
Ja häntä kauhistutti että oli houkutellut toisen olennon oman
kohtalonsa kelkkaan!
Miten olikaan käyvä? Mirjamhan oli raskaana -- viimeiset viikot
olivat menossa.
Aviomies oli siinä määrin levoton että hänen täytyi repäistä
itsensä irti ympäristöstään ja -- ilman mitään tositarvista, ehkä
pelkurimaisuudesta ja syytellen hermojaan -- lähteä matkoille
heittäen vaimonsa niiden naisystävien haltuun, joita hyvä jumala aina
lähettää nuorten rouvien tueksi ja turvaksi hädän uhatessa ja jotka
näissä erityisissä elämän vaiheissa pitävät miehiä jotenkin joutavina
olentoina.
Äidiksi tuleva oli miehensä lähtiessä ollut hyvin hellä ja
sydämellinen, mutta matkustava mies ei löytänyt rauhaa. Hän
valvoskeli yöt läpeensä pää täynnä sotaa ja taistelua, sydän täynnä
surua ja pahoja aavistuksia. Olemassaolon kysymys ahdisti häntä
enemmän kuin mitä hänen mielestään kohtalon olisi ollut lupa lähettää
koetukseksi miehelle, jota ei oma elämäntoveri siinä asiassa kyennyt
auttamaan. Kummallakin oli nyt painajaisensa.
"Mitä on tulossa?" kyselee aviomies hengessään turhaan koettaen
nostaa tulevaisuutensa esirippua. "Miten minun käy?" kyselee
aviovaimo peläten ensimäistä synnytystään.
Hyvä Jumala, suojele häntä, vaimo-kultaani, ettei ainakaan hänen
tarvitse minun tähteni kärsiä. Mirjam oli pyytänyt miestään
nauttimaan vapaudestaan, mutta tämä vain hautoi heidän keskinäisiä
asioitaan. Hän muisteli tämän ensimäisen avioliittovuotensa erilaisia
kokemuksia ja, ikäänkuin punniten niitä kultavaa'alla, teki laskelmia.
Tietysti heidän välinsä olivat hyvät, mutta mies olisi tahtonut ettei
kahden aviopuolison elämän taivaalla häälyisi ainoatakaan tummaa
varjoa...
Yksi toivo hänellä oli nuoren avioliittonsa huolestuksessa: tuleva
lapsi oli sitova heidät -- Orjon ja Mirjamin -- yhä lujemmin yhteen
ja viimeisetkin harmaat hattarat olivat poistuvat täydellisen
perheonnen tieltä.
* * * * *
Hiljaista täällä on, kirjoitti Orjo matkaltaan, voi kuinka luminen
metsä vastakohtana kaupunkirähjälle on kaunis ja ilma puhdas;
jumalankiitos että saan muutamiakaan päiviä hengittää hermostustani
pois... Mutta omantunnon vaivoja minulla on että sinut jätin,
joskohta lääkärien huostaan.
Miltä nyt tuntuu, Lapseni? Miltä elämä tuntuu? Miltä minä, Poika
polo, tuntunen?
Kertoisin minä Mirjamilleni kaunista satua, jos osaisin. Pääskysen
pojasta? Leivonlaulusta? Tunturisopulista?... On pikkuinen mökki
järven rannalla. Kultainen mökki -- kaukana, kaukana maailman
riidoista. Kultaisessa mökissä asuu kultainen lintu ja linnulla
on kultainen pesä. Siinä on kultamuna ja sitä kultalintu yötä
päivää hautoo. Ja kultalintu ajattelee: tästä pitää tulla mökin
auringonpaiste. Ja kaikki kultaemon surut se suistaa. Ja sitten
kerran ne molemmat kultalinnut lentävät kauvas, kauvas tänne -- jossa
Mirjamin suuri Poika peuralla ajelee. Sen pituinen se, en osaa
enempää.
Sinä mun -- minä sun! Sinua minä syleilin, kevätkaihossa kerran
sinuun sulauduin, ja sinä sulosi minulle annoit. Olihan se rakkautta
se? Me joimme jumalien juomaa.
Oi nouskoon henkemme kaiho siitä yöstä kirkastettuna lapsemme
sieluun, tulkoon hänestä elämänhalusta räiskyvä keiju, joka nauraa,
nauraa helisevää naurua niin että se itkun kyyneleet ympäriltä
helmisimpukoiksi loitsii. Voipiko Mirjamin ja Orjon lapsesta koskaan
tulla naurusuu-keiju? Miksikäs ei. Niinhän kultalintu, niinhän?
Potkiiko _se_ veitikka?
Saahan se potkia, mutta käske sen sievästi, pehmoisella töppösellä
potkaista pikkumammaansa! Sano sille terveisiä että täällä nyt
taattonsa petralla kultasarvisella kankaita hopeaisia kuljeskelee
niin että tukkansa tuulessa häilyy. Tuleehan meidän prinssillemme
kiharoita? Anna sille meidän parhaimman yhteiskatsomuksemme silmät,
kirkkaat ja puhtaat, ja -- kisko siitä pois häijyt hermot. Niin!
Kirjoita, kuinka kauvan vielä joudan olemaan poissa, kirjoittakaa
tarkoin, jotta varmasti joudun. Ja nyt minä morsiantani suutelen ja
painan hurjasti poveani vasten.
Sinä tunnet sen!
Ole hilpeä, niin minäkin olen hilpeä.