Mirjam kultani!
Monen yön rauhan on mieheltäsi vienyt sinun äänettömyytesi!
Jolleivät syyt sellaiseen äänettömyyteen, joka tuo toiselle
epäilyksen helvetin, ole sisäiset, niin kyllä ulkonaiset syyt
kirjoittamattomuuteen ovat miehelle surullisimmat kuulla. Jo se että
vaimo toisen ihmisen kautta voi lähettää miehelleen "sydämelliset
tervehdykset" lisäyksellä ettei itse jouda kirjoittamaan, on
sieluopillisesti sellainen menettelytapa, jota en olisi luullut
tarvitsevani kokea _minun_ vaimoltani. Paljon helpompi on olla
saamatta hiiskaustakaan vaimoltaan kuin toisen kirjeessä saada
viesti ettei muka jouda vastaamaan. Aivankuin ei oltaisikaan
naimisissa ja aivankuin suhde miehen ja naisen välillä olisi toisten
välitettävissä! Mirjam rakas, uskon että itsekkin näin tuntisit,
jos minä jonkun toisen kirjeessä lähettäisin _sinulle_ sydämelliset
terveiset. Miltähän se sinusta maistuisi pitkän kirjeodotuksen
perästä!
Lapseni, Lapseni, sinä olet -- Lapsi. Minä olen sinulle kirjoittanut
kolme kertaa viikossa ja tämä on 13:s eli 14:s viestini siitä
kun erottiin, mutta sinä olet vastannut tuskin kolmea kertaa. En
tarkoita, että kilpaileisit kirjeitten runsaudessa, mutta että edes
antaisit toisen tuntea vastaanottaneesi kaikki sisäisten tuskien ja
riemujen purkaukset mieheltäsi. Jos joku syrjäinen sattuisi tämän
kirjeen lukemaan, tulisi hän siihen käsitykseen että se on vaimo,
joka tässä on luopumassa lemmestään, ja mies muka "kerjäämässä"
kadotettua onneaan. Vai onkinko niin, vastaa! -- Oi Jumala, kuinka
pitkä on odotus! En olisi uskonut, kuinka minä jo olen ehtinyt sinuun
kiinnikasvaa sielun ja ruumiin puolesta...
* * * * *
Samana päivänä, samassa paikassa, samalta Pojalta.
_Samalle Sulosuulleni!_
Juuri palasimme tervahaudalta ja vieläkin tuoksahtaa keuhkoissa
tervansavulta. Nyt sataa vettä ja käki kukkuu.
Kerronpa Tytölleni nyt sitä nykyajan sivistyshistoriaa. Kun minä,
sinusta erottua, olin saapunut siihen meidän kaupunkiin, oli
kirjeiden joukossa myös kirje isältäni. Se kirje oli tuskassa
kirjoitettu, siinä ukko naivisti "pappien mielten rauhoittamiseksi"
kehoitti meitä kaikessa hiljaisuudessa nyt kesän tullen vihityttämään
itsemme papin edessä, jotta se tuomiokapitulin rettelö raukeaisi
kesken. Ajattelinpa silloin pyörtää takaisin ja olla menemättä
vanhaan kotiin. Mutta otin järjen avuksi ja osasin oikein laskea.
Isäni kirje oli vain hätäisen tunnelman aiheuttama. Ja minkälainen
kirjevaihto ukolla oli piispan viraston kanssa, sen saat sittemmin
kuulla. Enempää ei vanhalta papilta saata vaatia. Ei sinun,
kultaseni, tarvitse huolehtia julkisuuteen tulemista. Sinunkin
täytyy oppia ymmärtämään että tällainen juttu kypsyttää vapauden
aatetta koko suomessa ja ihan varmasti kapituli enemmän menettää kuin
voittaa, jos se käy asiaan kiinni. Sillä tuhannet valistuneimmista
ovat meidän puolellamme. Tässä vain kysytään että minun vaimoni
kestää henkilökohtaiset ikävyydet yhtä kauniisti kuin tähänkin asti.
Jos ei Mirjam kestä, ei Orjokaan kestä.
Tietysti olisi -- jutun puhkeamisen varalta -- mainio meille, jos
ei minun tarvitseisi ottaa virkoja vastaan pikkukaupungeissa, vaan
saisimme elää maalla tulevan talven ja sieltä pitäen taistella. Mutta
kuka keksii keinon -- me olemme siihen köyhät eikä toisten apuun
saa luottaa. Muista että jos vielä 1 vuoden kestämme eteenpäin, on
meillä hyvä kokemus ja sitten kestämme iän kaiken -- vuosi vuodelta
yhä sulautuen toisiimme. Niinhän? Kyllä meidän nyt täytyy asettua
jälkipuoleksi kesää tänne, jossa minä jo olen. Täällä olisi hyvä
olla, oikein hyvä, jos -- -- -- Suokoon Jumala anteeksi, minä en
antipatialleni mitään mahda. Mutta koettakaamme _me_ olla paljon
yksissä; eihän ole pakko jäädä alakertaan enemmäksi aikaa kuin
mitä syönti ja kahvitukset kaipaavat. Ne muutamat aristokraattiset
kesävieraat -- ei kannata. Ja me muutamme heilini kanssa ihan
varmasti joksikin viikoksi Ulpukkasaareen, jossa saamme olla
rauhassa. Otamme kotoa vain leipää ja voita, itse kalastamme ja
soudamme maitomme mökiltä. Siellä, saaressa, on idyllinen elämä!
Sänkyä ei siellä ole kunnollista, mutta -- maataan lattialla. Ja
aallot loiskivat ja vienosti suhisee länsituuli männikössä. Ja joka
aamu saa juosta suoraan järven rantaan. Ja me olemme kahden Luonnon
paratiisissa kuten Eva ja Adam.
Jotakin on sen Ulpukkasaaren elämän varalta ostettava kaupungista
vieraiden vuoksi (esim. viinipullo). Muuten täytyy rahojen suhteen
olla säästeliäitä. Ei ole minulla sinulle lähettää enää kuin kymmenen
markkaa matkakassasi vahvistukseksi, mutta sen sisään on lemmen
sinikukkia siroitettu. Lämmin suukkonen
_Orjoltasi_...
9.
Yöauringon kaupungista 27 p. kesäkuuta klo 1/2 10 i.
Orjo kultani!
Kävelin äsken metsässä yksikseni, kaikki sinun kirjeesi povellani ja
luin niitä -- ja kävelin... (istua täällä ulkona ei voi, kun on niin
kauheasti sääskiä).
Kävelin ja mietin. Siinä kirjeessä n:o 7 on paljon pahoja sanoja,
joita tahallasi käytät, vaikka tiedät että ne äärettömästi minua
loukkaavat. Siitä vaunussa olostani minun ei tarvitse itseäni
puolustaa. Sanon vain että yhtä puhtaalla tunnolla kuin sinne menin,
yhtä puhtaalla poiskin tulin, ja ajattelen että jos olisit nähnyt
kuinka huonosti voipa olin, niin olisit pyytänytkin sinne menemään.
Olin niin väsynyt etten jaksanut montakaan sanaa puhua, tuntui
vain hyvältä olla puhtaammassa ilmassa, jossa ei ollut likaisia ja
haisevia jätkiä tungokseen asti. Saat sinä kysyä minun nykyisiä
suhteitani ja tiedän että sanovat: "eihän tuo näy enää kenestäkään
välittävän, kun ukon sai" ja niin se onkin. Ilmaa ne ovat minulle
kaikin! "Se yksi" matkusti täältä heti kun tulin enkä ole häntä
kertaakaan nähnyt; myötyriksi kuului menneen.
Voisikohan Täti antaa sinulle pari tyynyä? Talvella hän niitä
tarjosi, lähettäisit ne tervavenheellä. Meillä ei ole kuin kaksi
pitkää ja 3 lyhyttä tyynyä. -- -- -- Kirje jäi kesken kun tuli
vieraita. Aurinko heti nousee. Esperanto-korttisi olen kääntänyt
suomeksi. Oma Poikani! En tiedä mitä sinulle _sen runon_ johdosta
sanon. Onko siinä kylliksi, kun sanon että vaikka kuinka moneen
kertaan sen luen, niin aina se niin sydämeen osaa että vedet silmiin
tulvahtaa. Pidän sitä alati muassani, yöllä pääni alla. Sisarille
luin siitä vain kolme värssyä. Se on niin minulle kuuluvaa etten
voisi sitä muille näyttää. Voi kuinka nauroin sille piirustuksellesi,
nauroin niin -- oikein sydämen pohjasta kun sinä astut alas vinniltä
selkä koukussa ja jalat kuin viikatteet linkussa. Etkä unohtanut...
Kaukaa näytin sitä sisarille, en läheltä.
Oma Orjoni! Tavataan kai me vielä. Sydäntä viiltää, kun ajattelen
tapaturma-mahdollisuuksia. Jumala rakas varjelkoon.
Lämmin suutelo ja tulinen syleily
Sinun uskolliselta vaimoltasi
Mirjamilta.
(Kirjeen reunat olivat poikkipäin täyteen kirjoitetut).
Älä valvota minua öisin -- jos nukut, niin minäkin saan unta. Kätesi
haavat kulta parantaa suuteloilla. Jospa sydämesi haavatkin parantaa
voisin! Siihen voimaa rukoilen. Ei minulla ole muita koko maailmassa
kuin sinä, Orjo! -- Jää hyvästi, rakas mieheni, jota minä rakastan,
rakastan, vaikka sata mustaa kirjettä tulisi.
* * * * *
"Vaikka sata mustaa kirjettä tulisi!" kirjoitti nuori rouva, sulki
kirjeen, liimasi postimerkin ja läksi viemään kirjettä postiin.
Mutta kun hän palasi kotiinsa, oli siinä taas uusi kirje Orjolta.
Musta kirje! Musta! Ja Mirjamin sydän värähti. Mitä, mitä olikaan
nuoren tytön miehelään meno? Kuinka vaikeata oli arvata oman miehensä
mielialoja! Mutta -- Orjo oli niin herkkä. Hänen Orjonsa oli kuin
haavan lehti, joka liplatti tyynessäkin. Hänelle täytyi varmaan
kirjoittaa hyvin kauniisti ennenkuin toinen uskoi... Mirjamin
silmänurkissa kimalsi neuvottomuuden kyynel.
Ja hän käveli rauhattomana kaksi päivää. Silloin taas lennähti kortti
Orjolta. Postikortti -- esperantoksi.
Nuori rouva oli sekä ylpeä että harmissaan. Mitä varten Orjo, jota
hän rakasti, häntä näin jännitti? Hänellä meni vähintään tunti
sanakirjan avulla kääntää korttia.
_La versoj -- nokte -- en la subtegmento_. Niin, sieltä
vinttikamaristaan se iso poika hänelle runoja lennätti -- yöllä.
Mi sidas en chambro de mia hejm'-domo,
Antau mi ripozas la verda arbaro,
Jen brilas la lago kiel hela spegulo,
Mi sentas l'odoron de fresha herbaro,
He! bela en Nordo estas naturo!
Kaj kara tie-chi por mi la somero!
Ho! dolcha infano! mia propra edzino!
Ho! sola por mi, fidela virino!
El tuta mia koro al vi mi sopiras,
Kiom mi sopiras? oni ne el-diras!
-- -- Jam estas la tempo por dormo perdita --
Sed mi, malfelicha, ne dormas sur lito,
Adiaû, mia dolcha, mia sterno, adiaû!
Renkontu kun mi kiel- ebl'- plej, baldaû!
Jos ei hän kaikkea ymmärtänytkään, niin ymmärsi hän ainakin yhden
asian: tämä kirje ei ollut musta.
Tämä oli Pohjolan kirkkaan kesäyön tuoksussa huokaistu kaipaus
hänelle, Mirjamille, jota Orjo koko sydämestään kaipasi. _Dolcha
infano_ -- suloinen lapsi, _propra edzino_ -- oma puoliso; _fidela
virino_ -- uskollinen nainen! ne sanat ainakin nuori rouva ymmärsi.
Ja seuraavana päivänä hän käveltyään kukkaiskedolla kirjoitti Orjolle
kirjeen.
Silmät vesikiehteessä Mirjam sommitteli kirjettänsä. Hän tunsi
sydänalassaan niin väkevää vetovoimaa ja alistuvaisuutta miehensä
edessä, että häntä itseäänkin ihmetytti niiden muutamain kirjeiden
anteeksiantamus, jotka häntä hiljaisuudessa kiusasivat. Hänen
rintansa huokui syvää, ikuista, pyhää antautumista sille miehelle,
joka hänet oli omakseen valinnut. Hän rakasti, rakasti ja yhä vain
rakasti. Ja nyt vasta kai hän oikein rakastikin!
* * * * *
_Orjon vastaus_.