_Orjoltasi_.
Rakas Orjo! lennätti Mirjam vastaan aavistamatta mitä hänelle oli
tapahtuva kolmen päivän perästä. -- Viivy sinä vaan, luulen ettet
myöhästy, jos kotiinnut ensi viikolla. Ja sitten hän kirjoitti:
Sängyt olemme muuttaneet ruokasaliin ja siistineet kaikki loukot.
Kullankukkani! Kyllä se pikkuinen potkiskelee, tulee kai isäänsä.
Tulevaisuutta en ajattele, elän vain päivän kerrallaan, politiikan ja
polemiikin olen unhoittanut, ne eivät kumpikaan kuulu luontooni.
Etkö, oma kultani, voisi näiksi loppupäiviksi unohtaa politiikkaa?
Koeta siitä irtautua, älä puhu siitä, se olisi tarpeellinen lepo
sinulle ja tekisi kiusautuneille hermoillesi kovin hyvää. Koeta
siellä -- täällä eivät kumminkaan anna sinulle rauhaa. Sydäntäni
kirvelee ja vihloo aina kun muistan mitä koettelemuksia sinulla
nykyisin on ollut ja kuinka vähän olen sinua voinut auttaa.
Kyllä meistä kaikista olisi hupaisempi, jos sinäkin olisit täällä,
vaan koetamme olla epäitsekkäitä, kun tiedämme, kuinka koko
sielusi ja ruumiisi kaipaavat virvoitusta. Muistan aina iltaisin
kaipauksella, kuinka suloista minun oli maata kainalossasi, kuinka
siinä unohdin kaikki harmit ja ikävyydet, tunsin aina vain olevani
sinua lähellä, tunsin olevani mieheni, elämäni, kaikkeni lähellä,
sinun lähelläsi, jota rakastan ja jota sieluni rakastaa -- ilman
sinua olisi eloni tyhjä, arvoton.
Tunnen sen niin selvästi, koko olennollani. Jospa sinä, kultaseni,
minua niin rakastaisit!
Viivy, kultani, siellä niin kauvan kun toimiltasi voit.
Jumala sinua vaaroista varjelkoon. Annan sinulle sellaisen suudelman,
jossa sielu ja ruumis yhtyvät.
_Mirjam_.
11.
Lapsi tuli.
Sydänkulta! Orjon ja Mirjamin kauneudenjanon ihmekukka! Pyhä
piltti, pieni mailmanparantaja, uuden suvun uurtaja, esi-isiensä ja
esi-äitiensä syntein anteeksiantamus... Ja miehestä, uneksijasta,
tuli vakava isä, ja vaimosta, tytöstä, tuli äiti, jota sekä pyhästi
kammotti että makeasti nauratti tämä oma muutoksensa.
Äsken vielä lapsia molemmat -- nyt lapsen kasvattajia. Äsken vielä
mielestään vapaita kuin perhoset lentääkseen kukasta kukkaan -- nyt
ikuisesti yhteensidottuja suloisella rakkauden solmulla, lapsella.
Niin. Nyt he olivat yhteensolmittuja ja tunsivat sen molemmat.
Ja he tunsivat kumpikin sielussaan että nyt, mitä ikinä heidän
välillään sattukoonkin, heidän on kuuluminen yhteen, heidän kahden --
kolmannen vuoksi, joka on osa heistä kummastakin.
Vasta nyt he ymmärsivät elävässä kokemuksessa että lapsi on
jumalallinen tasapainon osoittaja kahden toinen-toiselleen
antautuneen ihmisen elämän vaakalautojen keskellä.
Elämän myrskyisellä merellä vaimo on ankkuri ja mies laiva, mutta
ankkuriköyttä ovat vain lapset. Katkaiskaa köysi: ankkuri jää iäksi
syvyyteen ja laiva harhaa karille.
Mutta silti eivät he vielä ymmärtäneet kaikkea.
-- Ajattele, kuinka onnelliset me sentään olemme, Mirjam.
-- Niin. Suutele minua.
-- Ja kuinka kiitolliset saamme olla että meillä nyt on lapsi.
-- Mutta minä tahtoisin Helsinkiin, Orjo.
-- Kumpaa sinä enemmän rakastat: pikku Leijoako vai minua? kysyi mies.
-- Minä kysyn sitä samaa sinulta, jos pitäisi valita Leijon ja
Mirjamin välillä...
-- En kummastakaan luopuisi. Mutta sinä, minä pelkään, rakastut niin
Leijoon että unhoitat minut.
-- Kyllä sinä uskot itsekin että minä sinua kaipaan. Kuule Orjo, sinä
et saa koskaan nukkua eri huoneessa.
-- Ohoh.
-- Et koskaan! Minua niin peloittaa. Ja on niin hirveän ikävä.
-- Mutta onhan sinulla lapsi.
-- Ei se ole sama.
-- Mutta työn vuoksi.
-- Kyllä minä järjestän.
-- Niinhän minäkin haluaisin. Juuri minähän olen enin yksin...
-- Annas kun suutelen sinua.
-- Senkö tähden sinä minua suutelet että pääsisit Helsinkiin minun
ainoita rahojani tuhlaamaan?
-- Hyi kuinka sinä olet ilkeä, Orjo!
-- Ja sinä pikku veitikka!
-- Nyt minä laitan sinulle oikein makeat kahvit. Mutta lupaa ettet
käännä selkääsi...
-- Mutta juuri minun selkäni takanahan sinä sanot olevan niin
turvallista.
-- Niin se onkin. Vaan kun sinä -- sillä lailla...
-- Kylläpä tämä torttu tosiaan on hyvää.
He nauroivat molemmat ja nauttivat "herraa" ja "rouvaa", josta
lumouksesta heidät pian kuitenkin irroitti omat velvollisuutensa:
äitiä kutsui lapsen huuto ja isää leipätyö.
Näytti tosiaan että ne pienet hattarat tai ne äkilliset ukkospilvet,
jotka heidän lapsettomana aviovuotenaan olivat heidän onnensa
aurinkoa uhanneet, nyt olivat tyysten poistuneet.
Ei kukaan syrjäinen voinut muuta sanoa kuin että "herrasväki
Korelius", sekä herra että rouva, "näyttivät onnellisilta." Ja
vanhat, kuihtuneet rouvat loivat nuoreen, kukoistavaan Mirjamiin
niin merkitseviä, ikäänkuin ihailevia ja samalla salakateellisia
silmäyksiä. Minne ikinä nuori pari tuli vieraskäynnille, heidät
otettiin erikoisen ystävällisesti vastaan. Ja kaupungin piikatytöt
huokailivat: "Ei luulisi siitä rouvasta että on jo lapsen tehnyt --
niin on vielä vihantaverinen kuin nuori tyttö."
"Ja kuinka kaunis lapsikin heillä on!" sanoivat ihmiset.
"Imetettäneenkö äidin maidolla?" -- "Ei kuulu äiti voivan." -- "Sääli
niin kaunista poikalasta, tulleeko eläjää?" -- "Silloinhan siitä
vasta tuleekin." Mutta vanhat pudistivat miettiväisinä päätään.
Niin kauvan kuin Mirjamilla oli joku omaisista auttamassa häntä
pienen lapsen hoidossa, tunsi hän että. äitinä olo oli komeaa ja
suloista ja kantoi päänsä ylpeästi pystyssä. Mutta heti kun hän
kadotti apulaisensa ja lapsi jäi yksinomaan palvelijattaren ja hänen
itsensä varaan, huomasi hän ensi kerran, kuinka kiinnisitovaa oli
äidin kotielämä. Piikatytöistä ei ollut mitään apua öiseen aikaan,
ne nukkuivat aina kuin pölkyt jalat paljaina, pää hupussa, eivätkä
kuulleet, vaikka olisi tykillä korvan juuressa ammuttu. Ja nuoren
rouvan oli pakko hoitaa lapsensa yötä päivää, alituisesti sitä
kapaloida ja kuivittaa, alituisesti sitä syöttää tuttipullosta tai
viihdyttää tyhjällä imukkeella, kylvettää joka ilta, alituisesti
sitä nukuttaa ja sille laulaa kauniita lauluja. Mutta siinä sivussa
piti myös keretä satoja muita asioita: valmistaa ruokaa miehelleen,
käydä ostoksilla, siistiä palvelijattaren huonoja jälkiä, parsia
miehensä rikkinäisiä sukkia tai ommella kiinni hänen nappejaan,
järjestää huonekaluja toisin, tehdä parannuksia keittiössä,
naulata akkunaverhoja, pitää huolta omasta pukeutumisestaan, lukea
sanomalehtiä ja seurata kirjallisuuttakin.
Vielä pääsi sentään joksikin tunniksi vieraisiin miehensä kanssa,
vielä saattoi päästä juhliin ja huveihinkin, mutta huoli lapsen
hoidosta ja pelko kodin vartijasta seurasi nyt mukana minne ikinä
menikään.
Ja tämä kaikki oli Mirjamille, äskeiselle vapaalle neidolle, uutta ja
ikäänkuin ennen laskematonta. Pikku Leijo, pikku Leijo -- oh, kuinka
hän sitä kultasilmää rakastikaan, mutta --?
Jotakin oli olemassa, jota hän ei sulattanut. Kyllähän Orjo auttoi
minkä omilta töiltään ehti päivillä talousjärjestyksessä ja joskus
hiukan yölläkin, kun lapsi huusi, mutta --? Miksi kaikki sentään oli
näin? Tai näinkö olikin avioelämän tarkoitus? Tätäkö varten hän,
Mirjam, oli antautunut miehelle?
Oh kuinka tyhmästi hän taisikaan ajatella. Eihän heidän kannattanut
kustantaa erityistä lapsenhoitajaa niin pienillä tuloilla kuin mitä
Orjolla oli ja mistä sellaisia uskollisia vanhoja hoitajattaria
saikaan? Ja sitäpaitsi: ne hemmottelivat lapsen, pilasivat sen,
vaativat itse passausta ja orjuuttivat kotielämän. Ei, oli niin
ihanaa, varsinkin yön aikoina, olla kahdenkesken Orjon, oman miehensä
kanssa, maata hänen kainalossaan ja kuiskutella hänelle huoliaan
-- Orjo ei saanut syöstä perhettään aineelliseen köyhyyteen, Orjon
täytyi keksiä hyvä toimeentulo, niin että he kaikki voisivat elää
huolettomasti ja onnellisesti...
-- Rakas Mirjam, älä satuta arkaan paikkaan, minä en voi sinulle
hankkia kaikkea, huokaa mies.
-- Mutta myönnäthän sinä Orjo itsekin, että meillä on vielä kaikki
niin puutteellista... Olisi edes pesukaappi ihmistenlainen...
-- _Ihmistenlainen!_ huudahtaa aviomies kiihtyen. -- Taas sinä
käytät tuota ärsyttävää sanaa. Minä sanon sinulle että pesukaappi,
puinenkin, kelpaa meille. Kiitä että sinulla on puinenkaan!
Saattaisihan olla, että täytyisi pestä silmänsä pakkilaatikon päältä.
Ja aviomiehen sielun silmissä vilahtaa kuva heidän kotinsa
ensimäisestä syysillasta, jolloin he käsikädessä olivat istuneet
pakkilaatikon päällä leimuavan tulipesän ääressä ja haukanneet samaa
voileipää -- ja olleet onnelliset.
-- Mirjam, muistatko...?
Kun lapsi iltaisin myöhään tai aamuisin varhain nukkuu kiltisti,
unhoittavat nuori isä ja nuori äiti ikäänkuin tuon kolmannen
olemassaolon ja leikkivät sulhasta ja morsianta, nauttivat
yhdyselämästään täysin siemauksin. Ja pienten odottamattomien
ukonpilvien terävien salamain ja kohisevain kuurosateitten lomassa
he, kaksi nuorta aviopuolisoa, tuntevat elämänsä virran solisevan
suloisesti kuin keväisen lämpimän sateen, joka mehullaan höystää
maan, sulattaa talven roudan ja kasvattaa tuoreen ruohon ynnä
kukkaset kedolle.
-- Mirjam, sinä olet vielä kaunis, sinä olet kauniimpi kuin tyttönä
-- minä en tahtoisi sinua koskaan tehdä rumaksi! puhelee onnellinen
aviomies.
Lapsi herää ja alkaa korvia särkevästi huutaa.
Nuoren rouvan silmissä välähtää, hänen jokainen hermonsa värähtää.
-- Odota, kuiskaa hän ja juoksee keittiöön.
Kun huoneessa taas on hiljaisuus, hiipii Mirjani miehensä viereen,
naurahtaa ja hymyillen kietoutuen miehensä syleilyyn sanoo:
-- Jos ei Leijoa olisi...
-- Niin meidän elämämme ei olisi minkään arvoinen, sanoo mies.
-- Lastahan minäkin tahdoin, puhuu Mirjam uinaillen, mutta sitä minä
olen ruvennut miettimään, miksi miehet pääsevät helpommalla.
-- Tahtoisit tietysti olla mies?
-- Tahtoisin! Voi, kyllä se olisi ihanaa!
-- Vaikka et tiedä miehen kärsimyksiä?
-- Pyh!
-- Mirjam, niinä sanon sinulle, että mies kärsii enemmän hengessään
kuin nainen ruumiissaan.
* * * * *
Kuukaudet kuluivat. Miehen aineellinen asema kävi yhä horjuvammaksi.
Hän teki työtä, aatteellista, taistelevaa työtä, mutta hänen työllään
ikäänkuin ei ollut siunausta. Vaimo huomasi kaiken, joskus hänen
vaatimuksensa huolettomammasta toimeentulosta, joskin oikeutetut,
kuitenkin ilmitulomuodoissaan kuohahtivat yli rajojen ja saivat
miehen loukkaantumaan, suremaan että hänelle ei muka ollut sattunut
henkisempää elämäntoveria, joka häntä ymmärtäisi, mutta kuitenkin
kulkivat he vielä kauniisti käsikädessä -- ja tahtoivatkin kulkea --
elämänsä myötä- ja vastoinkäymisissä.
Mirjamin täytyi luopua niin paljosta ja elää epämääräisissä
toiveissa. Ja Orjon täytyi hammasta purren nöyrtyä kohtalonsa alle
ja kiittää Jumalaa että oli hänellä sentään suloinen elämänjakaja
ja iltojen toteenkäynyt ihanne; ennenkaikkea että oli hänellä suvun
jatkaja, sydämen paras kulta, lapsukainen. Sen, kolmannen edessä, hän
tunsi olevansa vastuunalaisempi kuin vaimonsa edessä.
-- Orjo, kuule yksi asia, sinä et saa minua viedä isäsi ja äitisi
kotiin asumaan.
-- En minäkään, Mirjam, sitä tahtoisi, mutta aluksi olemme pakotetut
siirtymään sinne.
-- Niin, suloista minustakin on päästä sinne kesäksi, mutta
lupaathan, Orjo kulta, muuttaa talveksi Helsinkiin?
-- Se nähdään sitten, Mirjam. Elämä ei ole leikkiä... missään.
Viikot kuluivat, kevätvirrat pauhasivat ja lumi suli humisten
kaupungissa ja maalla.
Aviopari Korelius käveli illoin kaupungin puistikoissa. Mutta mies
näytti hiukan hermostuneelta ja nuori rouva entistä kalpeammalta ja
antoi kärsimättömiä vastauksia miehelleen. Kotiin tultua he kuitenkin
aina lapsensa kehdon ääressä toisiaan suutelivat, pyytäen anteeksi
hermostuksensa.
Se on totta, Orjo, minä sinua tahallani ärsytin, -- sanoo vaimo. --
Mutta älä koskaan minua käsivarresta nipistä, se tekee minut vielä
myrkyllisemmäksi.
-- Rakas Mirjam, vastaa aviomies kyyneleet silmissä, -- minä
en ymmärrä itsekään mikä minuun menee... sen vain tiedän että
silmänräpäyksessä, jos sinä, jonka pitäisi olla minua lähinnä,
työnnät minut pois ja poljet sitä, mitä _minä_ pidän hyvänä, minä
tahdon pakottaa sinua huomaamaan oman asemasi ja silloin... En osaa
selittää.
Mutta minä inhoan kaikkea ruumiillista kosketusta kurituksen
tarkoituksessa... Kuule, meidän lastakaan ei saa koskaan lyödä.
-- Kunpa sinä itse sen muistaisit --!
Näin he vannottivat toinen toistansa, nuori aviopari, joka oli
lähtenyt avioelämän teräväsärmäiselle salakariselle merelle voimatta
kumpikaan kohottaa tulevaisuutensa esirippua.
Ja arkityönsä lomassa he hakivat lohdutusta toistensa rinnoilta
pitäen tätä elämänsä kummallisena ja ehkä ainoana välikappaleena.
Mutta eräänä kevätkesän iltana oli heidän kaupunkilaiskotinsa
typötyhjä, ja nuori rouva istui matkapukimissa pakkilaatikon päällä,
lapsi sylissä.
Mies tuli ulkoa ja ilmoitti: Hevonen on pihassa, nyt lähdetään. Ja
kohta vieri pieni matkue ulos kaupungin portista kadoten sinihaaleaan
kevätmetsään.
12.
Kun ei miehellä vaimon mielestä ole oikeata virkaa, kun hänen
toimeentulonsa on satunnaisten tulojen varassa, kun on pakko hävittää
oma talous, repiä akkunoista kauniit verhot ja riistää seiniltä
kultakehyksiset taulut sekä lyödä kaikki ensimäisen kodin rakkaat
huonekalut vuosikausiksi yhteen läjään johonkin kylmään makasiiniin
ja, luopuen kaikesta omasta, asettua epämääräiseksi ajaksi asumaan
toisten ihmisten kotiin, osaksi tai kokonaan toisten armoille,
kuinka hauskaan ja ystävälliseen seuraan hyvänsä -- silloin alkaa
vaimo arvostella riippuvaista asemaansa ja tuntea itsenäisyyteen
pyrkivässä sielussansa outoa kärsimystä, jota hän tuskin osaa
kenellekään selittää. Hänen rouvaunelmansa ovat saaneet kovan
kolauksen, hän kuvittelee mielessään toisten rouvain sormia, jotka
osoittavat häneen, hän kuulee kuiskauksia, jotka nostavat veret hänen
poskiinsa. Niitä sormenosoituksia ja niitä merkitseviä kuiskauksia
ei kenties ole olemassakaan, -- ja hän tietää ehkä itsekkin sen
-- mutta hän aavistaa niitä voivan olla tai voivan tulla ja hän
on kuin tulisilla hiilillä. Lisäksi vielä sukulaispiirissä, joka
ei ole _hänen_ sukuansa, hän ei tunne itseänsä yhtä vapaaksi kuin
toinen. Hän saa osakseen huomaavaisuutta, kenties rakkauttakin,
kenties sydämellistä osanottoakin, mutta hänestä itsestään tuntuu
että häntä sittenkin pidetään vieraana ja suvaitaan ainoastaan
kohtalon satuttaman sukulaissuhteensa takia ja että jokaista hänen
tekoaan salaa seurataan ja arvostellaan. Miniän osa! Mirjam rakasti
miestänsä, ainakin uskoi rakastavansa -- mutta ei tahtonut taipua
miehensä asettamiin elämänpuitteisiin ja ottaen syyksi että miehelle
saattoi olla terveellistäkin jäädä yksikseen työskentelemään
omiin ajatustöihinsä sekä että häneltäkin, vaimona, erillään
ollessa välttyi mahdollisuus liian pian tulla äidiksi toiselle
lapselle, hän käytti ensimäistä tilaisuutta päästäksensä pois Orjon
sukulaiskodista, ja huolimatta miehensä huolestuksesta ja koko vanhan
perhekunnan sydämellisestä kiintymyksestä heidän lapseensa, hän
varustautui matkaan juuri sellaiseen vuoden aikaan, jolloin ihminen
enin tuntee hellää tarvetta olla lämpöisessä, valoisassa suojassa
ulkonaisen luonnon ankaralta uhkaukselta.
-- Voi Mirjam, täytyykö sinun nyt todella lähteä? kysyy aviomies
tammikuun pakkas-aamuna, kun matkahevonen jo odottaa valjaissa.
-- Niin kultani, kyllä minun täytyy, vastaa nuori vaimo puuhaten
lapsen pukemisessa.
-- Jättäisit edes Leijon tänne!
-- Ja sinäkö hoitaisit?
-- Niin, yhdessä muiden kanssa.
-- Ja ne kaikki sitten kritiseeraisivat sinä myös -- että onpa äitiä,
kun heittää lapsensa! Ei Leijoa heitetä!
Nuori isä katsoi kaihomielin pieneen punaposkiseen poikaansa, joka
hänen mielestään oli hauskimmassa kehitysijässä oppien joka päivä
uusia konttaustemppuja. Hän oli sille laittanut omat vasarat joilla
poikanen kovasti kalkutteli lattiaan. Poikanen osasi jo soperrella
muutamia sanoja ja harvinainen äly loisti sen silmistä. Isä oli
tuntenut omituisesti ymmärtävänsä pienen piltin sielunelämää Ja nyt
hänen täytyi erota!
Kulkuset helisivät, reen jalakset kitisivät -- Mirjam läksi. Orjo
saatteli perhettänsä puolentoista peninkulmaa ennenkuin hennoi heistä
irtautua. Tähtien valossa palasi hän, porollansa ajaen, takaisin läpi
synkkien metsien, elämäänsä vakavasti miettien. Hän tuskin huomasi,
miten hurjasti poro laukkasi, hänen huulillaan tuntui Mirjamin
erosuudelma ja hänen silmissään välähteli pikku Leijon viimeinen
kirkas katse rekivällyjen sisästä, ja muistaessaan, kuinka pitkälle
matkalle pikku Leijo oli raahattu halki maan, valtasi hänet kauhu ja
pelko. Irti isästä, irti isoisästä -- sehän oli suuri synti...
Hän vaipui ikäänkuin hiljaiseen rukoukseen, josta hänet havahdutti
poron äkkinäinen seisahtuminen. Ja kun hän astui väljään
asuinhuoneeseen, huomasi hän ensimäisenä pikku Leijon puuvasaran,
joka oli unohtunut auki heitetyn kirjan päälle. Mitä, Jumalan
nimessä, oli tästäkin ikävästä tuleva?...
* * * * *
Mirjam ajoi tähtien valossa läpi lumisten korpien. Hänenkin mielensä
pyrki olemaan ristiriitainen. Oliko hän tehnyt oikein jättäessään
miehensä yksin? Tämä synkkä erämaa yksinäisyyden hiljaisuudessa
kouristi kaameasti sydäntä.
Hänen silmänsä kimalsivat kosteina. Leijo kultasilmä nukkui -- nukkui
ymmärtämättä, mistä oli kysymys. Onnellinen -- onneton lapsi!
Jotakin ratisi nuoren rouvan muhvin sisässä. Mirjam muisti että Orjo
oli majatalon pihalla hyvästiä heittäessä pistänyt hänen käteensä
paperilipun ja luvannut lukea vasta illan tullen. Orjo se oli niin
hänen tapaistaan. Mirjam kaivoi lipun esiin ja koetti lukea tähtien
valossa. Mutta valo oli liian lievä. Vasta yötalossa, kun Leijo
riisuttuna nukkui, hän tuolille laskemansa kynttilän hohteessa luki
mitä Orjo oli kirjoittanut:
_Matkakirje Mirjamilleni_.
Minne kulkenetkin -- sydäntäsi säästä elämän ikäviltä muistoilta.
Mikä on ollutta ja mennyttä sitä ei enää voi toiseksi tehdä.
Koettakaamme vapautua sellaisesta katumuksesta, jolla vain
raskautamme elämäämme raskaammaksi kuin mitä se jo on.
Mutta itsemme kaikinpuolinen puhdistus -- kas se on meidän
tehtävämme. Kaivelkoon suru rintaamme, mutta hyvät päätökset ja
toistemme hyvien puolien muistaminen tuottakoon meille lohdutusta ja
toivoa, jolla kannattaa elää. Kun olemme kaukana toisistamme, silloin
vasta osaamme arvostella oman käytöksemme. Ja silloin vasta varmasti
tiedämme, miten on oltava että se toista tyydyttäisi.
Ei meidän tarvitse toistemme heikkouksia enää huutaa omissatunnoissa
me myrkyt liiaksikin tunnemme.
Hiljaisuus meitä opettakoon ja yksinäisyyden valtava tuska. Jumalan
äänen me kuulemme, jos silloin tahdomme -- oi tehkäämme siitä
itsellemme jotakin pyhää.
Kun kaitselmus meidät yhteen saattaa, muistakaamme silloin erilläolon
vakava opetus.
Oi ystävä, minulla on suuri salainen tuska ja hirveä on eriämisen
ajatus -- mutta sinun hyvä hengettäresi palauttakoon minulle vielä
armon ja tehköön minut paremmaksi. Meidän on pääseminen sille
avioliiton kehitysasteelle että halki ilmojen, sanaa hiiskumattakin,
tunnemme toistemme avuntarpeet ja kykenemme toisiamme lohduttamaan
elämän kamalassa yksinäisyydessä.
_Sinä_, Mirjami, et ole yksin niin kauvan kun lapsikultamme on sinun
kanssasi. Tulkoon lapsesta sen hyvän jatkaja, jota ei isänsä ehkä
jaksa perille kehittää näinä koettelemuksen aikoina.
Jos kuinka köyhäksi jäänet (Mirjamin silmät sumenivat kyyneliin)
-- siinä on sinun rikas elämäntehtäväsi. Jos kärsit niinkuin minä
omasta itsestäsi, silloin me puhdistuneempina ja kokeneempina jälleen
ilolla voimme yhteen pyrkiä. Vapaaehtoinen eroaminen vieköön sielumme
vapauteen ja vapaaehtoiseen rakkauden uudistumiseen.
Nämä ovat hätäisiä rivejä pimeänä iltana ennen lähtöäsi. Varjele
lastamme kaikelta pahalta. Se on pääasia. Ja mitä itseesi tulee,
rupea tositeolla ruumiin voimiasi vahvistamaan. Ainoastaan sitä
sinulta vaadin -- itsesi ja perheesi onneksi. Tässä asiassa tahdon
olla "tyrannisi."
_Orjo_.
* * * * *
Nuori rouva matkusti edelleen ja saapui vihdoin monen vaiheen jälkeen
matkansa perille.
Mirjamille oli kirjeiden kirjoittaminen jollakin tavoin
vastenmielistä, mutta nyt hänen täytyi oppia se asia ikävöivän
miehensä takia. Orjo oli lennättänyt hänelle kirjeen jo
läpikulkukaupunkiinkin ja Mirjam oli siihen vastannut ainoastaan
muutamia rivejä, kertoen miten lapsi oli suoriutunut maataipaleilla
ja kuinka suloisesti hän oli sen kanssa nukkunut majataloissa. Mutta
hän oli huomauttanut, ettei saanut kirjoitetuksi mitä ajatteli.
Orjo rakkahani! alotti hän Etelä-Suomeen päästyään. -- Olemme
saapuneet perille. "Ei kai sitä huvikseen sellaista matkaa tee",
sanoivat ihmiset junassakin. Otimme II luokan makuuvaunun, vaan ahdas
ja kuuma oli sielläkin. Leijo heräsi joka kerta kun juna pysähtyi.
Kun maanantaina söin illallista, niin seuraava ateria oli vasta
päivällinen keskiviikkona täällä. Ne junavaihdot olivat hankalat.
Tapasin sentään aina auttavaisia ihmisiä, hyviä tuttaviakin. Muuan
konduktöörikin piteli lasta, lämmitteli housuja ja kanteli isoa
maitopulloa edestakaisin. Asemahuoneella oli renki vastassa. Leijo
raukkanen koetti olla niin kärsivällinen, vaikka monta kertaa täytyi
kesken unia herättää. Rouva Starck on asettanut meille täällä niin
mukavasti ja kodikkaasti. Talon tyttö on meillä kummallakin apuna.
Olemme koettaneet poikaa opettaa ihmistavoille. Leijo sanoi kaikille
oudoille herroille "itä, itä" ja nauroi niin iloisesti.
Kysyit tavaroistamme siellä -- läpikulkukaupungissa. Kävin niitä
katsomassa, aukoilin laatikoita ja niin kuristavan tuntui rintaa.
Palttoosi riippui yksin jätettynä seinällä. Vedet silmiini vierähti,
kun tutuille ja ystäviksi käyneille huonekaluillemme viimeisen
silmäyksen annoin. Laatikot olivat täynnä kauniita käsitöitä, peilejä
ja tauluja, nyt ne ovat sinne kätketyt, kellekään iloa tuottamatta.
Kultaseni, kuinka kauvan?
Sivakat jäivät, mutta luvattiin lähettää jälkeeni. Jumalan haltuun
Orjoni. En voi nyt enempää kirjoitta. Lämmin syleily
_vaimoltasi ja pojaltasi_.
Sedälle, tädille ja kotiväellesi terveisiä. Rouva Starck lähettää
sinulle terveisiä ja kiittää sinua, että päästit meidät tänne.
13.
Nyt alkoi oikea kirjevaihto ja oikea kirjetulva nuoren avioparin
välillä. Sydämen kirjat levähytettiin auki ja monet salatut tunteet
kaivettiin näkyviin molemmin puolin. Tosin ilmeni samaa kuin
ennenkin: uroslinnun hurjaan lauluun naaras vastasi hillitymmin ja
harvakseen, mutta kummankin ääni sointui ihmeellisesti yhteen elämän
synkässä korvessa.