II.

Vierähti vuosia kolme, ja sitte tuli uusi tuuma Kasperin päähän. Monien

vaikeuksien perästä sai hän juhannusaattona tavata Sohvin, joka palveli

kartanossa sisäpiikana. Sohville tuo uusi tuuma ensin piti uskoa ja

hänen lausunnostaan sen toteuttaminenkin sitten tuli riippumaan,

Lehtokujan mutka, johon ei kartanon ikkunoista sopinut nähdä, oli

määrätty yhtymäpaikaksi ja aika niin varhaiseksi, että herrasväki vielä

veti aamu-unia. Määrätyllä hetkellä tuli Sohvi kiirein askelin ja

tapasi Kasperin nojaamassa paksuun vaahteraan.

-- Mitä tärkeätä sinulla on nyt ilmaistavaa?

-- No, näetsä, kun en minä menesty täällä millään alalla. Kuten tiedät,

olen koettanut torpan renkinä, päiväläisenä ja jos jonakin, mutta

mikään ei tunnu sopivan luonteelleni. Ihmisetkin aina karvauttavat

mieltäni enkä minä uskalla rohkeasti astua kenenkään sivutse enkä

ketään vastaan.

-- Kyllä tuon hyvin tiedän. Ketä kerran ruvetaan polkemaan, niinkuin

sinuakin... vaikka et sinä huonompi ole kuin muutkaan.

Ilon väläys näkyi Kasperin silmissä, hänen surullinen muotonsa muuttui

rohkeaksi.

-- Näetkö, minä olen tuuminut mennä kaupunkiin muurarinoppiin. Se on

rahallista ammattia, kovin rahallista. Moni, jolla ei ole ollut muuta

alkua kuin kaksi kättä, on näinä aikoina muurarin alalla rikastunut

piloille.

-- No, no, elä nyt...

-- Jos sinä hyväksyisit tuon tuumani.

-- Täytyyhän minun hyväksyä, täällä ei kuitenkaan sinulle onni koita.

-- Ei koita, siihen päätökseen olen itsekin tullut.

-- Mutta siellä kaupungissa sinun tarvitsisi olla vakavan, hyvin

vakavan, muuten...

-- Epäiletkö minua?

-- No, enhän minä erittäin epäile, mutta vain sanoin, kun se mieltäni

painoi. Milloin aiot lähteä?

-- Heti juhlan jälestä... jos ennättäisin vielä tänä kesänä saada

oppipaikan.

Vielä hetkisen juttelivat he ja erosivat sitte. Kasperin rinta oli

täynnä suloisia toiveita tulevaisuuden suhteen. Juhlan jälestä hän

heti lähti kaupunkia kohden kulkemaan, lakkarissa isäpuolen lupakirja,

nimismiehen passi ja toista sataa markkaa säästettyjä rahoja.

Oppipaikan saannissa kohtasi häntä vaikeuksia ja hän aikoi jo lähteä

toiseen kaupunkiin, kun sattuma viskasi hänelle asuintoveriksi erään

muurarin ammattilaisen. Markkanen oli tämän nimi ja kaupunkeja hän

oli kierrellyt. Sulavilla jutuillaan hän osasi saavuttaa kokemattoman

Kasperin luottamuksen siihen määrään, että tämä hänelle lainaili

rahojakin joitakuita markkoja. Yhdessä sitten rupesivat etsimään

muurarintyötä. Kasperin oli määrä ruveta oppilaaksi ja saada palkkaa

edistymisen mukaan. Eräältä leskirouvalta sitte onnistuivat saamaan

työtä. Sillä oli laitakaupungissa uusi talo, johon piti muurattaman

puoli tusinaa tulisijoja. Markkanen teki urakkakaupan, otti

käsirahat ja niin ryhdyttiin töihin. Joka lauvantaina saatiin rahoja

etukäteen, kunnes rouva vihdoin kielsi enempiä antavansa. Työ edistyi

hitaanpuoleisesti, sillä Markkanen vietti säännöllisesti kapakassa

vapaamaanantaita -- vietti väliin puoli viikkoa. Kasperi kyllä

harmitteli, mutta hän ei voinut yksin työtä jouduttaa, opettelevainen

vasta kun oli koko toimessa. Vasta syyskuun lopussa valmistuivat

muurit, yksi toisensa jälestä, sillä Markkanen oli jättänyt jokaisen

tulisijan hieman keskeneräiseksi. Yhtenä päivänä ne kaikki sitte

lopullisesti valmisti. Koetustulet tehtiin -- ja savu ei mennyt

rahtuakaan ulos. Muurit olivat kerrassaan raiskatut. Rouva vaati

rahoja takaisin, uhkasipa antaa käräjiin haastonkin, mutta hankittuaan

tarkempia tietoja Markkasen olennosta, heitti hän kaikki vaatimukset ja

uhkaukset tuokseen.

Kasperi oli kaiken tuon johdosta varsin onneton. Hän kovasti katui,

kun ei tullut lähteneeksi kesällä muihin kaupunkeihin, kuten jo

oli aikonut. Nyt se oli vuodenajankin suhteen sopimatonta, sillä

Mikonpäivä oli kynnyksellä ja muuraustyöt siis arvatenkin jo kaikkialla

loppupuolella. Täytyi jäädä talveksi kaupunkiin ja varustautua tekemään

töitä mitä tahansa.

Kävi Kasperi kuitenkin monen mestarin puheilla, mutta minkäänlaatuista

oppipaikkaa ei onnistunut saamaan. Milloin oli ikää liian

paljon, milloin kasvojen muoto herätti mestareissa epäilystä ja

vastenmielisyyttä, milloin taas oli joku muu syy.

Noina vastuksien aikoina sitte heräsi eleille vanha himo väkeväin

aineiden perään, ja eräänä pyrypäivänä löysi Kasperi itsensä kapakasta.

Hän istui ja joi Markkasen kanssa, joka yhäti vielä oli hänen

asuintoverinsa.

Himo teki pian Kasperin orjakseen -- hän ei enää voinut päiväksikään

irtaantua juomisesta. Ansiot, vanhat säästöt, kaikki hupenivat

viinapikariin, ja rahojen loputtua tuli vaatteiden vuoro. Nekin

vaihdettiin rääsyiksi, ja pian oli Kasperi muuttunut täydelliseksi

katujätkäksi, joka teki päivän nälässä työtä, voidakseen istua illalla

jonkun hetken kapakassa.

Joulun välipäivinä oli kaikki keinot loppuneet, oli työnintokin

loppunut, sillä kurja elämä oli lyhyessä ajassa veltostuttanut

jäntereet ja poistanut kaiken työhalun.

Erään kerran tuli Markkanen vasta aamulla kotiin. Sillä oli povessa

hyvä hopeakello ja trikootakki. Viimemainitun heitti hän Kasperin

syliin ja virkkoi:

-- Joudu torille muuttamaan rahaksi tuo... tässä alkaa herrain elämä.

_Leenan Kasperi._

-- Mitä, helkkarissa? Mistä sinä...?

-- Kysy mutkalta, kyllä väärä vastaa... joudu vaan torille, kyllä

maalaiset sen ostavat. Minä lähden tätä kelloa sulattamaan.

Kohmeloinen Kasperi puki rääsyt ylleen, kiiruhtihe torille ja alkoi

hieromaan takin kauppaa maalaisien kanssa. Olisi päässyt pian

kaupattavastaan eroon, mutta vaati korkeita hintoja ja kulki siten

torilla toisen luo. Sillä välin jo päivä alkoi sarastamaan. Vihdoin

oli kaupat syntymäisillään erään hyvinvoivan näköisen isännän kanssa.

Mutta rahoja lukeissa sekaantui eräs kaupungin matami kaupantekijäin

asioihin, virkkoen:

-- Tuo on varmaan varastettu takki... on niin varkaan näköinen tuo

kaupitsija. Poliisi, hoi!

Muutaman sylen päässä asteleva poliisi ohjasi pian askeleensa ääntä

kohden, ja päästyään huomioon kysyi hän Kasperilta tuikeasti:

-- Onko se omasi?

-- Ei... ei ole.

-- Kenen se on?

-- En tiedä... minä sain sen...

-- Keneltä?

Kasperi tunsi jo, miten luja käsi tarttui häntä kaulukseen.

-- Markkaselta.

-- Ahaa, veitikka... kyllä se Markkanen tunnetaan. Käyppä minun mukaani

nyt heti.

Kuljettiin suoraa päätä tyrmään, ja siellä oli Kasperilla aikaa selitä

kohmelosta, miettiä takin alkuperää, sekä tehdä muitakin havainnoita

elämän suhteen, joka oli kiertynyt surkean kurjaksi.

Takista pidettiin sitte jupakkaa oikeuden edessäkin, jonne

poliisin saattamana tyrmästä astuttiin. Kun kaikki seikat olivat

tutkitut ja pohditut moneen kertaan, luettiin tuomio. Markkanen,

joka kovissa raudoissa käytettiin oikeuden edessä, tuomittiin

toiskertaisesta murtovarkaudesta vesikoppiin ja sitte kahdeksi

vuodeksi kuritushuoneesen. Kasperi, joka puolustautui kehnosti,

kastui hänkin jutussa koko lailla. Varkauteen osallisena tuomittiin

hän rahasakkoihin, jotka sakot varojen puutteessa voitiin vaihtaa

kahdeksanpäiväiseen oleskeluun vesikopissa.

Eihän se kipeä, mutta se häpeä! Nuo kahdeksan päivää eivät mitään

merkinneet ruumiin kärsimysten suhteen, sillä Kasperilla oli luonto

ja lihakset, jotka olivat kovempiinkin tottuneet, mutta se häpeä, se

tuntui olevan poltinraudalla otsaan merkitty. Kun vesikopista tuli

kaupungin kadulle, niin omituisen arka oli mieli ja omituisen vauhka

tunne risteili sydämmessä. Silmät pelkäsivät katsoa ihmisiä, sydän

pamppaili kiivaasti, kun vaan vilahdukseltakin näki poliisin virkatakin.

Kosketus takinkaulukseen tuntui niskaluissa vieläkin tuoreena.

Nälän pakoittamana oli Kasperin jälleen ryhtyminen työhön, uusi

kortteeri oli myöskin etsittävä, sillä oikeusjutun johdosta ei

entinen emäntä enää myöntänyt huoneessaan yösijaa. Kapakassa käyntien

suhteen teki Kasperi lujan päätöksen, ja näyttikin hänellä olevan

voimaa pitää päätöksensä, koskapahan jo monet illat istui kotona,

miettien tapahtuneita asioita, jopa tapahtumattomiakin. Erään kerran

illallista syödessä kiintyi hänen huomionsa käärepaperiin, joka oli

voin ympärillä. Paperi oli vanha sanomalehti. Kasperin silmät osuivat

erääsen kohtaan, jossa seisoi:

-- Rohkea varas. Yöllä t. k:n 28 p:ää vastaan murtautui varas

posteljooni X:n makuukamarin viereiseen huoneesen, vieden saaliikseen

useampia vaatekappaleita ja hopeakellon. Valpas poliisimme pääsi

varkaan perille heti seuraavana päivänä. Eräs Markkanen niminen

mies, joka on lyhyemmän ajan oleskellut kaupungissa, muurarintyötä

harjoittaen elinkeinonaan, joutui satimeen varastettuja tavaroita

kaupistellessaan. Samoin vangittiin kauppatorilla eräs "Leenan

Kasperi", joka niinikään yritti rahaksi muuttaa varastettua

vaatekappaletta. Luullaan että mainittu Leenan Kasperi, joka näyttää

olevan oikein ehoisa rosvonalku, on ollut Markkasen apulaisena ja

kätyrinä. Molemmat istuvat nyt tyrmässä, odottamassa tekojensa

seurauksia.

* * * * *

Veitsi putosi Kasperin kädestä ja suupala työntyi kurkusta ylös, kun

oli lukenut uutisen loppuun. Tuolta kannalta ei hän tullut koskaan

ajatelleeksi asiaa; ei vahingossakaan muistanut, että viranomaisten on

tapana sanomalehtiin painattaa pahantekijäin nimet ja siten tehdä ne

kuuluisiksi kautta maan.

Sanomalehti oli hänen onnensa kuolinisku. Siinä seisoi hänen nimensä

varkausjuttuun kietoutuneena... ja häntä mainittiin rosvonaluksi. Tuota

sanomalehteä luetaan joka päivä kartanon kyökissä. Sohvi ja ne kaikki

muut ovat jo aikoja sitte tuon pätkän lukeneet, ovat aikoja sitte

tienneet, että hän on ollut varkaan apulaisena, että hänet on torilla

vangittu ja viety tyrmään.

Voi suuri Jumala sentään! Hänen papinkirjansa oli pilattu, hän ei ikinä

enää voi saada mitään oppipaikkaa. Hän oli mennyttä, kokonaan mennyttä

miestä.

Ja kenen syy tuohon kaikkeen? Hänen itsensä. Kun rupesi kapakassa

käymään ja viinapikareja kallistelemaan. Joi rahansa viimeiseen

penniin, joi vaatteetkin yltään ja sitten nälissään ja viluissaan meni

varastettua takkia torille kauppaamaan. Kun olisi pysynyt raittiina ja

siivona, ei moista olisi tapahtunut, ei ikinä. Mutta roistolle hankkii

piru kumppaniksi toisen roiston. Viina veti hänet Markkasen ystäväksi

ja ystävyys johti tyrmään.

Eihän niistä muista maailman ihmisistä niin suurta lukua olisi ollut,

mutta Sohvi, sen silmät olisivat saaneet säästyä moista uutista

lukemasta. Hän oli luvannut tytölle, että eläisi vakavasti ja nyt

Herran nimessä...

Kun Kasperi tarkemmin ajatteli millaisilla tunteilla Sohvi uutista

luki, niin ihan ohimoja poltti ja korvissa alkoi kummallinen surina

kuulumaan. Koko yönä ei tullut unta silmään; kaikenlaisia kamalia

kuvia pyöri aatoksissa. Seuraavana päivänä ja seuraava yö ei ollut

hituistakaan parempi eikä rauhallisempi. Sydän riehui katkeruutta ja

katumusta, jonkinlainen mielen häiriö rupesi anastamaan valtaa koko

henkisen olennon yli. Kesken syvintä unta tuli äkkinäisiä, ankaria

säikähdyksiä, usein sydänpäivälläkin ruumis äkkiä sätkähti, niinkuin

olisi joku näkymätön voima antanut sille ankaran iskun. Työhalu katosi,

kasvot muuttuivat laihoiksi, koko olento rupesi kuihtumaan.

Tuommoista surkeata tilaa kesti kesään saakka. Sitte Kasperi äkkiä

teki rohkean päätöksen... hän päätti mennä tapaamaan Sohvia! Tunsi hän

tiellä astellessaan selvästi, että veri kierti suonissa tavallista

nopeammin pelkästä pelosta, miten uskaltaa katsoa Sohvia silmiin, tunsi

hän jo hyvin, miten leveä juopa oli heidän välillään, mutta sitteki hän

astui ja riensi. Häiriötilassa oli lemmentunne Sohvia kohtaan muuttunut

rajuksi intohimoksi, ja kaikki terve järki oli väistynyt aivoista.

Lankeemuksen tila kyllä raateli ja piinasi mieltä, mutta ajatuksiin ei

tullut huomiota, että ensin olisi tarvinnut kohota kurjasta tilastaan

ylös, ennenkun sopi näyttäytyä tytön edessä.

Kasperi astui ja riensi. Hän sovitti matkansa siten, että saapui

lehtokujalle sydänyön tienoissa. Vapisten koko ruumiissaan asteli

hän kulmakamaria kohden, jossa tiesi Sohvin makaavan. Löi hiljaa

ikkunanlasiin, odotti pari silmänräpäystä, ja löi sitten toisen kerran

hieman kovemmin. Kului minuutti tai pari, niin jo uudinta työnnettiin

syrjään ja Sohvin kukoistavat kasvot ilmaantuivat ikkunaan. Kasperi

viittasi kädellään... ja häntä ymmärrettiin. Uudin työnnettiin jälleen

paikalleen, hetkisen kuluttua avautui kyökin ovi ja Sohvi seisoi

rappusilla.

-- Jumala nimessä! Sinäkö se olet, Kasperi?

Sohvi oli kovin hämmästynyt eikä hän astunut askeltakaan edemmäksi.

Kasperilla ei myöskään ollut rohkeutta mennä antamaan kättä, hän jäi

seisomaan parin sylen päähän rappusista.

-- Minä se olen, älä suutu, hyvä Sohvi, vaikka...

-- En minä suutu, mutta en minä ymmärrä, mitä varten enää tänne tulit.

-- Näetkö, hyvä Sohvi, minä ajattelin, että jos sinä vielä antaisit

minulle anteeksi. Minä olen kuullut, että jossakin kaukana merien

takana on maa, jonne paljo kovan onnen sortamia ihmisiä muuttaa.

Alottavat siellä uutta elämää ja... minäkin ajattelin, jos sinä...

-- Poika raukka, minä säälin sinua, mutta minkäänlaisissa tekemisissä

en enää tahdo olla kanssasi. Et aavistakaan, miten paljo minä sain

kärsiä, kun sanomalehdissä tuli niin kauniita viestejä sinusta.

-- Hyvä Sohvi, sen asian laita oli vähän näin ja noin.

Ja Kasperi kertoi lyhyesti koko varkausjutun. Kysyi sitte:

-- Epäiletkö että valehtelen?

-- En suinkaan epäile, mutta kun mies elää siististi, ei hän

milloinkaan sekaannu semmoisiin juttuihin. Rupesit juomaan ja

rentustelemaan. Tuo pukusikin jo puhuu kyllin selvää kieltä. Olet nuori

mies ja kehtaatkin käydä tuommoisissa rääsyissä.

Kasperin laihat kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Kurjaa vaatetustaan

ei hän tullut lainkaan ajatelleeksi matkalle lähteissä, ja nyt hän

häpesi että oli vaipua maahan.

-- Unhoita minut ja...

-- Sekö viimeinen sanasi?

-- Ja paranna elämäsi.

Sohvin sievä vartalo katosi kyökin rappusilta. Kasperi seisoi kuin

kivettynyt pari silmänräpäystä paikallaan. Lähti sitten hiljaisin

askelin käymään lehtokujaa alas. Kasarmin polun haarassa hän seisahti

ja mietti josko mennä äitiä ja Mikkoa katsomaan.

-- Mitäpä niissä katsomista... pysyvät ne selkäsaunat muutenkin

tuoreessa muistissa.

Ja Kasperi astui takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Kaupunkiin

saavuttuaan luki hän pienet rahavaransa, ja rahojen kanssa astui hän

joutuin kapakkaan, lievittämään sydänkipujaan.