I.

Kasperi taas parkui niin surkeasti. Kimakka ääni ihan vihloi Leenan

korvia, kun liekutti kehtoa ja rämisteli avaimella läkkikannun laitaan.

Löi niin tiheään ja rajusti, kuin jos olisi tahtonut tehdä murskaa sekä

läkkikannusta että avaimesta. Lyödessään aina väliin katsoi kehtoon,

jossa Kasperi parkui -- ja silloin kasvoilleen ilmaantui katkera hymy

ja ruumis ikäänkuin vavahti sisällisen tuskan ahdistamana.

-- Tuu, tuu, Kasperi... tuu, tuu..

Porsas, joka tähän saakka oli pahnoilla nukkunut siivosti, heräsi

meluun ja alkoi sekin vinkua, tönkiä ja röhistä. Kaatoi kumoon ruuhensa

ja tavoitteli särkeä puolapuita kanallakin puoleiselta sivulta. Häkissä

jo kukko seuralaisineen veti makeinta ilta-unta, vähääkään huolimatta

surkeasta hälinästä, jota huoneessa pidettiin.

-- Tuu, tuu, Kasperi... tuu, tuu.

Avaimen lyönnit läkkikannun laitaan rupesivat harvenemaan ja käymään

ponnettomaksi. Käsi ikäänkuin tenhottomuudesta vähensi vauhtia ja

voimaa, vähensi sitä yhä enemmän ja enemmän, kunnes Leena seisoi

liikkumatonna paikallaan, silmät tuijottivat kehtoon, mutta kasvoille.

ei enää ilmaantunut katkeraa hymyä eikä korviinkaan enään kuulunut

Kasperin kimakka parku. Oma elämä rupesi vierimään silmäin ohitse

pieninä pikakuvina ja aatokset niin takertuivat noihin kuviin, että

hetkeksi unhottui Kasperi, porsas ja koko nykyinen olo. Ensimmäinen

kuva hänet näytti nuorena, kevytjalkaisena palvelustyttönä. Kartanon

komeat olot häntä silloin ympäröivät; ei ollut huolta, ei surua,

ei puutetta. Kun suuriin kuvastimiin heitti pikaisen silmäyksen,

niin hymyilevä, eloa uhkuva neito siellä silmään näkyi. Posket

punoittivat, hipiä oli hienoa, vartalon paino ei milloinkaan tuntunut

liian raskaalta... Toinen kuva oli jo tummempi. Hän hairahtui ja

häpeän tila alkoi varmoin askelin tulla näkyviin. Siitä seurasi

kyyneliä, kalpeutta, palveluskumppanien ivaa ja lopuksi seurasi

siitä palveluspaikan menettäminen... Kolmannessa kuvassa esiintyi

toissilmäinen Mikko. Kartanon entinen hieno sisäpiika otti Mikolta

nikkelisormuksen kihloiksi, meni hänen kanssaan kuulutuksiin ja vihille.

Ja sitte syntyi Kasperi!

Neljäs kuva esitti pieni-ikkunaista huonetta, jossa asui muonarenki

Mikko, hänen vaimonsa Leena, Kasperi, porsas, kukko ja kuusi kanaa.

Perheonnea ei ollut rahtuakaan: Kasperin vuoksi oli Leenan koti

tavallaan helvetin esikartano. Se myrkytti koko elämän, sillä Mikko

vihasi Kasperia eikä sitä päivää valjennut, jolloin ei Leenan hairahdus

ja onneton lapsirukka olleet miehen hampaissa. Leena kärsi aikansa,

kunnes luonto lopulta ikäänkuin kivettyi eikä enää tuntenut kipua

myrkkyhisimmistäkään sanoista, joita ilkeäluontoinen Mikko alituiseen

viskeli. Toisinaan toki tunteet olivat hellemmät; silloin veri kuumeni

vasten tahtoa ja silloin teki mieli työntää veitsi tai joku muu terävä

ase Mikon leukojen lävitse, jotta olisivat ainiaaksi tauonneet --

-- Tuu, tuu, Kasperi.. tuu, tuu, mun onneton lapseni.

Kartanon ruokakello samassa rupesi soimaan ja kylmä väre souti Leenan

ruumiin lävitse. Hän jälleen ryhtyi lyömään avaimella läkkikannun

laitaan, siten tyynnyttääkseen parkuvaa Kasperia. Äskeiset kuvat vielä

pyörivät mielessä. Sydän oli kumman herkkä, kyynel pyrki silmään ja

ruumis vavahteli ehtimiseen.

-- Jos hyvä Jumala olisi niin armollinen ja ottaisi luokseen Kasperin...

Ovi aukeni ja Mikko astui sisään. Hän potkasi kehtoa ja ärähti:

-- Ei pentua tarvitse niin ahkeraan vaalia.

-- No kun itkee, niin surkeasti... eikä tyynny millään.

-- Anna itkeä... ei se ole kuin terveellistä.

-- Et sinä ennen naimistamme noin puhunut. Lupasit pitää kuin oman

lapsesi..

-- Lupasit, hm, kylläpä sinulla olisi herkkä mieli, kun moisia

lupauksia uskoit. Penikka, etkö tuki suutasi?

Mikko toisen kerran potkasi kehtoa, jotta se oli vähällä kumoon

pyllähtää. Kasperi säikähti ja lakkasi itkemästä kuin naulattu. Mutta

Leena seisoi yhä kehdon vieressä, kädessään läkkikannu ja suuri,

ruostunut avain.

-- Seisot siinä penikkasi vieressä kuin pataässä... toisit edes

illallista pöytään.

Moiseen kohteluun oli Leena jo tottunut, ja sanaakaan sanomatta rupesi

hän nostelemaan ruokia pöydälle. Toi siihen perunia, silakkaa, puuroa

ja kuorittua maitoa. Meni sitte antamaan rintaa Kasperille, joka jo

vallan oli tyyntynyt.

-- Nassu on nälässä... nuoleskelet sitä kakaraasi niin ahkeraan, ettet

jouda edes elukoita ruokkimaan...

Mikko muljautti silmäänsä niin äkäisesti, että Leenan täytyi

ehdottomasti nousta ylös laittamaan porsaalle ruokaa ja heittää

Kasperin vaaliminen tuokseen. Itkemäänhän se taas rupesi, mutta Mikon

tähden ei siitä auttanut huolia tällä erällä enempää kuin muulloinkaan.

Olisi pian saanut potkuja ja lyöntejä, kuten usein ennenkin, kun oli

Mikon nähden yrittänyt hoivaamaan Kasperia, onnetonta raukkaa.

-- Jos luoja olisi niin hyvä ja armollinen, että ottaisi luokseen

lapsiraukan.

Mutta hyvä luoja ei ottanut Kasperia luokseen, vaikka Leena sitä

toivomalla toivoi. Kasarmissa muiden lapset usein sairastelivat, ja

kävipä siellä tuonikin silloin tällöin vieraana, mutta Kasperi oli aina

yhtä terve, yhtä sisukas parkumaan. Ei nälässä kituminen eikä hoidon

puutekaan voineet nykertää häntä sairaaksi. Hän oli kuin sitkeähenkinen

mato, joka elää miten kovissa pihdeissä tahansa.

* * * * *

Uuden asukkaan ilmaannuttua kehtoon, sai Kasperi maata pärekopassa,

kanahäkin lähellä. Hän jo silloin yritteli kävelemään, vaikka työlästä

se oli, sillä sääret olivat kovin väärät ja kaikkeen liikkeeseen

epämukavat. Aikaa voittaen ne kuitenkin suoriutuivat, mutta silmäin

laita oli surkeampi. Ne olivat rumasti kierot ja pysyivät semmoisina

ijän päivän. Mikko oli potkuillaan ne semmoisiksi tehnyt. Oli kerran

survaissut kehdon kumoon ja siitä päivästä asti oli Leena huomannut

pojan silmissä jotakin vikaa, joka vika ajan vieriessä rupesi näkymään

yhä rumemmin. Raukka oli säikähtänyt silmänsä kieroksi.

Kasperi kasvoi suuremmaksi, älykkäämmäksi, mutta eivätpä päivät siltä

parantuneet, päinvastoin kurjuus eneni ijän mukana. Ravintokin oli

sitä ja tätä, enimmäkseen pilaantuneita tähteitä, jotka eivät muille

kelvanneet. Mikolla olikin tapana tuumia ruoan loppujen suhteen, "että

jollei sika syö, kyllähän Kasperi syö".

Kehtoon ilmaantui aina uusia asukkaita, joiden kanssa oli täysi peli.

Jos niistä joku itki tai loukkasi itsensä, sai Kasperi syyn ja lyönnit.

Jos niiltä mikä astia särkyi, tai jos tekivät minkä vahingon tahansa,

aina tuli Kasperi raukan selkänahka kysymykseen. Armoa ei käytetty

milloinkaan. Leenakin oli vähitellen tottunut Kasperissa näkemään

kaiken sen, mitä hänen älynsä mukaan pahuudella ymmärrettiin, ja lyödä

ja suomia Kasperia; oli siis luonnollisin asia maailmassa.

Tuommoisen kasvatuksen kautta kertyi poikaan äärettömän kova sisu.

Ankarinkaan suomiminen ei enää ottanut kyyneleitä hänen silmistään.

Mikon lyödessä hän vaan puri hammastaan, ja kun onnistui pääsemään

käsistä karkuun, niin kirouksia ja haukkumasanoja lasketteli suun

täydeltä. Äidin lyönnit ne sentään kipeämmin koskivat mieleen, mutta

kyyneleitä eivät nekään enää voineet heristää, ei ainakaan muiden

nähden. Milloin Kasperi ei voinut itkuaan tukkia, meni hän nurkan

taakse tai jonnekin munalle, jossa ei kukaan häntä nähnyt. Siellä

hän sitte alaa itki katkeria kyyneleitä ja siellä hän kostoa vannoi

Mikolle, äidille ja kaikille vihamiehilleen.

Erinomainen himo kaikkien väkevien ja karvaiden perään heräsi hänessä

ihmeteltävän aikaisin. Tärpätille; hokmannille ja kaikille muille

sentapaisille aineille oli hän oikein ahvattu. Jos kaappi milloin

unhotettiin lukita, saatiin olla varmat että Kasperi oli niellyt

rohtopullot tyhjiksi. Kovinkaan kuritus ei siinä suhteessa voinut

vaikuttaa häneen. Yhtä ankara oli himo tupakin perään. Kasperi puri,

poltti ja piti huulessaankin, jos vaan keitä sai tupakoita. Eräs

mällijuttu tuli varsin kuuluisaksi ja sille naurettiin kartanossakin.

Mikko loikoi nimittäin eräänä pyhäpäivänä sängyssään ja siinä

loikoessaan näki, miten Kasperi varkain pisti ikkunalta poskeensa

tuoreen mällin. Mikko karkasi sängystä suoraa päätä pojan korvahiuksiin

ja rupesi kaivamaan mälliä suusta ulos. Mutta sitäpä ei siellä

löytynytkään, jos vaikka miten tyystin tarkasti suun -- poika oli

hädissään niellyt mällin, koettaakseen siten välttää selkäsaunaa.

Kuluivat ne vuodet kurjuudessakin, ja Kasperi oli jo tullut

neljäntoista vuoden vanhaksi. Hän oli päättänyt ruveta suutarin

ammattilaiseksi, ja oppipaikka oli hänelle jo hankittu kirkonkylään,

jonne oli matkaa kasarmista runsas puoli penikulmaa. Pyhäinpäivän

maanantaina tuli lähteä. Erojaishetki hiukan värähytteli Kasperin

sisukasta luontoa. Kun piti lähteä vieraasen maailmaan kasarmista,

jossa jokaisen seinähirren oksakin oli tuttu, poluista, kannoista

ja kivistä puhumattakaan. Vaikka tosin siellä selkäänsäkin oli

saanut liiemmäksi, mutta kärsittyhän ne olivat, ei niitä kannattanut

enää muistella. Eivätkä ne, kumma kyllä luontoa yhtään kirvelleet.

Päinvastoin teki mieli pyytää isältä ja äidiltä anteeksi... mutta

kun yritti semmoisia sanoja lausumaan, niin aivan siltä tuntui, kuin

jos olisi äkkiä laskettu sulkupuu kurkkutorven eteen. Ja niin ne

anteeksipyynnöt jäivät tekemättä.

Uudet sukat ja puhtaan paidan antoi äiti lähteissä, antoipa kätensäkin

ja käski käyttäytymään siivosti ja tottelevaisesti sekä heittämään

kaikki pahat elkeet pois. Silloin Kasperin kova sydän suli ja viljavat

kyyneleet syöksivät silmistä poskille. Hän kätteli ja halaili nuoria

siskoja ja veljiään, lausui äidille änköttäen hyvästi ja astui sitte

ovesta porstuaan. Kasarmissa asui monta perhettä ja kaikkien luona kävi

Kasperi hyvästi heittämässä. Ystävällisen sanan ja hyvän kehoituksen

hän kaikilta sai... vanhat synnit näkyivät unhottuneen joka taholla.

Viimeksi meni hän siihen tupaan, jossa Sohvi asui. Tyttö oli Kasperin

ikäinen, hänen ainoa leikkitoverinsa ja siis semmoisena myöskin hänen

paras ystävänsä. Sohvin vanhemmat olivat myöskin Kasperin ystäviä ja

monta selkäsaunaa oli heidän välityksellään joko kokonaan vältetty tai

ainakin lievennetty puolta pehmeämmäksi.

-- Joko sinä nyt lähdet? kysyi Sohvi, hereten perkaamasta kaunaisia

ryyniä, joita oli pöydällä vadissa.

-- Jo, että ehdin ennen pimeän tuloa perille.

-- Onko ikävä lähteä?

-- On vähän, vastasi Kasperi, takin hihalla pyyhkien kosteita silmiään.

-- Tiedätkö, minäkin kohta menen kotoa pois.

-- Minne?

-- Kartanoon lapsenpiiaksi.

-- Vai niin... no hyvästi nyt, Sohvi.

-- Hyvästi, tulethan usein tänne katsomaan.

-- ... Jos sieltä vain pääsee.

Kasperi pyörähti ympäri ja lähti tökertynein askelin ovesta ulos.

Polkua astellessaan kuuli hän Sohvin äänen huutavan:

-- Kasperi, odota

-- No, mitä nyt?

Kasperi pysähtyi ja pian seisoi Sohvi hengästyneenä hänen edessään.

-- Katsos, minulla on tässä markka rahaa, jonka olen pitsin kutomisella

ansainnut. Minä säästin sen sinua varten... kas tuossa -- ja Sohvi

pudotti valkoisen markan Kasperin kouraan, -- jos mikä tarvis sattuu

näetsä, niin onhan hyvä, että on rahaa itsellä.

-- Onhan se hyvä.

-- Voi nyt hyvin. Eihän sinulla enää mitään hätää ole, kun olet jo

neljäntoista vanha.

-- Ja lukeakin osaan ensimmäiseen pääkappaleesen asti. Eihän pitäisi

oleman hätää.

Ja vallan uudeksi ihmiseksi tunsi Kasperi itsensä tietä astellessaan.

Jota kauemmaksi kasarmi jäi, sitä rohkeammaksi muuttui mieli. Hänestä

tulee suutari, oikein kunnon suutari, joka tekee lujaa työtä helppoon

hintaan. Ensimmäisen kenkäparin, jonka hän ominpäin tekee, lahjoittaa

Sohville -- ja niihin kenkiin tehdään sievät korot ja pannaan

kiiltonahkaa kärkiin!

Onnea lisäsi vielä valkoinen hopeamarkka, jonka äsken Sohvilta sai. Nyt

hänellä oli rahaakin, oli omaa rahaa kokonainen markka. -- Mutta minne

sen panisi, jottei pääsisi putoamaan. Kukkaroa ei ollut, ja liivin

taskuihin ei ollut luottamista, voisi sieltä hypähtää ja tipahtaa

tiehensä, ja sehän olisi surkea onnettomuus. Parasta lie jo ajoissa

tehdä sille varma säilytyspaikka.

Ja ensimmäiselle sopivalle kivelle, jonka silmät keksivät maantien

vieressä, istuutui Kasperi, heitti takin ja liivin pois yltään,

otti lakkinsa sisästä parsineulan ja lankaa, repi veitsellä liivin

selkämystän auki ja neuloi sinne hopeamarkkansa niin lujaan, ettei

ollut pelkoakaan sen hukkaantumisesta. Jatkoi sitten matkaansa rohkein

mielin ja saapui ennen hämärää perille, kuten oli kotoa lähteissä

aikonutkin.

Ei hänelle montaa sanaa puhuttu tervehtijäisiksi. -- Matami

laittoi syödä ja käski sitte menemään verstaasen, jotta tutustuisi

esimiehiinsä. Verstaassa kisälli ja kaksi oppipoikaa työskentelivät.

Mestari itse kikkaili suurta vuotaa pieniksi kappaleiksi. Hetkisen

kuluttua hän poistui, mutta poistuessaan loi Kasperiin silmälasiensa

takaa tarkan katseen ja virkkoi samalla:

-- Kaksi asiaa sinun etupäässä tulee huomata tässä uudessa ammatissa...

että olet ahkera ja aina tottelet ensimmäistä sanaa.

-- Kyllä minä...

-- Tuolla on tuoli sinua varten, käy sinne.

Mestarin poistuttua pani kisälli hänet pesemään ja ratkomaan muuatta

vanhaa saapasparia, ja kun työ oli tehty, sai hän lähteä noutamaan

olutta panimon myymälästä. Kisälli oli nimittäin kohmelossa ja riskaili

itseään oluella, kun ei tahtonut kiireitten töitten vuoksi vasituisesti

juomapäiviä viettää.

Helposti Kasperi oppi suutarin ammatin alkeet. Hän teki pikilankoja,

nauloja ja paikkaili vanhoja kenkiä semmoisella huolella ja

tarkkuudella, että pian sai mestarilta julkisen kiitoksen. Sitäpaitse

huomasi kisälli ja oppipojat että Kasperin silmät, vaikka olivatkin

kierot ja rumat, erinomaisen tarkkaan seurasivat kaikkia töitä, joita

verstaassa tehtiin, vaikka eivät vielä hänen alaansa kuuluneetkaan.

Tupakinpoltto ja kaikki muut elkeet jäivät pois, Kasperista tuli oikein

siisti miehen-alku. Hän luki ahkeraan katekismustaan ja opetteli

kirjoittamaan vanhemman oppipojan johdannolla. Kylänkäynti rajoittui

sekin mahdollisimman pieneen määrään, sillä outona ja kierosilmäisenä

sai hän usein seuroissa kuulla ivasanoja, jotka loukkasivat luontoa ja

veivät kaiken kyläilemisen halun pois.

Noin talvi kului työn nuherruksissa ja tuli kesä. Kasperin oli

määrä päästä juhannusaattona käymään kotona, ja mestari oli hänelle

ahkeruuden ja tarkkuuden palkinnoksi teettänyt uudet vaatteet uusien

saappaiden kera. Vaatteet riippuivat tuvan seinässä ja niiden kohdalla

lattialla oli sievät saappaat. Aika tuntui Kasperista loppumattoman

pitkältä, kun piti odotella kello yhteen saakka. Silloin vasta

annettaisiin hänelle vapaus kahdeksi päiväksi... ja annettaisi uudet

vaatteet ja saappaat! Toiset oppipojat olivat jo aamupäivällä päässeet

lähtemään, mutta Kasperi kun oli nuorin, oli hänellä joka kohdassa

ohuempi osa.

Kisälli oli juonut koko viikon ja kuorsaili nyt verstaan lattialla,

Kasperin työskennellessä paikkauksien kanssa. Vihdoin ehti kellon

viisari kahdentoista numeron kohdalle. Kasarmi, Sohvi ja kymmenet muut

seikat häiritsivät ajatusten rauhaa... mutta tuossa häiriössä oli niin

paljo suloisinta onnea, että hymy ilmaantui tuon tuostaki huulille.

Jo löi kello puolen tunnin lyönnin -- mutta samassa pöhnäinen

kisällikin heräsi. Hän kopeloi taskujaan ja käski Kasperin oluen

noutoon.

-- Kyllä menen.

-- No mihin hitoille se raha on joutunut?

Kisälli yhä kopeloi taskujaan, mutta ei löytänyt sieltä rahaa. Vihdoin

hän herkesi etsimässä ja rupesi tuikeasti katselemaan Kasperia. Virkkoi

sitte äkkiä:

-- Sinä olet varastanut minulta markan. Täällä ei ole ollut ketään

muita ja raha on pois... ja sinä näytätkin varkaalta jo kauas.

Kasperi tuli veripunaiseksi kasvoiltaan, joka seikka vaan vahvisti

kisällin epäluuloa.

-- Anna tänne se hyvällä, muuten...

-- Ei minulla ole kenenkään markkaa, sai Kasperi vihdoin änköttäen

vastanneeksi.

-- Valehtelit poika, ei syytön noin veripunaiseksi muutu... kyllä minä

pian panen sinut totta puhumaan. Annatko rahan vai...?

Kisälli irroitti vyöltään solkisen hihnan ja rupesi sillä huitelemaan

Kasperia. Tämä huutamaan, ja pian tuli mestari ja matami verstaasen.

Kisälli lakkasi lyömästä, mutta vakuutti röyhkeästi Kasperin

varastaneen häneltä markan.

-- Se ei ole totta, intti Kasperi... minä en...

-- On se totta. Tulit äsken punaiseksi kuin veri, vaikka nyt olet jo

ehtinyt talttaa.

Ja kisälli rupesi syynäämään Kasperin lakkareja, joista ei kuitenkaan

mitään löytynyt. Siinä syynätessä osuivat kisällin kädet koskemaan

Kasperin liivin selkämystään, ja silloin ilon kiljahdus kuului

verstaassa.

-- Mikä kova tämä täällä on, häh?

-- Se on minun oma rahani...!

Kisälli repäsi liivin selkämystän halki, aikoen noin vaan pitemmittä

mutkitta anastaa rahan, mutta silloin Kasperin kova sisu kuohahti

reunojensa yli.

-- Kuuletko roisto, että se on minun oma rahani, jonka...

Ja samassa pöhnäinen kisälli makasi pitkänään verstaan lattialla.

Petoeläimen notkeudella oli Kasperi syöksynyt hänen kimppuunsa ja

osaksi ruumiin väkevyydellä paiskannut hänet allensa. Kuuma ottelu

siinä syntyi. Mestari meni kisällin puolelle, mutta kaksinkaan eivät he

Kasperia voittaneet.

Tämä luikerteli kuin mato irti heidän käsistään, kynsi ja puri heitä

kasvoihin ja käsiin, ja lopuksi sieppasi pitkän naskalin työpöydältä,

uhaten pistää silmät puhki jokaiselta, joka uskalti tulla häntä

lähelle. Kun mestari näki ettei kovuus auttanut, virkkoi hän:

-- Jo riittää... minä otan vahingokseni sen markan ja sinä Kasperi

lähdet minun huoneestani ihan tällä silmänräpäyksellä. So, pian...

-- Kyllä mennään.

Kasperi haki takkinsa ja lakkinsa ja syöksyi suin päin ovesta ulos.

Ajatukset niin hurjasti kuohuivat, maailma pyöri viitenä silmissä.

Ikäänkuin tenhottomuudesta askeleet ohjaantuivat kasarmia kohden,

vaikka ajatukset eivät mitenkään olleet tolkullaan. Ne kuohuivat ja

riehuivat niin hurjasti, niin kiivaasti...

Vähitellen sitten surkea todellisuus rupesi paljastumaan silmäin eteen.

Joka askeleella, jonka astui kasarmia kohden, tuo surkeus yhä suureni,

kunnes sillä ei enää ollut lainkaan rajoja. Se rusenti mieltä ja painoi

askeleita niin kovasti, että täytyi hetkiseksi keskeyttää käynti.

Maantien vieressä oli vielä sama kivi, jonka päällä oli syksyllä

istunut ja istuessaan liivin selkämystään hopeamarkan neulonut. Samalla

kivellä istui Kasperi nytkin, otti liivin käteensä, neuloi kahtia

revityn selkämystän jälleen kiinni, antoipa neulan kiertää pariin

kertaan markankin ympäri, ettei ainoa rikkaus pääsisi hukkaantumaan.

Katseli siinä kivellä sitte Juhanin aikuista sinistä taivasta, ja

yhtäkkiä rinta täyttyi sanomattoman katkeralla surulla. Sydän rupesi

hytkähtelemään, ruumis värähtelemään ja kuuma kyynelvirta syöksähti

silmistä poskille. Tuntui ettei niin kovaa surua vielä milloinkaan

ennen ollut tarvinnut maistaa. Ne muinaiset murheet olivat tämän

rinnalla kuin lasten leikkiä konsanaankin.