Kartanon herra oli myynyt metsää useamman tuhannen markan edestä ja
lukinnut rahat kirjoituspöytänsä laatikkoon. Metsänostajille sitten
pidettiin pienet kekkerit, joten vasa puoliyön tienoissa käytiin
nukkumaan. Syysyö oli pilkkopimeä. Tuuli ärjyi voimakkaasti, metsä
kohisi, järven laineet löivät korkeina kuohupäinä rantakallioita
vastaan.
Lehtokujan mutkassa kuiskaili kaksi miestä, odotellen tulien sammumista
kartanossa. Toinen mies oli Markkanen, toinen oli Leenan Kasperi.
-- Jo nyt on aika, virkkoi viimemainittu, kiristäen vyöhihnaansa
lujemmalle... tulet ovat jo pari tuntia olleet sammuksissa.
-- No mennään sitte.
Miehet menivät suoraan lasikuistia kohden, pujottautuivat pensaiden
läpi konttoorihuoneen ikkunan taakse. Kuului vaan heikkoja risahduksia,
kun kaksi vahvaa lasia painettiin tervatulla kankaalla rikki. Sitte
tuiki pieni saha katkasi pystysuorassa olevan välipuun poikki kahdesta
kohden.
-- Nyt tämä kohta on hyvässä reilassa.
Kasperi ryömi ensin itse konttoorihuoneesen ja auttoi sitten
Markkasenkin sinne. Tällä oli useammanlaatuisia tiirikoita, joilla
koetettiin avata kirjoituspöydän laatikkoa. Kasperi veti vähä väliin
tikulla tulta, vaikka hän muutenkin oli perin tuttu huoneessa. Oli
ollut kartanossa päiväläisenä ja saanut useat kerrat laatikosta rahoja.
Viimein eräs tiirikka sopi ja laatikon lukko napsahti auki. Kasperi
veti tulitikulla valkiata.
-- Hyi piru, miten paljo kruunun mynttiä.
-- Ihan kokonainen aarre. Minä olin oikeassa, kun arvelin, että
metsänhinta vielä on kotona.
Kasperi tyhjensi taskuistaan mitättömät paperinlaput lattialle ja
sulloi laatikosta setelejä sijaan. Kun kaikki oli tyhjennetty,
ryömittiin jälleen ikkunasta pois ja hyvää hyppyä sitte mentiin
lehtokujaa alas. Kasperi, joka tunsi tarkoin seudut, johti kulkua
poikki niittyjen, metsien ja peltojen. Hiki virtasi kovasti kasvoilla
ja väliin oltiin puolittain tukehtua, mutta jalat olivat ponnekkaat,
vahvat. Eikä mielikään ollut pelokas tai alakuloinen. Koko temppu oli
käynyt niin hiton sievästi ja sukkelasti. Ei mitään vaikeuksia eikä
odottamattomuuksia, vaan kaikki oli mennyt laskujen mukaan.
Oli vielä pimeä, kun Kasperi ja Markkanen saapuivat rautatien asemalle.
He ostivat piletit ja astuivat yöjunaan, joka tulla huristi lyhyen
hetken päästä asemalle. Ajoivat sitte eräälle suurelle keskusasemalle
ja odottivat siinä, kunnes tuli juna, jolla pääsivät laukkaamaan
muuatta sisämaan kaupunkia kohden.
Alkoi sitte herraselämä. Päivät myötänään asusteltiin kapakoissa,
kaikki himot tyydytettiin, kaikki hyvät nautittiin. Kyllähän Kasperilla
oli vahva aie seilata Amerikaan, mutta nautinnoiltaan ei joutunut
aietta toteuttamaan. Markkanen sitä paitse lupasi yhtyä matkaan, mutta
se tahtoi vielä viimeisen kerran pitää oikein kuohuvaa iloa Suomen
niemellä, ja siten jäi lähtö aina tuota tuonnemmaksi.
Sanomalehtiin ehti jo tieto varkaudesta. Kun Kasperi ja Markkanen istui
eräänä aamuna kapakassa, rupesi joku vieras lukemaan seuraavaa uutista
kaupungin sanomalehdestä:
-- _Suuri varkaus_. Viime viikolla varastettiin -- -- -- kartanosta
toistakymmentä tuhatta markkaa. Varas on eräs "Leenan Kasperi", kuten
varkauspaikalle pudonnut vanha nimismiehen passi osoittaa. Apulaisena
hänellä luultavasti on ollut eräs entinen kuritushuonelainen, Markkanen
nimeltä, sillä pihan hietikossa näkyi kahden mieshenkilön jäljet,
ja mainitut varkaat ovat ainakin jo kerran ennen olleet yhdessä
komplotissa. Leenan Kasperi on lyhytkasvuinen ja kierosilmäinen,
Markkanen taasen pitkä, käytökseltään ja olennoltaan oikein
herrasmiehen tapainen. Poliisi on ryhtynyt ponteviin toimiin --
Kasperille ja Markkaselle tuli kovin vilu olla kapakassa. He joivat
lasinsa tyhjiksi ja korjasivat luunsa salavihkaa ulos. Juutalaisen
luo sitten menivät ja Kasperille valittiin vaatteet, jotka venyttivät
häntä pitemmän näköiseksi. Siniset silmälasit vielä hankittiin, jotta
pahin tuntomerkki peittyi näkymättömiin. Markkanen ei ollut moneen
aikaan ajellut partaansa, joten hän oli ulkomuodoltaan muuttunut niin
perin pohjin, ettei tuttavat työmiehetkään, joita hänellä oli joka
maanlaidalla, vastaan tullessa osanneet häntä tuntea. Komea puku vielä
lisäksi eksytti täydellisesti katsojan silmät.
Junassa sitte ajettiin erääsen maamme suurimpaan rantakaupunkiin, ja
siellä taas alkoi entinen herrakas elämä. Amerikan matka sai siirtyä
yhä tuonnemmaksi, sillä Kasperiakin alkoi moinen komea elämä lumota
siihen määrään, ettei enää muuta ajatellutkaan kuin nautintoja ja
himojen tyydyttämistä. Usein hänen täytyi purra hammasta, pidättääkseen
naurun, joka väkisinkin pyrki tulemaan, kun ihmiset häntä nimittelivät
herraksi ja kohtelivat arvokkaasti kuin mitäkin kunnian kukkoa.
Rantakaupunkin syrjässä oli kapakka, johon Kasperi ja Markkanen
erittäin mieltyivät. Siellä he vakituisesti viettivät päivänsä
umpeen. Joskus ikäänkuin huvikkeeksi ja muutteelliseksi kävivät
tosissa kapakoissa ja palasivat taas syrjäkadun kapakkaan niinkuin
oinaan kotiinsa. Eräs puolivillainen herrasmies kävi myöskin ahkeraan
samassa kapakassa ja joko sattumalta tai muuten, sovitti hän aina
itsensä Kasperin ja Markkasen lähelle. Lueskeli sanomalehteä ja nautti
viiniä, mutta niin niukasti, että lasillinen kesti tuntikauden. Muissa
kapakoissakin kyläillessä ilmaantui herrasmies aina samaan huoneesen,
lukemaan sanomalehteä ja pisaroittain nauttimaan viiniä. Kerran,
Markkasen ollessa puhvetin puolella juomatilauksia toimimassa, läheni
herrasmies Kasperia ja kysyi:
-- Mistä kaukaa ollaan?
-- Oulust... Oulust... Oulust ollaan kotoisin ja Turkin maalle mennään,
vastasi Kasperi, joka jo oli kunnon humalassa.
Enempiä ei herrasmies sillä kertaa kysellyt, mutta seuraavana iltana
puuttui hän syrjäkadun kapakassa pitempiin puheisin Kasperin kanssa.
Markkanen sattui taasen olemaan muissa huoneissa.
-- Näettekö silmälaseillanne hyvin? kysyi herrasmies.
-- Näen, vastasi Kasperi, mitään hoksaamatta.
-- Minulla on myöskin heikot silmät... näytättekö lasejanne, jos sen
lajiset sopisivat minullekin.
-- Kyllä.
Kasperi antoi silmälasinsa herralle, tämä asetti ne nenälleen ja
tarkasti niiden takaa tyystin Kasperia.
-- Hyvät on, minäkin näen niillä erinomaisen tarkasti. Juotteko lasin
viiniä?
-- Kyllä.
Herra pistäysi puhvetin puolelle, mutta viinilaseja tilatessa kuiskutti
hän jotakin ravintolan isännän korvaan. Palasi sitte lasien kera
Kasperin tykö ja kilahutteli hänen kanssaan. Markkanen tuli hänkin
samaan huoneesen.
-- Tämä herra koetteli minun lasejani... hänellä on huonot silmät.
Kasperi loruili kuten humalainen ainakin.
Noin neljännestunnin lienevät siinä istuneet, kun jo ilmaantui kolme
poliisia ovelle. Herrasmies nousi äkkiä ylös ja tarttui Kasperia
kaulukseen, ja kolme poliisia ryntäsi Markkasen kimppuun. Mutta tämäpä
ei antanutkaan itseään kiinni. Revolverin veti käsille, laukasi
kahdeksan laukausta ja ruudin savun seassa syöksi ikkunasta ulos
pimeälle kadulle -- ja sinne katosi.
Kasperi ei yrittänytkään tekemään vastarintaa, Hän sovinnolla seurasi
poliisia vankilaan ja siellä hän lyötiin koviin rautoihin. Sitte häntä
kuletettiin käräjiin vartiain saattamana. Oikeuden edessä tunnusti hän
kaikki, mutta ei osoittanut pienintäkään katumusta. Ilkkuva hymy oli
vain huulilla, niska suorana, ryhti ylpeänä.
Leena tuli käräjätaloon, saadakseen tavata onnetonta lastaan.
Etehisessä kohtasivat äiti ja poika toisensa.
-- Kasperi... poikani -- kova itkun tyrskinä kuului sanojen välissä,
-- Kas, Leenahan se onkin. Vie Mikolle terveisiä ja sano hänelle, että
minä vapaaksi päästyäni tulen ja hirtän hänet pajuvitsalla.. sen käyrän
männyn oksaan siellä kasarmin lähellä.
-- Kasperi, poikani...
-- Ämmä, mene kotiisi parkumaan.
Paluumatkalla löi Kasperi, vaikka oli niin kovissa raudoissa,
vartijansa pyörryksiin, helisti raudat rattaille ja pötki karkuteille.
Sitte hänen elämänsä oli pitkä sarja rikoksia. Kautta maan levisi maine
hänestä, ja suuri palkinto oli luvattu sille, joka hänet saisi kiinni.
Hänestä tuli uhkarohkea varas, ja paljon hänellä oli erinomaisia
seikkailuja. Rohkeuteen yhdistyi tavaton kavaluus; kerrassaan
hämmästyttäviä olivat hänen retkensä ja työnsä. Juuri kuin luultiin
hänen olevan vallan toisella maanlaidalla, teki hän tekojaan luulijain
keskellä. Monta kertaa tuli hän oikeudenpalvelijain nenän eteen,
saadakseen yhä suurempaa mainetta. Ja kasvoihan se maine. "Leenan
Kasperi" oli nimi, jolla oli surkean suuri kaiku koko Suomenmaassa.
Köyhän omaa ei hän milloinkaan koskenut eikä hän mielisti verellä
tahrannut käsiään, mutta rahoja hän vei pankeista, kauppahuoneista ja
rikkaiden pöytälaatikoista.
Pienet summat eivät hänelle kelvanneet, piti olla tuhansia ja
kymmentuhansia, ennenkuin Kasperi kehtasi itseään vaivata.
Markkinoilla hänet sitte vihdoinkin saatiin kiinni. Ankara kahakka
syntyi. Kasperi laukoili revolverilla ja peräytyi erääsen pihaan,
jota ympäröi korkea lankkuaitaus. Hän jo onnellisesti pääsi aitauksen
päälle, ja siellä hän jo heilutteli hattuaan oikeudenpalvelijoille
hyvästeiksi, mutta alas kadulle hypätessä taittui hänen toinen jalkansa
poikki... ja sitte hänen oli pakko antautua.
Varkausjutut kestivät käsitellä kokonaisia vuosia, niitä kuin oli
kymmenittäin ja eri maanpaikoilla. Kasperia kuljetettiin käräjistä
käräjiin ja surkean komeata oli hänen kulkunsa. Siinä oli liikkeellä
monet vartijat, asianomaiset nimismiehet ja siltavoudit ja kaikilla
niillä oli kovat aseet mukana.
Niin sitä kuljettiin, kunnes oli jokaisesta varkaudesta saatu tuomio.
Elinkautinen vankeus tuli kulkujen päätökseksi.
Viimeinen matka, jonka Leenan Kasperi synnyinmaansa mantereilla teki,
johti kohden Siperiata. Markkanen ja useita muita pahantekijöitä oli
seurueessa, mutta kellään heistä ei ollut niin suurta mainetta kuin
Leenan Kasperilla. Kun hän, huvittaakseen seuruetta ja hauskuuttaakseen
matkan ikävyyttä, otti sanan vuoron ja kertoili entisistä
seikkailuistaan, kuuntelivat toiset hiljaa ja äänettöminä. Tuo
lyhytkasvuinen, kierosilmäinen kumppani oli heidän mielestään suuri,
melkeinpä yliluonnollinen olento, jonka rinnalla he kaikki olivat
pahaisia poikanulikoita... Kasperi nautti tuosta kunnioituksesta.
Hän oikein iloitsi siitä ettei ollut noita mitättömiä, tavallisia
pahantekijöitä.
Niiden työt olivat kuin hiiren nakerrusta hänen töihinsä verraten. Ei
ketään heistä voitu verrata häneen, Leenan Kasperiin. Hänellä oli oma
suuri historiansa, oma suuri loistonsa.
Ja hän oli siitä ylpeä!