IV.

On kulunut vuosia lähes parikymmentä. Patruuni on rikastunut

äärettömästi ja hän on saanut kunniamerkin rintaansa ja neuvoksen

arvonimen, kun on lahjotellut suuria summia isänmaallisiin ja muihin

jaloihin tarkoituksiin.

Mutta maaseuduilla ovat ajat ahtaat. Maanviljelijät tekevät

kuperikeikkoja, vasara paukkuu, pienten talojen omistajat vaihtuvat,

ja moni, jota ennen pidettiin pohattana, häärii nyt lapion varressa

päiväläisenä uudella isännällä. Yleinen ahtaus, yleinen rahanpuute

kaikkialla. Tuhannet ovat köyhtyneet, jotta joku, jolla oli tautimainen

liikehimo, sai tyydyttää rahan-ahneuttaan ja toimintahaluaan.

Rikastuneiden ja häviölle joutuneiden suhde toisiinsa on 1: 100.

Kristianin kotikylässä joutui neljä isäntää maattomaksi,

mannuttomaksi. Kun metsän hinnat loppuivat, kiinnitettiin talo

hypoteekkiyhdistykselle, sillä ei voitu noin kerrassaan luopua

ylellisistä elämäntavoista. Rahat meni edellisien tietä pieniin

velkoihin ja nautintoihin. Korkojen maksuksi sitte lainailtiin

rahoja Kulon isännältä, kunnes velkasumma kasvoi niin suureksi,

että nurkkakivet rupesivat häilymään. Kulon isäntä kiristi

rahamassinsa suunauhat kiinni ja lähetti Kristianille tiedon, että

nyt oli paras aika. Tämä ilmaantui kylään ja teki häviön partaalle

joutuneille isännille jokseenkin edulliset tarjomukset, jos olisivat

myöneet hänelle talonsa irtaimineen, mutta siihenpä eivät isännät

typeryydessään osanneet suostua. Takanapäin he kiristelivät hampaitaan

Kulon isännälle ja Kristianille -- peijaus, jonka nämä yksissä tuumin

olivat tehneet, oli tavalla tai toisella tullut ilmi, mutta edessä

olivat nöyriä ja pehmeitä koin haudotut vitsat.

Talot möi sitte hypoteekkiyhdistys ja Kristian, jolla oli käteisiä, sai

ne paljo halvemmalla, kuin mitä isännille olisi maksanut.

Sitte Kulon isäntä iski saataviinsa ja irtain pantiin vasaran alle.

Huutokauppa julistettiin kirkossa, mutta Kristianille meni erityinen

tieto postissa.

* * * * *

Vasaramies ja kirjuri ovat jo valmiina paikoillaan ja yleisöä

tungeksii pihalla, mutta toimitusta ei aloteta. Kulon isäntä käy

ehtimiseen supattamassa toimitsijamiesten kanssa ja vakuuttaa heille,

että se varmaan tulee. Odotetaan tunti, toinenkin ja rahvas käy jo

tyytymättömäksi. Miksi ei aloteta? Miksi viivytellään?

Silloin näkyy kaukana maantiellä pölypilvi, joka lähenemistään

lähenee. Ja pölypilven keskeltä kääntyy pihalle, jossa neljän talon

irtain paukutetaan vasaran alitse, Lampiniemen Kristian. Kansanjoukko

väistyy hänen tieltään, lakit kohouvat ilmaan ja ihmetyksen suhina käy

ihmisjoukossa.

Hän on tavattoman lihava ja komea. Kaula on punainen ja paksu kuin

hongan kanto, leuan alla kelluu möhkäle valkoista lihaa, rinta on

rehevä, vatsa turpea. Hän istuu tuolille Kulon isännän viereen ja

hän silmäilee kansanjoukkoa, mutta hän ei näe ketään erittäin eikä

tunne ketään erittäin, hän katsoo sitä noin yleiseen, kuten katsotaan

sääskiparvea.

Huutokauppa alkaa ja joukko hevosia talutetaan pihalle. Kristian

katselee muuanne ja lausuu tarjomuksensa. Kukaan ei lisää huutoon.

Vasara paukahtaa ja kirjuri kumartuu paperinsa ylitse.

Tuota jatkuu tunnin aikaa. Sitte Kulon isäntä, joka on keskustellut

koko ajan isäntäparkojen kanssa, astuu Kristianin lähelle ja kuiskaa

hänelle jotakin korvaan.

-- Hyvä, vastaa Kristian ja nousee seisoalle... huutokauppa on loppunut.

Hän istuu jälleen tuolille ja silmäilee pelloille, jossa ruis

heilimöi. Pellon taakse, tuonne mäen töyräälle rakennuttaa hän uhka

komean rakennuksen, repii aidat alas, ottaa inspehtoorin hoitamaan

maanviljelystä ja...

Maantiellä astelee eräs vaimo-ihminen, johon Kristianin silmät

kiintyvät lujaan. Se käy hiljaa ja katselee väkijoukkoa, mutta kun

huomaa Kristianin, niin kääntää äkkiä päänsä toisaanne. Pukine on

huono, iho kellastunut, otsassa rumia ryppyjä.

Kristian sävähtää, sillä hän tuntee entisen morsiamensa, Haukkamäen

Aleksandran, joka hylkäsi hänet vastoinkäymisien aikana ja meni

naimisiin rikkaan aunukselaisen kanssa. Jäi leskeksi ja meni uusiin

naimisiin. Toinen mies hävittänyt kaikki, mennyt tiehensä ja jättänyt

vaimonsa kurjuuteen.

Kristian katsoo hänen jälkeensä silmää räpäyttämättä. Kuihtunut vartalo

muuttuu, otsan hipiä on kaunis, silmät... suuret ja kaula ja olkapäät...

Kristian taas sävähtää ja tuntuu kuin olisi häntä purtu kipeästi

sydänjuuriin. Mutta pian kivuntunne on ohitse, kylmäverisyys ottaa

jälleen vallan ja hän luo uudelleen katseensa peltoihin, jotka

parhaillaan kukkivat, ja mäen töyräälle, jonne hän rakentaa uhka komean

talon.

Kansanjoukko, tuo sääskiparvi on kadonnut pihalta. Ei ole muita jälellä

kuin toimitusmiehet, Kulon isäntä ja nuo neljä raukkaa.

-- Teille on siitä pelkkää hyötyä, virkkoo Kulon isäntä raukoille.

Saatte nähdä että velka menee umpeen ja teille jääkin vielä omaisuutta.

Kristian herää aatelmistaan, nousee seisoalle ja virkkoo:

-- Kulon isäntä saa arvioida irtaimistonne. Tyydyttekö hänen

määräämäänsä hintaan?

-- Tyydymme, vastaavat norjaksi haudotut vitsat.

-- Sitte ei muuta kuin hyvästi... minulla ei ole aikaa viivytellä.

Tunnin kuluttua on Kristian jälleen paluumatkalla. Sakea pölypilvi käy

maantiellä hänen jälkeensä ja hevonen pärskyy juoksuhalussaan.

Ajajan katsanto on sumea, ryhti murtunut. Tuo kellahtavan värinen

naisolento on ryöstänyt hänellä rauhan ja se väikkyy kaikkialla hänen

silmäinsä edessä. Jos on mäki tai metsä, kylä tai kuja, aina se astelee

hiljaisin askelin kappaleen matkaa hänen edellään.

Vasta kun on kulunut päiviä ja viikkoja, vaimentuu vaiva. Vasta sitte

ottaa kylmäverisyys vanhan valtansa ja mieli takertuu umpenaan työhön.

Ja jos väliin tuleekin joku muu ajatus mieleen, niin liittyy siihen

avarat pellot, joissa ruis tekee kukkaa, ja kaunis mäen töyränne johon

piakkoin kohoutuu uhka komea rakennus.

Aina kun tuommoinen ajatus tulee mieleen, leviää Kristianin kasvoille

hymy ja hänen veressään tuntuu omituisen suloinen viehätys.

Pikku Jaakon muistoksi.

Harvinainen tapaus tuo Jaakon syntyminen, sillä äiti oli jo

viidenkymmenen lähimailla eikä isääkään, vanhaa Jaakkoa, enää

nuoruus vaivannut. Askel askeleelta oli se siirrättänyt itseään yhä

loitommaksi, tehden tilaa vanhuudelle, joka hiipien ja pehmein askelin

läheni yhä lähemmäksi. Olipa sillä vanhuudella ominaiset kujeensa,

vehkeensä. Se koukisti niskan, harmaannutti hiukset, loi syviä ryppyjä

kasvoihin ja teki käsivarsien ja vartalon liikkeet lienteimmiksi,

konttaisemmiksi.

Oli sitä touhuttu ennen, kun oltiin nuorempia, korskeampia. Oli

perattu notkon takana olevaa kivimäkeä, oli siihen kyhätty pieni,

tuvantapainen laitos, ojia, perunasarkoja, ja oli istutettu pihlajia

ja tuomiakin aitaveräjän kahden puolen, jotta laitos kokonaisuudessaan

näytti oikein sievän sievältä. Ne olivat niitä aikoja ne. Silloin oli

käsivarsissa murtumatonta voimaa, oli intokin lujaa kuin tammi. Nyt

ei ollut enää niin. Nyt se vanhuus tapasi antaa kättä joka kohdassa.

Tuntuipa siltä kuin olisi elämä hankaannuttanut henkeä ja ruumista

hiukan liiemmaksikin. Innon kipenä ei enää usein iskenyt tulta ja,

milloin iskikin, ei vaikuttanut vilkasta kiihtymystä, vaan tuollaista

tasaista hyvinvoinnin tunnetta, aivan kuten vaikuttaa lauhkean

lämpöinen syysilta, jolloin kuu valaisee taivaanrantaa, ja jolloin

usvahöyryjä nousee lämmön mukana ylös ilmaan. Lapset, viisi luvultaan,

olivat jo hajaantuneet maailmalle, mikä rengiksi, mikä piiaksi,

mikä torpanpitäjäksi. Kaksi vanhempaa oli jo naimiseenkin joutunut.

Kunniallisia polkuja astelivat kaikki, elättäen itseään rehellisellä

työllä, johon isä, vanha Jaakko, oli ollut paraana esimerkkinä.

Sitte vanhuuden puolella syntyi pikku Jaakko, vastoin kaikkea

inhimillistä viisautta, melkeinpä vastoin luonnonlakejakin. Se tapahtui

siinä keväimen ja kesän rajalla. Päivä oli juonikas, oikullinen. Toisin

hetkin sateli lumensekaista vettä, toisin hetkin oli tyyntä, kirkasta.

Milloin aurinko vetäytyi pilven alle, tuntui sää melkein talviselta,

mutta tyynen ollessa lämmitti päivänterä hyvinkin tehoisasti.

-- Se on poika... ja riskinpuoleinen. Kuuletko, Jaakko?

-- Kuulla täytyy... ei auta muu, vastasi Jaakko, joka pilkkoi puita

mökin takana.

Hän oli liiaksi kylmä ja kuontunut, tunteakseen minkäänmoista

valtavampaa ilonpuuskausta tapauksen johdosta. Suoranaista

vastenmielisyyttä ei tosin tuntenut, mutta jonkinlainen maltillinen

viileys vallitsi ajatuksia, tunteita ja mieltä, estäen tasapainon

katoamista minnekkään päin.

-- Voiko äiti hyvin? kysyi hän vitkalleen.

-- Kyllä... kyllä, vastattiin rapulta.

-- No sepä hyvä.

Ja Jaakko iski kirveellä oksaisen pölkyn päähän, joka oli kova, kiero

ja hankala halkeamaan. Siinä komahutellessa pujahti muistoon avioliiton

aikuisemmat päivät ja erittäinkin se päivä, jolloin hänelle tultiin

ensimmäisen kerran tuommoista kuulumista kertomaan. Se oli kevättä

silloinkin. Oli jo västäräkkejäkin lentelemässä, ja päivä paistoi

kirkkaana ja purot lirisivät, aivan kuten nytkin. Toisemman vaikutuksen

kuuluminen silloin teki. Se loihti silmiin tynnyrin-alottain

vehnävainioita, joissa pitkiä tähkiä huojui. Pelkkiä onnentähkiä niin

kauas kuin silmä kantoi.

Mutta se oli silloin se. Nyt arkitunteet pitivät yksinomaisen vallan.

Käänsivät itsepintaisesti ajatukset kuivan järjen poluille ja

synnyttivät tasaisen mielen, joka ei ollut liian helevä, mutt'ei liian

sameakaan. Olipahan vaan kohtalainen, kuten sopi odottaakin mieheltä,

jonka ruumis ja henki oli parkittunut lävitsensä, ja joka katsoi

kaikkia asioita päiväpalkkojen ja ruistynnyrin hinnan yhteydessä.

Siitä ne sitte kuluivat päivät ja viikot. Tuntui omituiselta, kun kehto

pitkän loma-ajan kuluttua taaskin ilmaantui lattialle ja vanhat, ylen

tutut tuutilaulut kaikuivat mökissä. Sama oli sävel kuin ennenkin ja

samat olivat sanatkin, mutta väre oli vienompi, mielehisempi ja ehkä

unettavampikin. Ainakin vanhasta Jaakosta siltä tuntui. Hänen tuli

heti pehmyt olla, kun äiti viritti vanhan sävelmän ja alkoi liekuttaa

kehtoa, jossa pikku Jaakko makasi. Työmailla hänen korvansa ihan

kaipasivat noita vienovärisiä sävelmiä, ja kiintein mielin hän odotti

illan tuloa, jolloin taas pääsisi kotimökkiin niitä kuulemaan.

Ei ollut pikku Jaakko paha itkemään eikä muutenkaan vaativainen

olennossaan. Kun sai ruokaa ja välttämätöntä hoitoa, niin tyytyväisenä

loikotteli permannolla, kehdossa ja minne vain hänet pistettiin.

Tähysteli harmailla silmillään ympäri mökkiä, ja mistä päin kuuli

kolahdusta tai muuta ääntä, sinne päin aina käänsi päätään.

Ne silmät, ne juuri vaikuttivat vanhaan Jaakkoon kumman voimakkaasti.

Niihin saattoi kyllääntymättä katsella miten kauan ja miten usein

tahansa. Ja mitä syvemmälle niihin silmitteli, sitä tenhoisimmilta

näyttivät. Oli aivan kuin niiden takana olisi piillyt salainen,

ihmeellinen maailma, jonne katsoja sai vain vilahdukselta tirkistää

iki pienen reiän kautta. Kun Jaakko ehtoisin astui mökin kynnyksen

yli, unhottui oven taakse kaikki se, mikä ennen oli ollut tärkeintä,

painavinta, nimittäin ruistynnyrin hinta ja päiväpalkkojen suuruus.

Arkiolot siten ikäänkuin silottuivat ja saivat ydintä itseensä. Pojan

olemassa olosta riitti vuotamaan mehua kaikkiin rakoihin, jotka ennen

olivat tyhjyyttään kuivuneet. Ei tuntunut ikävyyttä millään puolella.

Väliin saattoi mieli ja tunteet oikein vilpastua elämän vuoksi, johon

oli tullut odottamaton jakso. Kerran sentään satunnainen pälkähdys

loihti harmaan, surullisen pilven kotoisen onnen eteen. Päivin öin

mietti vanha Jaakko yksikseen, mutta vihdoin sitte eräänä pakkasyönä,

jolloin kuu paistoi mökin ikkunaan, hän ilmaisi surunsa vaimolleen.

Huoahti ja virkkoi hitaasti:

-- Jos meistä kuolee jompi kumpi ennen kuin tuo ehtii isoksi. Tai jos

kuolemme kumpainenkin.

-- Miksi tuommoisia mietiskelet? kysyi vaimo... ollaanhan tässä

terveitä.

-- Mutta kipu voi tulla milloin tahansa. Tänään, huomenna,

ylihuomenna...

-- Voi se tulla, mutta voi se olla tulemattakin. Heitä pois tuommoiset

pelottimet.

-- Eivät ne ole niin heitettäviä. Mielittelemättä, mairittelematta nuo

tulevat ajatuksiin.

-- Luojan kädessähän se on elämän pituus... miten Hän hyväksi näkee.

-- Hm, kai niin... taidat olla oikeassa.

Jaakko ei huomannutkaan, miten vaimon katsantokanta muutamassa

silmänräpäyksessä suli hänen omaansa ja miten harmaa pilvikin samassa

katosi kotoisen onnen tieltä. Uusia pälkähdyksiä ei sittemmin versonut

ajatuksiin. Elämä vieri tasaisesti eteenpäin, päivät tulivat ja

menivät. Ei ollut ehtoisampata kuin ennenkään, mutta ei ollut sen

kireämpääkään. Oli selvä leipä ravintona ja oli särvintäkin leivän

ohessa. Terveyskin oli samaa lujaa kalliota, jonkamoista se oli ollut

kuun päiviin. Ei pienintäkään yritystä sairastelemiseen, ei edes

hetkellistä viluttamista tai luunsärkyä, joka sen ikäisille raatajille

on niin tavallista.

Ja pikku Jaakko vaurastui ja höystyi. Sen harmaat silmät suurenivat,

mutta vuosien kuluessa ilmaantui niihin jonkinlaista syvämielisyyttä,

joka toisin hetkin vivahti sairasmoiselta. Se saattoi miettiväisenä

tuijottaa mökin ikkunasta ulos tuntikauden ja saattoipa väliin

kesken vilkkainta iloa muuttua äänettömäksi. Katse silloin näytti

syvämieliseltä ja siinä oli jotakin terävää, mutta samalla myös jotakin

pehmeää ja surullista, joka herätti vieraankin myötätuntoisuuden.

Suuri, muodoton pää oli silloin painuksissa, niinkuin olisi syvä suru

ja elämän huolet jo rasittamassa.

Mutta saattoi se olla vilkas ja vallatonkin. Se saattoi keksiä kujeita

ja vehkeitä semmoisiakin, että isä ja äiti joutuivat kummiinsa ja

ihmettelivät mikä moisia päähän takoi.

Ja niin tavaton muisti sillä oli. Kun minkä asian ja nimen kerran

kuuli, niin kyllä se säilyi mielessä ja tarpeen sattuessa sitte tuli

ilmoille. Vanhalla Jaakolla olikin tapana sanoa, että pojan pää oli

kuin suuri rautakirstu, jonne sopi sulloa esineitä kuin paljo tahansa,

tarvitsematta pelätä niiden hukkaantumista.

Vahva taipumus kysymyksillä ahdistella isää ja äitiä heräsi hänessä

aikaisin. Kysymykset olivat monta laatua eikä niihin aina voitu antaa

tyydyttävää vastausta. Aiheena oli milloin salama, milloin kuu,

milloin joku muu läheisempi ja yksinkertaisempi esine, johon huomio

sattui kiintymään. Tavallisissa oloissa olivat pojan ajatukset aina

vilppaasti eleillä, joten ei hänen huomaamattaan ja kuulemattaan

juuri mitään mökissä tapahtunut. Hän se tiesi tarkalleen, miten monta

hämähäkin verkkoa oli katossa ja ikkunan kulmissa ja tunsi hän hiirien

kulkureijät ja kaiken muunkin, mikä ansaitsi huomaitsemista.

Lukemisen into tuli jo kuudennella ikävuodella. Äiti neuvoi aakkoset

ja sen enempää opetusta ei tarvittu. Vanha, savuttunut aapiskirja,

josta viisi alottelijaa sitä ennen oli saanut kristillisyyden alkeet,

luettiin kannesta kanteen muutamassa viikossa ja opittiin saman tien

ulkoakin, sillä Jaakolla oli erinomainen muisti. Ohjaamista ei hän

suvainnut ja itsensä suhteen oli hän kovin vaativainen. Jos sana tai

tavu useammin kuin yhden kerran sattui menemään väärin, nousi puna

poskille ja vesihelmi tuli silmään.

Tärkein, mieltä jännittävin käsite, joka lukuaikana kasvoi ajatuksiin,

oli Jumala. Kaikki, mitä tähän käsitteeseen kuului, oli tarkimpaan

yksityiskohtaan saakka ilmi nähtävänä. Se istui taivaassa kultaisella

istuimella. Kädellään käänsi pilvet ja tuulet kulkemaan minne tahtoi...

Kultaisen seulan lävitse kaatoi vettä maan päälle, mutta lunta

pudisteli suurista turkeistaan, joita talvisin piti yllään.

Ajattelevaisuuden ja vilkkaan mielikuvituksen ohessa oli hento,

melkeinpä sairasmoinen tunteellisuus yhdistettynä pojan olentoon. Sitä

ei saattanut koskaan rajusti torua eikä ärjäisemällä puhutella. Siinä

tapauksessa sen katse heti muuttui miettiväiseksi ja siinä ilmausi

terävyyden ohessa jotakin niin sanomattoman pehmeää ja syvällistä, että

toruja heti katui sanojaan.

Vanha Jaakko kiintyi nuorimpaan lapseensa monta vertaa lujemmin kuin

ensimmäisiin. Nuorempana, jolloin oli paljo puuhaa ja pyörimistä, ei

ajatuksilla ollut niin hyvää rauhaa kuin nyt vanhuuden päivinä. Nyt ei

ollut mieli enää niin levoton eikä liikanaisia toiveitakaan kangastanut

silmiin, kuten silloin. Pää-asia kun vaan saisi elää ja pysyä terveenä

niin kauan, että poika ehtisi edes jotakuinkin ehostua, ettei joutuisi

liian nuorena vieraiden koville kynnyksille, joista niin herkästi voi

luisahtaa huonoille poluille. Sepä se oli pää-asia.

-- Tiedätkö, äiti, virkkoi Jaakko vaimolleen eräänä talvi-aamuna,

jolloin poika vielä nukkui, minulla on omallatunnollani jotakin

syyntapaista, jonka nyt ilmaisen.

-- No mitähän tuo onkaan? kysyi vaimo.

-- No näetkös, tuo pojan syntyminen ei minua erittäin ilahuttanut.

-- Ukkoseni, sen minäkin huomasin. Olit koko ajan niin happamen

muotoinen.

-- No, eihän siinä ihmettä. Leivänpala on kovan työn takaista

meidänlaisillemme... mutta nyt en minä sitä enää antaisi

tapahtumattomaksi.

-- En minäkään, vaikka saisin talon ja talon tavarat.

Elettiin siitä kevääsen ja pieni Jaakko kävi jo seitsemättä. Silloin

tuli kiertokoulu läheiseen taloon. Tieto sen tulosta löysi tien

Metsälän mökkiinkin. Ja Jaakko rupesi tillastamaan kouluun pääsöä

itselleen. Häntä halutti niin kovasti näkemään ja kuulemaan koulun

oloja. Tuo halu oli osalta oppimisen intoa, osalta uteliaisuutta. Ja

olipa joku jyvänen tyytymättömyyttäkin joukossa, sillä päivät eivät

oikein liukkaasti luistaneet iltaan, varsinkin jos äiti oli kylällä

töissä. Kirjavarat olivat kovin pienet, Arkkiveisuilta ja muilta

kirjoilta, mitä löytyi mökissä, puuttui uutuuden viehätys, joten

ei lukeminen voinut aina sitoa mieltä ja ajatuksia. Mutta koulussa

ainakin olisi uusia kirjoja ja siellä tietystikin olisi iloisempata

mellakkaa kuin kodin yksinäisyydessä. Sinnehän keräytyy suurempi joukko

saman-ikäisiä...

Isä suostui Jaakon tuumiin oitis, mutta äiti yritteli vetää

vastakynttä, arvellen että poika osasi lukea enemmän kuin mitä hänen

ikäiseltään vaaditaankaan. Pelkäsi lisäksi ettei koulussa kostu muuta

kuin vallattomammaksi. Oppii siellä uusia vehkeitä... ja vanhojakin oli

jo liiemmäksi. Toisetkin lapset, vaikka olivat kovapäisempiä, olivat

koulutta oppineet katekismuksensa, ja sai siis Jaakkokin oppia.

-- Kyllähän taitojen puolesta voisi olla menemättä, myönsi isä, mutta

ei kai lisä tee pahaa niissäkään. Ja kuten sanottu, onhan pojan hupempi

olla.

-- Jos vielä sattuu mikä vahinko, kun tulee monta vallatonta yhteen.

-- Elä joutavia, siellä on rikkaimpien ja parempienkin lapsia. Se on

sanottu, että poika pääsee kouluun.

Vanha Jaakko ajoi innolla asiansa perille, osti kivitaulun ja

lyijyskynän pojalle ja meni sitä itse alkajaispäivänä viemään

kouluun. Pelottavalta ja oudolta ensin tuntui pikku Jaakosta olot,

mutta perehdyttyään hiukan järjestyksen ja koulun erikoistapoihin,

koteutui hän vähä vähältä. Ensimmäisinä päivinä ei hän mitään

erityisempää huomiota herättänyt eikä näyttänyt opettajattaren silmissä

erilaisemmalta kuin muutkaan. Mutta kun tuli ensimmäinen laulutunti

ja harjoiteltiin suruvirttä, kuului nurkasta, jossa Jaakon poika oli,

pehmeä, taipuisa ääni. Se oli omituisen kaunis ja syvävaikutuksinen.

Siinä kuului pehmeyden ohessa vienosti valittava väre, joka ei

kuitenkaan häirinnyt äänen miellyttäväisyyttä. Tosin silmänräpäyksin

valittava väre täydellisesti sulasi pehmeyteen niin että ainoastaan

tarkoin kuuntelemalla voi sen erottaa. Laulun ajalla asteli opettajatar

nurkkaa kohden ja pääsi pian selville, kenen ääni se oli niin pehmeä ja

taipuisa. Seuraavalla tunnilla sijoitti hän Metsälän Jaakon istumaan

eturiviin, ja siitä saakka oli poika tarkan huomion alaisena. Tuo

ruma, muodoton pää ja nuo suuret harmaat silmät, joiden katse väliin

oli syvällinen ja terävä, väliin hentoisen lapsellinen, vetivät

vetämällä huomion puoleensa. Niissä oli jonkinlainen vahva henkisyyden

leima, joka herätti ihmettelyä -- mutta samalla niissä myöskin toisia

silmäyksin näkyi sairasmoinen ilme, joka liikutti katsojan sydäntä ja

teki surumielisen vaikutuksen.

Kun tuli kysymykseen luetun kappaleen käsittäminen, silloin oli Jaakko

omalla alallaan. Hän sen sattuvan sanan helpoimmin löysi luetusta

kappaleesta ja hän sen osasi sovittaa kysymykseen osavasti kuin naulan

kantaan. Hänen äänensä oli pitkäveteinen, mutta syvävaikutuksinen ja

mehukas. Joku toinen oppilas saattoi solahuttaa saman vastauksen, eikä

se kuulunut juuri miltään, mutta kun Metsälän Jaakko sen lausui, oli se

kuin kypsä hedelmä.

Äiti, joka oli koulunkäyntiä vastustanut, muutti pian mielipidettään.

Jo toisena iltana, kun Jaakko tuli koulusta kotiin ja alotti läksyään

lukemaan, tempautuivat äidin ajatukset mukaan. Jokainen sana ja ajatus,

jonka poika luki, löysi vastakaiun hänen rinnassaan.

-- Mikä kirja se semmoinen on? kysyi hän.

-- Hä luonnonkirja, vastasi poika... ettekö tuon vertaa tiedä?

-- Luepa läksysi vielä uudestaan, isä ja minä kuuntelemme.

-- Lue niin, kehotti vanha Jaakkokin, joka sinä päivänä teki

paikkasuutarin työtä, minullakin on vielä pari pitkää saumaa saatavana

umpeen... ja sitte lopetamme yksissä.

Ja isän vetäessä kiinni saumojaan ja äidin kuunnellessa, luki Jaakko

kirjastaan: _Jumala on suuri. Jumala on hyvä. Hän on luonut taivaan.

Hän on luonut..._

Sanat lausuttuna pitkäveteisellä, sydämmellisellä äänellä, vaikuttivat

kumman voimakkaasti. Tunkeutuivat sydämen sisimpään... ja aivan

tuntui siltä kuin olisi jokainen sana, jokainen ajatus löytänyt

paksun sammaleen alta oman jänteensä, jonka pani ihanasti väräjämään,

heläjämään.

Jaakon käydessä koulua sulivat lumet, ahojen alastomilla kyljillä

alkoi päivä leikkimään ja muuttolinnut palasivat pesilleen. Tuli

kurki suonrantaan, tuli leivonen pelloille ja luonto viherti ja

puki pukuaan yhä kauniimmaksi. Oltiin taas siinä keväimen ja kesän

rajamailla. Koulunkin piti jo kohdakkoin päättymän, ei ollut päiviä

enää jälellä kuin pari kolme. Silloin, äidin karttaillessa villoja

eräänä iltapäivänä, tuli Jaakko kirjoineen, tauluineen kesken aikojaan

koulusta kotiin. Silmät olivat itkusta kosteat, posket punoittivat kuin

pohjan palo.

-- No herra auttakoon, mikä sinun nyt on?

-- Pääni on kipeä... niin kovin kipeä, vastasi poika vaikeroivin

äänin... se on niin kipeä.

-- Panet maata, niin paranee huomiseksi... on aamulla jo terve.

Ja äiti riisui Jaakon yltä ja asetti hänet maata. Sen otsa oli kovin

kuuma.

-- Tuntuuko kipeältä muuallakin?

-- Tuntuu joka paikasta... on niin kuuma ja janottaa niin kovin.

-- Äiti tuo vettä.

Märkä riepu sidottiin pojan otsan ympäri... ja sitoessa käski poika

vetämään hyvin lujaan.

-- No nyt se on, tuntuuko nyt helpommalta?

-- Tuntuu vähän, vastasi Jaakko, jonka tuskat näyttivät hieman

vaimentuneen.

Mutta muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän taas rupesi vaikeroimaan,

että oli niin kuuma ja että janotti niin hirveästi. Äiti nouti

lähteestä kylmää vettä, kostutteli pojan otsaa ja raivoa ja veti

riepua lujempaan. Mutta se ei vaikuttanut kuin silmänräpäyksellisen

huojistuksen. Tuskat karkasivat pian kiinni, voihkailemiset yltyivät

kovemmiksi, tuskallisemmiksi.

Illalla tuli vanha Jaakko työstä kotiin. Hän säikähti ihan

sanattomaksi, kun näki pojan hohtavat posket ja kuuli vihlovat

vaikeroimiset.

-- ... Tuossa se kolmen tienoilla tuli kotiin parkuen. Sen ruumis on

kuuma kuin tulen kipuna ja se tahtoo juoda ehtimiseen. Sanoo että

janottaa niin kovin.

-- Hm, noin äkkiä ja noin ankarasti.

Isä istahti vuoteen jalkapuoleen ja hänen teki mieli lausua pojalle

jotakin hellää, lohduttavaa, mutta hän oli vielä kuin ukonlyömä. Näki

heti ettei tuo ollut tavallista, helposti ohimenevää kivunpuuskausta.

Poskien punerrus, taaja hengitys ja vihlova katse kyllin ilmaisivat

taudin ankaruuden. Vihdoin hän sai kankeasti lausutuksi:

-- Kyllä sinä Jaakko paranet... ja tulet jälleen terveeksi.

-- Päätäni polttaa, vastasi poika... polttaa niin kovasti.

Ei nukuttu Metsälän mökissä sinä yönä einettäkään. Jota myöhemmälle

ilta kului, sitä ankarammin tauti rupesi runtelemaan pientä potilasta

sängyssä. Se reuhtoi, vierittelihe laidalta toiselle ja paiskeli

kättään tuskissaan. Ja huusi vettä ehtimiseen ja käski vetämään

käärettä lujemmalle otsan ympäri. Aamulla vasta vähäsen rauhottui.

Vaipui ikäänkuin unentapaiseen tilaan, jolla ajalla voihkaukset

tuntuvasti laimentuivat. Eikä ruumiskaan enää niin voimakkaasti

reuhtonut. Tuskat muuttuivat tyynemmiksi, hiljaisemmiksi. Mutta

ruusunväri liekehti poskille yhä punaisempana ja ruumiin kuumuus yhä

kiihtyi. Apua ei kyetty keksimään. Se ei huolinut minkäänlaisista

lääkkeistä eikä myöntynyt saunaankaan tulemaan, jota keinoa isä ja äiti

hädissään ehdottelivat. Kylmä vesi oli ainoa lääke, jota tahtoi. Sitä

piti olla puuttumatta saatavissa.

Seuraavana yönä se jo puheli ristiin. Kysyi isältä ja äidiltä, josko he

näkivät taivaan kulta-istuinta. Kysellessä olivat huulet hymyilyssä,

silmien loiste oli syvällinen, kädet ikäänkuin kurkoontuivat ylös

kulta-istuinta kohden.

Sairautta kesti ainoastaan muutaman päivän. Sitte tuli niittomies.

Eräänä aamuna hiljenivät voihkaukset, hengitys tasaantui ja ruusun

värisen hohteen sijaan levisi poskille kuolon kalpeus. Ja katse muuttui

tuikean teräväksi.

-- Ai, ai, kuinka kaunis. Tulkaa katsomaan, isä ja äiti.

-- Mikä se on niin kaunis?

-- Tuo kulta-istuin.

Terävä katse oli luotu ylös, ruumis ei liikahtanut, silmä ei värähtänyt.

Luon silmäni mä Herran valohon,

Mä näen iltatähden taivahalla,

Ne Luojan töit' on,

Tekons' hyvät on.

Ruumis vetäysi pari kertaa koukkuun ja ojentihe jälleen suoraksi.

Kuului särähtävä hengähdys ja Metsälän Jaakko ei enään ollut elävitten

joukossa.

* * * * *

Illan varjo laskihe ja levittelihe rotkoihin, metsikköihin ja

takarinteille, mutta lakeilla ja ylävämmillä seuduilla vielä leikki

kullanruskea päivänsäde niin leppoisana ja hyväilevänä luonnoltaan,

että siitä ikäänkuin valahti tyyntymystä ja rauhaa kaikkialle.

Metsälän mökissä oli niin hiljaista. Vanha Jaakko istui takan lähellä,

silmäillen ikkunaan, johon rusottavat auringonsäteet liekehtien

paistoivat, peremmällä vaimo huojutteli itseään vitkalleen. Ruumiin

asento oli kyyryinen, kasvoilla loisti hiljainen tyytyväisyys.

Illan suussa olivat he palanneet kotiin kirkkomatkalta, hautaamasta

pikku Jaakkoa. Vanhin poika ja vanhin tyttö -- molemmat jo naimisissa

-- olivat myöskin varta vasten tulleet kirkolle pikku veikkoa hautaan

saattamaan, mutta aika ei myöntänyt pitempää yhdessä oloa. Elämän

aineellinen puoli oli siksi kuuma kysymys. Kirkonmäellä heitettiin

hyvästi ja erottiin omille teille.

-- Ruis on ihmeesti venähtänyt muutamassa päivässä, virkkoi Jaakko, on

oikein hypähtänyt ylös ilmaan.

-- On ollut niin suotuisia ilmoja, vastasi vaimo.

-- Taitaa leipä edeskin käsin pysytellä kohtuushinnoissa, jollei vaan

mitään turmaa tule.

-- Luojan vallassa on.

-- Hm... olikohan se pojankin kuolema Luojan sallima?

-- No kuinkas muuten? Epäilyttääkö sinua?

-- Ei juuri suorastaan... mutta kyllä se vähän viskoo ajatuksia sinne

ja tänne. Olisihan joutanut elää ja kasvaa, kun kerran sai syntyneeksi.

Tuossa nyt on seinällä sen vaatteet, pöydällä kirjat, taulut...

alituisena muistuttajana. Kun se eli, oli tämä mökki niin iloinen.

-- Kyllähän se niin on. On suuri ero tämän nykyisen ja sen ajan välillä.

-- Minä en tällaista käännöstä osannut ajatellakaan. Omaa

sairastumistani usein pelkäsin ja pelkäsinpä hänen tähtensä

kuolemaakin... mutta toisin kävi. Jaakko muutti pois ja me vanhat

jäimme eloon.

-- Herra sen siksi näki.

-- Kai niin. Se oli erinomainen lapsi.

-- Oli se, niin viisas ja älykäs. Mutta Luoja on viisaampi. Ja hänen

tekons' hyvät on.

-- Kyllä sen myönnän. Mutta minä en ymmärrä mikä tarkoitus Luojalla

oli, kun ensin antoi ja sitte otti.

-- En minäkään tarkoitusta määrälleen tiedä, mutta että hän tarkoitti

hyvää, siitä olen varma.

-- Hm, en minäkään sitä epäile, mutta kovin karvastelee mieltäni.

Olisin antanut mitä muuta tahansa.

-- Olisin minäkin antanut Jaakon sijaan. Mutta kyllä moni ihminen saa

suurempiakin suruja lapsistaan. Jos ajattelee asian niinpäin, haihtuu

karvaus. Jaakko on hyvässä tallessa.

-- On, on... hyvä että muistit huomauttaa tuosta. Tosiaankin, kun

ajattelen, ei ole syytä olla karvaalla mielellä. Luojan hyvyys ja

viisaus on suuri.

Tuon sunnuntaipäivän jälestä elämä taasen otti vanhat tapansa.

Aineellinen puoli oli siksi kuuma ja tärkeä; ei se sietänyt rinnallaan

muita kysymyksiä. Vanha Jaakko tottui päiviinsä, vaikka ei poikaa enää

ollutkaan.

Mutta täydellisesti unhottaa ei hän milloinkaan sitä voinut. Usein

talvisina pakkaisöinä, jolloin tähdet kimaltelivat taivaalla ja

kuu paistoi mökin ikkunaan, juolahti mieleen pojan aikuiset ajat.

Ensin se oikullinen kevätpäivä, jolloin oli vuoroin kylmä, vuoroin

lämmin ja sitte ne muut päivät, jotka jälessä seurasivat. Ja kaikki

erityisyyskohdat, jotka päiviin yhdistyivät. Tuo puolinainen

vastenmielisyys uutta tulokasta kohtaan ja sitte vähittäinen

mieltyminen. Pojan kasvaminen ja kehittyminen. Sen harmaat,

syvälliset silmät, kujeilut, lukuhalu ja erinomainen muistin lahja.

Ja sitte lyhyt, ankara tauti ja ruumiskirstu. Ja syvä suru, kaiho

ja unhottumattomuus. Oli talvi tai kesä, pakkaisilma tai lämmin

päiväpaiste, aina joku lämmin muisto lehahti mieleen. Ja kaipaus

muiston kera. Kun se olisi saanut kasvaa ja varttua isän ja äidin

silmän alla tuonne nuorukaisikään saakka, niin...

No olisipa siitä koitunut ahkera työntekijä ja taito mies lukemaan.

Sillä kun oli hyvä muisti ja muutkin tarvittavat lahjat. Ne syvälliset

silmätkin olivat ihan kuin luodut kirjoja varten.

Olihan se hyvässä tallessa, oli epäilemättä, ja siinäpä tiedossa

oli suloinen lievitys. Yhtä usein kuin kaihokkaita muistelmia

heräsi eleille, yhtä usein tuo tyynnyttäväinen vakavuuskin siveli

voidettaan ajatuksiin. Hiljainen kaiho ja tyynnyttäväinen vakaumus

vaihtelivat vuoron perään. Toinen tuli toisen kera, ja kumpainenkin oli

säännöllinen tavoissaan. Ei kumpikaan tullut liian usein, että elämä

siitä olisi häiriytynyt eikä liian harvaan, että pojan muisto olisi

unhoon joutunut.

Haudalle ei pystytetty muistokiveä eipä edes puuristiäkään. Mutta kun

minullakin on se mielipide, että pikku Jaakosta, jos olisi saanut

varttua ja kasvaa, olisi koitunut ahkera työntekijä ja taitomies

lukemaan, niin kyhäsin nämä rivit hänen muistoksensa.

Naimapuuhia.

Huomasin selvään että Klaaran päässä pyöri uusia, tavallista tärkeämpiä

ja erinomaisempia tuumia, jotka tuntuvasti häiritsivät hänen

rauhallista ja tasaista luonnettaan, samalla kun synnyttivät minussa

outoja, pelokkaita aavistuksia. Tuumat saattoivat minä silmänräpäyksenä

tahansa muodostua toiminnaksi, tapahtumiksi, ja silloin, herra ties...

Pitkään aikaan en päässyt selville, mitä oli kysymyksessä, sillä

Klaara oli varovainen, oikein piukan varovainen. Näin hänen jolloinkin

hartaasti tutkivan "Neuvoja naima-asioissa", toisinaan taas Luteeruksen

häälahja anasti hänen terävän huomionsa, mutta sanaakaan ei päässyt

hänen huuliltaan, joka olisi luonut valoa siihen, mitä aivokulissien

takana salaa tapahtui. Toisinaan, kun salaa tarkastelin häntä, huomasin

hilpeän ilmeen hänen kasvoillaan, erinomaisen hilpeän ja iloisen, mutta

ilmeen yli saattoi yhtäkkiä ilmaantua varjopilvi, kaksi, kolmekin.

Minä tuumailin, tuumailin tarkkaan ja olin varuillani. Valveilla

ollessani oli minulla joka hetki käytännössä viisi silmää, kuusi

korvaa. Vihdoin pääsin ongelman perille, sillä kuulin sattumalta

tärkeän sanasen Klaaran suusta. Hän virkkoi itsekseen varjopilven,

ilmaannuttua poskikuoppiin:

-- Sen täytyy käydä päinsä, kun minä kerran olen niin päättänyt. Ei se

tonttu ole kovempaa eikä lujempaa ainesta kuin muutkaan miehet. Sen

täytyy käydä päinsä.

Hämmästyin, sillä kirkas totuus paistoi äkkiä silmiini. Suutuksissaan

tapasi Klaara aina nimittää Jussia tontuksi. Siis, nyt olikin

kysymyksessä Jussi, ja mikä vielä onnettomampaa, oli kysymyksessä

Jussin naittaminen.

Meillä oli muuan Martta niminen piika, Klaaran pestaama ja

luonnonlaadultaan paljo etevämpi kuuluisata kaimaansa Kiven

Nummisuutareissa. Ääni ja liikkeet pelkkää salamaa ja salaman

leimausta. Martan edessä vapisi koko talon väki, paitsi Klaara. Kun

Jussi, minä, nuorempi renki ja nuorempi piika vapisten pakenimme

kukin eri haaroille, silloin Klaara astui tupaan hymyilevänä,

tyynenä, onnellisena. Hän asettui suorastaan ukkosen johdattimeksi.

Omituinen oli heidän keskinäinen välinsä. Minä huomasin että Klaara

kovimmankin salamoimisen aikana oikein nauttimalla nautti Martan

henkisistä ja ruumiillisista ominaisuuksista. Silmäterät oikein

laajenivat suuremmiksi, hilpeä ilme leikki kasvoilla kirkkaasti kuin

sydänkesän nouseva aurinko. Klaara oli kuin mikäkin eläinkesyttäjä,

joka levollisesti astuu tiikerihäkkiin, tietäen hyvin valtansa

suuruuden, ja minä luulen, että juuri tuo erinomainen kesytysvoima

huvitti häntä tavallista enemmän. Martan koko olento taasen tuntui

ikäänkuin äänekkäästi vakuuttavan: tunnustan ainoastaan yhden ylivoiman

maailmassa, nimittäin emäntäni.

Minä esitin heti ensimmäisen viikon kuluttua, ettei Marttaa millään

ehdolla pestattaisi toiseksi vuodeksi, mutta silloin ilmaantui

Klaaran alihuuleen kurttu, joka merkitsi, ettei asiasta kannattanut

puhellakaan. Martta oli muka tuiki tarpeellinen kapine meillä,

sisällisen järjestyksen vuoksi, ja hänen ominaisuutensa olivat muka

hauskoja, oivallisia.

-- Hän on oikein kelpo palvelija, sanoi Klaara, semmoinen ettei ole

ennen ollut eikä tule jälkeen.

Koetin vielä toisen ja kolmannenkin kerran, toivoen että kurttu

muuttuisi ylähuuleen, jolloin asia kovilla ponnistuksilla ja

takomisella voisi muodostua toisenlaiseksi, mutta kurttu ilmaantuikin

jälleen alahuuleen ja rinnalle vielä toinenkin merkki, ja se merkitsi

että oli helpompi muuttaa auringon kulku etelästä pohjoiseen, kuin

muuttaa päätös, jonka Klaara kerran oli tehnyt.

Ja Martta jäi meille toiseksi vuotta ja Klaara ryhtyi salaisiin

vehkeihinsä. Onneton Jussi ei aavistanut mitään. Hän teki kaikenlaisia

sivukomentoja Martan käskyn mukaan ja nukkui yönsä siinä autuaassa

luulossa, ettei vaaraa ole mitään.

Kerran yhätin molemmat naisliittolaiset Jussin kanssa juomassa salaa

vehnäis-kahvia pesutuvassa. Jussin katse painui lattiaan, mutta Klaara

ja Martta näyttivät luonnollisilta, viattomilta. Sanoivat että kun

pesutuvassa sattui olemaan valmis tuli, niin pistivät iltapuoliskahvit

siellä toimeen. Olivat muka juuri aikeessa lähettää noutamaan nuorempaa

renkiä ja piikaa ja minua. Valetta kaikki tyyni. Minä olin ruvennut

käsittämään heidän vehkeensä, vaikka en ollut mitään käsittävinäni.

Odotin hartaasti sitä hetkeä, jolloin Jussin silmät aukenisivat ja

jolloin hän, kauhistuen vaarallista asemaansa, tekisi kerrassaan lopun

liittolaisten jumalattomista aikeista, mutta sitäpä hetkeä ei tullut.

Paksu home näytti kasvaneen Jussin älyn ympäri, hän ei nähnyt mitään,

hän ei ymmärtänyt mitään.

Ja Klaara kutoi verkkoaan yhä hartaammin, yhä taitavammin. Eräänä

sunnuntaina sanoi hän mielivänsä kirkkoon. Minä olin juuri yöllä tullut

kotiin kaupungin matkalta ja olin siis väsynyt ja haluton.

-- Jätä tulevaan sunnuntaihin, pyysin minä... minä olen niin veltto,

väsynyt.

-- Ei ollutkaan aikomus, että sinä tulisit mukaan, vastasi Klaara

viekkaasti ja hellittelevästi. Me menemme kolmisin, Martta, Jussi ja

minä. Sinä jäät kotiin hoitelemaan Lauria.

Ja Jussi pani tosiaankin harmaansa valjaisiin ja he lähtivät. Epäilin

heti että sekin homma kuului Klaaran salavehkeisiin, ja epäilykseni

vain varmistuivat, kun näin heidän paluumatkansa. Sattumalta jouduin

ikkunan lähelle, kun he tulivat. Harmaa juoksi kuin kilparadalla

konsanaankin. Ensin en ollut käsittää koko asiaa, sillä tiesin ettei

Jussilla ollut milloinkaan tapana ajaa kovin, mutta tuli mutkapaikka

ja minä näin ettei se ollutkaan mieshenkilö, joka istui sevillä ja

piti ohjaksia. Se olikin Klaara. Tietysti harmaa silloin juoksi, sillä

Klaara oli kova, hirmuisen kova ajamaan.

Ja he tulivat pihaan. Klaara istui sevillä, ja reen perässä, Martan

rinnalla, istui onneton, mitään vaaraa aavistamaton Jussi, tyytyväinen

hymy leveän leuan ympärillä.

Kun näin että vehkeet onnistuivat noin hyvin, kun näin miten hulluun

suuntaan asiat päivä päivältä kallistuivat, tulin levottomaksi ja

rupesin pelkäämään pahinta. Silloin virkoin Klaaralle:

-- Aiotko sinä todellakin vetää Jussia nenästä tuolla tavalla?

-- Aion, vastasi Klaara, kirkas voiton riemu kasvoilla... kyllä minä

todellakin aion.

-- Mutta ajattele, sellainen hiljainen luonne kuin Jussilla on, ei se

sovi ensinkään.

-- Sellainen luonne se juuri sopiikin avioliittoon.

-- Ja sellainen tuittupää ja katajapensas, sellainen hirviö kuin...

-- Sellainen se juuri tarvitseekin hiljaisen, pehmeän miehen. Jussi on

ihan luotu Marttaa varten.

-- Siitä tulee itkua ja onnettomuutta.

-- Eipähän, siitä tulee iloa ja onnea. Martta komentaa ja Jussi

tottelee.

-- Mutta jos lopultakin lyötte kiveen, jos Jussi näyttääkin teille

molemmille...

-- Ho-ho-hoooi... ja Klaara nauramaan voitokkaasti. Samassa hän

pyöritti oikean käden etusormea vasemman etusormen ympäri. -- Martta ja

minä kierrämme Jussin noin, noin, noin.

-- Mutta ajattele, että minun on vaikea, melkein mahdoton luopua

Jussista. Hän on niin perinpohjin perehtynyt oloihimme, hänen väsymätön

silmänsä, hänen ahkerat askeleensa ovat joka paikassa.

-- Ei Jussin menettäminen tule kysymykseenkään, ei. Martta on minun

oikea käteni, molemmat jäävät meille. Pesutupaa voi jatkaa, sopii tehdä

asunto voutirengille ja hänen perheelleen.

-- Sinä olet kaikki tuuminut valmiiksi... sinulla on vanhaa koiruohon

juurta hampaassasi Jussia kohtaan, nyt ryhdyt kostamaan.

-- Ei, ei, vakuutan sinulle että kaikki tapahtuu pelkästä...

-- Olet sentään yhden numeron jättänyt pois laskustasi. Ajattele että

minä astun onnettoman puolelle, että minä nyt heti lähden...

-- Mutta sinä et saa tehdä sitä... ja Klaara tarttui minua käsivarteen

lujasti... jos vaan teet, niin minä tulen sairaaksi, minä kuolen

nyt oitis, heti paikalla... Kaksi kurttua ilmaantui Klaaran sievään

alihuuleen, hengitys kävi katkonaiseksi, epäsäännölliseksi... Oi, tämä

on hirmuista, että sinä kohtelet nuorta vaimoasi tällä tavalla. Oih,

minä olen sairas, minä...

Ja Klaara heittäysi sohvalle, voivotteli, nyyhkytti, vapisi.

Minun täytyi heltyä. Hän oli niin kaunis ja suloinen. Tuo itsepäisyys

teki hänet verrattomaksi, itsepäisenä hän juuri oli kauniin, suloisin.

-- Kultaseni, oma Klaaraseni, puhelin minä hänelle, älä sentään huoli

tulla sairaaksi, älä sentään huoli kuolla. Etkö?

-- No, kun sinä olet tuollainen kova ja hirmuinen, kun sinä aina pyrit

sekaantumaan minun toimialaani.

-- Näethän, kun minä pidän niin paljo Jussista.

-- Niinhän minäkin pidän Martasta, yhtä vaikeata se minullekin on.

-- Sovitaan pois, Klaaraseni, elä huoli tulla sairaaksi, elä huoli

kuolla, se on niin ikävätä.

-- Sovitaan vaan, lupaatko sitte ettet sekaannu pikkusormellasikaan

Martan ja Jussin asioihin. Lupaatko?

-- No... jos lupaan. Mutta väkivoimaa, pakkokeinoja ette saa käyttää.

-- Ole huoleti, kaikki tapahtuu vapaaehtoisesti, suurimmassa

rakkaudessa.

Klaara nauroi kavalasti... tuota naurua minä sokeasti ihailin.

-- Oletko jo terve?

-- Olen.

Vehkeilyä jatkettiin, piirittäjät lähenivät varmoin askelin

päämaaliaan, voittoa kohden. Luulin huomanneeni että Jussi jo aavisti

asemansa, joka olikin luonnollista sillä saarrostila alkoi käydä yhä

silminnähtävämmäksi. Höperökin jo olisi käsittänyt, mitä oli tekeillä,

saati sitte Jussi, jolla oli kypsynyt miehen mieli. Odotin joka päivä

käännettä, odotin että piirittäjät jonakuna hetkenä saisivat, Jussin

takaa ajamina, lähteä käpälämäkeen lukemattomista juoksuhaudoistaan,

mutta turhaan. Päivät vierivät, viikot vierivät ja ainoa, mitä näin

Jussin erityisesti tekevän, oli hymyileminen. Hän hymyili illalla ja

aamulla, yöllä ja päivällä, ja luulenpa että hän hymyili härällekin,

kun se iltasilla sattui tulemaan häntä vastaan tanhualla.

Minua rupesi hän karttamaan, ensin tosin sievästi ja sukkelasti, mutta

sittemmin yhä huomattavammin. Joku erinomainen sattumus hänet aina

veti Martan lähelle. Jos Martan piti ammentaa vettä tai tehdä muuta

voimantakaista työtä, aina sattumus viskasi Jussin leveät hartiat

saapuville. Martan ei tarvinnut muuta kuin katsella, miten työ tuli

suoritetuksi.

Kerran yhätin Jussin yksinään vajan edessä, hän ei päässyt väistämään

oikealle eikä vasemmalle. Istahdin lantarattaiden aisalle, tähystelin

Jussia tarkasti kasvoihin. Pieni levottomuuden ilme alkoi näkyä niissä.

-- Mitä sulle nyt oikein kuuluu?... koetin muuttaa ääneni

mahdollisimman viattomaksi.

-- No, mitäpä tuota nyt kuuluisi näin kesän tullessa muuta kuin

hyvää... Luulen että sitä Alimurron uutta pelto-osaa voisi vielä

ojittaa. Nyt kun on satanut, on se pehmeätä.

-- Ehkä niin... ja minä yritin vielä pari kertaa pusertamaan Jussilta

jotakin lausuntoa hänen nykyisestä voinnistaan, mutta hän piti

Alimurron uuden pelto-osan ojittamista niin tärkeänä kysymyksenä, ettei

muusta keskustelusta syntynyt mitään.

-- Paksu-Kalle lupasi mennä kaivamaan, jos...

-- Menköön sitte, vastasin minä, jo se on työttömänä vetelehtinytkin.

Paksu-Kalle oli muuan laiskuri mökkiläinen, joka toisin ajoin teki

nälässä työtä, toisin ajoin taas vietti ruhtinaallisia päiviä siten,

että makasi laiskana ja nautitsi nälissään ansaitsemiaan varoja.

-- Luvataanko vanha hinta syleltä?

-- Luvataan... minä katsoin samassa Jussia tutkivasti silmiin. En enää

epäillyt hänen kohtaloaan, se oli hänellä kädessä joko ennemmin tai

myöhemmin.

Juhanin jälkeisenä lauvantaina se sitte tapahtui.

Jussi katosi illanpuolella näkymättömiin ja minä hain häntä,

saadakseni puhella hänen kanssaan eräästä aidanpanosta, johon vielä

ennen heinänteon alkamista olisi ollut tarpeen ryhtyä. Mutta Jussia

ei löytynyt mistään. Hain pesutuvat, tallit, vajat ja kaikki muut

mahdolliset paikat, mutta turhaan. Vihdoin menin kysymään Klaaralta.

-- Tiedätkö missä Jussi on?

-- Tiedän, vastasi Klaara salaperäisen mahdikkaasti, mutta hän ei ole

nyt saatavissa.

-- No miksi ei ole?

-- Siksi ettei ole. Luullen, että oli jotakin vehkeitä taasen

tekeillä, istahdin tuvan rahille, perä-ikkunan viereen. Istuin

siinä puolituntisen ja olisin istunut kauemminkin, sillä Klaara oli

erinomaisen hilpeällä ja vilkkaalla mielellä, mutta samassa näinkin

nuoremman rengin ajavan tallinpuolelta ylös rapun eteen. Harmaa oli

valjastettu kirkkorattaiden eteen.

-- No, mitä nyt, mitä?

Klaara ei ehtinyt virkkaa mitään, sillä naispalveljain kamarin

ovi aukeni samassa. Ja Jussi ja Martta astuivat tupaan, molemmat

juhlapukineissa. Jussilla oli yllä isävainajan musta lievetakki,

Martalla haalistunut, pitkähelmainen, musta hame, joka teki hänet

entistä tiukemman ja kunnioittavamman näköiseksi.

-- No, mitä nyt, mitä? kysyin minä uudestaan, teeskennellen itseni

täysin tietämättömäksi.

-- Hm... Jussi yskähti epäröivästi kerran kaksi, mutta rupesi

samassa hymyilemään. Ja hän hymyili erikseen Klaaralle ja minulle ja

nuoremmalle rengille ja nuoremmalle piialle.

-- Jussi, miten sun asiasi nyt oikeastaan ovat? kysyin minä taasen.

-- Hm... ne ovat sillä lailla kuin kirjassa seisoo, että miehen pitää

luopuman isästänsä ja...

Jussi keskeytti lauseensa ja hymyili taasen meille kullekkin erikseen,

ensin Klaaralle, sitte minulle, sitte nuoremmalle piialle. Sitte hän

hymyili Martalle ja luulenpa että hän kaikkein viimeisemmäksi hymyili

omalle itselleen.

Me menimme kaikki rappusille, Jussi nousi Martan kanssa rattaille.

-- Onneksi olkoon, huusin hänelle ja heilutin lakkiani.

-- Onneksi olkoon, huusivat toisetkin.

Jäin Klaaran kanssa istumaan rappusille. Harmaa lähti juoksemaan, jotta

Jussin pitkä tukka löyhkyi kesäisen tuulen kourailemana.

Siinä istuissamme virkkoi Klaara, säkenöiden voiton ilosta:

-- Nyt Jussia viedään pappiloihin.

-- Niin viedään... ja minulta pääsi raskas huokaus. Näetsä, minun tuli

sääli poikaparkaa.

Perhevirkistyksiä.

Jussi näytti kovin vakavalta ja huolestuneelta. Pää painuksissa

silmäili hän jalkojensa väliin, kun istuimme riihen räystään alla ja

keskustelimme tupakkiraittiudesta, johon Klaara ja Martta väkisin

aikoivat meitä molempia pakottaa.

-- Tässä olisi sentään elää tihrustettu hiljaisessa perhe-onnessa,

virkkoi hän liikuttavan kaunopuheliaasti... olisi tyytyväisesti

otettu illat hämärien jatkoksi, aamut päivien aluksi, mutta nytpä

tuo tupakkikysymys nostaa irvikkään naamansa eteemme aivan kuin

vetehinen soutajan veneen vieressä. Minä tunnen Martan luonnonlaadun?

tunnen sen yhtä hyvin kuin tuon katajamäen takanamme. Martta ei ole

mikään lapsellinen huitukka; mitä hän tahtoo tapahtuvaksi, sen täytyy

tapahtua. Jos hän saisi älliinsä toimittaa kuun pimennyksen tällä

silmänräpäyksellä, olen minä varma, että sen täytyisi käydä päinsä,

huolimatta siitä, että aurinko paistaa lämpimästi ja päivä on vasta

ikään kääntynyt illanpuolelle.

-- Klaara on hiukkasen samaa sorttia, virkoin minä ihailevan

ylpeästi... Ei sitäkään ensimmäinen vastatuuli säikäytä, eipä vielä

toinen eikä kolmaskaan.

-- Eipä maarkaan. Ja sepä juuri hankalinta, että niitä on kaksi; ne

lyövät aina tuumansa yhteen ja...

-- Mutta onhan meitäkin kaksi ja voimmehan mekin lyödä tuumamme yhteen.

Jussi vaikeni lyhyen silmänräpäyksen, katsoi sitte minuun vasemmalla

silmällään, kuten nulikkana kujeillessamme, ja kysyi:

-- Mitä oikeastaan tarkoitat? Mitä se merkitsee, vaikka meitä olisi

viisi Klaaraa ja Marttaa vastaan.

-- Minä tuumaan, että teemme lujan vastaponnistuksen ja näytämme

miten...

-- Vastaponnistuksen, matki Jussi ylenkatseellisella äänellä...

Mitä vastaponnistus auttaa? Ei tuhkaakaan siitä synny. Martta ei

siedä vastaansanomista läheisyydessäänkään ja oma päänsä sillä on

Klaarallakin.

-- On kyllä, mutta vastaponnistuksen minä sittekin koetan tehdä.

-- Koeta vaan, minun puolestani saa olla koettamatta. Se ei kuitenkaan

maksa vaivaa.

-- Oletko tosiaankin jo niin pehmennyt koko mies?

-- No, olen ja en ole. Se riippuu siitä mistä päästä asiaa katsotaan.

Näethän, etkö myönnä tunnossasi, että Klaara on sinusta herttaisin

vaimo?

-- Hän on enemmän, hän on suloinen... on kerrassaan naisihanteen ehyt

täydellisyys.

-- No niin, minun mielestäni on Martta myöskin sellainen naisten

esikuva ja malli, josta viisaat miehet ovat niin paljon puhuneet.

Sellainen, joka ymmärtää kaikki paikalleen, jonka silmä näkee seinän

lävitse, joka huomaa jo savusta, mitä lajia puita pesässä palaa. Hänen

erinomaista tarkkuuttaan ja huomiokykyään minä etupäässä kunnioitan ja

jumaloitsen. Sitte hänen reippautensa ja kursailemattomuutensa. Oh,

se on Martta herttaisin vaimo, kuin on milloinkaan renkimiehen osaksi

tullut. Hän on juuri sellainen viisasten kivi, josta oppineet miehet

ovat niin paljon puhuneet ja kirjoittaneet. Naimapuuhien ajalla minua

toisinaan karmi kylmä pelko, mutta se oli lyhytnokkaisuutta. Naisväen

kanssa tarvitsee joutua arki-oloihin, tarvitsee niin sanoakseni joutua

nauriita paistamaan yhdessä. Sitte mies vähitellen alkaa ymmärtää,

mitä tarkka ja toimellinen vaimo maksaa. Olisiko nyt viisasta ryhtyä

taisteluun Martan kanssa tupakinpoltosta? Ei, sanon minä kolme kertaa.

Minkä vuoksi? Sen vuoksi, että on tappio tarjolla. Tarvitsee keksiä

jotakin sellaista, että voitto tulee taistelematta, varsin lausehen

lausumatta; se on minun mielipiteeni.

Jussi nousi ylös ja lähti astelemaan aidanpanolle. En voinut oikein

hyväksyä hänen pehmeyttään, vaikka kylläkin myönsin, että hän oli

epäilemättä oikeassa. Martta oli sitä heikkoa lajia, joka otti voiton

väkevistä. Sisään tultuani tapasin Klaaran ompelukoneen ääressä.

Suuntasin oitis askeleeni piippuhyllyä kohden, sytytin savut ja otin

syliini kahden vuoden vanhan Tuomo poikani. Klaara ei ollut ensin

mitään huomaavinaan, mutta sitte hän lakkasi polkemasta ja virkkoi

haikealla, pahoittelevalla äänellä:

-- Hyi, tuopa nyt vasta ilkeätä.

-- Katkesiko neula? kysyin minä viattomasti, ollen muka tietämätön,

mitä hän tarkoitti.

-- Etkö voi lakata tupakinpoltosta? Olenhan minä sanonut että...

-- Eihän minua huvita luopua siitä. Näetkös, pikku ystäväni...

-- Mutta minua se huvittaa niin sanomattomasti.

-- Ja Marttaa myöskin.

-- Häntä myöskin. Jussin täytyy luopua hänenkin tupakista, se on

päätetty asia.

-- Emme ole Jussin kanssa mitään päättäneet. Paitaressusta saakka

olemme tupakoineet ja...

-- Se ei mitään merkitse, vaikka olette ennen naimistanne polttaneet.

Naisen vaikutus avioliitossa on puhdistavaa ja jalostavaa laatua.

Naisen pitää kasvattaa miestä paremmaksi. Tuo tupakinsavu on

sietämätöntä; sitä paitse haaskaat terveytesi.

-- Tervehän minä olen kuin karhu, ja mitä tupakin hajuun tulee, niin

olethan sietänyt sitä tähänkin saakka vallan kiltisti. Miksi et

sietäisi vastakin?

-- Minä en tahdo sietää.

-- Siinäpä se, niinäkään en tahdo luopua.

-- Aiotko sitte tehdä minut onnettomaksi tupakkihimosi tähden?

-- En, en suinkaan. Sinä olet onnellinen, Jussi, minä ja Martta, me

olemme kaikki onnellisia.

Aioin mennä hyväilemään häntä, mutta hän työnsi minut armottomasti

luotaan.

-- Minä en ymmärrä, miten hennot olla täyttämättä noin pientä ja

vähäpätöistä vaatimusta. Jos olisi sinussa jälellä pienikin kipinä

entisestä rakkaudesta, mutta sinä et välitä enää vähääkään minusta.

Rakkaus on ollutta ja mennyttä... Oih, tämä on hirveätä.

Hän huoahti raskaasti, asetti käden varaan otsansa ja näytti niin

onnettomalta, että minä syöksähdin ulos, hain kirveen käteeni ja

riensin Jussin luo aidanpanolle.

Aamulla valitti hän pahoinvoipuutta, mutta ei huolinut hyväilystä eikä

osanotosta minun puoleltani.

-- Eihän se kuitenkaan ole todellista, virkkoi hän surullisesti. Miksi

tuollaista teeskentelyä? Rakkautesi on ollutta ja mennyttä.

Olin alottanut vastaanponnistuksen urheasti. Mutta minullapa ei

ollutkaan soturin kestävää luonnetta, ja senpä vuoksi taistelukuntoni

vaihtui vähitellen kykenemättömyydeksi. Sodankäynti rupesi tuntumaan

liian raskaalta, varsinkin kun tunsin olevani ypösen yksin, sillä

Jussilta ei lainkaan riittänyt apuvoimia. Hänellä oli täysi työ

torjuessaan Martan hyökkäyksiä. Koko hänen puolustuskykynsä käsittyi

siihen, että hän lupasi lakata sitte kuin isäntäkin. Siten minun

pehmittämiseni tuli koko taistelun keskipisteeksi.

Klaaran sodankäynti muuttui yhä uhkaavammaksi. Huoneita tuulotettiin

ehtimiseen haikuttelemisieni jälkeen Klaara valitti joka ilta

pahoinvoipuutta, päänkivistystä, rakkauden puutetta j.n.e. Tuo kaikki

vaikutti, että rupesin pitämään itseäni pahantekijänä ja rikollisena

hirviönä, joka onnettomalla tupakkihimollani tein suloisen vaimoni

onnettomaksi, kotini parkulaksi ja kyyneleiden pesäksi. Uljuuteni

jäännös sai lopullisen kuolin-iskun, kun Tuomo poikani eräänä taistelun

hetkenä parahti itkemään äitinsä kanssa.

-- Voi, kuinka me olemme onnettomia, tyynnytteli Klaara itkevää

poikaa... kun ei isä meistä enää yhtään välitä, vaan antaa aina

kärsiä...

Silloin viskasin piipun suustani pesän juureen ja riensin Jussin luo.

-- Lakataan tupakinpoltosta, virkoin innoissani. Näetsä, olen isä ja

aviomies... menköön vaikka järveen kaikki elämänilo, mutta lakata

meidän täytyy.

-- Sitähän minä olen aina sanonut, tuumaili Jussi maltillisesti...

siinä ei auta pahan peukalokaan, meidän täytyy.

-- Täytyy, täytyy, toistin minä. Asiat ovat nyt sillä kannalla, ettei

enempi niskoitteleminen käy laatuun.

Jussi naurahti. Hän oli jo ennalta arvannut, miten taistelu päättyy..

-- Mutta minä en ole vielä keksinyt mitään...

Seuraavana päivänä ja ihan viimeisessä tingassa teki hän keksintönsä.

-- Tuleppa tänne, huusi hän minulle tallin vajasta. Menin hänen

luokseen kallella kypärin. Salavihkaa olin onnistunut aamulla, oitis

herättyäni, vetämään haikut Klaaran huomaamatta, ja haikuja vedellessä

tuntui edellisen päivän innostukseni narrimaiselta.

-- Me olemme pelastetut, virkkoi Jussi, hymyillen makeasti ja kavalasti.

-- Elä vietäviä, huudahdin minä... Mitä oletkaan keksinyt?

-- Pian saat kuulla. Eikö ne ole Klaara ja Martta tuolla tuvassa?

-- Ovat, niillä on leipominen tänään.

-- Käydäänpä sinne -- ja me lähdimme yhdessä. Istuttuamme rahille,

yskähteli Jussi ja hymyili ensin Klaaralle ja Martalle, sitte minulle

ja vihdoin hymyili hän omalle itselleen.

-- Tulimme puhumaan siitä tupakkiraittiudesta, virkkoi hän sitte

viekkaasti... On tuumattu suostua siihen.

-- Kyllä onkin parasta suostua koreasti, iski Martta sanoihin kiinni...

Sellainen ilkeä tapa ja rahan tuhlaus ei sovi siistille miehille.

-- Ja siinä haaskaantuu terveyskin, huomautti Klaara... Kyllä onkin

parasta suostua.

-- Mutta samalla pannaan myöskin kahviraittius voimaan, jatkoi Jussi,

hymyillen kavalasti.

Sitä ilmettä, joka levisi Klaaran ja Martan kasvoille! Siinä

kuvastui hämmästys, pettymys ja häpeä. Kuin kuvapatsaat seisoivat he

leivin-uunin ääressä, kykenemättä liikuttaa edes huuliaan.

-- Kahvinjuonti on sellaista rahan haaskaamista, eikä siitä kostu sielu

eikä ruumis, jatkoi Jussi.

-- Ja se surmaa puitakin ja aikaa niin vietävästi, lausuin minä, joka

töin tuskin kykenin olemaan remahtamatta rajuun iloon... Kahvipannu

turisee ja purisee myötänään hellassa. Se ei sovi siisteille ja

herttaisille vaimoille.

-- Ja se jäytää maitotalouttakin niin peijakkaasti... Lyödään kermaksi

suuret vadilliset lämmintä maitoa... Ei, se konsti ei kelpaa enää.

Se kahviraittius on pantava voimaan yht'aikaa... Lakaistaan kynnys

järkiään molemmilta puolilta.

-- Niin tehdään, vakuutin minä. Tästä lähin ei enää käytetä tupakkia,

mutta ei käytetä kahviakaan. Se on päätetty asia.

Klaara tointui ensimmäisenä. Hänen kauniit huulensa liikkuivat ensin

äänettä, sitten kuului haudan kolkosti:

-- Entä rengit ja piiat, niiden kanssa ei ole sopimasta ja ne vaativat.

-- Maksetaan pieni palkan lisäys korvaukseksi. Eivät ne sitte natise.

Kun isäntä ja emäntäkin ovat ilman, ei palvelijoidenkaan sovi vaatia.

-- Eikähän palkollisasetuksessa ole mitään kahvipykälää, huomautti

Jussi.

-- Mutta mitä tarjoomme vieraille, kun semmoisia tulee?

-- Teetä luonnollisesti, vastasin minä hymyillen.

Klaara yskähti säihkyvän suuttuneesti. Hän vihasi teetä eikä sitä

juonut milloinkaan huuliaan nyrpistämättä. Hänen äitinsä oli kuuluisa

hyvän kahvin keittäjä ja Klaara oli jo tytön tylleröisenä oppinut

äidiltään saman taidon. Naimisiin jouduttuani minustakin tuli pian oiva

kahvintuntija ja teinpä minä alituiseen hauskoja huomioita kahvinkeiton

alalla, liikkuessani kylillä ja matkoilla.

-- Osan säästöistä lahjoitamme sitte vuotuisapuna paikkakuntamme

kansanopistolle, virkoin minä vakavalla äänellä... Ja siten tupakki- ja

kahviraittiutemme tulee olemaan isänmaallinen työ. Ei liene haitaksi,

vaikka vihjaamme jotakin kirjeenvaihtajaa, että kyhää sanomalehteen

uutisen päätöksestämme. Esimerkki voi vaikuttaa muihinkin talollisiin.

-- Se ei saa tapahtua, virkkoi Klaara tulisesti. Ei milloinkaan mitään

uutista sanomalehtiin.

-- Minä panen säästöt pankkiin pikku Jussin varalle, tuumaili Jussi...

Olen laskenut, että säästyy vuosittain ainakin puolisataa, ja semmoinen

summa merkitsee meikäläisten oloissa paljo.

Martta ei ollut tähän saakka virkannut niin viheriätä sanaakaan. Huulet

tiivisti yhteen puristettuina, harmaa suuttumuksen ilme kasvoilla

ja vasen käsi lanteella seisoi hän uunin edessä Klaaran vastapäätä.

Vihdoin hän virkkoi tulisesti:

-- Kiesus auttakoon, leivät palaa. Ja samassa hän otti teljelaudan

uunin suulta pois ja rupesi lapioimaan mustaksi palaneita leipiä

uunista ulos.

-- Hirtehiset, kun ette pysy työssänne, virkkoi hän sitte säihkyvästä,

vaan kieputte täällä akkaväen kiusoina, senkin turvelot.

-- Asiathan ne vaativat, huomautti Jussi... Eihän me muutoin...

Samassa hän luisti luunsa tuvasta ulos, ja minä seurasin jälessä.

Nauroimme kumpikin makeasti, ja päästyämme käsiksi kaurankylvöön,

virkkoi Jussi:

-- Kyllä minä otan suosittaakseni rengit ja piiat. Tehdään asiasta tosi

peijoonien kiusallakin.

-- Tehdään, lisäsin minä... Mutta olkoon rehellinen peli kahdenpuolen.

-- Rehellinen tietysti. Eihän tuosta toki hirteen joudu, jos on mies

viikon tai kaksi tupakatta.

-- Sitä minäkin. Enempää ne eivät kestä kahviraittiutta Klaara ja

Martta; yksi ainut päivä jo vetää lujalle.

-- Vetää niinkin. Olen varma että niillä jo tänä silmänräpäyksenä on

katumus.

Seuraavana päivänä tuli meille muuan tuttu isäntä varsaa ostamaan.

Tuvassa kauppoja tehdessä tarjosi hän minulle tupakkia piippuun.

Klaaran kasvoille levisi ilon välähdys, mutta se katosi, kun minä tein

epäävän liikkeen kädelläni ja virkoin etten voinut polttaa tupakkaa

satunnaisen rinnankivun vuoksi. Sitte käskin Klaaran keittämään teetä

kaupan harjallisiksi.

-- Eihän sitä ole teetä hyppysellistäkään koko talossa, vastasi Klaara.

-- On maarkin. Ja minä lähdin etsimään piirongin laatikosta teepaketin

puolikasta, joka oli ollut unholassa hääajoiltani saakka.

Klaara pani vettä kiehumaan ja me päätimme varsakaupan.

Kovin omituiselta tuntui elämä meillä, tupakka- ja kahviraittiuden

ollessa vallalla. Tuntui kuin joku ankara perhesuru olisi vaivannut

meitä kaikkia. Naurussamme ei enää ollut entistä makua, kaikki ilomme

oli maahanpanijaisiloa. Elämämme oli sellaista sumukasta kuin ennen

Väinölän asukkailla, Louhen vangittua auringon vaskivuoren sisään.

Joka askeleessa tuntui, että jotakin puuttui meiltä, että jotakin oli

nurinkurin. Muistamattomuudessa astelin usein piippuhyllyä kohden.

Sitte sävähdin takaisin kuin varas, jonka korviin äkkiä kuuluu

ihmisaskeleiden kolina.

Entä Klaara ja Martta? Niiden tila ei ollut tuumaakaan valkeampi.

Omakutoiseen verkkoon takertuneina, koettivat he pitää hyvää hymyä

huulillaan, mutta hymyn takana piili katumuksen ja häpeän sakea, miekan

halaistava usma. Verkon kudonnassa olivat he osottaneet sellaista

intoa, pontevuutta ja tahdon lujuutta, ettei peräytyminen voinut

tulla kysymykseenkään ensi päivinä. Huomasin aamusilla Klaaran salaa

huokailevan ja ymmärsin, että ne olivat pelkkiä kahvikaihon synnyttämiä

huokailuja. Kuppinen sellaista kahvia, kuin hän äidiltään oli oppinut

keittämään, olisi ollut taivahinen nautinto hänelle, vaikkei hän sitä

kehdannut ilmoittaa.

Toisen päivän illalla jo varastihe kahvikaiho hienosti kuuluville. Hän

tuli hyväilemään minua ja kysyi sellaisella sulolla ja armaudella, joka

ainoastaan hänelle oli mahdollista:

-- Onko sinun kylläkin vaikea?

-- Ei sentään erittäin, vastasin minä... ei kummempaakaan hätää ole.

-- Ajattelin että ehkä kärsit hirmuisesti.

-- Kultaseni, kyllä minä taidan tottua. Tapahtuuhan kaikki sinun onnesi

tähden.

Nauroin makeasti sydämessäni, vaikka kieleeni tuli vesi. Muistin

entisiä iltoja, jolloin makuulla ollen sytytin makeat unisavut. Ne

nukuttivat minut niin helposti ja siristivät silmäni kiinni melkein

tietämättäni... Mutta olin päättänyt olla mies, lujatahtoinen mies,

ja senpä vuoksi puhelin puita heiniä Klaaralle. Älysin kyllä että

olisin valmistanut hänelle isot ilot, jos olisin hyökännyt piippuhyllyä

kohden. Mutta semmoinen menettely ei sopinut ohjelmaani, sillä olin

päättänyt voittaa sekä samalla rangaista Klaaraa ja Marttaa. Rangaistus

tosin maksoi itselleni monta vaikeata hetkeä, mutta mitäpä niistä.

Salainen nautinto korvasi kärsimykseni monenkertaisesti.

Jussi oli aivan samanlaisessa asemassa. Hänkin tahtoi kerran vuorostaan

pehmittää Marttaa oikein perinpohjaisesti. Jussin vakuutuksien mukaan

oli Martalla ehkä kaikkien kovimmat pintehet. Ei saanut tilojaan ulkona

eikä huoneessa. Jo ensimmäisenä iltana oli udellut, tekikö Jussin

kovastikin mieli haikuihin, ja Jussi oli vastannut ettei ollenkaan; ei

muka piitannut, vaikkei löytyisi maailmassa tupakan tomuakaan.

Viikonpäivät kestettyäni esitin Jussille, että tehtäisiin loppu

koiranpelistä. Olin herännyt yöllä useampia kertoja tupakin nälkään, ja

tunsin olevani melkein kuumeentapaisessa tilassa.

-- Samoin on minunkin laitani, tuumaili Jussi... Mutta koetetaan kestää

vielä jokunen päivä. Jousi on jo niin kireällä, että se voi katketa

minä silmänräpäyksenä tahansa.

-- Onko maarkin?

-- On, luota vain sanoihini; pian se paukahtaa poikki.

Seuraavana päivänä teimme etäisimmällä pellolla lopputoukoja.

Viskeltyäni viimeiset jyväkouralliset multaan, menin Jussin luo, joka

sekoitti siementä renkien ja muonamiesten kera. Kello lie ollut kolmen

tai neljän vaiheilla. Istuimme piennarkivelle, ja minun tuli vesi

kieleeni, sillä rengit pöllyttelivät sinerviä savupilviä ilmaan.

-- Hiivatti tätä tämmöistä peliä, sanoin minä... hiivatti sentäänkin.

Jussi ei puhunut mitään, vaan tähysteli kotiin päin. Äkkiä levisi

mehuisa hymy hänen kasvoilleen.

-- Nyt on jousi katkennut, kuiskasi hän... Etkö huomaa mitään

erinomaista?

-- En, en minä huomaa mitään.

-- Meidän uuninpiipusta nousee sievä savu. Eikö silmäsi erota?

-- Kyllä tosiaankin erottaa. Tihruu sieltä savu ihan huomattavasti.

-- Nyt ei ole mikään tulen aika, kello on puoli neljä.

-- Sillä vaiheilla se lie. Olisiko ne peijakkaat...? Epäluulo heräsi

aivoissani.

-- Pian se nähdään... Jussi päästi hevosensa irti ja vei sen kuusien

juurelle, jossa rehuvarat olivat.

-- Otamme nyt sukkelat askeleet, virkkoi hän, sidottuaan hevosen kiinni.

Me lähdimme kiertämään metsän rantaan ja sieltä aitovartta pitkin

riihien taakse. Monia mutkateitä pujottelimme sitte Jussin tupaa

kohden, joka oli tanhuan laidassa, kotipellon niskalla. Minä jäin

rapun eteen seisomaan, mutta Jussi harppasi kahdella askeleella oven

riipaisimeen kiinni ja astui sisään, jättäen oven sepo seljälleen

auki. Sieluni oli sellaisessa jännitystilassa, että vapisin ja pidätin

henkeäni. Katsoin sitte avoimesta ovesta huoneesen. Keskellä lattiata

oli pöytä, Martta istui selin oveen päin. Vastapäätä häntä istui

Klaara, höyryävä kahvikuppi huulien edessä ja kasvoilla seitsemän

auringon loiste.

-- Etkö käy sisään? huusi hän minulle onnensointuisella ja ihanalla

äänellään.

-- Saisihan tuota käydä, vastasin minä ja astuin tupaan.

-- Jäikö vielä kylvöä kesken?

-- Ei jäänyt, sekoittamatta jää vielä osa huomisen varalle.

-- No, pysynee ilma kai poutana.

-- Eiköhän tuo pysyne.

Jussi oli sillä välin kaivanut kirstustaan esille jouluksi saamiaan

sikaaria ja tarjosi niistä minulle yhden. Istuin lavitsalle Klaaran

viereen ja sytytin huikeat savut; Jussi teki samoin ja kysyi:

-- Onko pannu jo kalisevan tyhjä?

-- Ei se aivan vielä, vastasi Martta ja heristi molemmat kupit

täyteen... Juopiko isäntä?

-- Sopiihan tuota juoda...

Huomasin että Klaaran kielellä alkoi nauru kutista. Pian kutiseminen

kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes se silmänräpäyksen kuluttua

helinällään täytti koko mökin... Vähitellen yhdyimme jokainen

nauramaan. Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että

seinät kumisivat.

-- Hietalan Matti on jo vienyt pyydyksiä ulos, hi-hi, -hi-hi, -hii...

Koettakaa tekin viedä pari rysää tuonne Solmusalmeen, hi-hi, -hi-hi,

-hi-hi, -hii... Ehkä saataisiin aamuksi tuoretta haukea, hi-hi, -hi-hi,

-hi-hi, -hii...

Klaaran ruumis hytkähteli ja hän nujertui syliini. Me yhdyimme taasen

jokainen nauramaan.

Jussikin jysähytteli harvakseen ja niin rotevasti, että mökin seinät

kumisivat.

Helmilän Hilma.

Helmilän Hilman kehitys kallistui pääasiallisesti siihen suuntaan, että

hän oli parempi ja arvokkaampi kaikkia muita ja ettei hänen arvoistaan

talontyttöä löytynyt viidessä pitäjässä, vaikka olisi silmäneulalla

etsitty. Kasvatus oli sen mukaista sekin. Helmilässä ei ollut muita

lapsia, kuin kaksi tyttöä, leveänaamainen Lotta, jota, tiesi mistä

syystä, ruvettiin pitämään hupelona, ja Hilma kaunotar, äidin ilo ja

ylpeys, eli "Helmilän prinssessa", joksi häntä pian ruvettiin nuorison

keskuudessa nimittämään. Lottaan ei pantu vanhempain puolelta mitään

huomiota, mutta Hilmaa kasvatettiin tosiaankin kuin prinssessaa, hänen

silmäystään täytyi piikojen ja renkienkin vapista.

Kuudentoista vuotiaana oli hän kaunis kasvoiltaan ja vartaloltaan.

Ja hän oli täysin itsetietoinen kauneudestaan ja senvuoksi sekoitti

hän hymyilyynsä jotakin jääkylmää, jotakin sietämätöntä, joka herätti

neitosissa suuttumusta, mutta joka saattoi nuoret miehet ajattelemaan

omaa turhuuttaan ja vähäpätöisyyttään Helmilän tyttären edessä.

Salaisia kadehtijoita hänelle tietysti ilmaantui heti, kun hän

ehti neito-ikään. Hilman käytös ynnä ankara suku-ylpeys oli omiaan

hankkimaan hänelle itselleen pieniä vihollisia melkein kaikissa

tilaisuuksissa. Neitosten kesken kuiskailtiin, että Hilma oli haleta

ylpeyteensä, että hän lentäisi siivillä muiden yli, ja ettei hän

pitänyt ihmisen arvossakaan muita kuin omaa itseään. Kadehtiminen

huvitti Hilmaa, hän kohenteli sitä tahallaan yhä viereämpään paloon.

Mitäpä hänelle kateudellaan kukaan voisi, mitäpä kenenkään viha häneen

koskisi? Olihan hän sentään toisempi kuin kaikki muut, erilaisempi

silmäyshän häneen aina luotiin. Huvitilaisuuksissakin aina syntyi

silmänräpäyksellinen hiljaisuus, kun hän ilmaantui paikalle... Ja

sellainen vankka talo, kuin Helmilä oli, ja sellaiset vanhemmat kuin

hänellä oli. Isä kerrassaan kuningasmainen vartaloltaan, äiti pitäjän

ehkä rikkainta ja mahtavinta sukua... niin, katsoipa hän itseään minkä

sormen sivutse tahansa, aina jäi tulokseksi, että hän oli parempi,

ylevämpi muita, ettei meikäläisten tavallinen mitta ylettynyt häneen.

Ja niin eli Hilma, Helmilän prinssessa, nuoruutensa kukoistusvuodet,

ajattelematta muuta kuin omaa suuruuttaan ja vähääkään huomaamatta,

että uusi aika alkoi jo pilkistää esiin siellä täällä, että

vanhettuneet katsantotavat rahan ja varakkuuden jumaluudesta alkoivat

perustuksiltaan horjua.

Noina kukoistusvuosina tietysti kävi Helmilässä kosijoita tiheään. Ei

juuri sitä lauantai-iltaa talvis-aikana, jolloin ei lähenevä kulkusten

helinä olisi pannut Hilmaa varpaisillaan pyörimään ja juoksemaan

kamariinsa, pukeutuakseen uuden pyytäjän nähtäväksi. Niitä tuli joka

ilman suunnalta, tuli lähimailta ja kaukaisistakin pitäjistä, joukossa

varakkaita ja köyhiä, miellyttäviä ja epämiellyttäviä. Kolmattakymmentä

kävi eräänäkin talvena Hilman kättä ja sydäntä tavoittamassa, mutta

koko joukossa ei, Helmilän emännän vakuutusten mukaan, löytynyt

ainoatakaan kelvollista. Ketä haittasi kömpelö käytös, kenellä oli

maineessa moitteita, kenellä ulkomuodossa, ken oli liiaksi köyhä ja

arvoton saamaan Helmilän tytärtä vaimokseen j.n.e. loppumattomiin.

Poikkeuksen teki kuitenkin muuan ulkoseurakunnan nuori mies, joka

Hilman ollessa kahdenkymmenen rajoilla ajoi Helmilään eräänä leutona

iltana joulun edellä. Hilma ei aikonut näyttäytyäkään kosijalle,

mutta uteliaisuuden kiihoittamana sattui hän, seisoen pimeässä

salissa, vilkaisemaan äidin jälestä kamariin. Vaaleahiuksinen, hieman

suruvoittoinen mies istui sohvalla. Vartalo oli pitkä, muhkea ja

ehkä hiukan köyristynyt, hiukset huolettomasti pyhkäisty ylös... ja

kasvoissa puhdas ilme...

Hilma pukeutui kiireesti, mutta huolellisemmin kuin ehkä koskaan ennen

ja astui kamariin.

Kosijalta jäi kihlat Helmilään, käynti uudistui muutaman viikon

jälestä. Ja Hilma joutui ankaraan taisteluun itsensä kanssa.

Naisellinen vaisto ja kaikki, mitä hänessä oli hyvää ja jalompaa,

veti häntä vastustamattomasti kosijan puoleen, mutta toisaalta taasen

ankara sukuylpeys, juorupuheet, jotka pantiin kosijasta liikkeelle,

kuten tavallista sellaisissa tilaisuuksissa, ja hänen vähemmin

kehuttava varakkuutensa ne vetivät toisaanne. Suoramielisesti oli

kosija ilmoittanut heti ensi käynnillä, että talo oli rappeutunut,

mutta muuten maittensa puolesta hyvä. Vaati vain pääomaa, jotta

voitaisi suorittaa toisille lapsille perintö-osuudet ja jotta

saataisi rakennukset ja viljelykset kuntoon. Sitte se kyllä elättäisi

omistajansa.

Hilma mietti tuota kaikkea kiihkeästi. Hän teki päätöksiä suuntaan ja

toiseen, mutta rikkoi ne saman tien. Iltasin, kun tuli sieluun suloiset

unelmat rakkaudesta ja todellisesta onnesta, päätti hän kerrassaan

luopua loistavasta valhe-onnestaan ja mennä köyhän talonpojan vaimoksi,

mutta seuraavana päivänä hän jo purki iltaisen päätöksensä. Mennä

emännäksi rappeutuneesen taloon, jossa on kehnot ja mädäntyneet

asuinhuoneetkin, eläkevanhukset, velkoja, köyhän maine jo vanhaltaan,

jossa leivän puute tulee kenties aina jatkumaan... ei, sitä ei hän

tekisi, vaikka olisi kosija viisin kerroin miellyttävämpi kuin olikaan.

Eihän hänellä ollut vielä mitään hoppua miehelään, vielä oli aikaa

katsoa ja valita.

Marianpäivän tienoissa tuli kosija kolmannen kerran Helmilään. Hilman

teki mieli laskea kätensä hänen kaulansa ympäri, sinutella häntä ja

huudahtaa: "Oi, miten paljo pidän sinusta, surumielinen poika"... mutta

hänen tottumuksensa näyttää ylpeältä ja hänen onnettomat taipumuksensa,

joita hemmoitteleva ja väärä kasvatus oli kehittänyt ylimpään

huippuunsa, ne saattoivat hänet menettelemään ihan päinvastaisesta

Hän istui kylmänä paikallaan, lausumatta ainoatakaan lämpöistä,

myötätunteellista sanaa, vaikka sydän riehui lemmentuskissa, vaikka

silmäys ja äänen väreily oli joka silmänräpäys vähällä ilmaista kaikki.

Tyhjät sanat, joita hän puhui kosijalle, tuo jääkylmä ja sietämätön,

jota hän sekoitti hymyilyynsä tavallista enenemän, kaikki kiusasi ja

piinasi häntä, mutta sittenkään ei ankara suku-ylpeys antanut perään.

Hyvää yötä toivottaessa olivat voimat vähällä katketa. Hän syöksyi

kamariinsa, ajatukset sekavina, viskausi riisumatta sänkyynsä,

tukahutti rajusti kuohuvat tunteensa väkisin, tukahutti kyyneleensä...

Aamulla, ennen lähtöään, tahtoi kosija varmempaa tietoa. Emäntä vetosi

Hilmaan, sanoen että tytöllä itsellään oli kokonaan päättämisvalta; sai

tehdä mitä ikinä tahtoi; minkäänmoinen pakko tai houkutteleminen ei

tullut kysymykseenkään.

Tuon ilmoitettuaan lähti emäntä kamarista, jättäen nuoret kaksikseen.

Kosija silloin toisti kysymyksensä, lisäten samalla, ettei hänen

kosintansa tosin ollut nyky-ajan tapaista, mutta vakuutti samalla,

ettei se ollut pelkkä rahakysymys ja rikkauden pyydystäminenkään,

vaan oli siinä sydämmelläkin osansa, ainakin hänen puoleltaan. Muussa

tapauksessa ei hän olisi kihloja jättänyt eikä käyntiään uudistanut.

Hilma tunsi, miten hänessä rupesi kuohumaan, miten nuo kosijan

suosittelemat, lämpöiset tunteet äkkiä taasen pääsivät valloilleen. Hän

tunsi olevansa voitettu, perinpohjin voitettu.

Mutta voittaja, ken oli hän? Ventovieras, onnenonkija, varaton

talonpoika, jolle kosinnan onnistuminen oli koko elämän kysymys.

Antautua noin helposti voittajan saaliiksi... ei, sitä ei hän voinut.

Päätös täytyi vielä jäädä tekemättä, että kosija oppisi käsittämään

pyydettävän saaliin arvon. Hän voi vielä tulla kerran, kahdesti, hän

voi olla epätiedossa vielä jonkun aikaa, epätieto kiusaa ja piinaa

häntä. Kun ei ole voitosta varmuutta, ei mitään varmuutta...

-- Eikö siellä päin sitte ole rikkaita tyttöjä?... ja Hilma hymyili

tuon jääkylmän, sietämättömän hymyilynsä.

-- Miksi niitä ei olisi? Sekalaista se on seurakunta joka puolella.

Kosijan kasvot muuttuivat tulipunaisiksi. Katse lattiaan painuneena

jätti hän Hilman hyvästi, astui ulos kamarista ja istui hevosensa

rekeen, joka odotti rapun edessä. Sanoi kiitokset rengille, joka oli

valjastanut ja lähti ajamaan Helmilän tanhualta kohden maantietä.

Sen koommin ei häntä kuulunut. Turhaan odotettuaan puolisen vuotta,

lähetti Hilma kihlat pois enonsa mukana, kun tämä kävi markkinoilla.

Kihlain viejä toi tiedon, että kosija vielä oli naimatonna, lisäsipä

vielä senkin lausunnon, että Hilma oli tehnyt huonon kaupan,

hylätessään sellaisen kosijan. Markkinamatkallaan oli eno kuulustellut

ja onkinut hänestä kaikki mahdolliset tiedot; pelkkää kiitosta ja hyvää

oli kuullut. Talokin oli aivan sellainen, kuin kosija oli vakuuttanut.

Kelpo laajat tilukset, oikein herraskartanon veroinen suuruudeltaan,

mutta velkaa löytyi, ja rappion puolella oli rakennukset, kuten

viljelyksetkin. Hilman ylpeä, jäykkyyteen ja kylmyyteen tottunut luonne

esti näyttämästä katumista tai pahoittelemista tapahtuneen johdosta.

Joskus, kun kuvitelmat tekivät mielen helläksi, kun onnen puute jäyti

rintaa, päätti hän kirjoittaa hylätylle kosijalleen ja kehoittaa

käynnin uudistamista, mutta aina hän muutti päätöksensä. Nöyrtyä noin

juuria myöten, ruveta ikäänkuin kerjuulle... ei, sitä ei hän voinut,

hänen arvonsa ja asemansa Helmilän tyttärenä vaati näyttämään kylmää

hymyilyä, oli asia mikä tahansa. Uudet kosinnat sitä paitse aina

väliin hetkiseksi haihduttivat mielestä suruvoittoisen nuorukaisen

kuvan... mutta sitte taasen kuva tuli mieleen loistokkaampana ja

ihanteellisempana kuin milloinkaan ennen.

Tuo kaikki vaikutti, että Hilma ylpeytensä ohessa rupesi osoittamaan

tavatonta mielenkatkeruutta koko maailmaa kohtaan. Suututtaminen ja

loukkaaminen tuli hänen mielihalukseen vielä suuremmassa määrässä

kuin ennen. Hän esiintyi aina pisteliäänä ja katkerana, kuten kaikki

ihmiset olisivat tehneet hänelle suurta vääryyttä, sydämmettömyyttä.

Yksinäisinä hetkinä hän sitte pahoitteli käytöstapaansa, mutta kun

ilmaantui uusi tilaisuus, menetteli hän ihka samalla tavalla... oli

entistä kiusallisempi ja sietämättömämpi.

Sitte olojen kehitys ja odottamattomat tapaukset vaikuttivat, että

Hilman loistokas tähti alkoi himmetä ja kadottaa entistä kiiltoaan.

Alun teki sisko, leveänaamainen Lotta, joka oli kokonaan työnnetty

syrjään laskuista Helmilän isännän äkillisen kuoleman jälestä rupesi

Lotta, vanhin tytär, pyrkimään miehelään. Ollen kaikissa siskonsa

vastakohta -- omituisuus etupäässä ehkä tuottikin hänelle höperön nimen

-- valitsi hän tuiki köyhän pojan armaakseen, osottaen heti alussa

sellaista mielenlujuutta ja tyyneyttä, että Helmilän leski-emäntä ja

Hilma joutuivat kokonaan ymmälle. Ensimmäisen säikähdyksen mentyä

ohi, ruvettiin Lottaa vetämään lujalle, tulisia näytelmiä syntyi

Helmilässä. Emäntä ja Hilma olivat saaneet päähänsä, että Lotta älyn

ja ymmärryksen suhteen oli täydellisesti holhuunalainen, jonka etua

ja parasta he olivat velvolliset valvomaan enemmällä älyllään ja joka

valvominen tietysti vaati etupäässä naimisen estämistä. Mutta Lotalla

oli asiasta kokonaan toiset mielipiteet. Hän seurusteli palvelijatarten

kanssa eikä useimmiten vastannut siskon ja äidin ryntäyksiin muulla

kuin hiljaisella, mutta ryntääjiä vimmastuttavalla naurulla. Paitse

ensimmäisiin hyökkäyksiin, niihin hänellä oli luodit varottuina. Sanoi

äidilleen, että kaiketi hänellä Helmilän tyttärenä oli ihmisoikeudet,

olihan sellaiset köyhimmillä mökin asujamillakin, ja mitä taasen

Hilmaan tuli, niin oli parasta, että se katsoisi omaan eteensä ja

olisi sekautumatta hänen asioihinsa. Minkä hän tekee, sen hän tekee,

huolimatta kenestäkään kuolevaisesta.

Tuhmuudessaan ajoi Helmilän emäntä pappilaan, aikeessa estää

naimakuulutus sillä perusteella, ettei Lotta muka ollut täysijärkinen.

Kirkkoherra vaati päteviä todisteita kylän luotettavimmilta isänniltä,

jopa vaati lääkärintodistustakin; sillä hyvällä sai emäntä palata

takaisin.

Sitte koetettiin toisia keinoja. Ruvettiin ystävyydellä ja makeilla

sanoilla taivuttamaan Lottaa peräytymiseen. Kuvailtiin miten herttaiset

päivät hänellä tulisi olemaan äidin kanssa koko elämän ajan, kun vaan

luopuisi naimahommistaan ja tekisi heidän tahtonsa mukaan. Hän saisi

asua Helmilän paraimmassa kamarissa ikänsä, saisi hienoja vaatteita

ylleen ja sänkyynsä, ei tarvitsisi raataa eikä huolehtia mistään.

Ja sulhanen töhrättiin kehnoa kehnommaksi, kaikki mahdolliset ja

mahdottomat virheet sälytettiin hänen selkäänsä.

-- Heitä nuo hullutukset pois, sanoi emäntä... ja ole viisas. Tottahan

ymmärrät ottaa itsellesi herraspäivät, jotka kestävät elinaikasi.

-- Minä otan kernaimmin miehen, vastasi Lotta sävyisesti.

Häntä oli mahdoton voittaa, taivuttaa. Hän ei intoillut milloinkaan

eikä tehnyt mitään, jota olisi tarvinnut jälestäpäin katua. Omituisella

luonteellaan, jonka hän oli perinyt isältään ja jonka ulkopiirteinä

oli melkein liiallinen lauheus ja pehmeys, torjui hän helposti kaikki

hyökkäykset, niinkuin ne olisivat olleet sulaa leikkiä.

Ja eräänä sumuisena syksypäivänä meni hän sulhasensa kanssa

pappiloihin, viimeisenä kuulutuspyhänä meni hän vihille. Sitte meni

hän kotoa pois pienen metsätalon emännäksi, pyytämättä mukaansa

muuta kuin omat pito- ja liinavaatteensa. Kun kamala asia näin oli

toteutunut, alkoi keväisempi tuuli piankin puhaltaa, kuten tavallista

on sellaisissa tapauksissa. Äidin sydän rupesi heltymään ja ensimmäisen

rekikelin joutuessa ajoi Helmilän emäntä metsätaloon ja, huolimatta

hänen ankarasta suku-ylpeydestään, ilmaantui silmäkulmiin jotakin

kosteata, joka täytyi pyyhkiä kädellä pois, kun katseli tytärtään

emännyystoimissa puuhailemassa, hiljaisena ja hätäilemättömänä, kuten

ennenkin kotona.

Mutta käynnin seuraus toisaalta oli, että äidin ja Hilman väli

rikkoontui. Viimemainittu oli muuttunut yhä katkerammaksi mieleltään,

yhä terävämmäksi muodostui kulma hänen ja ympäristönsä välillä. Lotan

naimisiin meno oli tehnyt eroituksen hänen ja muiden neitosten välillä

puolta matalammaksi, häntä ei enää voitu asettaa pitäjän ensimmäisten

edelle. Ja syynä tuohon oli Lotta, vähämielinen Lotta. Väärin oli

ruveta sitä hellittelemään, sen etuja huolehtimaan.

Kun ensimmäinen viljakuorma vietiin Helmilästä metsätaloon, syntyi

emännän ja Hilman välillä tuima sananvaihto. Viimemainittu, alakynteen

jouduttuaan, sulkihe omaan kamariinsa eikä näyttäytynyt äidilleen

viikkokauteen.

Siskon naimisen kautta oli Hilman mahti mennyttä, hänen loisto-aikansa

loppunut. Ja mennyttä ne olivat myöskin nuoruuden kukoistusvuodet,

jolloin ei vanhettumisen pelko tapaturmassakaan juohtunut mieleen.

Kosijat alkoivat käydä yhä harvinaisimmaksi ilmiöiksi, ja jos joku

ilmaantuikin, oli se noita tavallisia, joita ei Hilma sietänyt ja

joiden esiintymistä kosijana hän joku vuosi taaksepäin olisi pitänyt

suurena loukkauksena Helmiläisten arvoa kohtaan.

Muutoksia oli myöskin tapahtunut kylässä. Uusi aika, innon ja

valistuksen aamukoite rupesi säteilemään, loihtien salassa olleita,

uinuvia voimia esiin. Kylään perustettiin kansakoulu, opettajaksi

tuli muuan oman kylän tyttö, muuan Laurisen Anna, jota tiedon halu

oli ajanut opinteille ja jonka hehkuvaa intoa eivät mitkään vastukset

voineet murtaa. Koulu herätti eloon luku-yhdistyksen ja ompeluseuran.

Nuorison elämä sai uutta virkistystä, uudenlaiset katsantotavat,

uudenlaiset harrastukset ja ihanteet alkoivat innostuttaa nuorisoa.

Hilma yritti jonkun kerran liittyä toisten joukkoon, mutta hänen

itserakkautensa ja katkeruutensa myrkytti häneltä kaiken ilon,

jota muut niin runsaasti nauttivat. Hänen oli mahdoton alentua

muiden tasalle, vaatimatta itselleen erityisempää kunnioitusta. Ja

sitä ei hänelle kukaan osoittanut. Helmilän prinssessasta ei oltu

tietääkseenkään sen enempää kuin muistakaan, olipa hän seurassa

tai ei, olipa hänen hymyilynsä entinen jääkylmä tai sellainen kuin

muidenkin neitosten hymyily. Hilman katkera mieli-ala keksi alituiseen

loukkauksia. Jos iskettiin muiden kesken silmää, otaksui hän heti, että

tarkoitettiin häntä, jos naurettiin salaa, luuli Hilma oitis häntä

naurettavan. Hän ei tuntenut myötätunteellisuutta ketään kohtaan, vaan

päinvastoin vastenmielisyyttä sen oletuksen johdosta, että kaikki muka

riemuitsivat Lotan naimisiin menosta, tuosta onnettomasta tapahtumasta,

joka lohkasi toisen puolen hänen rikkaudestaan, ehkäpä enemmänkin.

Ja Hilma vetäytyi erilleen noista uusista suuruuksista, jotka lukivat

runoja, pitivät esitelmiä, puhelivat isänmaanrakkaudesta, yhteisistä

harrastuksista ja, Luoja ties, mistä kaikesta.

Eräänä sunnuntaina toivat Helmilän piiat kylästä sellaisen tiedon,

että Niemen Alli oli aikeessa mennä kansanopistoon. Hilmasta tuntui

kuin olisi häntä pistetty neulalla, hän ei voinut olla virkkaamatta

halveksivaisesti:

-- Niemen Alli! Luuleeko sekin jotain olevansa?

Alli oli köyhän talon tyttö, mutta kaunis ja lahjakas. Erittäin juuri

Allia ei Hilma voinut sietää, se kuin nuoruudessa ja kauneudessa jätti

hänet kauas jälkeensä.

-- Sekö vikana, ettei ole rikas? nauroivat piiat. Eikö köyhäkin saa

mielihaluaan noudattaa?

Hilma huomasi tuhmuutensa eikä jatkanut sanaakaan pitemmälle. Mutta

tieto Allin menosta kansanopistoon saattoi hänet pahalle tuulelle

moneksi päivää. Tiesi minkä vuoksi hän ei lainkaan voinut sietää Allia,

tuota vilkasta tyttöä, joka väliin runoa lausuessa kipenöitsi kuin

raketti. Liekö aavistuksen tapainen tunne ilmoittanut hänelle, että

he kerran törmäävät ankarasti toisiaan vastaan, Alli ja hän, Niemen

raketti ja Helmilän prinssessa.

Emännän mahtavien sukulaisten välityksellä ja toimenpiteillä saatiin

vihdoin Hilmalle sopiva ja kylliksi arvokas kosija. Se oli tykkänään

uuden ajan miehiä, ei varsin upporikas, mutta kuitenkin pitäjän

ensimmäinen toimeliaisuuden puolesta. Oli myöskin johtava henkilö

kunnan hallinnossa ja siten pitäjän vaikuttavimpia isäntiä. Asemansa

oli hankkinut hänelle paljo vihamiehiä, mutta myöskin suuren joukon

ihailijoita. Varsinkin vanhoillisten puolelta katsottiin Vilhoa,

Ruusulan nuorta isäntää, karsain silmin, se kun aina esiintyi

edistyksen puolustajana, uuden ihailijana.

Ja Vilho ohjattiin kosioretkelle Helmilään. Hän ihastui alussa hyvinkin

Hilmaan... tyttö oli virkeä, kaunis ja kohtalaisen rikaskin... Vilhon

puolelta ei ollut mitään haittaa. Ja Hilma, hän saattoi kerrassaan

ylpeillä kosijastaan. Se oli pitäjän parhaita poikia, kaikkien

kunnioittama, kaikkien moitteiden ylipuolella. Tosin ei Vilho

vaikuttanut häneen ensinkään samalla lailla, kuin surullinen nuorimies

vieraasta seurakunnasta, jonka kuvaa ei pitkät vuodetkaan voineet

täysin haihduttaa. Vilhossa oli jotakin etevämmyyttä, jotakin, jota

Hilmalta kokonaan puuttui ja joka vaikutti hänessä ehdotonta alemmuuden

tunnetta. Keskusteluissa täytyi Hilman olla tarkasti varovainen, ettei

lausuisi mitään tuhmaa, naurettavaa, jopa hänen vaistonsa joskus vaati

häntä puhumaan innokkaasti sellaisistakin asioista, joita hän piti

arvottomina, tai joista ei hän käsittänyt rahtuakaan. Mutta toisaalta

kosijan olento tyydytti kaiken kunnianhimon, kaiken itserakkauden ja

suku-ylpeyden, joten Hilmasta tosiaan tuntui, kuin olisi Vilhon ihailu

tuottanut monikertaisesti takaisin kaiken sen, mitä viime vuosina oli

menetetty useammalla taholla. Niinpä niinkin. Tähän saakka olivat

kadehtijat nimittäneet häntä prinssessaksi, mutta Ruusulan emäntänä

olisi heillä aihetta kutsua häntä kuningattareksi.

Naisellisen vaistonsa ohjaamana rupesi Hilma jälleen käymään

ompelu-yhdistyksen iltamissa, jopa tilasi sanomalehdenkin Helmilään ja

toi kirjoja yhdistyksen lainastosta. Kulma hänen ja ympäristön välillä

kadotti terävyytensä, hän ei enää osoittanut entistä katkeruutta

tuttaviaan kohtaan, saattoipa hän joskus esiintyä iloisenakin heidän

joukossaan.

Mutta Niemen Alli, se herätti hänessä entistä vastenmielisyyttä, sen

kanssa ei Hilman luonne taipunut sovintoon. Heidän välillään oli jotaki

niin jyrkkää ja syvää, ettei kummankaan käsi ylettynyt yli. Asia, joka

huvitti Allia, oli sietämätön Hilmalle, pelkältään päinvastaisuuden

vuoksi. Runon lausunnotkin, miten ne kiusasivat Hilmaa, miten Allin

vilkkaus pisti oikein vihaksi hänelle, ja hänen nuoruutensa ja

kauneutensa, miten mielettömiä katkeruuden ja kateuden tunteita ne

herättivät Hilman sydämmessä.

Aavistettu yhteentörmäys ei jäänyt tulematta. Hilman vuoksi ajeli Vilho

usein kylässä, joskus sovitettiin tapaaminen nuorten seuravietoissa.

Ensi kerrasta saakka valtasi Hilman mieletön luulevaisuus. Kun Alli

ja Vilho vaan lähenivät toisiaan, kun he vaan vaihtoivat sanankin,

tuli Hilma heti suunniltaan pois. Entinen katkeruus täytti mielen,

käytös kävi kiusalliseksi, sietämättömäksi. Pisteliäät puheet, ylpeys,

halveksiva käytöstapa, kaikki virkenivät entiselleen. Toisin kerroin

Vilho oikein hämmästyi Hilman karkeutta, hämmästystä seurasi aina

monenmoiset mietteet, jotka eivät suinkaan olleet eduksi Hilmalle.

Kerran, kun Alli oli lopettanut erään hauskan sadun, virkkoi Vilho

innossaan:

-- Tuo Alli on toisinaan mainio. Siinä on aineksia siinä tytössä...

-- Ja jotakin, joka muistuttaa mustalaisnaisesta... Hilma itsekin

säikähti omia sanojaan, ne olivat siksi karkeat, ääni, jolla ne

lausuttiin, kuohui vihaa ja katkeruutta. Vilhokin nolostui, kasvoissa

kuvastui sellainen varjo, joka odottamattoman vaikutuksen kautta tapaa

syntyä... Sinä pidät tuota Allia niin erinomaisena.

-- Niin tekevät kaikki muutkin.

-- Mutta hän ei ole yhtään mitään. Tuollainen, joka aina sähisee ja

riehuu...

-- Niin kaikki raketit tekevät. Sinä olet toisinaan hyvin sydämmetön ja

puolueellinen.

Alkoi jo syntyä usein väitteitä heidän välillään. Usein ne alkoivat

Allista, johtuivat hänestä monellaisiin, ja silloin aina Vilho sai

vilaukselta nähdä Hilman ankaran ylpeyden ja itserakkauden ja hänen

tavattoman ahtaan näköpiirinsä. Vilho alkoi jo kummastella itseään,

miten ihmeissä hän oli lainkaan saattanut ihastua Hilmaan, tuohon

sietämättömään ja pisteliääseen Hilmaan, joka mukanaan ihan toi pahaa

ilmaa kaikkialle.

Ja Vilho rupesi häilymään kahden vaiheilla. Toisaalla Helmilän tytär

kelpo myötäjäisineen, toisaalla Niemen köyhä, tulinen tyttö, jonka

vilkas nauru ja onnistuneet sukkeluudet virkistivät mielen iloiseksi,

jonka kanssa saattoi puuttua puheluun muistakin, kuin kaikkein

jokapäiväisimmistä asioista. Helmilän tytär alkoi tuntua tyhjältä,

ontelolta, sen viehättäväisyys alkoi laskeumaan.

Hilman luulokas silmä huomasi vaaran. Hän näki selvästi, miten Vilho

päivä päivältä läheni Niemen rakettia ja miten vihattu kilpailija

astui vasta-askeleita, käyttäen kaikkea viehätysvoimaansa, lumotakseen

lähenijän täydellisesti.

Kaikella katkeruudellaan ryntäsi Hilma heidän väliinsä, taistelu

tuli ihan julkiseksi. Kukaan ei voinut edeltäkäsin määrätä sen

päättymistä, tuskin Vilho itsekään. Hänkin toisin hetkin pani Hilman

myötäjäiset etusijaan, mutta toisin hetkin Niemen kaunis tyttö tuntui

kalliimmalta kaikkia maailman rikkauksia. Ties miten taistelu olisi

lopulta päättynyt, jollei Hilma tuhmuudellaan olisi jouduttanut omaa

tappiotaan. Kylässä pidettiin arpajaiset köyhien kansakoulun-oppilaiden

vaatetus-avuksi. Niemen Alli oli voittoja myymässä kolmen muun neitosen

kera. Vilho hääri liian ahkeraan sen uurnan lähellä, jonka takana

Alli seisoi, ja kun alkoi yleinen tanssi, hääri hän myötänään Allin

kimpussa. Hilma koetti estää tuota, vaan ei voinut. Jollakin tavoin

tyydyttääkseen katkeruuttaan ja loukattua ylpeyttään, hiipi hän jo

ensimmäisien tanssien aikana etehiseen, etsi vaatteensa ja lähti

jalkaisin astelemaan kotiin. Perille saavuttuaan katui hän oitis

tuloaan, tehden siten mielensä entistä katkerammaksi. Hän vietti

kokonaan unettoman yön. Näki alituiseen Vilhon ja Allin pyörivän

lattialla, näki heidän nauravan hänen salaperäistä katoomistaan, näki

heidän silmäyksensä yhä heltyvän...

Seuraavana päivänä kuuli hän juttua, että Vilho ja Alli

kirjoittelivatkin toisilleen. Silloin loppui häneltä kaikki

mielenmaltti. Hän kirjoitti pitkän kirjeen Vilholle. Ollen yön

valvonnasta ja mielenkatkeruudesta tuskin täysin ajussaankaan, syyti

hän Allin silmille törkeitä haukkumisia. Ylpeässä mielettömyydessään

odotti hän sitte vielä että Vilho, kirjeen saatuaan, heti lähtisi

hyvittelemään ja lepyttelemään häntä. Kokonaan mieletön toive, sillä

Vilhoa ei kuulunutkaan, mutta pitkän odottamisen jälestä tuli kirje.

Vapisevin käsin repäsi Hilma sen auki ja luki: -- -- -- ja syyttä

Sinä siis puhdasta Allia töhräät likaan. Me emme ole sanaakaan tähän

saakka kirjoittaneet toisillemme. Köyhyys ei ole mikään virhe, ja yhtä

vähän ansiota kuin Sinulle ja minulle on varakkuuteemme, yhtä syytön

on Alli köyhyyteensä. Se on sitäpaitse asia, jonka ei pitäisi koskea

kehenkään sivulliseen. Rikkauden suhteen olen minä yhtä heikko, kuin

kaikki muutkin kuolevaiset, mutta kuitenkin olen tullut perinpohjaisen

miettimisen kautta siihen vakuutukseen, että meille kummallekin on

parasta pyörtää, vielä ajan ollen, takaisin ja peräyttää aikeemme. Kun

olet hyljännyt suurellisempiakin kosijoita, niin toivon että...

Pitemmälle ei Hilma kyennyt lukea. Yksi ainoa katkera ajatus valtasi

hänet, ja se täytti hänen sielunsa, ajatuksensa, se poltti hänen

otsansa hipiää, se tahtoi raivostuttaa hänet mielipuoleksi...

Ajatus oli se, että köyhä Niemen tyttö oli voittanut!

* * * * *

Kolme vuotta oli kulunut siitä, kuin Vilholta tuli erokirja...

Lyhyt, talvinen päivä on painautumaisillaan hämäräksi, neljänneskuu

kuultaa avaruuden, tähtien tuiketta alkaa näkyä vähin siellä, vähin

täällä.

Hilma istuu ikkunanpielessä ajatuksiin vaipuneena. Onnen puute

jäytää hänen rintaansa, elämä tuntuu niin tyhjältä, arvottomalta. Ja

menneisyyden muistot ikäänkuin ilvehtivät ja ähittelivät hänelle.

Silloin näkyy kaukana pellolla jotakin tummaa, joka lähenee

lähenemistään. Hilma kavahtaa ylös. Muistot nuoruuden

kukoistusvuosilta, jolloin niin moni nuorimies ajoi Helmilään vievää

tietä, juohtuvat hänelle äkkiä mieleen, virkeä tunne käy kuin

sähkövirta läpi hänen olentonsa.

-- Tuleeko sieltä ketään? kysyy emäntä, joka näki Hilman kavahtavan

äkkiä ja tirkistävän ulos.

-- Tulee... nyt juuri kääntyy tänne ylös.

Hilma lähti omaan kamariinsa, pukeutui kiireesti. Istui sitte ja odotti

hetkisen, kunnes emäntä tuli.

-- Kuka se on?... kysymys oli hätähinen, malttamaton.

-- Kalmanen, kirkonkylästä.

-- Sekö uusi kauppias, joka vie itselleen kaikki ostajat.

-- Se juuri... emännän otsalla näkyi varjo. Kalmanen oli mies, jolla

oli kirjavat elämänvaiheet ja vielä kirjavampi maine... Ethän toki aio

sille mitään lupauksia tehdä?

-- Ja entäs jos tekisin? Kehtaa Kalmasta siinä omistaa vävykseen kuin

metsälaistakin tuolla...

-- Ei sitä tiedä, mikä se on ollut ennen. Sanotaan että...

-- En minä huoli siitä mitä sanotaan. Hän on kauppias nyt... vetää

ihmiset puotiinsa... ajaa piankin ohi toisten... menkää panemaan

teevettä kuumenemaan.

Päästäkseen kuulemasta enempiä vastaväitteitä, lähti Hilma emännän

edellä porstuaan. Virkeä tunne virtasi läpi hänen olentonsa, kun veti

oven auki ja astui kamariin, jossa Kalmanen, kirjavamaineinen mies,

veteli sikaarin savuja.

Kun Helmilän emäntä tuumaili asiata viikon, toisenkin, niin jopas

alkoi mieli muuttua. Ei tekeillä oleva naimiskauppa ollutkaan

hulluimpia, vaikka se siltä ensin alussa tuntui. Kalmasesta saattoi

tosiaankin, jollei kaikki ihmiset olleet liittoutuneet valehtelemaan,

tulla pohattakin ajan mukana. Eihän se rutiköyhä lie ollut pitäjään

tullessaankaan, koskapa jo yritteli ostaa taloa, jonka maalla

puoti sijaitsi. Ei maarkaan se ollut tyhjä mies, oli entisyys ja

entiset keinot millaisia tahansa. Kauppiaan rouvana joutuu Hilma

herrasluokkaan, ja jos Kalmanen ostaa talon, voi hän ottaa kevarin

toimen, käräjät... ei ollut ollenkaan hullumpaa.

Koko naimishanke rupesi näyttäytymään uudessa valossa.

Kalmasen käytyä toisen kerran Helmilässä, virkkoi emäntä Hilmalle:

-- Ei minun puoleltani estettä ole. Tosin sinulla olisi ollut

tilaisuuksia saada maineellisempiakin, mutta...

-- Raha kyllä tuo maineellisuutta... olisin hullu, jos en huolisi

Kalmasesta.

-- Onkohan se vain niin rikas kuin sanotaan?

-- Ei se köyhä ainakaan ole, ei köyhä rakentaisi niin upeasti.

Kosinta-aikanaan oli Kalmanen ryhtynyt rakennuspuuhiin, entisten

mitättömien huoneiden sijaan rupesi kohoutumaan komea puoti- ja

asuinpytinki, jolle sai vertaista etsiä kirkonkylässä.

-- Ja kauppa siellä kuuluu käyvän, jatkoi Hilma.. että toiset ovat

haleta kateudesta.

-- Niin, ei minulla mitään vastaan ole, kyllä minä myönnyn. Onko ollut

jo häistä puhetta?

-- On... se tahtoo ensi Juhanin aikoina... pytinkikin valmistuu osalta

siksi...

-- Pidetään suuret häät, sellaiset ettei ole kylässä ennen nähty...

että vielä harmaapäisinäkin muistavat häitä tanssineensa Helmilässä.

-- Niin, niin, suuret, hyvin suuret ja komeat... käsketään puhtaaksi

koko kylä.

-- Ja pyydetään pastoria pitämään sellainen puhe, jonka hän Ruusulan

Wilhon ja Niemen Allin häissäkin piti. Sulhanen jalo mies, iki

totuuksia kohti pyrkivä, morsian puhdas, innokas, täynnä hehkua, ja

heidän avioliittonsa taivaan valtakunnan etehinen... oh, tuollaiselle

puheelle pannaan nykyään paljo arvoa.

-- Ei mitään puhetta, ei mitään Allin tapaista... en voi kärsiä

sellaisia.

Hilma muuttui äkkiä niin katkeraksi että emäntä hämmästyi. Oltuaan

hetkisen vaiti, puuttui hän jälleen puhelemaan häiden vietosta. Ja

sitä tehdessä valtasi hänet tyydyttävä tunne. Hilman naiminen, joka

kymmenisen vuotta oli ollut alituisena miettimisen aiheena, joka

viimeaikoina oli raskaana taakkana painanut mieltä, karkoittanut

monena yönä unenkin silmästä, se oli nyt ratkaistu tyydyttävästi.

Hilmasta tulee Kalmasen rouva, rikkaan Kalmasen rouva, kievarin ja

käräjätalon emäntä ja siten toinen oksa Helmilän sukuhaarasta kohoaa

ylös, ylläpitäen suvun mainetta entisessä kunnossa, ehkä nostattaa sitä

vieläkin ylemmäksi.

Oikein helpoittavalta tuntui ajatella tuota.

Ja Hilmasta tuntui, että hänen aurinkonsa alkoi jälleen nousta, että

hän jälleen ui pinnalle. Selkkaus Ruusulan Vilhon kanssa oli musertanut

lujasti häntä, saattaen hänet muun ohessa tekemään päätöksen, ettei

enää milloinkaan astu kylän kynnyksille, mutta Kalmasen kosinta

oli oiva lääke vanhoille kärsimyksille, nöyryytyksille. Entiset

käsitteet -- sanomalehtien lukeminen ja kirjallisuuden viljeleminen

oli jäänyt kauniisti sikseen -- elpyivät jälleen, vakuutus oman itsen

etevämmyydestä tai oikeammin synnynnäisestä arvosta, nosti päätään

pystyyn. Hän halveksi jälleen yhtä vankasti noita satujen lukijoita,

näyttelijöitä, kanteleen soittajia, hän halveksi koko tuota joukkoa,

joka piti itseään uuden suunnan lumi-aurana, ja hän ei häpeisi sanoa

halveksimistaan heille vasten silmiä, kun milloin vaan ensimmäinen

tilaisuus sattuu. Nuo ne nauroivat selän takana hänelle, nauroivat

siskon naimisiin menoa, Vilhon menettämistä, mutta nauroivatpa liian

aikaisin. Kalmasen rouvana ei hänen suku-arvonsa kadota entisestä

maineestaan hituistakaan. Hän muuttaa vain linnasta palatsiin,

lähteissään Helmilästä Kalmasen uuteen rakennukseen.

-- Onko se hyvinkin mieleisesi? kysyi emäntä kerran Hilmalta, kun

Kalmanen taas äskettäin oli ajanut Helmilässä.

-- Mieleiseni! Miten ihmeissä te sellaista kysytte?

Hilma koetti muuttaa äänensä ja katseensa niin leikilliseksi kuin

suinkin, mutta yksin jäätyään muuttui hän äkkiä vakavaksi. Hetkisen

aikaa tuntui rinnassa ahdistava, polttava ajatus. Se viilteli

tunne-elämän hennoimpia taimia, joita kasvoi ohdakkeiden ja muun

rikkaruohon välissä siellä täällä, se katkoi niitä osalta poikki,

osalta se kitkesi niitä juurineen ylös...

Tuon tehtyään ahdistava, polttava ajatus asettausi vähitellen

tuntumattomiin.

Leenan Kasperi.