Sahan isännöitsijä lähetti heti aamulla tiedon "isoon konttooriin",
joka oli kaupungissa, että yöllä raivonnut myrsky oli repinyt irti
useita pyräitä sahan läheltä, särkenyt puomit ja hajoitellut pölkyt
tuulien ajeltavaksi. Lastaustöiden vuoksi ei sahalta riittänyt miehiä
pyydystelemään vesiajolle joutuneita hirsiä ja kuitenkin oli kiireinen
apu tarpeen. Kasööri meni heti neuvottelemaan patruunin kanssa...
-- Mitä tehdä? Sieltä ei riitä miehiä, ja apua pyydetään kiireisesti.
-- Koetetaan saada kaupungista.
Konttoorin ovi samassa aukeni. Pitkä, ruskeasilmäinen ja hiukan
kalpeanlainen mies astui sisälle. Kasvot olivat lujan näköiset,
vaatteet siistit...
-- Mitä asiaa?
-- ... Jos täältä saisi työtä.
-- Kyllähän, vastasi kasööri, jota miehen ulkomuoto miellytti... saatte
vaikka oitis.
Kasööri ehdotteli että työnhakija rupeisi urakassa pyydystelemään
vesiajolle joutuneita pölkkyjä, käskien hakemaan kaupungista apuvoimia
niin paljon kuin halutti. Mitä joutuimmin työ sujui, sitä parempi.
-- Suostutteko urakkaan? Sahalta saatte veneitä ja muita tarpeita.
-- Suostun.
-- Mikä nimenne?
-- Kristian Lampiniemi. Voisiko saada vähän käsirahoja?
-- Miks'ei. Kasööri pisti kätensä rahalaatikkoon ja otti hyppysiinsä
pieniarvoisen setelin. Katsoi Kristiaaniin ja otti sitte kaksi seteliä
lisää. Mies vaikutti häneen edullisesti.
-- Ka tuossa... joutukaa vain työhön.
Kristian otti rahat ja lähti etsimään työvoimia. Houkuttelemalla ja
lupailemalla aimo päiväpalkkoja sai lähtemään mukaansa viisi uneliasta
veitikkaa. Höyrysaha siaitsi meren rannalla, puolen peninkulman
päässä kaupungista, ja sieltä saatiin veneitä, köysiä ja väkähakoja.
Ryhdyttiin työhön. Soudeltiin toista viikkoa rantamia ja uiteltiin
karkuteille lähteneitä tukkeja sahan luo. Jo kolmantena päivänä hupeni
miehistö... kaksi jätkää lähti kiroillen tiehensä, ja Kristianin, jolta
saadut käsirahat loppuivat, täytyi käydä konttoorissa vaitelemassa
uusia. Työn loputtua ei ollut enää muuta kuin kaksi miestä ja niillekin
oli päiväpalkkaa korotettu lähes toisen verran, muuten nekin olisivat
luistaneet tiehensä ja jättäneet tuokseen koko kalastuksen, joksi he
työtä nimittivät. Kun pyydystettyjen pölkkyjen lukumäärä oli tarkoin
saatu selville, lähti Kristian miehineen kaupungin konttooriin,
varustettuna sahan isännöitsijän antamalla kirjelipulla. Maksettuaan
kalliit päiväpalkat tovereilleen, ei hänelle jäänyt muuta kuin yksi
ainoa viisimarkkanen. Miehet sen johdosta pois mennessään laskettelivat
paksuja komppasanoja.
-- Niinkö huonosti urakka kävikin? kysyi kasööri... pitihän siitä
paremmin lyödä rahoiksi.
-- Olisihan siitä lyönytkin, mutta nuo tuommoiset tulimmaiset, joiden
kanssa siellä soutelin. Pitihän sen jo ennen ryhtymistäkin arvata.
Kasööri naurahti... hän tunsi vetoa Kristianin puoleen. Miehessä oli
jotakin, jota ei muissa tavallisissa työnhakijoissa ollut. Hänen
olennossaan ilmausi jonkinmoista lujuutta. Ruskeat, vilkkaat silmät,
kasvojen nuorteat piirteet ja värikäs iho todistivat ettei mies ollut
siveellisessä rappiotilassa, kuten moni muu siistipukuinen työnhakija.
-- Paikataan sitä urakkaa hiukan. Kasööri otti laatikosta
kahdenkymmenen markan setelin ja antoi sen Kristianille.
-- Mitenkä olisi vastaisien töiden kanssa?
-- Tulkaa aamulla kuulemaan.
Käsky olisi lausuttu Kristianille ilman hänen tiedusteluaankin, sillä
sahan isännöitsijä oli kirjelippuun kirjoittanut myöskin paitse
pölkkyjen lukumäärää, että urakan toimittaja oli harvinaisen tarmokas
henkilö ja siis semmoisena kiinnitettävä tukkiliikkeeseen tavalla tai
toisella.
Aamulla meni Kristian konttooriin. Kasööri kysäsi häneltä?
-- Osaatteko kirjoittaa?
-- Osaan auttavasti.
-- Entä laskutaitonne?
-- Osaan kokonaiset luvut ja murtoluvut.
-- Hyvä, saatte jäädä vakinaiseksi mieheksi, jos haluatte. Palkkaa
maksetaan ansion mukaan. Kun tulee syyspuoli, pääsette koettelemaan
metsäkauppoja. Tunnette toivottavasti kotiseutunne metsät ja
talokkaiden rahalliset olot.
-- Luulisin tuntevani.
-- Nyt aluksi saatte pienempiä töitä haltuunne.
Kristiania ruvettiin käyttämään kaikkien vaikeanlaatuisten töiden
etumiehenä ja oitis huomattiin, että työt tulivat hänen johdollaan
tehdyiksi vähillä rahoilla ja huolellisesti. Tuossa ruskeasilmäisessä
miehessä löytyi terästä joka lajiin, ja ihmeteltävän nopeasti pääsi hän
oudonpuoleistenkin asiain perille.
Ensimmäiseltä kuulta maksettiin hänelle palkkaa kuusikymmentä markkaa,
mutta jo seuraavassa kuussa korkeni se täyteen sataan.
Syksymmällä pantiin Kristian kokeilemaan metsäkauppoja, ja siinä
toimessa hän joutui varsinaiselle alalleen. Kaikki vanhat unelmat
onnesta, kunniasta, rikkaudesta ja kaikki vanhat viehätykset
pulpahtivat eloon. Ajatukset ikäänkuin vainusivat, että nyt oli onnetar
apuna. Sen kosketus ja ohjaus ihan tuntui Kristianin olennossa. Ei
ollut lainkaan tuskallisia aprikoimisia, mieli ei häilynyt sinne eikä
tänne, mutta järki ja viisaus otti käyttääkseen paraimmat keinot.
Myyjän persoona, velat ja muut vaikuttavat asianhaarat piti olla
selvillä, ennenkuin Kristian lyöttäytyi kaupanhierontaan.
Kuusi kontrahtia hän teki ensimmäisellä matkallaan, joka tavallaan
ratkaisi koko hänen tulevaisuutensa. Ja niin viisaasti hän menetteli,
ett'eivät myyjät aavistaneetkaan, miten surkeasti tuo vilkassilmäinen,
kauniinnäköinen mies heidät petti. Älykkäimmälle, joka oli varakas
ja tunnoton isäntä, maksoi Kristian täyden hinnan metsästä, sillä
ehdolla että kauppasumman suuruus julkisuudessa sanottaisi viittä
vertaa pienemmäksi. Sen kaupan teki hän ensin. Sitte hän iski kiinni
varsinaisiin otuksiinsa, jotka vastustelematta antoivat kyniä itsensä
mielin määrin.
Vilkas veri täynnä viehätystä palasi Kristian ensimmäiseltä matkaltaan
kaupunkiin, merkitsi lyijykynällä jokaiseen kontrahtiin puiden
lukumäärän, asetti kontrahdit kasöörin eteen ja kysyi, hyväksytäänkö
niitä.
Kasööri silmäili kontrahteja.
-- Tuo ensimmäinen on kalliinpuoleinen, mutta se oli syöttinä noille
toisille.
-- Ne hyväksytään. Olette alottaneet mainiosti. Jos vaan näin
jatkatte...
-- Aikomus on vielä hiukkasen edistyäkin, keskeytti Kristian.
Samalla kertaa hän nosti kuukauspalkkansa. Sitä oli taaskin korotettu
viidelläkymmenellä markalla.
Pian hänet lähetettiin uudestaan matkalle ja luonnollista oli, että
hänen toimintoihinsa kiinnitettiin paraimpia toiveita. Tuo aloittelija
oli ensimmäisellä matkalla huipannut kokeneimpainkin tukkijunkkarien
ohi. Ei milloinkaan ennen oltu levitetty niin edullisia kontrahteja
konttoorin pöydälle.
Kristian risteili maita ja metsiä ja teki hyviä kauppoja. Hänen
olennossaan oli jotakin lumoavaa, joka vaikutti että myyjän
täytyi puoli pakolla piirtää puumerkkinsä hänen papereihinsa.
Lahjoomisjärjestelmä ja muut sopivat koukut oli Kristianilla aina
käytännössä. Kaikki tuo peijaus oli ikäänkuin hyvitystä vanhoille
haavoille, joista vielä joskus tiuhkui verta. Juuri yhtä surkeasti
häntä itseäkin oli veijattu ja vedetty nenästä, silloin kun hän
kokemattomana lähti perintörahoineen maailmalle. Nyt oli tilaisuus
mitata samalla mitalla takaisin...
Päästämättä milloinkaan luontoaan imeltymään, poimi Kristian paraimmat
metsät, teki sukkelimmat kaupat. Sitte kolmen vuoden kuluttua tapahtui
pieni seikka, joka heitti Kristianin suorastaan päämääränsä perille.
Jo ensimmäisellä matkallaan heräsi hänessä ajatus, että hänen pitäisi
saada haltuunsa kaikki metsänostot, saada kaikki johto ja päätösvalta
omiin käsiinsä ja saada oma miehistö ja rajaton valta niiden yli.
Vähäpätöinen ja aivan satunnainen tapaus viskasi Kristianin päämääränsä
perille. Matkoillaan joutui hän erään metsätalon isännän pariin.
Sillä oli mainio hongikko, kymmenien tuhansien arvoinen. Puut olivat
niin hurjan pitkiä, ettei miehen päässä pysynyt lakki, kun piti
latvoihin kurkistella. Kristian luki puut ja meni kaupoille. Tilasi
päivällisen ja kun oli syönyt ja maksanut ruoan, niin turkkeja rupesi
vetämään ylleen... metsäkaupasta ei ollut tietävinäänkään. Isäntä,
yksinkertainen mies, hätääntyi.
-- Eikö insinööri ostakaan minulta metsää? kysyi hän.
-- Kyllä ostan, virkkoi Kristian hiljaa, kuten asia olisi ollut
salainen ja kauhea rikos. Mitä aiotte hinnaksi näreiköllenne?
Isäntä mietti kotvasen ja virkkoi sitte pelokkaasti:
-- Eiköhän tuosta saisi puolta tuhatta?
-- Veikkonen; ei siitä niin paljon makseta. Kolmesataa on paikallaan.
Nyt on rahasta tiukka.
-- No, jos niin on...
Isäntä suostui kauppaan, haettiin todistajat ja kirjoitettiin
kontrahti. Kun hän jonkun kuukauden kuluttua meni kaupungin
konttoorista rahoja noutamaan, työnnettiin hänelle käteen viisi sadan
markan seteliä.
-- Tässä on liikaa nämä kaksi rahaa.
-- Ei suinkaan, vastasi kasööri, silmäten kontrahtiin uudelleen... ei
siinä liikaa ole.
-- On ainakin, kolmesataa vaan määrä oli. Syntyi kinailu, johon
patruunikin sekaantui. Kun ei isäntä antanut perään, haettiin
konttooriin Kristian, joka silloin sattui olemaan kaupungissa.
-- Muistaahan insinööri että...
-- Kyllä muistan, vastasi Kristian, mennen suoraa päätä patruunin
komeroon ja viitaten kasööriä seuraamaan mukaan.
Siellä Kristian selitti omantunnon pakosta kirjoittaneensa kontrahtiin
vaaditun summan. Piloillaan vaan oli tinkinyt isännän kanssa. Tämä
siis sai kun saikin metsästään puoli tuhatta ja iloissaan kiitteli hän
leikkisää insinööriä, joka oli kujeillut hänen kanssaan.
Isännän mentyä neuvotteli patruuni kasöörin ja Kristianin kanssa.
-- Ne metsäkaupat ovat tykkönään järjestettävät uudelle kannalle,
virkkoi hän... eli oikeammin siirretään niiden johto uusiin käsiin. Te,
Lampiniemi, olette oikea mies johtamaan niitä. Suostutteko?
-- Kyllähän, mutta minulla on kaksi vaatimusta. Tahdon hyvän palkan ja
rajattoman vallan.
-- Saatte molemmat.
Suostuttiin että Kristian, paitsi rajatonta valtaa, saa vuosipalkkaa
neljätuhatta markkaa ja määrätyn prosentin vuotuisesta ostosummasta.
Nyt hänestä oli tullut mies, jolla oli mahtava asema. Valtaansa hän
käytti heti siten, että erotti toimettomat henkilöt, jopa semmoisetkin,
joita kohtaan tunsi vastenmielisyyttä. Sijaan otti vereksiä
maalaisvoimia, semmoisia, joita oli käyttänyt kätyreinään ja koukkujen
asettelijoina kauppoja tehdessään.
Johdon ja hyväksymisvallan pidätti hän omissa käsissään, määräili
metsien hinnat, sekä suuntaili alat ja seudut, joihin kunkin yksityisen
piti ohjata tiensä. Hänelle laitettiin pulpetti konttoorin ovipuoleen.
Sen takana istuen puhutteli hän talonpoikia, joita kävi tuhkatiheään
konttoorissa, hyväksyi ja hylkäsi kontrahteja ja hoiti summittaista
kirjanpitoa pölkkymäärästä. Hän oli liikkeen paras ja vahvin pylväs.
Nyt heräsi halu näyttäytyä kotiseudulla. Ei ollut käynyt siellä sen
koommin kuin lähti veljensä luota -- halveksittuna, pilkattuna ja
mieli täynnä epätoivon rohkeutta. Nyt oli lehti kääntynyt, nyt sopi
näyttäytyä.
Kristian lähetti kolme miestä kotiseutunsa metsiä tarkastelemaan, ja
kun ne olivat työnsä suorittaneet tarkkojen ohjeiden mukaan, lähti
hän itse patruunin täplikkäällä hevosella matkalle. Sydämmessä tuntui
omituisen suloinen hivellys, kun ajoi veljensä talon ohi kylää kohden.
Se oli kerrassaan riemukulkua. Uteliaita naamoja ilmestyi ikkunoihin,
hämmennyksen tapainen ihastus näkyi vastaantulijoitten kasvoilla.
Semmoinen oli vaikutus, kun Lampiniemen tuhlaajapoika ilmaantui kylään
kaikessa mahdissaan.
Ihmiset saivat omin silmin nähdä, että kaikki huhut, joita vuosikausia
oli ollut liikkeellä, olivat ihka tosia eikä likimainkaan liioiteltuja.
Kristianin oli käynyt kuten Joosepin. Häntä oli alennettu ja ylennetty
ja nyt häntä kumartelivat sadat, ehkäpä satojen sadat.
Kulon taloon otti Kristian asuntonsa ja sinne tulivat isännät kauppoja
hieromaan. Severi, jota velkataakka painoi, oli isäntien joukossa.
Suuria hintoja ei voitu maksaa, selitti Kristian, sillä puutavara
oli polkuhinnassa ulkomailla, uittomatka pitkä, raha ahtaalla j.n.e.
Kun tarjoukset kuitenkin olivat myyjäin mielestä liian alhaisia,
ei ensimmäisenä päivänä kukaan piirtänyt puumerkkiään Kristianin
papereihin. Toivottiin yksimielisyydellä voitavan vaikuttaa hintojen
kohoamista. Mutta seuraavana päivänä levisi kylään tieto, että viisas
ja varovainen Kulon isäntä oli tekaissut metsäkaupan, saamatta
penniäkään enempää kuin edellisenä päivänä oli tarjottu. Hänestä
tarttui kaupanhimo toisiin isäntiin ja sitte tultiin järjestään
piirtämään puumerkkejä kontrahteihin ja saamaan käsirahoja. Ei kukaan
enää ottanut huulilleenkaan korkeampia hintoja. Severi antautui
viimeiseksi. Hänen metsänsä oli vankin ja hän tinkaili hetkisen, mutta
kun veli ei taipunut, piirti hän kontrahtiin nimensä hänkin. Kristian
petti hänet yhtä surkeasti kuin toisetkin.
Kauppojen valmistuttua hankki Kristian paluumatkalle. Tien varrella oli
useita poikettavia. Sinä iltana odotettiin häntä vielä kirkonkyläänkin
päättämään muuatta keskentekoista kauppaa. Siellä hän sitte aikoi
yöpyäkin, seuraavaan iltaan ehtisi kaupunkiin.
Kun hevosta jo pantiin puihin ja Kristian juuri veti päällysvaatetta
ylleen, tuli kamariin pieni tyttö ja lausui hiljaa:
-- Minulla on kirje insinöörille.
-- Näytä tänne.
Kristian otti kirjeen, meni kynttelin luo ja katsoi päällekirjoitusta.
Hän punastui ja hänen kätensä, rupesi vapisemaan. Tunsi käsialasta että
kirje tuli Sassalta.
-- Tuossa on sinulle makeisrahaa...
Kristian työnsi tytölle hopearahan, avasi kirjeen ja silmäili
lyijykynällä kirjoitettuja rivejä, jotka olivat kovin epäselvät ja
sotkuiset. Kirjoittajalla lie kova kiire, tai oli käsi vapissut liiaksi.
"Rakas Kristian! Olet kai kuullut, että minä viime vuonna jouduin
leskeksi. Unhoita menneet ja poikkee luokseni, ennenkuin menet
pois.