Lampiniemen leskiemäntä oli kuollut tuossa vähää ennen Kynttelinpäivää.
Jälkeen jäi kolme perillistä, kaksi poikaa, jotka jo kumpikin
olivat ehtineet lailliseen ikään, ja tytär Anna Sohvi, joka oli
joutunut naimisiin puoli vuotta ennen kuolontapausta. Talo oli
neljännesmanttaalin suuruinen ja velaton. Sen asema oli seudun
sievimpiä. Pellot olivat kauttaaltaan järven rintamata, ja itse
rakennukset sijaitsivat töyräällä, josta oli kaunis näköala maisemien
ja vesien ylitse.
Nyt tuli ratkaistavaksi kysymys, kumpi veli ottaisi isännyyden.
Holhoja, muuan koukkuniskainen kirkkoväärti, joka oli äidin puolelta
sukua perillisille, oli saapunut Lampiniemeen. Tytär Anna Sohvi
oli hänkin itse paikalla miehensä kanssa, joka oli vankkatekoinen,
hyvinvoipa talonpoika.
Veljekset Severi ja Kristian istuivat kamarin keskipaikoilla, aivan
toistensa kohdalla. Loivat joskus toisiinsa arastelevan ja epäröivän
katseen. Käsittivät selvään, että nyt kumpaisenkin edut törmäävät
ankarasti vastakkain.
-- No, sanokaapa nyt, kumpi teistä isännäksi, virkkoi holhoja,
sytyttäen paloon pitkävartisen piippunsa... se, on nyt päätettävä.
Veljekset loivat toisiinsa tutkivan katseen, mutta eivät virkanneet
sanaakaan. Tytär Anna Sohvi hypisteli röijynsä poimuja, käsittäen
hyvin, että hänestä tulee toisen veljen liittolainen, -- sen, joka jää
talotta, sen kanssa painavat he yhtä ja samaa poljinta.
-- Sinäkö Kristian? kysyi kirkkoväärti, luoden katseensa nuorempaan
veljeen.
-- Minä en ole tuuminut huolia talosta, vastasi Kristian. Minä otan
rahaa.
-- Siis pannaan Severi isännyyteen... se on päätetty.
Tuli Lampiniemen hinta kysymykseen. Hyvä talo, rakennukset ja viljamaat
tavallisessa kunnossa, ei velkaa eikä eläkkeitä.
-- Severi, sano tarjomuksesi. Paljoko maksat osuutta noille toisille?
-- Maksan Kristianille kolmetuhatta, Anna Sohville puolentoista... ja
irtain on erittäin, vastasi Severi, Lampiniemen vanhempi, lyhyempi ja
tanakkahartiaisempi poika.
Oltiin kotvanen vaiti. Holhoja pani uutta tupakkaa pesään ja silmäili
navetanharjalle, jossa harakat kätisivät ja hääräilivät. Vihdoin sitte
kysyi:
-- No, mitä sanotte Severin tarjomukseen?
-- On liian vähä, vastasi Kristian vakuuttavasti.
-- On liian vähä, toisti Anna Sohvi, katsellen vuoroin mieheensä,
vuoroin Kristianiin.
Sitte ruvettiin kiertämään Lampiniemen hintaa korkeammalle. Severi
nytki vastaan, mutta nousi kuitenkin, kuten vipusimessa, hitaasti
talon mukana ylös, nousi niin korkealle, että lupasi Kristianille
neljätuhatta ja Anna Sohville kaksituhatta.
-- Enempää en maksa, ei sitä taloonkaan tule taivaantuulesta kultaa ja
hopeata.
-- Ei tulekaan, myönsi holhoja, katsellen yhä navetan harjalla
räkättäviä harakoita. Se isännän virka on semmoista, tiedetäänhän se...
kun on kello kaulassa, on pää painossa.
Sanoja seurasi lyhyt aselepo. Sitte taas alkoi kalikan veto...
-- No, mitä sanotte? Onko tarjomus nyt paikallaan?
-- Ei ole, vastasi Kristian. On vielä liian alhainen.
-- ... Vielä liian alhainen, toisti Anna Sohvi.
-- Mutta minä en maksa enempää.
-- Ei ole pakotusta.
-- Ei lainkaan pakotusta. Kun et maksa, et maksa.
-- Mutta miten sitte menetellään? kysyi holhoja, kun ette te, jotka
vaaditte suurempaa hintaa, itse taivu rupeemaan suorittajan asemaan.
Miten menetellään?
-- Myydään talo vieraalle, lausui Kristian rohkeasti, jollei...
Severi hypähti tuolilta ylös. Katse oli niin terävä, että se melkein
mieli keihästää lävitse nuo kaksi olentoa, tuon veljen ja tuon sisaren,
jotka niin lujilla kynsillä pitivät kiinni saaliistaan. Aivan kuten
nälkäiset sudet...
-- Kelle se myötäisi? ärjäsi Severi, voimatta salata suuttumustaan.
-- Vaikka Kulon isännälle. Maksaa sekin Lampiniemen talosta viisitoista
tuhatta.
-- Vale, väitti Severi vapisevin huulin.
-- Ei ole kuin ihkanen totuus.
-- Noh, vai niin... vai olette te olleet tarjolla Lampiniemeä.
Severi istahti jälleen. Tunsi olevansa tappion kummipoika eikä siis
enää nytkinyt vastaan, kun vipua painettiin ylös. Maksoi sovinnolla
Kristianille viisituhatta ja Anna Sohville puolikolmatta tuhatta
Lampiniemen talon hinnaksi.
Irtain jaettiin erittäin. Kristian ja Anna Sohvi haravoivat päivittäin
Lampiniemen loukkoja, saaden saaliiksi arvotonta ja arvokasta, vanhaa
ja uutta. Jokainen esine kulki arvion alitse, muuttui numeroksi ja
viimein heliseväksi hopeaksi. Puolen vuoden kuluttua oli pesäjako
selvitetty. Severi haali rahoja lainaksi, maksoi siskon ja veljen
osuudet sekä kiinteimistön että irtaimen suhteen, ja kun se kaikki oli
tehty, oli hän Lampiniemen isäntä. Hänen ne olivat tilukset ja nurkat,
mutta hänen niskoillaan oli velkataakka, kruununverot ja monet muut
huolet, joista kertyi jokseenkin paksu kerä. Naituaan köyhänpuoleisen
talontytön, joka oli oppinut työtä tekemään, rupesi Severi kovin kourin
talontöihin käsiksi. Huikentelemiset ja muut kuuseen kurkottamiset
jäivät siten kauniisti syrjään.
Kristian vihasi nuhjertelemista eikä hän ollut ikinä mielinyt
pellonkyntäjäksi. Talonpojan elämä, ainakin köyhän ja velkaisen, oli
hänen mielestään pelkkää kituuttelemista, joka tuiki harvoin johti
onneen, rikkauteen. Siinä oli aina miehen molemmilla sivuilla kymmenen
puutetta.
Saatuaan perintösummat käteensä, kääntyi Kristian ripeästi sille
uralle, jonka kohdalla onnentähti jo vuosikausia oli vilkuttanut
kullanväristä valoaan hänen vilkkaisiin silmiinsä. Hän rupesi ostamaan
ja myömään raavaita, voita ja hevosia, hän kävi markkinoilla,
ryöstö-huutokaupoissa ja kaikissa muissa tilaisuuksissa, joissa voi
edullisia kauppoja tekaista. Alussa tuommoinen juoksukoiran tapainen
elämä vaivasi häntä, mutta aikojen kelluessa hän tottui siihen, ja
pianpa kaikki tuo reuhtominen tuli hänen, toiseksi luonnokseen.
Monenlaisia viehätyksiä pulppusi hänen nuoreen vereensä ja niiden
takaa ajaminen kiihdytti sielun ja ruumiin voimia yhä levottomampaan
toimintaan. Terve ymmärrys toisin hetkin kapinoitsi tuota levotonta
toimintaa vastaan, kaivellen esiin surkeita havaintoja. Semmoisina
hetkinä tuntui Kristianista noin pimeänpuoleiselta. Aivan kuten
istuisi hän hurjistuneen hevosen selässä ja kiidättäisi jyrkkää
kallionrinnettä alas... alas perikatoon! Silloin tarvittiin lääkkeeksi
yhä levottomampaa toimintaa ja uudempia viehätyksiä. Rikastua, tulla
tunnetuksi, saada suurta mainetta ja kunniaa... olihan niitä takaa
ajettavia monta lajia.
Tuttavia kasvoi ylt'ympäri maailmaa. Varakkaammat talonpojat, kaupungin
pikkuporvarit ja hevoismiehet, kaikki he tunsivat Lampiniemen
Kristianin, ja kaikki he tekivät mielellään hänen kanssaan kauppoja,
voittaakseen satamarkkasen tai enemmänkin. Tietysti käyttivät edukseen
kauppoja tehdessä Kristianin kokemattomuutta. Rahalaukku, jota tämä
matkoilla kantoi vasemman kainalon alla, sai kutistumisellaan maksaa
kantajan typeryyden.
Ensimmäisenä vuonna veti Kristianin tie usein kotikylän kautta.
Asiat olivat nimittäin sillä kannalla, että Haukkamäen Aleksandra ja
Lampiniemen nuorempi poika kuuluivat toisilleen, ja siitä piti tulla
kihlajaiset ja häät. Tyttö oli sievä ja keikaileva eli juuri sellainen,
jommoista Kristian vaatikin. Asetettuna sopiviin oloihin -- ja niitähän
Kristian tavoitti saavuttaa -- kehittyisi hänestä täysiverinen
herrasnainen. Tuo mahdollisuus oli ehkä hurmaavin viehätys, joka
pulppuili Kristianin nuoressa veressä, kun ajeli markkinoille,
vieraisiin pitäjiin, huutokauppoihin...
Toisena vuonna ei tie enää niin usein vetänyt kotikylään. Vaikka joutui
lähellekin, niin ohi ajoi kiireiden asiain vuoksi. Joulun lopulla sitte
tuli käymään Kulon isännän parissa ja siitä ajoi Haukkamäkeen tapaamaan
Aleksandraa. Tämä oli tullut entistä kauniimmaksi, mutta myöskin
ylpeämmäksi ja kylmemmäksi. Moitti Kristiania välinpitämättömäksi, jopa
syytti petoksen tuumistakin.
-- On yli puoli vuotta siitä kun kirjotit viimeksi... Jos sillä tavalla
pitkität...
-- Älä nyt tikusta asiaa tee, virkkoi Kristian väristen, ja hänen
tulinen sydämmensä löi rajusti. Aleksandran rinnalla kaikki muut naiset
olivat romua ja markkinatavaraa... ei ole ollut mitään erityistä asiaa.
-- Mitään erityistä! Onko muistisi perin hukkunut? Milloin oli määrä
viettää häitämme?
Kristian vaikeni.
-- Ennen tämän vuoden loppua... ja sinulla ei ole ollut mitään
erityistä syytä kirjoittaa. Luuletko että minä istun ja odotan nöyrästi
sinua koko ikäni?
Kristianista tuntui kuin keinuisi hän korkean aallon harjalla, josta
jokaisena silmänräpäyksenä voi syöstä suin päin syvyyteen. Omatuntokin
soimasi häntä ja myönsi, että tyttö puhui puhdasta totta.
-- Menettelet tuolla tavoin, vaikka hyvin tiedät kuinka monta kosijaa
olen sinun tähtesi hylännyt.
-- Sassa kulta, älä nyt...
Kristian meni Aleksandran eteen, laski kätensä hänen kaulalleen ja
pyysi kauniisti anteeksi. Ääni värähteli ja koko vartalo melkein
vapisi. Ensimmäinen rakkaus oli niin voimakasta.
Aleksandran mieli suli sovintoon, ja hän alkoi puhella
häävalmistuksista, morsipukineista ja muista semmoisista. Kristian
nyökäytteli päätään ja hymyili, mutta hän ei kuullut Aleksandran
puheista ainoatakaan sanaa. Hänen sisimmässä olennossaan vallitsi hurja
epäjärjestys... ajatukset mylleröivät ja riehuivat kuin hornan henget
ja sydäntä syleilivät vuoroin intohimot, vuoroin häviölle joutumisen
pelko, kaiken menettäminen, köyhyys, häpeä.
-- ... Ja ennen ensi vuoden loppua ovat sitte häämme. Lupaatko varmaan?
-- Lupaan, vastasi Kristian melkein tietämättä mistä oli kysymyskään.
-- Hankit siksi asunnon ja talouskapineita. Mutta miten onnistut
kaupoissasi? Toiset väittävät, että olet köyhtymään päin, toiset
kehuvat että rikastut suunnattomasti. Kumpiako on uskominen?
Kristian tunsi ohimonsa kuumenevan. Välähti mieleen, että sopisi
heittäytyä Aleksandran rinnoille ja ilmaista kaikki. Ilmaista että hän
tähän päivään saakka on aina vaan hävinnyt, ja että hän äsken enää töin
tuskin sai Kulon isännältä tuhattakaan markkaa lainaksi kymmentä korkoa
vastaan! Mutta jos sen tekisi, niin ehkä...
-- Molemmat jutut ovat valetta. Ei ole vielä tietoa voitosta, jos ei
ole häviöstäkään.
Ja Kristian laski kätensä Aleksandran kaulan ympäri ja kysyi
värähtelevin äänin:
-- Ethän petä minua, Sassa.
-- En, vastasi Aleksandra, katsoen säikähtyneesti Kristianin silmiin.
Ne melkein iskivät tulta...