Oli kesä, heinäkuun alkupuoli.
Seurakunnan nuori pastori istui virkahuoneessaan, lukien Viktor
Rydbergin mainiota teosta, jossa ihmisjärjen avulla tutkittiin mitkä
taivaankappaleet mahdollisesti olisivat asutuita. Ikkuna oli auki
ja siitä mailleen menevä aurinko tervehti konttorialmanakkaa ja
sievätekoista jahtilaukkua, jotka olivat vieretysten seinällä.
Täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä yksinäinen lahorastas
vielä viserteli lemmitylleen, siellä täällä joku nuori, kylläinen rinta
kajahutti laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti vastasi.
Pastorin huomaamatta astui rouva virkahuoneesen.
-- Kyökkiin tuli eräs kurjan näköinen vaimo, joka tahtoisi puhutella
sinua, virkkoi hän hiljaa... Kovin kurjan näköinen.
-- Käske tänne.
Pastori yhä silmäili kirjaa, sillä aine miellytti häntä. Ihmisnero kun
koetti tutkia noita kaikkivaltiaan käsialoja, joiden edessä vanhan
testamentin runoilijat nöyrtyivät tomuun ja tuhkaan.
Vihdoin sitte sulki kirjan ja antoi katseensa, ajatuksensa levähtää.
Kuunteli lahorastaan iltaviserrystä ja etäisen kaiun haikenevaa ääntä.
-- Hyvää iltaa, kuului ovenpielestä särkynyt, epäsoinnukas ääni.
Ja nuori pastori näki kurjan naisolennon seisovan ovenpielessä. Kasvot
olivat kovin laihat ja keltaisenkuultavat, silmät raukeat, luomet
ilkeät ja mustat. Kaulaa verhosi mustanko liina, jota kultanuppinen
neula piti rinnan kohdalta kiinni, hame oli lyhyt ja vanha, kengät
rikki kuluneet.
-- Kuka te olette?
Pastorin ääni oli hämmästynyt, kylmä ja melkein inhoa ilmaiseva.
Ajatukset olivat juuri äsken asustelleet kaikkivaltiaan käsialoissa,
sielu oli vilahdukselta silmäillyt äärettömyyteen -- ja nyt tuo kaikki
äkkiä vaihtui kurjaan naisolentoon, joka melkein näytti tuonelan
asukkaalta.
-- Langennut, kurja ihminen.
-- No...
Jo tuossa oli tarpeeksi vastausta. Pastori kiirehti sovittamaan
sydämmetöntä menettelyänsä; meni ja antoi kättä Kirstille ja virkkoi
lempeästi:
-- Minä olen kaikkien kurjien ja langenneitten ystävä, puhukaa minulle
tuskanne. Kuinka vanha olette?
-- Neljäkymmentä kesää olen elänyt. Niistä on ollut toinen puoli mustaa
yötä, kurjuutta, tuskaa. Minä olen syvälle langennut.
-- Langenneita varten armo onkin.
-- Kahdenkymmenen vanhaan asti olin onnellinen. Minulla oli iloja,
huolia. Mutta sitte tuli syyshallat, talvi...
Ja Kirsti rupesi kertomaan elämänsä tarinaa. Puhui
teeskentelemättömästi eikä koristellut nuoruuden hairahdustakaan, johon
kyllä lieventäviä asianhaaroja olisi voinut sitoa. Kaikki katkeruus,
ylpeys oli kadonnut äänestä, sanoista. Jälellä oli vaan langennut,
tuskan ja katumuksen pehmittämä Kirsti.
Hänen kurja olentonsa todisti jokaisen sanan todeksi. Näkyi, etteivät
nuo veltot huulet puhuneet sanaakaan valhetta, ettei tuo katuva katse
ollut ulkoa opeteltua, eivätkä nuo tapaukset sepiteltyjä.
-- Ja sitte te menitti naimisiin, virkkoi pastori, jota ei enää
inhottanut Kirstin kurja olento. Olitte silloin neljänkolmatta vanha.
-- Aivan niin, minä menin naimisiin, minussa heräsi elämän halu.
Mieheni vannoi pyhästi, ettei entisyyteni tulisi häiritsemään
perheonneamme.
-- Ja sitte.
-- Sitte... hän pieksi minua jo hääiltana.
-- Oih, nuori pastori niin tuskahisesti virkkoi.
-- Elettiin sitä kuitenkin. Minä tein työtä ja minulla oli kotoolta
saatua irtainta omaisuutta niin paljo kuin tupaamme mahtui. Mutta
ne vaihdettiin viinaan vähä vähältä, kahden kolmen vuoden kuluttua
emme enää olleet kerjäläistä rikkaampia. Riitaisen elämän lisäksi
tuli puute, köyhyys, Ensimmäinen lapseni kuoli tuhkarokkoon, toisen
murhasi mieheni jo ennen syntymistä. Kyyneleeni olivat jo aikoja sitte
kuivuneet, minä toivoin kuolemaa. Mutta se ei tullut.
Kirsti pysähtyi hetkeksi levähtämään; veti henkeä syvään ja keräsi
nähtävästi voimia tarinan jatkamiseen.
Pastori käveli ääneti lattialla. Hän aavisti, ettei vielä oltu lopussa.
Tuosta kurjuudesta puuttui jotakin ratkaisevampaa, johon Kirsti yksin
oli syypää ja joka nyt poltti hänen omaatuntoansa.
-- Ja kun miehesi jätti sinut, elit yksin.
-- Minä elin yksin ja ansaitsin niukan leipäni rehellisellä työllä.
Mutta sitte...
-- Lankesit syntiin.
-- Lankesin syntiin syvälle...
Ja ennenkuin pastori ehti mitään virkkaa, heittäytyi Kirsti polvilleen
lattialle, vaikerteli siinä ja väänteli tuskissaan käsiään.
-- Minä olen väärä todistaja.
Vaikerrellen, käsiään puserrellen kertoi Kirsti kauhean rikoksensa.
Koston halu hänet siihen vietteli. Tahtoi kostaa maailmalle ja tehdä
hänkin väärin. Vastoin parempaa tietoansa, vastoin valaa, jonka oli
tehnyt sielunsa autuuden kautta, todisti väärin ja salasi totuuden.
Siitä asti on tulikuuma poltto jäätänyt sielua. Siitä asti on kadotus
väikkynyt silmäin edessä. Jokaisen kauhean päivän sijaan tulee toinen
yhä kauheampi.
-- Löytyykö minulle enää pelastusta?
-- Löytyy.
Nuori, kokematon pastori mietti. Toivoi voivansa puhua enkelin
tavalla, jotta tuo kurja vaimo tulisi käsittämään armon ja rakkauden
äärettömyyttä.
-- Rikoksesi on suuri, hän vihdoin lempeän vakavana virkkoi, mutta jota
suurempi rikos on, sitä suurempi on armo, sitä suurempi on rakkaus.
Elämän ja kuoleman, pelastuksen ja kadotuksen välillä on useinkin vaan
hiuskarva. Kun ihminen itse ei enää näe mitään pelastusta, kun kuolema
joka puolella ympäröi häntä, on elämä jo lähellä, se on hiuskarvan
toisella puolella...
Ja pastori rupesi puhumaan pahantekijästä, joka hirsipuussa siirtyi
kuolemasta elämään. Jota kauemmin hän puhui, sitä vuotavimmiksi
muuttuivat sanat. Liikutettu ääni värähteli, armo ja rakkaus huokui
elävänä henkenä huulilta ulos.
Kirsti oli polvillaan lattialla. Nieli sydämmeensä jokaisen sanan,
kuten poudan polttama maa nielee sateen pisarat.
Ja kun pastori rupesi puhumaan miten enkelit iloitsevat, kun syntinen
palajaa pahoilta teiltänsä, rupesi tuo kuihtunut ruumis värähtelemään.
Kyynellähteiden kovat sulut murtuivat, suuret vesiherneet vierivät
lyhyen hameen harmahtavalle kaistalle.
Jota virtavammin kyyneleet juoksivat, sitä keveämmältä tuntui sielussa.
Kaikki tuska, kaikki kuona ja jää sulivat ja juoksivat pehmeinä
vesiherneinä hameen kaistalle.
-- Älä enää syntiä tee.
Pastori kädestä nosti Kirstin seisomaan.
Aleneva aurinko oli siirtynyt toiseen ikkunaan. Säteet loivat Kirstin
keltaisenkuultaville kasvoille kirkkaan hopeavalon. Otsan rumissa
rypyissä kuvautui sanomaton rauha, silmäin katse loisti kirkkaasti kuin
lähteen vesi ja veltot huulet virkkoivat hiljaa:
-- Pelastettu.
Ja täydellinen paratiisin rauha vallitsi. Metsässä vielä yksinäinen
lahorastas viserteli lemmitylleen, ja siellä täällä joku nuori,
kylläinen rinta kajahutteli laulunpätkän, johon etäinen kaiku haikeasti
vastasi.
Lampiniemen Kristian.