Hetki, jolloin piti lähteä käräjiin, oli tullut. Aamu oli kylmä, teillä
oli kova routa ja tuuli tuntui kuivalta talventapaiselta. Kirsti heräsi
varhain, rupesi heti valmistautumaan. Pesi silmänsä, suki hiuksensa,
katsoen sillä ajalla useasti peiliin. Kuva, jonka näki, ei suinkaan
silmää ihastuttanut. Otsassa oli rumia ryppyjä, kasvoissa keltainen,
kuultava väri. Suuret silmäluomet näyttivät likaisilta, lähes mustilta,
silmistä oli kirkkaus pois. Hymyillessäkin näyttivät niin ilkeän
kosteilta ja väsyneiltä.
-- Tämmöiseksi on maailma minut laahannut, nuo veltot huulet hiljaa
mutisivat.
Musta hame oli vanha. Etukaista harmahti, helmasta oli päärme rikki
monesta kohden. Lisäksi oli vielä niin lyhyt, ett'ei ulottunut
kunnollisesti edes nilkkaan asti. Ruskea kengänruoju ja kulunut, harmaa
sukka näyttivät ilkkuvan Kirstille, että nyt lie maailma nurin, kun
pitää lähteä parhaalla hameella ihmisten joukkoon.
Kaulaan vielä mustahko liina, jota kultanuppinen neula piti kiinni
rinnan kohdalta, niin Kirsti oli valmis lähtemään. Ruoka ei maittanut,
mutta kahvi meni herkästi alas. Omituisen raskaalta ja ahdistavalta
tuntui mielessä. Miks'eivät antaneet hänen olla omissa rauhoissaan?
Miksi kiskoivat käräjiin todistamaan, valaa vannomaan? Häntä raukkaa,
josta olivat hylkypuun tehneet ja sitte vesiajolle, oman onnensa nojaan
työntäneet. Miksi häntä vielä piinasivat, riitoihinsa raastoivat? Häntä
raukkaa, joka kuului ulkopuolelle maailmaa, ihmisten joukkoa.
Kun ristiriitaiset tunteet olivat kyllikseen kuohuneet, sulki Kirsti
oven ja läksi astumaan polkua alas. Kovin oli ilma jo kuivaa ja
talventapaista. Tuulikin hääri, kuten raju varsa; hameen lävitse
puhalsi rintaan, polviin. Vaikea oli roudassa kävellä, varsinkin kun
pimeä esti näkemästä kaikkia pykälmiä ja kuopaleita. Kengän kärki
iski usein routaan, usein jalkakin kompastui, mutta kiirehtiä piti.
Kun ehtii kylän lävitse, ehkä rupee vähän valkenemaan, joten keventää
käyntiä. Sitte kun pääsee kylän ohi, sitte sopii harventaa askeleita.
Mutta kylän kohdalla täytyy jouduttaa, ett'eivät näe ja juokse
ikkunoihin kurkistamaan. Käräjätalossa ei ole lukua, sillä siellä eivät
tunne. Joku voi tuntea, mutta niitä ei lie kovin monta.
Perässä kuului joku ajavan hevosella ja rattailla. Lieköhän Jäykkälä
itse? Olkoon, jos on. Voi se olla muitakin käräjämiehiä.
Riihen kohdalla saavutti perässätulija Kirstin.
-- Tpruu, kuuluu miehen ääni, ja hevonen pysäytettiin. Kirsti, tule
rattaille.
Jäykkälän renki tuo olikin. Olipa hyvä...
-- Minne sinä menet?
-- Kaupunkiin, tpruu. Täällä on heinäsäkkien välissä sopiva sija istua.
Tpruu, astu raudalle.
-- Kyllä astun. Kun jouduitkin heti perään.
-- Joutuuhan sitä...
Mukava ja pehmyt oli istua Jäykkälän linjaalirattailla, vaikka olikin
huono keli ja kuivanpuoleinen ilma. Mutta eipä ollut kuormaakaan kuin
muuan kauratynnyri, voita ja kolme lampaan ruumista. Metsä suojeli
tuulelta, joten ei tullut kylmäkään, ennenkun vasta liki käräjätaloa.
Mutta silloin olikin toista peninkulmaa pitkä matka päästy päähän,
mukavasti ja ilman vaivatta.
Käräjätalon pihalla hääri jo ihmisiä. Piiat kulkivat lautamiesten
kamarin ja kyökin väliä, miehiä seisoskeli pihalla, hevosia
kiinnitettiin, riisuttiin, ja uutta väkeä tuli yhä lisää. Hetkisen
kuluttua oli pihalla sakea väkijoukko, joka vietti aikaansa
töllistelemällä äskentulleita ja lausumalla sukkeluuksia, joita ei
suinkaan liiallinen hienotunteisuus vaivannut.
-- Haetko sinäkin sulhaseltasi elatusrahoja? Olisit pannut paksumpia ja
pitempiä vaatteita yllesi... Hyi, kuinka ruma olet.
Tuontapaisia sukkeluuksia sateli Kirstin silmille, kun astui pihaan
ja asettui rappusien viereen. Siinä hän seisoi pilkkatauluna siksi
kunnes ilvehtijäin huomio kääntyi myöhemmin saapuneisiin. Niitä tulikin
ehtimiseen. Tuli Painajan isäntäkin, mutta käräjätalon emäntä sattui
juuri silloin kulkemaan Kirstin läheltä... Ja kas ihmettä, kun tunsi
oitis.
-- Hyvää päivää, Kirsti, virkkoi emäntä ja tuli antamaan kättä. Käy
sisään, muutenhan jäädyt, jos et jo ole jäässä.
-- Rattailla tuli pieni vilu.
Kirstikin tunsi käräjätalon emännän... Olihan se Jäykkälän isännän
sisar. Ennen nuorena oltiin monet tanssit yhdessä notkuttu, monet ilot
nautittu. Yhtä tuore ja terve oli kuin silloinkin...
-- Emäntä vielä tunsi minut.
-- Tottahan nyt lapsuuden tuttavan tuntee.
-- Monta vuotta siitä, kun yhdessä on oltu.
-- Onhan siitä vuosia...
-- Uh, miten kylmä tulikin. Huoneessa vasta rupesi tuntumaan.
-- Täällä saat istua rauhassa, etkä tarvitse paikaltasi liikahtaa,
ennenkun huudetaan. Kyllä minä pidän huolen, että tulevat sanomaan.
Ja Kirsti istui käräjät aion emännän omassa kamarissa, joi siellä
kahvia, söi nisuleipää ja jutteli emännän kanssa milloin tämä vaan
toimiltaan jouti.
Vasta iltapäivällä huudettiin Painajan asia esille. Syyttäjää avusti
pitäjän nimismies. Jäykkälä oli yksin omasta puolestaan. Ensimmäinen
osa eli uhkausjuttu meni helposti päin männikköä. Jäykkälä jääväsi
jokaisen todistajan ja haki Tuhkasta edesvastaukseen ilkivarkaudesta.
Oikeus julisti syytöksen rauenneeksi, kulungit pantiin tasan.
Sitte seurasi varsajuttu, oikeastaan yhteydessä edellisen kanssa.
Painaja syytti Jäykkälän isäntää siitä, että tämä Juhannuksen
edellisenä päivänä oli jollakin terävällä aseella vetänyt hänen
varsansa vatsaan kolme korttelia pitkän haavan, josta haavasta varsa
vielä samana päivänä heitti henkensä. Vaati ankarinta edesvastausta
kauheasta rikoksesta ja näytti vierailla miehillä toteen varsan
kuoleman ja haavan pituuden.
Jäykkälä kielsi jyrkästi.
-- Onko todistajia? kysyi tuomari.
-- On yksi.
-- Käskekää sisään.
Siltavouti huusi Kristiina Johanneksen tytärtä saapumaan oikeuden eteen.
-- Nyt sinua huudetaan, virkkoi käräjätalon emäntä Kirstille. Ole
rohkea, älä mitään pelkää, mutta pane mieleesi jokainen sana, jonka
puhut.
Kirsti käveli kuin unissa oikeussalin ovea kohden. Emäntä saattoi häntä
etehiseen asti ja siinä vielä muistutti, ett'ei pitänyt mitään pelätä.
Kirsti meni suoraan tuomarin eteen.
Oikeussalissa hänen kurjuutensa pisti kahta jyrkemmin silmiin.
Siellähän oli verkatakkeja, punakoita naamoja, tuoreita vatsoja
-- pelkkää hyvinvoipuutta. Lautakunnan katse osui ensin vanhoihin
kenkiin, siirtyi niistä kulunutta sukkaa ja harmahtavaa kaistaa
myöten ylös velttoihin huuliin, keltaisen kuultavaan ihoon ja mustiin
silmäluomiin... Moista kurjaa olentoa eivät olleet usein nähneet
oikeuden edessä.
Jäykkälä ei yrittänytkään jäävätä Kirstiä.
-- ... Niin totta kuin Jumala minua auttakoon sielun ja ruumiin
puolesta...
Särkynyt, kirmeä ääni kaikui ilkeästi salissa. Lautakunta
hyristelihe... Tuntui kuin jokainen sana olisi ollut pieni, siivellinen
peikko...
-- Puhu mitä tiedät, käski tuomari jokseenkin kärtyisesti.
Kirstin huulet liikkuivat, mutta yhtään sanaa ei tullut kuuluville.
-- Puhu, käski tuomari uudestaan. Tiedätkö sinä mitään tähän asiaan?
Yhä kiinteämmin katsoi lautakunta Kirstiin; odotettiin melkein henkeä
vetämättä.
-- Puhu, tiedätkö mitään.
-- Tiedän...
Kirstin omakin katse vieri harmaata kaistaa myöten alas paikattuihin,
karjan näköisiin kenkiin. Kotimökissä eivät sentään noin kurjilta
näyttäneet. Mutta täällä... Uh, kun piti joutua tänne...
-- Sinä siis tiedät. Puhu valasi päälle.
-- Tiedän.
Kirstin huulet taas liikkuivat, mutta enempiä sanoja ei kuulunut.
Hän hätimmiten katsoi Jäykkälää, jonka huulet olivat tuhkaharmaaksi
käyneet. Ja Painaja oli niin uhkaavan näköinen.
Kun tuskallista äänettömyyttä oli kestänyt pari silmänräpäystä, rupesi
nimismies puhumaan ruotsia tuomarin kanssa. Kääntyi sitte Kirstin
puoleen ja kysyi:
-- Olitko sinä lähellä silloin?
-- Olin... minä olin pellonmäellä luudaksia ottamassa.
Kirsti jo uskalsi luoda katseensa lautakuntaan. Verkaan puettuina,
lihavina, ylpeinä istuivat pitäjän mahtavat tuomarin vasemmalla
puolella. Ja Jäykkälä ja Painaja! Yhtäläisesti verassa, yhtä ylpeitä
ja hyvinvoipia hekin. Samaa kalua olivat kaikki, syytetty, syyttäjä
ja oikeus! Tällä kertaa sattui vääryys olemaan Jäykkälän puolella,
mutta se oli pelkkä sattumus. Ensi kerralla on ehkä Painajan sydän
yhtä harmaa kuin Jäykkälän huulet tällä erällä. Tuo lautakuntako ei
tekisi vääryyttä? Niin, eikö tekisi? Yhtä pöyhkeinä, yhtäläisesti
verkaan puettuina istuivat silloinkin, kun hän riiteli kälyltään
perintöosuutta. Jok'ainoan suu oli pilkallisessa hymyssä, kun hän
tuomarin kysymykseen: Mitä sinä tahdot? vastasi samoilla sanoilla: Mitä
sinä tahdot? Nenäliinoillaan tukkivat suutaan eivätkä puhuneet niin
Jumalan luotua sanaa. Viimeksi virkkoi tuomari: Tuo on hullu, viekää
ulos. Ja hän lausui tuomarin jälessä: Tuo on hullu, viekää ulos. Tuo
lautakuntako harrastaisi oikeutta...?
-- Ja näit varsan, niinkö? ryhtyi tuomari taas kyselemään. Puhu valasi
päälle.
-- Minä näin varsan.
-- Entä sitte? ärjäsi tuomari. Puhu selvästi ja muista valasi. Sinä
näit varsan... Mitä sitte?
-- ... Ei mitään.
Sali ja esineet rupesivat tanssimaan Kirstin silmissä. Tuomarin tuikea
katse tunkeutui sydämmen sisimpään soppeen... ja korviin kuului
lautakunnan käheä nauru. Kaikki näkyivät varsin selvästi tietävän, että
hänelle oli luvattu väärän todistuksen palkaksi kaksi karpiota rukiita
ja elinaikainen hyyryvapaus. Hirmuisen kamalaa tuo kaikki oli!
-- Missä silmäsi oli, kun et muuta nähnyt, jylisi tuomarin ääni.
-- Minä istuin selin kylvöheinään päin ja... Tuohon jo täytyi seisahtua
levähtämään, niin koetti voimia. Hietakuorman paino oli sanoissa, ja
ilmivalhe kuulti sitäpaitse jokaisen läpi.
-- Mitä sitte?
-- Enkä nähnyt muuta kuin varsan. Se juoksi Painajan omalle pellolle.
Kirsti hengitti rajusti ja tumma veri syöksi keltaisen kuultaviin
kasvoihin. Hän oli kuin joku manalan raivotar.
Tuomari ryhtyi vielä uudestaan tutkimaan. Kerrotutti asiaan
kuulumattomia ja kysyi sitte äkkiä, miten Jäykkälä pääsi niin lähelle
varsaa, että ulottui vetämään vatsan auki. Mutta siihen ei Kirsti
vastannut lainkaan. Häneltä oli mahdoton saada muuta tietoa kuin että
hän istui selin kylvöheinään päin ja näki vasta sitte varsan, kun se
juoksi Painajan omalle pellolle.
-- Tiedätkö mikä merkitys valalla oli, sinun sielusi suhteen? jylisi
taas tuomarin ankara ääni.
-- Tiedän.
-- Puhu siis totuus, älä jätä mitään pois, älä mitään lisää, muuten
vannoit sielusi helvettiin. Mistä varsa tuli Jäykkälän pellolle?
-- En tiedä. Minä istuin selin kylvöheinään päin ja...
Kirstin täytyi taas levähtää ja koota voimia. Puhuminen oli kamalan
raskasta.
-- Mitä sitte?
-- ... Ei mitään. Varsa juoksi Painajan omalle pellolle.
Kirstin katse oli kiintynyt lautakuntaan päin. Kosto riehui hänen
sielussaan. Teki mieli huutaa lautamiehille päin silmiä, että olivat
hiuskarvan päälle saman arvoisia kuin Jäykkälä ja Painajakin. Ei
hituistakaan parempia. Nauroivat, tukkivat nenäliinoilla suutaan... ja
tuomitsivat hänet perinnöttömäksi, siitä syystä, ettei osannut eikä
ymmärtänyt kaikkia koukkuja, kaikkia pykäliä. Tuo tuommoinen lautakunta
ja maailma, siinä kaksi, jotka sopivat mainiosti yhteen.
-- Astu ulos.
Kirsti poistui pää pystyssä oikeuden edestä.
Lyhyen neuvottelun jälestä luki tuomari päätöksen. Todistusten
puutteessa raukesi syytös toistaiseksi, kulungit pantiin tasan.
Ja päättynyt oli tuo kuuluisaksi tullut varsajuttu.