Ei niinkauan ollut tuskaa kun mieli pysyi kiihtyneenä. Kun viha kiehui
sydämmessä, kun koko maailma näytti suurelta vääryydenpesältä, jossa
väkevämpi polkee jalkoihin heikomman oikeuden, ei tietysti yhden varsan
henki paljo merkinnyt. Jos tuo kuoli miten tahansa.
Mutta kun kiihtymys laimeni, kun sydän kyllääntyi vihaan, sai asia
kokonaan toisen valon. Sammuksissa ollut ihmisyyden kipinä rupesi
näyttämään elonmerkkejä, moni itsestään turha tapaus lietsoi kipinän
hehkua, eikä aikaakaan, kun poltto jo rupesi tuntumaan tulikuumalta.
-- Voi Jumala! Tuskissaan ei Kirsti voinut muuta sanoa.
Jos meni ulos tai pysyi mökissä, aina vuoti sydän verta. Jos oli yksin
tai muiden parissa, aina tuntui että rikos oli kirjoitettu otsaan
mustilla kirjaimilla. Väärä todistaja, väärän valan tekijä! Uh kuinka
hirmuista, kuinka kamalaa!
Ja mikä ääretön eroitus tällä rikoksella ja tuolla nuoruuden
hairahduksella, johon herkkä luottavainen sydän saattoi. Silloin oli
kyyneleitä, joilla voi huuhtoa surun ja häpeän, ja silloin sydän
tunsi rauhaa, anteeksi saamista. Mutta nyt ei tullut huojennusta ei
kyyneleitä. Kun kuu ja tähdet loistivat taivaalla, kun pyhäaamuina
omituinen juhlallisuus verhosi maata, maailmaa, poltti sielua yhä
kovemmin. Ei suonut hetkeksikään rauhaa. Nukkuissakin hirmuiset unet
piinasivat ja kiusasivat. Milloin oli olevinaan viimeisellä tuomiolla,
milloin taas pahat henget ajoivat takaa ja tavoittelivat tulisilla
raudoillaan...
Kuoleman pelko pyöri aina mielessä. Astua tuomiolle, Jumalan eteen,
vääränä todistajana, väärän valan tekijänä, pöyristytti hiuksia.
Kuoleman rinnalla ammotti kadotuksen kita...
Miten mieletöntä oli tuo kostamisen halu, jonka Jäykkälä osasi virittää
ja eloon herättää. Yhtä mieletöntä kuin jos olisi ruvennut ammentamaan
merta kuivaksi tai särkemään kiveä puupalasella. Maailma on yhtä kova
kuin kivi, vääryys yhtä avara ja syvä kuin meri.
Miten mieletöntä ruveta kostamaan maailmalle... ja kostamaan pahaa
pahalla, vääryyttä vääryydellä. Kosto oli singahtanut takaisin, aivan
kuten puupalikka kiven kyljestä. Nyt oli elämä tuhat kertaa kurjempi
entistä.
-- ... Niitäkö rukiita? virkkoi Kirsti ja tuskan puna peitti hänen
keltaiset kasvonsa. Älkää, Jumalan tähden, niitä lähettäkö.
-- Sinäpä vasta houkka olet, virkkoi Jäykkälä. Vai tahdotko niiden
sijaan rahaa? No saat sitäkin lajia.
-- Rahaa... oi, älkää tehkö pilaa.
-- Mitä turhia visertelet? Tuossa on.
Jäykkälä pani kourallisen hopearahoja pöydälle, kohautti olkapäitään ja
lähti, Kirstin tuskia enempää kuulematta, ulos.
-- Älkää rahoja jättäkö, älkää...
Mutta isäntä ei enää ollut kuulemassa tuskanpurkauksia. Hän niistä
viisi piittasi, kun oli pelastanut nahkansa. Vaikertelipa mitä tahansa
tuommoinen olento, tuommoinen Kirsti.
-- Viekää rahanne.
Kirsti viskasihe selälleen vuoteelle, peitti käsin kasvonsa ja
vaikerteli kurjuuttaan. Ei kyynelpisaraakaan saanut tulemaan, vaikka
nyyhkytti, voivotti pitkän hetken. Rahat olivat pöydällä läjässä,
kiilsivät ja välkkyivät siinä. Moista summaa ei mökissä moneen vuoteen
ollut, mutta eipä ollut moista tuskaakaan. Oli kyllä ollut montakin
kertaa puutetta, kurjuutta, mutta höyhenen painoisia olivat nykyiseen
verrattuina.
-- Nuo rahat, nuo rahat... tekevät minut hulluksi.
Kirsti nousi äkkiä ylös, sieppasi rahat pöydältä ja heitti ne pesään,
jossa heikko tuli paloi. Viskausi sitte jälleen vuoteelle ja vaikerteli
siinä siksi että nukkui.
Kun heräsi, oli mökissä kylmä. Hiilos oli jäähtynyt mustaksi, ovi
seisoi raollaan, ja kynnyksen alle oli tuiskunut lunta pieni nietos.
-- Uh, kun täällä on kylmä.
Kirsti hieroi silmiään, nousi ylös ja rupesi muistuttelemaan aamupäivän
tapahtumaa. Pian se selvisi mieleen. Rahat, jotka Jäykkälä pani
pöydälle, muisti heittäneensä tuleen. Arvatenkin olivat siellä vielä.
-- Pitää ottaa pois ja toimittaa parempaan talteen. Hiiloksesta löytyi
kourallinen hopearahoja, mustia ja rumia. Kirsti kääri ne ruskean
rievun sisään ja lähti sitte, käärö kädessä, ulos. Astui polkua ja
saapui niin kylän alkupäähän. Siellä pysähtyi erään mökin portaille ja
kolisti oveen.
-- Sinäkö siellä oletkin? virkkoi Tuhkasen Maija, kun oli avannut oven.
Enpä tuota olisi eilen uskonut. Mitä sinulla käärössä on?
-- Rahoja, hopearahoja.
-- Oikeinko on?
Maija avasi rievun ja helisti rahat pöydälle. Ei tahtonut uskoa
silmiään.
-- Noin paljo... mutta tulessa ovat olleet.
-- Niin ovat. Pyytäisin sinua viemään niitä Jäykkälään.