Ei Kirsti lainkaan erehtynyt, vaikka ensin luuli. Jäykkälän isäntä se
itse oli, joka asteli polkua myöten ylös, suoraan porraslautaa kohden.
-- Tuokohan sillä lie asiana? Voi herra sentään, kun piti joutua
näkemään sinne. Jos siitä vielä viedään...
Kirsti ryhtyi hätimmiten siivoomaan mökkiä. Siirti luudan kynnyksen
alta syrjään, pyyhki lavitsaa ja peitti sängyn.
-- Varhain isäntä on liikkeellä. Istukaa, vaikka täällä on kaikki niin
huonossa siivossa.
-- Ei koreus syödä kelpaa.
Jäykkälän isäntä istui lavitsalle, ryki siinä ja yritti puhella kylän
kuulumisia, mutta niin laimeasti ja väkinäisesti, että puhe pian
sammui. Kirstinkin kurkkuun tarttuivat sanat kiinni. Tuntui niin
tukalalta ja rauhattomalta mielessä.
-- Kirsti, sinulla on huono mies.
-- On... huonohan tuo on.
-- Oikein heittiö. Milloin se on viimeksi käynyt
-- Kevätpuolella, ennen helluntaita.
-- Antoiko edes viittä markkaa?
-- Mitä vielä?... vai se nyt olisi antanut. Kellon otti seinältä, möi
ja joi rahat.
-- Ja sinä kärsit tuommoista.
-- Kärsin... minkä sille voi?
Puhe taas sammui. Kirsti pyyhkieli iltasia perunanhituja pöydältä
ja katseli arasti ympärilleen. Häntä niin pelotti ja tuskitti.
Olemattomaksi olisi tahtonut tehdä itsensä.
-- Siitä Painajan varsasta tulee käräjäjuttu...
Rykiminen katkaisi Jäykkälän isännän sanat. Hän katsoi Kirstiä
hätäisesti ja toisti sanansa varmalla äänenpainolla.
-- Eihän nyt vain, Kirsti epätoivoisesti vastasi.
-- Tulee siitä. Minulle on sanottu, että Tuhkasen Maija näki sinut...
kuului tulleen vastaasi.
-- Tulihan se ja kysyi mistä olin löytänyt niin hyviä luudaksia.
-- Muita todistajia, kuin sinä, ei löydy.
-- Eihän noita kuulu löytyvän. Voi sentään, kun minun piti joutuman
silloin luudaksia hakemaan.
-- Ei sitä enää voi muuttaa.
-- Mutta teidän uhkauksenne päälle kuuluu löytyvän vieraita jos kuinka
paljo.
-- Jääviä kaikki... ovat kaikki sukua Painajan ja minun kanssa, paitse
Tuhkasen Maijan veli. Mutta hän saa haaston varkaudesta... ja saa
sakon. Varas ei pääse valalle...
-- Ei pääse.
-- Sinä olet ainoa vaarallinen todistaja.
-- ... Onneton jouduin sinne pellonmäelle.
-- Mutta sinä voit sanoa, ett'et nähnyt muuta kuin varsan.
Kirsti oli ääneti.
-- Oikeuden edessä, tarkoitan minä.
Ehdotus ei ollut odottamaton. Kirsti oli sitä aavistanut jo samassa
silmänräpäyksessä, kun näki isännän astuvan polkua ylös. Aavistus oli
peloittanut, ahdistanut mieltä. Nyt oli aavistus toteutunut. Ehdotus
viskattiin ilmielävänä, todellisena hänen eteensä.
-- Se on niin hirmuista, niin kamalaa.
-- Jokohan tuo niin kamalaa on? Sanot vaan ett'et nähnyt muuta kuin
varsan. Se tuli meidän kylvöheinään Painajan omalta pellolta ja meni
sinne jälleen takaisin. Eikö totta?
-- Kyllä... niin se juuri teki.
-- Saat hyväntekijäisiksi kaksi karpiota rukiita ja ikäsi asua
hyyryttä. Eikö riitä?
-- Kyllä... mutta se on niin hirmuista, niin kamalaa.
-- Eihän tuo nyt niin ole. Asialla on muukin puoli, kuin tuo kamala.
Tiedät että Painajan Kustaa on leppymätön vihamieheni.
-- Tietävät sen kaikki. Jäykkälän Kustaa ja Painajan Kustaa ovat ikänsä
riidelleet... kaikista turhistakin.
-- Nyt hän toivoo saavansa minut linnaan.
-- Jumal' armahtakoon! Onko yhden varsan henki niin kallis?
-- Hm, muuta mitään ei ole kysymyksessä, sillä, noita uhkauksia ei hän
saa toteen... Kuule Kirsti, sinulle on tehty paljo vääryyttä. Sisaresi
mies veijasi sinulta perintöosuuden, maailma laahasi kunniasi, miehesi
on lyönyt ja rääkännyt sinua. Mitä varten sinun aina tarvitsee tehdä
oikein, kun kaikki muut tekevät sinulle väärin. Mittaa kerrankin
samalla mitalla takaisin. Kosta maailmalle. Saat kaksi karpiota rukiita
ja ikäsi asua hyyryttä.
Rykiminen ei enää haitannut puhetta. Sanat tulivat sopivina, kuten
kokeneen miehen suusta ainakin. Osuivat kaikki kohdalleen ja lujittivat
Kirstin uskoa, ett'ei tuo kovinkaan kamala asia ole, vaikka kieltääkin,
ett'ei nähnyt muuta kuin varsan.
Sehän vaan olisi omiaan maailmalle. Ovatkin ryöstäneet häneltä
perintöosuuden, kunnian, perheonnen eli toisin sanoen kaikki mitä
hänellä oli. Sopisi kerran kostaa ja mitata samalla mitalla takaisin.
Tästälähin ajatteli Kirsti yöt päivät omaa elämäänsä ja niitä
vääryyksiä, joita häntä kohtaan oli tehty. Eihän niissä juuri
suurennuslasia tarvittu, näkyivät ne muutenkin silmään. Puumerkki
erääsen myönnytyspaperiin, jota käly sanoi välttämättömästi
tarvitsevansa ennenkun rohkeni ruveta selvittämään pesän suuria
velkoja, ja Kirstillä ei enää ollut sanan sanomista kotitaloonsa. Kaksi
vuotta maailmalla, niin kunnia oli mennyttä. Lasta ei ehditty saada
hätäkasteesenkaan, sillä raukka kuoli heti. Ketjun viimeisenä renkaana
oli mies, joka joi, puri tupakkaa ja löi häntä.
Siinä lyhyesti Kirstin entisen elämän historia.
Nykyisyys oli pelkkä menneisyyden seuraus. Niukka elanto ja
ruumiillinen vapaus, siinä kaikki mitä Luojan suomiksi voi sanoa.
Alituinen alta armojen eläminen tukahutti itsetunnon ja synnytti
halveksimista, luulottelemista. Kirsti toisinaan uskoi, että hän oli
erilaista, huonompaa ainesta kuin muut ihmiset. Niukoissa oloissa
sattui arvaamattoman paljo kohtia, jotka pätevästi tuon erilaisuuden
todistivat. Eikä aikaakaan, kun se jo meni ajatuksissa siihen tapaan,
että "Kirsti raukka" se kirkkoon meni ja "Kirsti raukka" sieltä kotiin
tuli.
Tottumus takoi mielen pehmeäksi. Ensi aikoina oli elämä tuntunut
kuumalta ahjolta, jota köyhyys, juoppo mies ja rääkkäykset lietsoivat,
mutta kului neljä viisi vuotta, niin jo tuli kyllin kypsää. Ei tuntunut
enää varilta eikä mielikään enää murtunut. Elämä oli ehtinyt tasoittua
ja päivät hiipivät hiljalleen iltaan.
Mutta nyt sattui tuo varsajuttu, joka viskasi Kirstin kahden tulen
väliin. Toisinaan tuntui niin hirmuiselta, niin kamalalta, toisinaan
taas hurja ilo, hurja nautinto syöksi suoniin. Isännän houkutus
kostamaan kerrankin maailmalle, kaikui alati korvissa. Oli kovin
houkuttelevaa ajatella tuota jyrkkää kieltämistä, ett'ei nähnyt muuta
kuin varsan... Ei ketään muuta!
Unhotus oli tähän asti ympäröinyt Kirstin nykyistä elämää, mutta
varsajuttu poisti senkin. Hänestä puheltiin jokaisessa kodissa ja
häneltä kyseltiin kymmeniä kertoja, miten asian laita oikeastaan oli
ja mitä hän tiesi todistaa. Ei puhunut varmasti sinne eikä tänne, ei
sanaa kummankaan puoleen. Mutta hurjaa iloa toisinaan tunsi, kun sai
kädessään kantaa vapauden ja vankihuoneen avaimia.
Jäykkäläiset eivät mitään kyselleet, mutta isännän käyntiä seurasi
emännän vierailu. Sukkavillat, voita ja paahdettua kahvia toi Kirstille
tulijaisiksi ja istui varmaankin kaksi tuntia pienessä, savuttuneessa
mökissä. Niin oli ystävyyttä täynnä, että Kirsti ihan tunsi nuoruuden
iloa. Tuommoinen väri, tuommoinen rohkea ilo oli hänessäkin
kahdenkymmenen vaiheilla uhkunut. Silloin oli iloja ja suruja, ystäviä
ja kadehtijoita. Nyt ei ollut mitään. Maailma oli kaikki vienyt, mutta
ei mitään sijaan antanut. Muut ihmiset saivat nuoruuden oraista täysiä
tähkiä, hän ei saanut mitään. Sentähden ei hänellä ollutkaan mitään.
Oli sentään tuo Jäykkälän emäntä. Tuntui melkein siltä, kuin joku
ystävä noilta menneiltä ajoilta istuisi mökissä, elon kipenöitä
sytyttämässä Kirstin sieluun. Sydäntä ihan nuorenti jokainen sana,
mieltä lämmitti huulien hymy. Elämä melkein maistui ihka uudelta. Joku,
joka oli ollut kauvan kadoksissa, ilmaantui aivan äkkiä jälleen..
-- ... Jos kysyy minulta missä silmäni oli, virkkoi Kirsti
aristelematta, kun saattoi emäntää pihan porraslaudalle. Jos kysyy,
mitä vastaan?
-- Sanot että istuit selin kylvöheinään päin ja sitte vasta näit
varsan, kun se juoksi yli aidan Painajan omalle pellolle.
-- Auttaakohan tuommoinen mutka?
-- Auttaa varmaan.
-- Mutta jos eivät usko. Jos sanovat että valhettelen?
-- Sitä eivät sano. Ja millä näyttäisivät toteen, että valehtelit.
Kukaan ei nähnyt.
-- Ei kukaan.
-- Ole siis huoleti.
Kirstin elämä oli käräjiin asti pelkkää nautintoa. Hänestä oli tullut
äkkiä tärkeä henkilö, ylen tärkeä. Sekin jo tavallaan oli pieni kosto
maailmalle. Olivatkin unhottaneet hänet kokonaan. Mutta nyt täytyi
muistaa, että hänkin vielä eli ja oli olemassa.
Jäykkäläiset varsinkin muistivat. Emäntä tuon tuostakin lähetti tytön
tuomaan pieniä anteja, joiksi sopi vanhat liinavaatteetkin. Omistaanhan
tuo antoi, ja hyvin näytti älyävän, mitä Kirsti kipeimmin tarvitsi.
Ei ihme, että asiain ollessa tällä kannalla tuo hirvittävä ja kamala
tykkönään unhottui. Kasvoi niin paljo muuta ajateltavaa, ettei kaikkia
kerinnyt muistaakaan. Jäykkäläiset ensi sijassa pyörivät mielessä,
sitte maailma vääryyksineen, pahoine tekoineen.
Ja milloin tuo kamala ja hirvittävä salaa sukelsikin aatoksiin, niin
eipä siellä kauan viipynyt, kun jo luisti tiehensä väkevämpäin tieltä.
Ne eivät sallineet häiritä itseänsä, ei vähääkään. Tuo Kirstiäkin
miellytti. Mitä varten hänen piti aina tehdä hiuskarvan päälle oikein,
kun hänelle itselle oli tehty pelkkää vääryyttä, pelkkää pahuutta.
Miksi...?
Ja aatosten tuolla tavalla elellessä vierivät päivät nopeasti iltaan,
niin nopeasti, että perin tuntuivat hukkuvan.