Monia katkeroita ajatuksia liiteli Stellan päässä venyessään tuossa pää
silkkityynyihin kätkettynä.
Tämmöinen oli siis tuo heidän ensimmäinen yhtymänsä, jonka hän aina
mielikuvituksessaan oli purppuroinut mitä kauniimmilla väreillä, ja syy
-- oli juuri hänessä itsessään. Mutta kenties ei Felsen enää
muistanutkaan tuota heidän pikku seikkailuaan -- ja hän, joka vielä yhä
kantoi tuota Felsenin antamaa sormusta jonkinlaisena kihlasormuksena,
miten hellävaroen hän olikaan sitä hoitanut: kuni ensilemmen puhtainta
kukkaa, mikä hänet aina unelmiensa ihannetta yhä lähemmä kohotti.
Mimmoinen hupakko hän olikaan ollut, kuka voisikaan luulla meidän
proosallisena aikakautena löytyvän tuommoisia runollisuuden
pilkahduksia.
Hän nousi, veti hansikkaan kädestään ja katseli sormusta. Hänen
rakkautensa oli ollut syvällistä ja puhdasta kuin tuo timantti. Sillä
oli ollut harvinaisen lempeä hehku, sillä se sädehti sielun
runollisuutta.
Mutta tänäiltana se ei säihkynyt kuten tavallisesti. Kenties hänen
silmiään himmentävä kimallus oli senkin loisteen verhonut. Nyt se oli
vain viimme kyynel hänen rakkautensa haudalla.
-- Mutta hän ei saa koskaan tietää, että se, jonka hän kemuissa
kohtasi, olin minä, mumisi hän.
Hän veti tulisesti sormuksen sormestaan. Siinä oli hänen kädessään tuo
arvoituksen avain, jolla hän olisi voinut avata itselleen maallisen
paratiisin. Ei kukaan, ei edes Fanni, ollut nähnyt sitä. Sen parempi.
-- Pois, pois koko sormus!
Hän meni avatun ikkunan luo aikoen heittää sen kadulle, mutta
malttautui kuitenkin. Tuo pikku käärme oli niin syvälle hänen
sydämmeensä pureutunut, ettei hän voinut nähdä ohitsekulkevain sitä
jalkainsa alle polkevan.
-- Minun täytyy toimittaa se oikealle omistajalleen jälleen takaisin.
Mutta miten saanen tuon onnistumaan niin, ettei hän voine aavistaa
mistä se tulee?
Hän etääntyi ikkunan luota ja samalla tapasivat hänen silmänsä pöydällä
olevan jäätelölasin. Hänen mieleensä välähti uusi ajatus. Felsenhän oli
juuri pyytänyt vahtimestarilta jäätelöä. Mitähän jos antaisi sormuksen
-- tuossa lasissa.
Hän istuutui kirjoituspöydän luo ja pienen mietinnön jälkeen kirjoitti
hän seuraavat rivit paperille:
El' muistoa halveksu pientä,
vaan kädessäsi aina se kanna.
Ehket koskaan saane sa tietää
ken on se, joka sulle sen antaa.
Hän kiersi paperin kääryyn, työnsi sormuksen sen ympäri ja sujutti
sitte jäätelöön. Hän jätti asetin pöydälle ja lähti saliin etsiäkseen
vahtimestaria, jonka tuli jättää jäätelö Georgille.
Hetkinen sen jälkeen kuin Stella oli lähtenyt tuli Fanni sisään;
vahtimestari Olsen oli sanonut jäätelön olevan pöydällä. Mutta kun hän
aikoi pistää lusikalla sitä suuhunsa, huomasikin silloin sormuksen ja
paperin, otti ne ylös ja luki säkeet.
Hän luki ne useampaan kertaan, tuumaili ja puisteli pientä päätään.
Sitte hän painalsi sormuksen sormeensa, otti jäätelöasetin ja meni
ruokasaliin vahtimestarin luo.
-- Kuka jätti Teille tämän jäätelön?
-- Taloudenhoitajatar, vastasi Olsen tavallisella, surullisella
hymyilyllään.
-- Hän ei tiedä niin mitään, ajatteli Fanni. Onko tämä jo kauvankin
ollut kammarissa?
-- Hetkisen vain. Tuo kaunis luutnantti, Felseniksi luulen häntä
nimitetyn, pyysi minun tuomaan sen. Hän oli kovin innoissaan
toimittaakseen minut pois jäätelöä hakemaan, vaan sitäpä ei
löytynytkään enää.
-- Siinä tapauksessa voi hän saada tämän.
-- Pitääkö minun jättää se hänelle?
-- Ei, kiitoksia, sen teen itse. Te voitte tarjota vieraille
limonaatia.
-- Siis lahja Felseniltä, arveli Fanni. Hieno somiste -- mutta niin
lyhyen tuttavuuden jälkeen! -- Mutta sehän onkin luonnollisesti
mieheni tähden. Mlnä menen sisään ja kiitän häntä hienosti, en vedä
hansikastakaan ollenkaan käteeni, niin saa hän nähdä, että olen ottanut
lahjansa vastaan...
Hän meni juhlasaliin ja läheni Felseniä, joka seisoi yksinään eräässä
nurkassa:
-- Te halusitte jäätelöä, sanoi Fanni. Suvaitsetteko nöyrän
palvelijattarenne omakätisesti jättää sen teille.
-- Te olette liian hyvä...
Veikistellen ojensi Fanni asetin ja antoi samalla sormuksen välkähtää.
Felsen tarttui asettiin mutta oli vähällä pudottaa sen kun silmänsä
hivahtivat tuolle sädehtivälle kivelle. Ei siis epäilemistäkään.
Sormuksensa oli hän löytänyt, mutta omistajatar, hänen unelmiensa
salainen jumaloittu, oli hänen parhaan ystävänsä vaimo. Se oli
hämmästyttävää!
-- Te katselette sormustani, sanoi Fanni veitikkamaisesti hymyillen. Se
on kaunis, eikö niin?
-- Kyllä -- se -- se on -- hyvin kaunis.
-- Se on muisto ystävältä, joka on minulle hyvin rakas, vaikka olenkin
hänet tuntenut ainoastaan lyhyen ajan. Minä olen säilyttävä tämän
muistin ja aina pitävä sitä mitä suurimmassa arvossa, sanoi hän
keikailevalla niekkauksella ja lähti edelleen käymään.
Felsen seisoi varsin huumeuksissa asetti kädessään.
Sillä välin oli Stella mennyt vahtimestarin luo ja pyytänyt hänen
jättämään jäätelön Felsenille.
-- Hän on sen jo saanut, vastasi vahtimestari. Tuolla seisoo hän asetti
kädessään. Tuolla, katsokaa neiti!
Hän oli oikeassa. Felsen piti talrikkia kädessään ja näytti
liikutetulta. Fanni seisoi ja puheli hilpeästi hänen kanssaan. Hänen
sormessaan oli jotakin niin hehkeästi säteilevää. Muuten ei hän
tavallisesti pitänyt siinä kuin ainoastaan kihlasormuksensa. Mitä
tietänee tämä?
Hän jätti salin ja meni kammariin. Mennessään kohtasi hän pari
kavaljeeria.
Hän hiipi sisään ja asettausi pianon taa, jossa hän istui piilossa
kukkakihermäin keskellä.
Hetkisen jälemmästä tuli Fannikin sisään ja astui kynttiläruunun
kohdalle välkähytellen sormusta ja ihaillen sitä. Stella katseli häntä
lehtisikermien välistä.
Aivan varmaa, se oli hänen sormuksensa. Mutta kuinka oli Fanni sen
saanut? Oliko hän aivan heti lahjoittanut sen pois arvottomana
kappaleena? Fanni oli niin vaipunut sormuksen katselemiseen, ettei
huomannut kun miehensä astui sisään.
-- Jaha, pikku Fanni seisoo täällä yksin. Ethän kumminkaan liene enää
suutuksissa?
Hän otti Fannin käden, jota tämä turhaan koki estää.
-- Sinä tiedät että minä joskus olen hiukan tulinen ja mustasukkainen,
mutta kaikki vaan siitä, että minä pidän sinusta niin paljon ja että
hyvin tiedän, etten minä tämmöinen vanha kommakko, voi tehdä sinua niin
onnelliseksi kuin ansaitsisit.
Hän hyväili vaimonsa kättä mutta kavahti sitte äkkiä.
-- Mitä -- mikä sormus tämä?
-- Se on -- se on eräs nimetön lahja, sanoi Fanni hämmentyneenä.
-- Kuka sen on antanut.
-- Nimettömäin lahjain antajia ei tavallisesti tunneta, sanoi hän
painokkaasti.
-- Mutta minäpä tunnen hänen nimensä?
-- Sinä tiedät siis?
-- Se on Georg Felsen.
Stella oli kuin pilvistä pudonnut. Olisiko Felsen todellakin rakastunut
Fanniin suomatta heidän yhtymälleen vähintäkään arvoa tai ajattelematta
mistä sormus tuli, hetken huumeessa vain asettanut sen hänen sormeensa?
Tai oliko Fanni ehkä löytänyt sen ja itse pannut sormeensa saadakseen
kehua hänelle olevansa tuommoinen rakastettu valio? Mutta sehän oli
hassunkurinen ajatus. Fannihan ei tuntenut vähintäkään sormuksen
historiasta eikä ollut sitä ennen nähnyt. Se oli hulluinta mitä voi
olla.
Tukkukauppias oli epätoivoisena vaipunut tuolille.
-- Ajatella parhainta ystävätään ja omaa vaimoansa pettureiksi!
-- Ja muilla vaimoilla ei hyvinkään liene mitään mieltymystä
petollisuuteen, sanoi Fanni tyynesti.
-- Sinä et pelastu tästä sukkeluuksillasi. Tahdotko kieltää, että minun
tietämättäni olit oopperakemuissa Pariisissa?
-- Stella on siis kielinyt?
-- Stella ei ole puhunut sanaakaan, mutta tämä sormus avaa minun
silmäni ja näyttää miten kevytmielisesti ja petollisesti sinä olet
menetellyt.
-- Sano minulle Breine, oletko juonut paljon sherryä jälkiruoaksesi?...
-- Ah Fanni, Fanni, voitko olla noin julma?
-- Hyvä Jumala, Breine, minä en todellakaan ymmärrä, mitä olisin
tehnyt. Meidän pitää saada herra Felseniltä valoa tähän asiaan,
selvittäköön hän kaikki!
Samassa tuli vahtimestari ilmoittaen tanssin alkavaksi ja että
herrasväkeä kaivataan.
-- Onko herra Felsen siellä sisällä?
-- Ei, hän otti päällystakkinsa ja jätti kemut hetkinen sitte, sanoi
Olsen.
-- Hyvästiä sanomatta? Mutta mitä kaikki tämä merkinnee? mutisi Fanni.
Keskustelun keskeytti muuan kavaljeeri, jolle Fanni oli luvannut
ensimmäisen tanssinsa iltasen jälkeen. Fanni tarttui hänen
käsivarteensa ja meni saliin.