V.

Kuin salaman lyömänä venyi tukkukauppias nojaluolissaan. Stella istui

piaanon takana ja itki. Tanssisalista kajausi viehkeää tanssimusiikkia,

naurua ja jalkain kevyitä sihahduksia.

-- Erinomaisen loistavat ja virkistävät kemut nämä tukkukauppias

Breinen toimeen panemat, huoahti hän. Tuolla sisässä kumuaa iloinen

tanssi ja täällä istuu kauppias itse surullisena onnensa raunioilla.

Kauppias antoi kasvonsa sujuta käsiin:

-- Löytyneekö onnettomampaa ihmistä kuin minä? äännähti hän

puolikuuluvasti.

Pehmeä käsi sujahti hänen olkapäälleen ja Stella seisoi hänen

vieressään:

-- Täälläkin muuan semmoinen, sanoi hän.

-- Oletteko tekin, neiti, onneton?

-- Ah, varsin onneton!

-- Mutta teillähän ei ole vaimoa, joka pettäisi teitä.

-- Ei, mutta tuo sama mies on meidän kumpaisenkin onnemme haitta.

-- Felsenkö?

-- Niin. Minä olen rakastanut häntä niin syvällisesti, niin

voimakkaasti ja kuitenkin on hän minut syrjään työntänyt Fannin tähden,

jota ei ole edes puolituntista kauvemmin tuntenutkaan. Kaikki tuo on

niin houkkamaisen kurjaa, että olen vähällä pyörtyä.

-- He ovat tunteneet toisensa jo toista vuotta sitte. Siitä olen varma.

-- Nainut nainen -- miten äärettömän viheliäistä!

-- Sehän on hienoa, oikein ranskalaista. Mutta mitä aijotte te tehdä?

-- Minäkö? Minä en aijo koskaan mennä naimisiin.

-- En minäkään sitä vastedes tekisi. Minä haen avioeron.

-- Mutta kenties Fanni on viaton.

-- Ei, sitä hän ei ole. Minä tiedän miten kevyttä kaikki on ollut alun

pitäin hänen puoleltaan ja milloinkaan enää en voi häneen luottaa.

-- Kaikki voi vielä tulla hyväksi, herra kauppias.

-- Ei koskaan, ei koskaan.

Hän viittasi Stellan istumaan ja heittäysi hänen eteensä.

-- Sanokaa minulle, olenko liian vanha isäksenne?

-- Minä en ymmärrä teitä.

-- Minä tarkotan, että me kaksi voisimme ehkä kulkea käsikkäin

maailmassa. Teillä ei ole vanhempia eikä minulla lapsia. Ettekö voisi

tulla minun ottotyttäreksi?

-- Tämän pyyntönne teette niin äkkiä, etten luule meidän kumpasenkaan

voivan sitä nyt ratkaista.

Rouva Breine oli tullut tanssisalista ja pysähtyi keskelle laattiaa kun

kuuli miehensä ja Stellan niin innokkaasti ja luottavasti keskenään

puhelevan.

-- Katsokaahan, jatkoi tukkukauppias, jos eronhakemukseeni myönnytään,

tulen minä jäämään kovin yksinäiseksi.

-- Tulemmeko me jo eroamaankin, ajatteli Fanni.

-- Kuinka onnellinen silloin olisin, jos te ystävällisenä enkelinä

yksinäistä kotiani elähyttäisitte ja vaalisitte minua vanhuuteni

päivinä.

Fanni seisoi huumauneena ja leikki viuhkallaan: Kas niin, nyt he

menevät jo yksiin.

Stella ojensi kauppiaalle kätensä:

-- Ainian on minulle mitä rakkainta edistää teidän onneanne, mutta --

-- Oo, sillä et tarvinne itseäsi rasittaa, sanoi Fanni astuen esiin.

Minä kyllä pidän tarpeellista huolta hänen onnestaan.

Hän kääntyi kiivaasti ystävättäreensä.

-- Sinä, Stella, olet kuin käärme meidän perheellisessä

paratiisissamme. Etkö juuri sinä keksinyt tuota häpeällistä juttua

minusta ja Felsenistä, jonka minä tänä iltana ensi kerran näin. Ja minä

en edes tiedä miten kauheaksi olet asian väritellyt. Mutta missä

tarkotuksessa olet tuon tehnyt? Vihasta minuun ei se voi olla, sillä

minä en koskaan ole tehnyt sinulle mitään pahaa ja rakkaudesta mieheeni

ei se voi olla, jatkoi hän kasvot melkein harmahtavina, sillä ei

löytyne ketään toista maailmassa, kuin juuri minä itse, joka voisi

pitää semmoisesta raivopedosta kuin minun mieheni on.

-- Kuulehan Fanni, sanoi Stella.

-- Mutta sinulle, enemmin kuin jollekulle toisellekaan, ei onnistu

häntä minulta riistää. Tästälähtein pidän minä hänestä vielä enemmin,

ja hän kiersi kätensä miehensä kaulalle.

-- Päästä minut, sanoi Breine ja tempasi itsensä irti. -- Minä tahdon

eroa!

-- Mutta minäpä en tahdo.

Juuri silloin astui Georg Felsen sisään.

-- Anteeksi, että häiritsen, mutta minä suoriun pian. Minä olin jo

mennyt ja ajattelin kirjottaa, mutta arvelin suullista selvitystä

kuitenkin paremmaksi.

-- Minä vetäydyn syrjään, sanoi Stella.

-- Ei neitiseni, mitä minä sanon, voitte kernaasti kuulla. Suonette

kenties anteeksi käytökseni teitä kohtaan. Kun minä taasen heitän

hyvästit isänmaalleni ja nyt luultavasti ainiaaksi, soisin ettette

katkeruudella minua muistelisi.

-- Te matkustatte? kysyi Fanni.

-- Niin rouvaseni, en voi kauvemmin viipyä senvuoksi, mitä välillemme

on sukeunut.

-- Meidän välillemme?

-- Minä tunnen timanttisormuksen historian kokonaisuudessaan, sanoi

Breine.

-- Se historia ei liene hyvinkään vaarallinen, sanoi Fanni tyynesti,

-- Mahdollista ollee, että piditte seikkailumme pilana, rouvaseni,

sanoi Georg. Mutta minä käsitin asian aivan toisin. Minä tartuin tuohon

romanttisuuteen ja loin mielikuvitteessani teistä itselleni kuvan

tuntematta sen tarkemmin itse peruskuvaa.

Stella kavahti. Hän alkoi huomata että tässä oli joku erehdys ja että

hän oli tehnyt väärin sekä Georgille että Fannille. Viimmemainitun

ivallinen tyyneys ei myöskään voinut olla teeskenneltyä.

-- Mutta kaiken hyvän nimessä, mitä voin minä teidän ihannekuvillenne?

kysyi Fanni.

-- Teitä haluttaa unohtaa kaikki. Hyvä, kun minä näen, että ystäväni

vaimo kantaa tuota kuolematonta sormusta, koen minäkin kaikki unhottaa.

Ja minä alan huomata, että rakkauteni olikin vain tuommoinen

romanttinen tunteitten purkaus ja että itse asiassa en koskaan ole

teitä rakastanut.

-- Sepä hirveän surullista! sanoi Fanni nauraa hekotellen. Jo aikoja

olen selvään huomannut, että Breine kevyine järkineen on käsittänyt

kokonaan väärin tämän asian, mutta alanpa jo todella pelätä, ettei

teidänkään aivokamarinne, herra Felsen, ole aivan järjestyksessä.

-- Mutta voinetko kieltää, ehätti Breine, että tämä timanttisormus --

-- Että se on onnettomuuden timanttisormus, jonka ansiota on kaikki

tämä häiriö, sanoi Fanni. Olkaa hyvä, herra Felsen, tässä saatte sen

jälleen takaisin. Minä sain sen vanilliannoksessa runonpätkän

seuraamana. Minä panin sen sormeeni ja siitä pitäin on kaikki ollut

hullusti. Breine tuli hupakaksi, Stella tuli hupakaksi, Felsen samoin

ja pianpa luulen itsekin siksi tulevani. Ja viisainta se varmaan

olisikin.

-- Minä en ole koskaan lähettänyt Teille mitään jäätelöä tai runoa.

Itse hyvin tietänette, että asetin sormuksen sormeenne vuosi sitte.

-- Ei ole niin, nyt se vasta tosiaankin hulluksi kääntyi, huudahti

Fanni.

Stella läheni.

-- Sallikaa minun hiukan selvittää tätä sotkuista vyyhtiä. Minä sain

sormuksen oopperakemuissa.

-- Te?

-- Niin, ja minä en häpeä tunnustaa, että katselin sitä yhtä

syvällisillä tunteilla kuin tekin. Sitte yhdyimme toisiimme vihassa

ja minä päätin ainiaaksi salata kuka olin. Asetin sormuksen

vanillijäätelöön ja sitä tietä se on erehdyksestä tullut Fannin käteen.

-- Siis kuitenkin! -- Oi, neiti, miten teette minut onnelliseksi!

-- Mutta mimmoinen on tuo kertomus oopperakemuista? kysyi Fanni.

-- Sen kerron sinulle toiste, sanoi tukkukauppias. Menkäämme saliin ja

älkäämme kokonaan unohtako vieraitamme. Georg on kyllä hyvä ja pitää

seuraa neiti Adlerille niin kauvan.

Ja herra Felsen oli kernaasti niin hyvä. Keskustelu lie ollut hauskaa

ja miellyttävää koskapahan vielä vieraitten mentyä herra ja rouva

Breinen sisäänastuessa olivat yhtä innokkaassa puhelussa. He istuivat

tuolla vaaleansinervällä silkkidivaanilla aivan lähekkäin --- niin

lähekkäin, että suuret lohenväriset ruusut Stellan olkapäällä olivat

aivan litistyneitä. Timanttisormus tietystikin oli Stellan kädessä,

vaikkei sitä kyllä näkynyt, Felsen kun oli Stellan käden omiinsa

kätkenyt.

-- No, sanoi Breine, näyttääpä siltä kun saisimme onnitella?

-- Kyllä, nyt on kaikki järjestyksessä.

-- Ja vieraat ovat menneet, sanoi tukkukauppias käsiään hykertäen. Me

olemme nyt herroja talossa ja voimme ottaa yhden ylimääräisenkin lasin.

Hän kutsui Olsenia, joka sammutteli tulia salissa.

-- Hanki meille pullo samppanjaa!

-- Jään kanssako?

-- Ei, kiitoksia. Minä luulen, että siitä tavarasta olemme jokainen

saaneet tarpeemme. Tuo jäätelöannos oli siksi tulistuttavaa.

Samppanjaa tuotiin, lasit täytettiin ja juotiin kihlautuneitten malja.

-- Minä myös kaikessa alammaisuudessani pyydän saada onnitella, sanoi

vahtimestari Olsen. Itse kun olen kanssa kihloissa.

-- Kenen kanssa?

-- Leskirouva Kaspersenin kanssa, tuon keittäjätärrouvan.

-- No milloin se tapahtui?

-- Hetkinen sitte. Vaikka kyllähän me olemme kauvan toisemme tunteneet,

viimme aikoina kun olemme usein olleet samoilla kutsuilla.

-- Mutta tänäiltana selititte te? kysyi Stella.

-- Niin. Hän seisoi kyökissä ja oli niin sievä, silloin minä tunnustin

rakastavani häntä, ja hän tuli niin punaseksi ja syleili minua ja minä

tulin niin valkoseksi, sillä hän oli jauhoissa -- ja sitte me

suutelimme. Ah, se oli niin taivaisen kaunista!

Olsen loi silmänsä alas tuo lempeän surumielinen hymyily huulillaan ja

hiipi sitte lamppuja sammuttamaan.

Kun Felsen saattoi lemmittyään vaunuihin, painalsi hän suutelon Stellan

valkealle kädelle, jossa välkehti timanttitähtönen, tuo hänen nykyinen

onnentähtensä.

Meidän realistisena aikakautenamme luultavasti kohotetaan

ylenkatseellisesti olkapäitä tuon nuoren parin romanttisille

haaveiluille, mutta niinkauvan kuin rakkautta maailmassa on, ja sitä on

aina sen loppuun asti, on myöskin romanttisuutta.