Tukkukauppias asetti molemmat kätensä luutnantin olkapäille ja katsoi
häntä syvästi silmiin.
-- Miten voit sinä? Mitä muistoja sinulla on oopperapaaleista kun ne
näyttivät sinussa herättäneen semmoisen liikutuksen?
-- Siellä minä suoritin elämäni ihmeellisimmän seikkailun. Minä näet
jouduin melkein kihloihin erään naisen kanssa, vaikken nähnyt edes
hänen kasvojaan.
-- Joutavoit! Miten se olisi mahdollista?
-- Kun minä kuleksin ympäri naamiopyörteessä, kuulin takanani erään
naisäänen selvällä norjankielellä sanovan: Herra Jumala, mitä pitää
minun tehdä? Minä käännyin ja näin sorean naisvartalon mustaan
kauhtanaan verhottuna, samettinaamari silmillään. Että hän oli nuori ja
kaunis, siitä olin vakuutettu. Hänen täyteläät käsivartensa, hänen
marmorivalkea kaulansa ja purppuran hehkeät huulensa, jotka naamarin
pitsien lomasta häämöttivät, hänen sädehtivän mustat silmänsä -- kaikki
nämä pikku kuviot loihtivat minulle mitä ihastuttavimman kokonaisuuden.
Reippaasti astuin hänen luokseen ja esitin itseni maanmiehekseen sekä
tarjouduin hänen ritarikseen. Hän tarttui kiitollisena ojennettuun
käsivarteeni. Minä olin silloin naamiotta. Kenties tuntee hän minut
kristiaanialaisena, mutta nimeäni hän ei kysynyt. Me kuleksimme ympäri
etsien hänen ystävätärtään, joka oli ahdingossa eksynyt, sillä he
olivat molemmat mustiin puettuina ilman mitään huomattavampaa merkkiä,
ja täällä oli suuri joukko sen väristä väkeä. Sitte kävelimme me
yhdessä ja sijoittausimme erääsen loosiin. Hän oli hilpeä, sivistynyt
ja rakastettava, minä taasen olin aivan huumeutunut rakkaudesta,
samppanjasta ja tanssimusiikista, hengitimme kumpanenkin jonkinlaista
romanttista tuoksua mikä seikkailuamme verhosi. Minä tartuin hänen
käteensä ja pyysin hänen kohottamaan naamariansa. Mutta hän oli
taipumaton. -- Ettehän toki tahtone ruhjoa tätä salaperäisyyden huntua,
joka yhtymällemme antaa niin omituisen viehätyksen. Me tapaamme
Kristiaaniassa ensi talvena, sanoi hän. -- Sallikaa minun nyt mennä,
saatelkaa minua kauniisti vaunuille, mutta älkää koettako saada
nimestäni selvää tai muuten seurata minua. Minä luotan teidän
ritarillisuuteenne. Minä vedin timanttisormuksen pikkusormestani ja
painalsin sen hänen käteensä. -- Tämä sormus kiinnittää minut teihin,
sanoin. Kun me taasen tapaamme toisemme, emme eroa enää koskaan.
Tahdotteko kantaa sitä? -- Ainiaan, vastasi hän. Kun me tulimme
vaunujen luo, kumartui hän ja suuteli otsaani. -- Me tapaamme
Kristiaaniassa! oli hänen viimme sanansa, ja nyt olen minä täällä. Minä
käyn teaattereissa ja konserteissa, kemuissa ja iltamissa ja tuo
timanttisormus on oleva sinä tähtenä, joka minut johtaa rakkauden
Betlehemiin.
-- No tuotahan jo voinee romaaniksi nimittää, sanoi tukkukauppias
nousten. Luulisipa melkein, että olet syntynyt ritariaikana. Mutta
missä naiset lienevät? Meidän pitänee mennä sisään ja etsiä heidät.
-- Minä heittäyn hiukan levähtämään tänne. Täällä on niin miellyttävää.
-- Olkoonpa niin, minä lähetän naiset tänne luoksesi. Tämä on Fannin
kaikkein pyhin ja ainoastaan harvat ovat ne onnelliset, joita tänne
päästetään.
Tukkukauppias meni ja Felsen huvittelihe katselemalla kauniita
pikkukapineita ja kukkia, jotka siellä täällä hajallaan venyivät mitä
miellyttävimmässä epäjärjestyksessä. Voi huomata, että hieno naiskäsi
oli parhaimpansa pannut näitä loistokappaleita sirotellessaan. Hän
seisahtui piaanon eteen.
-- Mikä hurmaava järjestys! mumisi hän. Piaanon nurkka verhottu
troopillisilla kasveilla. Hän istuutui piaanoistuimelle ja alkoi
käännellä nuottikirjan lehtiä.
Hän ei huomannut että Fanni ja Stella astuivat sisään.
-- Täällä ei ole ketään, sanoi Stella. -- Sen parempi.
-- Minä olen varma, että sinä olet pitävä hänestä, sanoi Fanni
innokkaasti. Hän on nuori, kaunis, sivistynyt ja hieno. Hän on elänyt
useita vuosia ulkomailla.
Felsen aikoi hymyillen pujottautua piilopaikastaan, mutta istuutui
takaisin kun kuuli Stellan ilkamoiden sanovan:
-- Ja luultavasti hän on elänyt siihen määrään, että on huomannut
parhaaksi kääntyä kotiin ja hankkia jonkun toisen, jonka kustannuksella
nyt eläisi. Hänestä varmaankin tulee muuan minun innokkaimpia
jumaloitsijoitani.
-- Hävytöntä! mumisi Felsen.
-- Oo, hänellä varmaankin on muutakin toimittamista kuin elää toisen
kustannuksella, sanoi Fanni kiihkeästi.
-- Mutta ehdottamani keino on kuitenkin parhain. Parinkymmenen tuhannen
vuotuiset tulot eikä mitään muuta tehtävää kuin olla vaimon miehenä.
-- Häpeä, Stella.
Felsen oli noussut vaaleana ja yhteenpuristetuin hampain.
-- No niin, sanoi Stella astuessaan pöydän luo. Etsippä tuo syntinen,
tuo hänet tänne ja aseta ihailijani riviin. Onhan hän luutnantti,
kentiesi voinen käyttää häntä niitten toisten komentajana.
Felsen esiintyi:
-- Minä olen jo täällä ja aivan heti kun olen esitetty, saanen kunnian
astua määrättyyn virkaani.
Kuultuaan tuon äänen, käänsi Stella päätään. Hän oli hulmahtanut
kuolonkalpeaksi nojautuen suonenvetoisesti marmoripöytää vasten. Hän se
oli, hänen unelmiensa ideaali, hänen elämänromaaninsa ainoa sankari,
hänen salainen kihlattunsa, johon hän nyt niin onnettomasti oli yhtynyt
ja työntänyt hänet ainiaaksi luotaan. Kivettyneenä katseli hän alas
käteensä. Onneksi oli hansikkaassa kuitenkin seitsemän nappia, joten
sormus oli hyvässä suojassa.
-- Anteeksi neitiseni, jos teitä hiukan säikäytin. Minä olin niin
vaipunut nuottien selailemiseen, etten ollenkaan huomannut teidän
sisääntuloanne.
Rouva Breine teki reippaan päätöksen hälventääkseen kaikki pilalla.
-- Kohtaus on tosiaankin hiukan tuskallinen, sanoi hän hymyillen. Mutta
kaikki pyörtymisetkin ovat jo liian myöhäisiä. Minä teen samaten kuin
ystävättärenikin ja turvaun viuhkani suomaan suojaan, se kun
levitettynä hyvin käynee verhosta. No niin, luulenpa asian saaneen nyt
käänteen parempaan, niin että voinen ehkä esittää: luutnantti Felsen --
neiti Adler, Mutta hyvä Stella, sinähän aivan vapiset! Asetu toki!
-- Se menee pian ohitse. Minä olen vain hiukan heikkohermoinen.
-- Minä surkuttelen, sanoi Georg, että tuo kaikki oli minun syyni.
-- Olkoonpa niinkin, sanoi Fanni, ja rangaistukseksi velvotan minä
teidät vaalimaan neitiä siksi kunnes voin hänet jälleen tervehtyneenä
viedä tanssisalonkiin. Minun täytyy jättää teidät, perheelliset
velvollisuuteni vaativat sitä.
Hän meni. Stella istui maahanluoduin silmin ja Felsen seisoi kylmänä
nojautuen tuolin selkämykseen. Stella kohotti päätään ja sanoi sisäistä
taistelua ilmaisevalla äänellä:
-- Istuutukaa, herra Felsen!
-- Kiitoksia.
-- Sanokaa minulle, alammeko puhua tuulista ja ilmoista tai olemmeko
avomielisiä?
-- Miten vain haluatte!
-- Olkaamme siis avomielisiä! Te halveksitte minua, eikö totta?
-- Olkaamme ensinnäkin yksimielisiä siitä, etten minä jumaloitse teitä,
neitiseni. Ja jos oikein ymmärsin, tehän pelkäättekin minua enemmin
jumaloitsijananne kuin vihollisenanne.
-- Mutta silloinhan minä tuomitsinkin teidät tuntematta. Nyt sitä
vastaan, -- nyt sitä vastaan -- --
-- Tunnette minua aivan yhtä vähän.
-- Se on totta, mutta -- --
-- Mutta?
-- Mutta -- --
-- Mehän olemmekin nyt varsin avomielisiä?
-- Minä en haluaisi mitään sen mieluummin.
-- Mutta kun olette huomannut, että minä olen kyllin hävytön, etten
heti langennut polvilleni, niin kenties huvitteleitte asettamalla minut
voitettuna jalkainne juureen, jotta sitte saisitte huvin -- työntää
minut luotanne.
-- Herra luutnantti, sanoi Stella tulisesti kohoksi pelmahtaen.
-- Haluatteko jotakin? kuului lällättävä ääni hänen takanaan. Se oli
synkkämielinen vahtimestari Olsen, joka äänettä oli sisään hiipinyt ja
nyt seisoi siinä pää kallellaan ja annos jäätelöä kädessä.
Stella vaipui uudelleen tuolille ja kätki kasvot käsiinsä:
-- Ei, kiitoksia, menkää vain!
-- Minun piti viedä tämä vanillilasi rouva Breinelle.
-- Aseta se tähän pöydälle ja hanki minulle samanlainen, sanoi Georg
kärsimättömästi. Minä tarvitsen hiukan virvoketta, mumisi hän puoleksi
itsekseen.
-- Heti, herra, heti. Haluatteko ehkä mitään muuta?
-- En, kiitoksia, voitte mennä!
Stella istui edelleen kiharainen päänsä käsiin vaipuneena, valkea niska
oli kaareunut ja osa hienomuotoista korvaa häämötti jättiläismäisten,
lohenväristen ruusujen keskeltä, jotka hänen olkapäitään somistivat.
Georg huomasi olleensa liian kova.
-- Neiti!
Hän kohotti päätään tuo entinen uhkamielinen välähdys mustissa
silmissään.
-- Onko teillä mitään muuta sanottavaa?
-- Minä olen semmoinen tulisukka, minä pikastuin askein, minä tahdoin
vain -- --
-- Te tahdoitte vain kostaa ivan ivalla ja nöyryyttää minut. Olkaa
huoletta, herra Felsen, Te olette täydellisesti saavuttanut
tarkoituksenne.
-- Neiti!
-- Minä uskalsin luulla teitä oman edun sankariksi ja te uskalsitte
sanoa minulle vasten silmiä, että minä olen sydämmetön koketti, joka
huvitteleihen valjastuttamalla onnettomia rakastajia triumfivaunujen
eteen. Olemmeko tasassa?
-- Minä en ymmärrä mitä sanoa puollustukseni.
-- Minä kenties voisin sanoa paljonkin, mutta minä en ollenkaan tiedä,
miten me tulimme alottaneeksikaan tämän keskustelun, ja vielä vähemmin
tiedän minä, minkätähden me -- jatkamme sitä.
-- Ei, neiti on oikeassa. Minun alkuperäinen tarkoitukseni oli pyytää
teitä ensimmäiseen valssiin.
-- Kiitoksia, tällä kertaa olen minä niin väsynyt, että tarvitsen
levähtää.
-- Silloin en minä voi kauvemmin vaivata teitä, neitiseni.
Hän kumarsi kylmästi ja lähti äkkiä tanssisaliin.
Stella oli noussut seisoalleen. Oven luota huojueli hän divaanille
ja heittäysi suin päin erääsen sen nurkkaan haudaten päänsä
vaaleansinerviin silkkityynyihin.