Kummastellen nosti hän silmänsä.
Hänen edessään seisoi korkeavartinen, voimakas mies kirkkaine ruskeine
silmineen ja mustanruskeine täyspartoineen. Hänen ahavoittuneet, uljaat
kasvonsa näyttivät, että hän oli merimies, ja varmimmaksi vakuudeksi
kantoi hän päässään kolmella kultanauhalla ja mustalla pohjalla
lepäävällä valkealla ristillä koristettua merimieshattua, joka näytti
hänen olevan kapteenina jollakin "Yhdistetyn merikulkuyhtiön" laivalla.
-- Etkö tunne minua enää, vanhapoika?
-- Vilpittömästi sanoen -- en.
-- No se ei ole niinkään ihmeteltävää! Olemmehan kumpanenkin saaneet
koko kasan partaa poskiimme sittekun koulupenkillä istuimme. Minä olen
Kristian Freybert, muistatko nyt?
-- Luonnollisesti! Sinähän olit hurjin huimapää luokallamme.
-- Ja sinä semmoinen kalpeanaamainen hieno herra. Aivan kuin nytkin. No
niin -- minä en myös olisi sinua tuntenut, jollen eilen olisi
satunnaisesti kuullut nimeäsi mainittavan. Sinä ajoit alas Leveääkatua
pienissä vaunuissa, joitten edessä oli kaksi islantilaista hevosta ja
nauhustettu palvelija istui takana. Minä juuri silloin matkustin
raitiovaunuissa. -- Hiton soma herra tuo, sanoin naapurilleni. -- Hän
on rikas norjalainen, on asunut täällä alhaalla vuoden ajan, vastasi
tämä. -- Herra Belskov nimeltään. -- Henrik Belskov, huudahtin, --
minun entinen koulutoverini. Isä auttakoon, onko hän se, jota minä sen
seitsemänkin kertaa nuppineulalla pistelin. Jaa -- sinä hyvin tiedät
Henrik, mihin paikkoihin minä sinua mieluummin pistelin.
-- Kyllä, sinä olit minulle koko kiusanhenki. Ja muistatko miten ylpeä
olit astuessasi näyttämölle ja näytellessäsi Sören Kaninstockea
"Cabrisiosassa" ja kuuluessasi kööriin "Bronshästenissä".
-- Siellähän juuri minä opin tuon kiinalaisen rukouksen, jota aina
lausuilimme kuvaantotunneilla, jolloin opettaja oli kahdella luokalla
samana tuntina. Muistatko kuinka minä nousin pystyyn, kohotin
peukaloni, painoin pääni alas kiinalaiseen tapaan ja lauloin edellä
teidän toisten säestäessä:
Piat-Chang,
Piat-Chang,
Väkeväksi
Sä meidät teet.
Sä henki suur'
meit auttaos!
Ja varjellos!
-- Kyllä muistan, ja sitte saimme koko luokka jälki-istumista.
-- Ja sitte minä täytin kaakeliuunin kastanjeilla, jotka paukahtelivat
kuin olisi ollut kuninkaan syntymäpäivä.
-- Silloin minä luulin, että sinusta sukeuisi näyttelijä niinkuin
vanhempasikin olivat. He esiintyivät Kristiaanin eli Tanskan
teaatterissa, niinkun sitä siihen aikaan sanottiin.
-- Kaikkia, minä menin merelle. Se oli parempi. Ja nyt minä olen meidän
suurimman höyrylaivamme päällikkönä -- ja täällä voit nähdä ylpeän
nimeni perillisen. Esiin poika, ja muistappa tehdä hunööriä isäsi
vanhalle ystävälle!
Vähäinen, mustasilmäinen pikkumatruusi merimiespuvussa astui isänsä
viereen ja tervehti sotilaan tapaan.
-- Sinä olet siis nainut?
-- Niinkun näet. Minulla on vaimo ja lapsia -- kolme nulikkaa ilman
tätä. Entä sinä.
-- Minä olen nuorimies.
-- Mitä sinä täällä alhaalla teet?
-- Minä huvitteleiksen. Ja se tuntuu olevankin kauhean vaikeata
tehtävää.
Kasvot, jotka näistä nuoruuden muistelmista olivat saaneet hiukan
eloisuutta, vaipuivat jälleen äskeiseen hervottomuuteensa.
-- Sinä olet jotenkin riutunut, huomaan minä. Mutta jos se sinua --
huvittaa, niin kernaasti sen suon minäkin puolestani. Mutta emmehän
voine seisoa täällä kadulla kovin kauvan. Menkäämme _à Portaan_ ja
tyhjentäkäämme lasi yhdessä.
-- Minulla ei ole ollenkaan halua juoda mitään. Minä tulen juuri
suurilta päivällisiltä ja hiivin sieltäkin ennen aikojani. Minä olen
kerrassaan kyllästynyt kaikkeen. Viimekuluneina neljänätoista päivänä
olen ollut päivällisillä jok'ainoa päivä. Minä tarvitsen hieman
raitista ilmaa. Minua ihan ilettää jo tuo samppanja.
-- Silloin tarvitset sinä vähän soodavettä. Tule nyt! -- Mitä sinä
nulikka sanot, hä? _Sinullako_ olisi vastaankännistelemistä kun me
ravintolaan menemme.
-- Ei isä, siitä tulee kauhean hauskaa.
-- Tuleeko siitä hauskaa, sinä hulttio. Uskot kenties, että lähdemme
juopottelemaan. Voit olla iloinen, jos saat lasin maitoa ja leivoksen!
-- Leivoksen syön hyvinkin, mutta maito -- se ei mene alas, sitä saan
kyllin kotona!
-- Oo sinä vekkuli, silloin voit hyvinkin saada lasin punaviiniä, sanoi
hän, otti poikaa korvasta ja ystäväänsä käsivarresta kiini ja suuntasi
matkan Kuninkaan uudelle torille päin.
Pian olivat he à Portan vierasvaraisissa huoneissa. Siellä oli suuria
posliinivaaseja ja troopillinen ilma.
Vanha Gianelli seisoi tiskin vieressä ystävällisenä ja rakastettavana,
hänen sivullaan seisoi "Paul kamariherra", kaunis Paul, naisten
lemmikki, jonka sysimustat silmät välkähtelivät kaasuliekkien valossa
sisääntulevia tervehtiessään hienolla, kohteliaalla hymyllä.
Huoneus oli jotenkin tyhjä, palvelijoilla ei ollut juuri mitään
tekemistä. Kaikki sveitsiläiset, niin oikeat kuin keinotekoisetkin,
seisoivat ryhmässä pöydänneen luona hiljalleen puhellen. Ensimmäisessä
naisten huoneessa istui tupakin savua pelkäävä herra ja kirjoitti sekä
muuan emansipeerattu nainen käherrettyine hiuksineen ja iorgnetteineen
syöden voileipäänsä ja väliin baijerin olutta maistellen.
Herrain puolella istui pari vanhempaa gentlemannia edessään
"caminadensa" ja kuvalehtensä, kaksi luutnanttia saivat juuri myöhäisen
absinttinsa ja keskimmäisessä huoneessa joivat samppanjaa muutamat
äänekkäät nuoret paroonit ja tukkukauppiaitten pojat, jotka olivat
tulleet paremmilta päivällisiltä frakissa ja valkeassa kaulaliinassa.
Belskov ei edes viitsinyt puistaa turkkia päältään. He istuivat pöydän
luo ja tilasivat soodavettä.
Sitä tuotiinkin pian. Täällä oli hyvin lämmin ja Belskov oli jotenkin
väsynyt.
Kapteeni tahtoi sitte, että heidän pitäisi saada hiukan konjakkia ja
vettä. Sitä saivatkin ja sytyttivät sen jälkeen sikarit. Keskustelu
sujui vilkkaasti ja nuo vanhat tuttavat olivat hyvin huvitetut
muistellessaan nuoruutensa aikoja, jonka kirjavat pikkukuvat nyt
ikäänkun kokoutuivat suuremmaksi tauluryhmäksi.
Pikku Kristian istui ja herkuttelihe punaviinineen ja leivoksineen
kuunnellen nuoruuden-ystäväin keskustelua, joka tuli yhä iloisemmaksi.
Belskovinkin kalpeille poskille kumpusi hiukan punasta ja silmänsä
saivat taasen entisen loisteensa. Hän nousi:
-- Ei, nyt täällä on liiaksi kuuma. Parasta kun viskaan turkin
päältäni!
-- Annahan olla, niin lähdemme, sanoi kapteeni.
-- Nytkö jo? Juuri paraiksihan vasta olemme päässeet puhelun alkuun.
-- Niin, isä, täällä on niin hauska istua.
-- Pidäppä suutasi, pentu! Sinusta kenties olisi hauskaa saada pieni
ryyppy ja paperossi? Vai miten? No niin, mars vain! Me menemme nyt
minun kotiini, sanoi hän kääntyen Belskoviin. -- Vaimoni siellä
odottelee iltasineen. Sinäkin voisit syödä kanssamme.
-- Mitä sinä nyt aijotkaan. Esitellä minut vaimollesi kello yhdeksän
iltasella.
-- Oo, sinun ei tarvitse pelätä tulevasi mihinkään kreivin salonkiin,
sinä tulet vain yksinkertaiseen porvarihuoneesen. Seuraa nyt vain! Minä
asun tässä aivan lähellä Rantakadun varrella. Kenties sinua huvittaa
nähdä millaiselta tämmöinen merikarhu kuin minä näyttää satamassa
maatessaan.
He lähtivät. Kulkivat suuren portin kautta kartanolle, sitte sen poikki
ja viimein jyrkkiä, pimeitä rappuja ylös.
Kapteeni soitti, aivan koko huoneus vapisi. Muuan vähemmin
siistiasuinen palvelustyttö tuli ovea avaamaan. Belskovia tartuttiin
olkapäihin ja johdettiin käytävää myöten valaistuun huoneesen.
Se oli pieni salonki yksinkertaisine vaan hyvästi hoidettuine
huonekaluineen. Seinällä ei riippunut mitään purjehtivan laivan kuvaa
kullatuissa puitteissa, niinkun merikapteenien kodeissa on tavallista,
vaan erään tunnetun tanskalaisen näyttelijän valokuva. Se oli
luultavastikin perintö Freybertin vanhemmilta. Eräässä nurkassa seisoi
nukketeaatteri ja sen vieressä riippui kitarri.
Pöytä oli katettu: varsin vankka tanskalainen iltanen makkaraa, sylttiä
ja muita kodikkaita ruokia.
Pöydän luona istui kaunis, vaalea nainen ja mustasilmäinen, noin
neljännellä vuodellaan käyvä poika. Äiti asetteli juuri hanhipaistin
viilekkeitä leivälle ja poika seurasi jännitetyllä tarkkaavaisuudella
tätä viehättävää leikkelykoetta. Sohvalla makasi muuan pieni olento ja
kehdossa, kaukana nurkassa uinaili kaikkein nuorin.
Kun he astuivat sisään, nousi nuori rouva ja käveli heille vastaan.
-- Täällä näet minun vaimoni. Hän ei ole mikään suuri, mutta erittäin
hyvä, ja tässä on minun koulutoverini Henrik Belskov, rikas
norjalainen, joka on tullut tänne Kööpenhaminaan huvitellakseen itseään
ikävyydellä tai ikävöidäkseen huvittelemalla. Katsoppa häntä, eikö ole
uljas?
Tuo valkea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi turkinhihasta ja puristi
nuoren rouvan kättä. Rouva tervehti ystävällisesti ja suoranaisesti
eikä näyttänyt ollenkaan ujostelevansa tai kummailevansa tätä myöhästä
käyntiä.
-- Minä pyydän anteeksi, että tunkeudun teille tämmöisenä aikana
päivässä.
-- Se on hyvin tavallista, että minun mieheni näin iltasin tuo yhden
tai toisen tuttavansa tänne, ja jos tahdotte pitää hyvänänne mitä
meillä on tarjota, olette sydämmellisesti tervetullut.
Samalla tuli viereisestä huoneesta nuori hehkeä tyttö. Hän oli
rouvan näköinen joskin kauniimpi, hänellä oli aivan samanlaiset
mustanloistavat silmät kuin äidillä ja pienokaisilla. Hän oli puettu
mustaan äidilliseen villaleninkiin ja hieman veikistelevästi oli hän
asettanut valkean, punonnaiskoristeilla somistetun esiliinan eteensä.
Hän säpsähti hiukan, mutta astui sitte lähemmä vieno punastus poskilla.
-- Kälyni, neiti Rikke Brauner -- kandidaatti Belskov.
Vaalea käsi tiamanttisormuksineen pistäysi taasen esiin turkeista ja
puristi pientä, pehmeää ja lämpöstä naisenkättä.
-- No, Petteri, tuleppa tervehtimään vierasta herraa!
Puhuteltu pienokainen asetti hanhenpaistivoileipänsä syrjään ja teki
kankean kumarruksen.
-- Mutta nyt meidän pitää heittää päällysvaatteet pois.
Belskov viskasi turkin päältään ja seisoi somassa seurustelupuvussa.
Hänen komea, kiherä täyspartansa hulmueli hienona huntuna valkoisella
rinnallaan ja kun hän pisti kätensä syvästi kaarevaleikkeisen liivinsä
alle ja veti koristeisen palttinaliinan esiin, niin vieno violiinien
tuoksu hajuaistia kutkutti.
Rikke eteni pöydästä ja loi vieraasen salavihkaisia silmäyksiä. Näytti
kun ei hän koskaan olisi nähnyt kauniimpaa ja hienompaa herraa.
-- Kuule Mile, sanoi Rikke rouvalle, -- nyt meidän pitänee toimittaa
pienokaiset toiseen huoneesen.
Hän otti yhden pienokaisen käsivarrelleen ja toisella kädellään
vieritteli lasten vaunut ulos. Sitte hän tuli takasin, liiteli kevyesti
ympäri huonetta poimien leikkikalut laattialta ja asettaen pari
neulottua liinaa sekä sohvatyynyn paikoilleen ja muutamilla ripeillä
liikkeillä oli tuo pehmeä, lämmin pikku käsi tenhonut huoneen mitä
komeimpaan järjestykseen.
Belskov seisoi ja katseli ympärilleen ihmetellen. Tämä pieni huone,
puolittain ruokasali, puolittain salonki, pienine piimäsuineen ja
hajallisine Ieikkikaluineen tuon vaalean, teeskentelemättömän, lempeän
ja arvokkaan perheenäidin vaalinnan alaisena oli hänestä vallan outoa.
Hän tuli juuri upeasta ruokasalista, jossa palvelijat varpaillaan
hiipivät ja liina kädessä kantavat ruoka-astioita, jossa naisilla on
hansikkaansa ja viuhkansa talrikin vieressä pöydällä. Kuinka
toisenlainen elinjärjestys täällä olikaan. Täällä puuttui hopeakoruja,
uhkeaa valaistusta, kukkia ja hedelmiä.
Kapteeni tarttui häntä käsivarteen ja johti pöydän luo. Hänen täytyi
tosiaankin syödä kumpasiakin ruokia, niin sylttiä kun makkaraakin. Äiti
itse oli ne kaikki valmistanut ja herkkuisiapa ne olivatkin. Sitte tuli
Rikke ja toi suuren kupillisen keinotekoisia, höyryäviä kilpikonnia.
-- Kilpikonniako vielä kaiken tämän mehuisan ruuan lisäksi!
-- Tuskinpa sinä pakahtunet, jos otat vielä näitäkin hiukan, sanoi
kapteeni. Juuri sinun tähtesihän näitä tuodaankin. Kun saat pikku
naukun, niin hyvinkin menee alas.
-- Ja sitte me saamme pikkupalat omenaleivosta -- Rikken tehtaasta.
-- Mutta silloin en minä tarvitsekkaan ensi neljänätoista päivänä
ruokaa ollenkaan.
Kun Rikke hymyillen tarjosi leivosta hänelle, ei hän luonnollisesti
voinut vastaan sanoa, vaan otti aika kappaleen. Ja oivalliseltapa se
maistuikin.
Muuten tuo tyttö oli vallan merkillinen. Kuin liitelevä keijukainen
liikkui hän, teki kaikki niin hyvin ja kerkisi kuitenkin olemaan
kaikkialla.
Kun lapset huusivat kamarissa, oli hän heti niitä vajentelemassa, kun
Petteri tahri itseään voileivällä, niin hän siinä heti pyyhkeineen
sormia kuivailemassa ja saman tien hän hoiti pöytäpalvelijan tointa
sekä hommaili teen valmistamista.
Kun pojat olivat syöneet menivät he kohteliaasti ympäri ja kiittivät.
-- Ja nyt omaan huoneesenne järjestyksessä.
-- Joko he makuulle menevät?
-- Ei, he alkavat voimistella. Nyt sinä tulet näkemään sitäkin.
Samassa tuokiossa tulivat he takaisin voimistelukengät jalassa.
--- Me olemme valmiit, isä!
Pojat menivät edellä ja kapteeni ystävineen jälessä pieneen
lastenkammariin, jossa kaksi pienintä jo makasivat vienossa uinailussa.
Sänkykammariin johtavassa oviaukossa riippui muutamia
voimistelutelineitä.
Isä komensi ja pojat tekivät temppujaan.
-- Se vaikuttanee hyvää syönnin jälkeen. Nyt voitte ruveta marssimaan.
He menivät saliin, jossa naiset olivat jo pöydän järjestäneet ja
asettaneet totilasit esiin.
Kapteeni otti kitarrin seinältä, pikku Petteri sai kiväärin ja Kristian
lipun ja nyt he alkoivat marssia tahdissa ja vakavina ympäri pöytää
isän laulaessa kitarrin säestämänä "Gina tuo ihastuttava impi" ja "Anna
kanan mennä".
-- Sinun pitäisi laulaa myös muutamia isänmaallisia lauluja, sanoi
rouva, -- eikä ainoastaan semmoisia katuveisuja.
-- Se on kansanlaulu, äiti, ja kansanlaulut juuri pidetään hienoimpina
meidän kansallisena aikanamme. Mutta ehkä tässä onkin jo riittämään
asti täksi illaksi, pojat. Oikeaan, vasempaan ja -- mars!
Belskov otti heidät polvelleen. Pikku Petteri veteli hänen kiherää
täyspartaansa. Belskov ajatteli, miten monta pikku kättä olikaan sitä
jo vedellyt, vaikkei ne olleetkaan aivan yhtä viattomia kuin pikku
Petterin. Rikke neiti istui toimessaan käsityön ääressä. Miten
lämpöinen ja pehmeä hänen kätensä olisikaan partaa sujuttelemaan.
-- Kuuleppa, isä, sanoi Kristian, -- kun me olemme tehneet temppumme,
pitäisi sinunkin näytellä meille joku komedia.
-- Te olitte juuri eilen illalla teaatterissa. Luuletko sinä minun joka
ilta esiintyvän.
-- Näytteletkö sinä vielä teaatterissa, kysyi Belskov?
-- Ainoastaan kulissien takaa. Minä olen tuommoinen johtava henkilö --
teaatterijohtaja ja kaiken tämän lisäksi vielä kirjailija,
balettimestari, näyttämöohjaaja ja konetaiteilija. Minun näyttelijäni
ovat erittäin mukautuvia ihmisiä, paljon parempia kuin tavalliset:
heillä on puiset jalat ja senvuoksi ei heitä halutakkaan lähteä muihin
teaattereihin vaikken minä heidän palkkaansa korotakaan.
-- Entä teaatterirakennus?
-- Se on täällä nurkassa. Minä omistan sen yksinäni ja senvuoksi ei
minulla olekkaan mitään kinastuksia osakkaitten kanssa.
Hän veti syrjään verhon, joka oli peittänyt pientä nukketeaatteria,
veti esiripun ylös ja näytti kauniita paperilaitoksia.
-- Tässä saan Teille esittää muutamia henkilöitä. Täällä on primadonna.
Se on jo jotenkin kulunut taiteen palveluksessa joten minun on täytynyt
liisteröidä paperitukeita hänen selkäänsä, hän nähkääs on siinä
suhteessa aivan yhtä käytännöllinen kun oikeatkin primadonnat. Täällä
on meidän komiikkeri. Se on yleensä pulska poika, eikä ole itserakas
eikä ylpeä, niinkuin herrat komiikkerit tavallisesti ovat. Täällä
näette meidän "luonnottaremme" (ingenue'mme), ja huomatkaapa, että se
on kiiltopaperista. Minä olen muodostellut sen laatikon kannesta. Hän
näyttelee mitä rollia tahansa ja se juuri onkin harvinaista nykyaikana,
jolloin nuoret naiset alkavat näytellä "luonnottarien" osia vasta hyvän
matkaa neljättäkymmentä käydessään ja kadotettuaan kaiken pirteen
nuoruuden tuoksunsa.
-- Hyi, miten sinä olet ilkeä, sanoi Rikke.
-- Oho, en tahdo kuitenkaan kieltää, ettei löytyisi arvokkaita
poikkeuksiakin niinkuin esim. sinä, pikku kälyseni. Mutta ne ovatkin
semmoisia alkuperäisiä luonnon jalokiviä, etteivät ne tee mitään
sitoumuksia, sillä jonakin kauniina päivänä voi tulla tuommoinen
teikkari kuin esim. Belskov ja saada heidät suostumaan rouvan rollia
näyttelemään.
Rikke kallistausi alemma käsityönsä ylitse.
-- Näytä nyt meille joku kappale, isä! pyytelivät pojat.
-- Jospa nyt sitte näyttäisin jonkun ikivanhan kappaleen. Se onkin
nykyjään käytännössä ja on helposti näyttämölle asetettu. Minä otan
pari paperinukkea ja asetan ne näyttämölle puoleksi tunniksi puhelemaan
puuta heinää. Se on sitte ikikappale.
-- Mutta etkö sinä näyttele joskus myös uudempia realistisia
kappaleita?
-- En, lapset pitävät enemmän vanhasta romanttisesta suunnasta, jossa
kaikki viisi kuvaelmaa kumpuaa viattomuutta ja hyve saa voiton
loppukohtauksessa. Sen sijaan uudenaikaisissa kappaleissa sankarittaret
ovat kadottaneet viattomuutensa jo ennenkun esirippukaan nostetaan,
mutta semmoisia kappaleita eivät he vielä, Jumalan kiitos, ymmärrä.
Mutta te voitte olla varmoja siitä, että kun he tulevat kaksitoista
vuotiaiksi, niin he haukottelevat minun siveellisille näytelmilleni, ja
muuten minä otaksun, että kun he pääsevät "miesten lukuun", niin he jo
itse alkavat kirjoittaa realistisia draamoja, jotka saavat isänäidinkin
haudassaan punastumaan.
-- Isä, näytä nyt meille pikku kappale tämän vieraan herran tähden!
-- No niin, te olette oikeassa, mitä minä tässä joutavia
lavertelenkaan. Tarkkaavaisuutta hyvät herrat ja naiset nyt! Näytäntö
alkaa.
Hän meni teaatterin taakse ja alkoi näytännön, joka sai lapset mitä
parhaimmalle tuulelle. Hilpeys tarttui pian muihinkin eikä aikaakaan
niin koko seura, yksin tuo vaalea rouvakin, oli mitä herttaisimman
naurun vallassa.
Vihdoin laskettiin verho alas ja punakkana ja hengästyneenä tuli
kapteeni pöydän luo saamaan pikku siemauksen vahvistusta totilasistaan.
-- Ka niin, pojat, nyt on ilta lopullaan. Menkää huoneesenne ja
asettukaa maata!
Hiljaan ja tottelevina ojensivat he pienet kätösensä hyvääyötä
sanoessaan ja työnnälsivät pienet punahuulensa isän tuuheaan, mustaan
partaan.
Kun Belskov hetkinen tämän jälkeen nousi jäähyväisiä ottaakseen,
kuiskasi kapteeni:
-- Sinun pitää nähdä heitä makuulla.
Hän veti ystävänsä hellävaroen lastenkammariin.
Siellä uinuivat nuo pienet reippaina ja punan purppuroimin poskin kuin
kukkanuput sateen jälestä onnellisen hymyilyn väikkyessä puoliavoimilla
lapsenhuulillaan.
Belskov seisoi vakavana ja miettiväisenä pienoisia katsellen. Rouvakin
oli tullut sisään. Hän painalsi pienen vaalean päänsä miehen leveää
rintaa vasten ja lempeä uhkuvin silmäyksin katseli häntä.
-- Eikö totta, sanoi kapteeni ja hyväillen kiersi kätensä vaimonsa
vyötäisille, -- että se antaa merimiehelle tarmoa taistellessaan
luonnonvoimien kanssa, kun tietää omaavansa semmoisen rauhan ja
vapauden sataman, kuin tämä minunkin pieni pesäseni, johon voi
tyyneesen pujottautua.
-- Jospahan minullakin olisi moinen satama, sanoi Belskov kevyellä
huoahduksella. Sinä kellut merellä, minä ravintolaelämän lainehilla.
Kumpasellakin käy tyrskyjen mainingit, kumpasellakin on salakaria.
-- Olet oikeassa veikkoseni, koetappa vaan pyrkiä satamaan sinäkin!
* * * * *
Belskov astui huoneesensa ja kopeloi tulitikkuja, joita nähtävästi ei
löytänyt. Hänen onnistui kuitenkin kaataa eräs pöydällä oleva lasi
kumoon, kompastui sitte johonkin laattialla olevaan esineesen, joka
tarkemmin tunnustellessa sukeusi tulitikkulaatikoksi.
Hän sytytti sitte komean divaanipöydällä olevan lampun ja katseli
ympärilleen.
Huone oli hienosti sisustettu, siitä hän itse oli pitänyt huolta. Mutta
se oli kylmä, puistuttavan kylmä ja kauhean epämiellyttävä.
Rouva, jonka luona hän asui, oli poissa jokainen arkipäivä ja silloin
oli piika vapaa aina aamusta pitäen. Oltiin siten muka säästäväisiä.
Hänellä oli aamupäivällä ollut vieraita, nuoria miehiä, kuten hän
itsekin. Samettialbumin ja valokuvien keskellä pöydällä oli puoliksi
tyhjiä sherrylasia, kukkuroillaan täysi tuhkasäiliö ja tyhjiä
seltteripulloja, brysselimattoa koristivat pullontulpat ja
tulitikunpätkät ja kullankirjaellulle sohvapeitteelle oli viskattu
sikarinpätkä.
Kylmä värähdys hivahutti häntä. Hän sulki ikkunan. Aamupäivällä oli hän
sen avannut haihduttaakseen hiukan tupakinsavua ja viinien höyryjä ja
sitte se luonnollisesti oli saanut olla niine hyvineen.
Hän harjaeli sohvan kädellään.
Siellä alhaalla Freybertissä uinuvat pikkulapset väsyneinä, se on toki
paljoa hauskempaa kuin venyä tässä sohvalla kuin mikähän sikarinpätkä.
Hän kietousi turkkiinsa ja viskausi sohvan nurkkaan polttaakseen
sikarin.
Varsin ihmeteltävää miten hauska siellä oli. En ole pitkiin aikoihin
viettänyt eloisampaa iltaa kuin kapteenin luona tänä iltana.
Hän istui sohvan nurkassa pää alas herpouneena ja aatteisin vaipuneena.
Ovi avautuu hiljalleen ja sisään astuu Rikke Brauner, kapteenin käly.
Hän oli puettu varsin kuin erotessaan muutamia hetkiä sitten:
mustaan villaleninkiin ja hieman veikistelevään, valkeaan,
punonnaiskoristeiseen etuliinaan.
-- Mutta hyvä neitiseni, mitä tahdotte täällä tänään? kysyi Belskov
ihmetellen.
-- Minä tahdon ainoastaan hiukan järjestellä, sanoi hän tyynesti. --
Täällä on kaikki kauheassa epäkunnossa. Istuos alallasi vain.
Sitte hän keijukaisena liiteli ympäri, pyyhki tomun valkealla
esiliinallaan ja samassa tuokiossa oli tuo pikkukäsi saanut kaikki
parhaimpaan järjestykseen.
-- Kas niin, nyt pitää minun mennä, sanoi hän ojentaen kättään hänelle.
-- Ei, sinä et saa mennä, sanoi hän puoleksi nousten sohvalla. -- Sinä
et saa enää koskaan minua jättää, sillä kun minä lepään täällä sinun
sylissäsi, niin silloin olen oikeassa satamassani.
Hän kietoi käsivartensa Riken vyötäisille ja tahtoi suudella häntä,
mutta vetäytyikin takaisin helähtävän äänen kuuluessa ja tuskan otsaa
polttaissa.
Hän katseli ympärilleen harhailevin silmäyksin. Hän oli särkenyt pari
pulloa ja seisoi nyt pöydän luona lamppua syleillen, jonka kuuma lasi
oli hänen otsaansa polttanut.
-- Laupias Isä, se olikin siis vain unelma! Semmoisia unelmia niitä
syntyy kun syö keinotekoista kilpikonnaa ja omenaleivosta naisten
seurassa. Ja kaiken tämän lisäksi minulla on huono vatsa ja heikko
sydän. Tuossa minä onneton olen seisonut ja suudellut vanhaa lamppuni
kupukkaa ja luullut sen neiti Brauneriksi.
Mietiskellen käveli hän laattialla.
-- Hänellä oli muuten oikein. Täällä on kauhean epämiellyttävää. Jos
vaan voisin saada hänet tänne hiukan siivoomaan.
Sitte hän äkisti astui kirjotuspöydän luo turkki hartioilla.
Tuo valkea käsi tiamanttisormuksineen rapsuttelihe äkkiä paperille
kirjettä sepiten. Kuoreen kirjoitti hän:
Neiti Rikke Brauner.
Suuri Rantakatu
Kapteeni Freybertin luona
Täällä.
Se mahtoi olla hyvinkin tärkeä kirje koskapahan itse juoksi
kirjelaatikolle sydänyönä.
Jumala ties mitä lie sisältänytkään.
Läpi hiedikon.
Skånelaisidylli.
Reippaana ja helottavana kuni kesäinen aamu seisoi tuo pieni
Köpenhaminan neito pappilan avatussa vinninikkunassa.
Viiniköynnökset ja muratit kohoilivat kiemurrellen seiniä myöten, puut
seisoivat vielä kosteina aamukasteen suuteloista, reseetain ja
rehevävartisten ruusujen miellyttävä lemu täytti ilman ja kaukana
tuolla ladossa pitivät kottaraiset kauheata mellakkaansa. Hiukan
taaempana, puutarhan takaa kohosi kirkko komeillen valkoisine muurineen
auringon loisteessa.
Kirkkoherra Brudelius istui huvimajassaan aamupiippuaan poltellen
sill'aikaa kuin rouva käveli huoneesta huoneesen ja haavilla lenteleviä
kärpäsiä pyyteli.
Pastori oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli lempeä, puhtaaksi ajeltu
pappisnaama ja musta samettipatalakki.
-- Hyvää huomenta setä, huusi nuori tyttö ikkunasta.
-- Hyvää huomenta, pikku Lotta!
Alhaalla maantietä pitkin tuli pastorin veljenpoika Lave Brudelius
ratsastaen. Hän oli pappilan vuokraaja.
Hänellä oli oikea jättiläisvartalo, auringonpaahtamat, ruskeat
araapialaiskasvot, paksut, vaaleahkot viikset ja vaaleansiniset silmät.
Hän näytti komealta istuessaan siinä suorana ja uhkeana hevosen
selässä. Hänellä oli ahtaat, harmajat ratsastushousut ja pitkävartiset,
kiillotetut kengät jalassaan.
Hän oli tosiaankin kokonaan toisenlainen kuin nuo vaalakat
kööpenhaminalaiskavaljeerit, joita voi rikki riksauttaa kuin hauraita
karamellia.
-- Hyvää huomenta herra vuokraaja, huusi tyttö.
Sanat lausuttiin varsin hyvällä ruotsinkielellä. Hän ei ollut mitään
sukua pastorille, olihan vain tuommoisella pienellä käynnillä täällä,
mutta kuitenkin sanoi hän heitä "sedäksi" ja "tädiksi" ja itseään häntä
sanottiin "Lotaksi". Tuo tuntuikin paljon hauskemmalta kuin mikään
"kaunis Kööpenhaminan Lotte" eli "Charlotte", joksi hän oli ristitty:
Mutta kaikista hauskimmalta kajahti "vuokraajan" nimi. Se kun hänen
mieleensä johti kuleksivia laulajia, gladiaattoria ja muita semmoisia
romanttisia asioita.
Nuori vuokraaja ratsasti edelleen nostaen olkihattuaan ja paljastaen
siten joukon vaalahtavia kiharaisia hiuksiaan.
Lotta solmi äkkiä hatunnauhansa, juoksi rappusia ylös ja seisoi samassa
tuokiossa keskellä huvimajaa pastorin edessä.
Hän oli kaunis, tuo pieni kööpenhaminalaistyttö, kevyessä
ranskalaisessa kesäpuvussaan: vaaleansinisessä leningissä ja valkeassa
tunikassa, johon oli pistetty kirjava kukkasvihkonen. Vaaleansinertävän
babyhatun alta pistäytyi esiin veitikkamaiset, punaposkiset kasvot,
pieni pystynenä ja joukko vaalakoita kutria otsalla. Lyhyen hameen alta
näkyi kaksi pientä jalkaa ruskeissa turistikengissä ja sinertävissä
silkkisukissa.
-- Ettekö matkusta Falsterbohon tänään, kysyi hän. -- Te olette jo
aikoja sitte luvannut ja tänään on niin kaunis päivä!
-- Kysy äidiltä, vastasi pastori kääntyen vaimoonsa, joka juuri tuli
sisään.
Pastorin rouva oli pitkä, komea ja ystävällisen näköinen nainen.
-- Aivan kernaasti minun puolestani, sanoi hän. -- Mutta sinun, Lotta,
täytyy pyytää Laven valjastamaan heti paikalla hevosen. Hän on luvannut
itse kyyditä meidät.
Lotta kiiti pois ja pian olivat kirkkoherran kaksi-istuimiset vaunut
oven edessä.
Lotta istui Laven viereen, pastori ja rouva asettuivat taakse ja niin
lähdettiin.
Tie oli tasainen kuin laattia ja vaunut vierivät maakirkon ja valkeaksi
maalattujen talonpoikaistalojen editse pitkin leppien, poppelein ja
piilipuitten suojaamaa tietä. Puitten oksat riippuivat pitkällä tien
päällitse ja joskus niin somasti sipasivat Lotan pystynenää.
Hän istui ja laverteli tehden myötään kysymyksiä. Lave vastaili
lyhyeen, mutta hänen kasvonsa loistivat niin ystävällisesti ja alinomaa
hymyillen näytti hän kaksi riviä valkeita elfenhampaita paksujen,
vaaleain viiksien alta.
Joskus katkesi puhelu. Silloin Lotta aina syrjäsilmin katseli
vierustoveriaan ja ihmetteli hänen päivänpaahtamia hienountuvaisia
poskiaan. Hän näytti Lotasta aivan persikalta. Taisipa sivumennen
ajatella, että miltähän tuntuisi pureksia tuommoista persikkaa.
Maanlaatu vaihteli edelleen, se oli jonkunlaista laaksoa mutta karua
sittekin.
Tie kulki lähellä rantaa. Toisella sivulla kuvasteli hiljainen, tyyni
järvi, toisella aivan silmän kantamattomiin ulontelihe punavaalea
kanervikko. Ainoastaan sananlennätinpylväsrivi kulki sen läpi ja
näköpiirin rannassa korkeat kuuset ojentelihe.
Vihdoin haarottui tie ja meidän matkaajamme antautuivat vasemmalle.
Lähellä oleva pikku Falsterbo oli mitä viehättävin ja Skanöriäkin näkyi
jo hiukan. Siellä oli määrä syödä päivällistä kestikievarissa.
Kaupunki oli ympäröity korkealla, turpeista ja kangista rakennetulla
muurilla. Puuportti toimitti kaupunginportin tehtävää ja johti
pääkadulle.
Täällä oli muuten merkillisiä katuja. Kiviperustusta ei näkynyt
missään, ainoastaan hiekkaa, kyynärän paksulti hiekkaa.
Hevoset kahlailivat hiekassa polviaan myöten ja vaunut uppoutuivat aina
pyöräinakseliin saakka.
Täytyy pysähtyä. Pastori ja rouva päättävät matkata takaisin ja
Skanörissä odotella sill'aikaa kuin nuoret käynevät Falsterbon kirkkoa
katsomassa. Se oli viehättävä seisoessaan tuolla korkeammalla
hiekkasärkällä.
Vanhukset kääntyivät ja Lotta ja Lave kulkivat edelleen kaupungin läpi.
Huoneukset olivat valkeaksi maalatuita ja ystävällisiä valkeine
ikkunaverhoineen ja kukkivine ruukkukasvineen. Kaikkialla, niin kadulla
kuin torillakin, oli istutettuja puita, huonosti kasvaneita raukkoja
ja sepä juuri näyttikin niin luonnolliselta. Tiesi miten ne voivatkaan
kasvaa tuossa hiedikon keskellä.
Ei yhtään ihmistä, ei edes ainoata lasta, joista muuten ei juuri
koskaan puutetta ole, näkynyt kaduilla. Ainoastaan joukko hanhia
vaapusteli kaakotellen hiedikossa.
Kun he olivat kulkeneet vähän matkaa, seisahtui Lotta ja kipristi
pystynenänsä epäileviin, koomillisiin ryppyihin.
-- Minä en voi mennä pitemmälle. Kenkäni ovat aivan täynnä hiekkaa.
Tämähän on juuri kuin kahlaisi meressä, me voimme aivan yhtä hyvin
heittäytyä pitkäksemme ja uida kirkon luo.
Hän nousi eräälle rappuselle, seisoi siinä ja puisteli itseään kuin
märkä kana.
-- Tule tänne, niin puhdistan kenkäsi hiekasta, sanoi Lave.
-- Se ei merkitse mitään! Ne tulevat aivan samassa yhtä täyteen
jälleen.
-- Oo, me kyllä keinon keksimme. Tulehan tänne vain.
Lotta nousi toiselle jalalleen ja ojensi toisen hymyillen Lavea kohti,
joka laskeusi polvilleen rappusten viereen. Hän veti kengät Lotan
jalasta, pudisti hiekan ulos ja käsineen nuo sinervät silkkisukatkin
harjasi.
Kun tämä oli tehty kohotti Lotta pystynenäänsä ja kysyi:
-- Mitä sitte?
-- Sitte minä otan neidin käsivarrelleni ja kannan kirkolle.
-- Käykö se päinsä?
-- Saammepa koettaa!
Hän kumartui alas ja ennenkun hän oikein tajusi koko asiaa, istui Lotta
jo hänen voimakkaalla käsivarrellaan käsivarret hänen kaulalleen
kierrettyinä ja niin lähdettiin kulkemaan tuossa hiekkameressä.
-- Jos näin kulkisimme Itäkadulla, niin saisitte nähdä, mitä melua se
herättäisi.
Vaan siitäpä ei vaaraa. Ainoastaan pari merimiehenvaimoa pistivät
päänsä kukkaruukkujen lomista ja jonkunlaisella ihmettelyllä katselivat
heitä. Muuten oli kaupunki kuin kuollut.
-- Olenko minä raskas?
Hän kohotti katseensa Lottaan ja näytti hymyillen valkoisia hampaitaan.
-- Mielelläni kannan teidät vaikka Malmöhön saakka.
Lotta taivutti päätään hiukan ja katseli hänen voimakasta,
auringonpolttamaa niskaansa.
Hän oli tosiaankin varsin miellyttävä.
-- Tiedättekö mitä, sanoi Lotta, tämähän on vallan romanttista. Aivan
kuin Paul ja Virginia.
-- Keitä olivat he?
-- He olivat romaanin nuorisoa. Poika kantoi tyttöä veden ylitse.
-- Ja sitte?
-- Siitä on jo aikoja kulunut kun luin sen kirjan, mutta jos oikein
muistelen -- sitte he kihlautuivat.
Lave ei vastannut mitään, vetihän vain syvän henkäyksen.
-- Nyt olemme perillä.
Hän avasi veräjän ja asetti Lotan nurmikolle. He olivat pienessä,
reheväkasvuisessa lehtipuistikossa. Se oli pieni kosteikko keskellä
hiekka-aavikkoa.
Kirkko sijaitsi ylhäällä mäellä.
-- Odottakaa täällä hetkinen, minä juoksen haudankaivajan Briitalta
avaimia hakemassa.
Lotta ojensi hänelle kätensä.
-- Kiitoksia kyydistä, sanoi hän päätään nyökäyttäen ja katsoi niin
ystävällisesti häntä silmiin.
Lave oli jotenkin punainen kasvoiltaan: hänen oli lämmin ja eipä kumma
jos olikin tuommoisen huvikävelyn perästä.
-- Eikö liene paras kun säästätte kiitoksenne siksi kunnes matka on
lopussa. Tehän olette ottaneet paluupiletin.
Lotta seisoi ja katseli tuota voimakasta vartaloa kunnes se katosi
puitten taakse. Sitte hän istui alas ruohikkoon ja solmi babyhattunsa
nauhan lujempaan.
Lave palasi haudankaivajan Briitan kanssa, jolla oli kirkonavain ja
kolmisin nousivat he sitte mäelle.
Siellä seisoi tuo vanha, jotenkin suuri kirkko puoliksi hiekkaan
hautauneena.
Oli jotenkin vaikea päästä ovesta sisälle, hienoa lumivalkeaa
lentohiekkaa kun oli kokoontunut sen eteen. Näytti kun oltaisiin
keskellä talvea ja valkoisia lumikinoksia.
Mannermaan puolella kirkkoa, joka oli paremmin tuulelta suojattu,
nähtiin muutamia huonosti hoidetuita hautakumpuja murtuneine ristineen
ja muine muistomerkkeineen.
He astuivat kirkkoon, tuohon suureen alastoman näköiseen, kylmään
huoneesen, jonka seinät olivat valkeiksi rapatut ja laattia punaisista
tiilistä.
Alttari oli verhottu valkealla liinalla ja sen päällä oli neljä
kirkkaaksi hangattua messinkistä kynttiläjalkaa. Kahteen oli pistetty
värjätyistä ruohoista tehdyt vihkoset, toisissa oli kaksi rottain
järsimää kynttilää.
-- Me emme voi niitä sytyttää koskaan, sanoi haudankaivajan vaimo. --
Semmoista ne tekevät rotat kirkossa.
Nuo julkeat elukat olivat nakerrelleet itse alttaritauluakin; "pyhältä
äidiltä" syöneet nenän vieläpä tehneet apostoleinkin kanssa
tuttavuutta.
Ympäri alttarin oli madonsyömä, puinen reunus ja itse kohonne, jolle
polville laskeutaan, oli ainoastaan laudasta ilman vähintäkään
pehmeämpää päällystää tai verhoa. Eipä löytynyt edes pastorille
laattiamattoa, tiilisellä laattialla vaan piti hänenkin seisoa. Ainoat
koristeet, ja nekin ehkä vähemmin sopivia, olivat kirkon seinustalla
riippuvat, valkeasta vaatteesta tehdyt ja pitkillä valkeilla
silkkinauhoilla somistetut hautuuseppeleet.
-- Miten tämä on autio ja kylmä, sanoi Lotta hiukan väristen.
-- Täällä mahtanee talvella olla oikein hirvittävää.
-- Täällä käykin jumalanpalveluksessa ainoastaan muutamia ihmisiä,
korkeintaan tusinan verran, sanoi haudankaivajan vaimo. Ne käyvät
mieluummin tuolla uudessa, kauniissa metodistikappelissa.
Samassa temmastiin ovi auki ja muuan pitkänsoikale tyttö tulla
kopisteli puukenkineen pitkin Iaattiaa.
-- Äiti, äiti, puuro palaa pohjaan!
-- Herra Jumala! huudahti haudankaivajan Briitta. Sen olen minä
kokonaan unohtanut! Herrasväki suo minulle anteeksi, että minun täytyy
nyt lähteä. Olkaa täällä vain niinkauvan kuin haluttaa. Minä kyllä
tulen sitte jälemmästä sulkemaan, täällä kun ei ole mitään, jota kukaan
viitsisi varastaakaan.
Lave pisti lantin hänen kouraansa. Hän niiasi kiireisesti ja riensi
ulos tyttärensä kera. Lave ja Lotta jäivät sinne kahden.
He kulkivat ympäri ja katselivat muutamia vanhoja kirkkotuoleja ja
maalatuita, katoolisaikaisia veistokuvia.
Muuan näistä esitti sinivöistä pyhimystä, joka kantoi punaposkista,
kultaisella vatsavyöllä koristettua lasta.
-- Se on pyhä Kristofer, joka kantaa Jesuslasta olkapäällään, sanoi
Lotta. -- Aivan niinkuin te minua kannoitte, lisäsi hän hiljemmin.
-- Siinä tapauksessa lienen minäkin jonkunlainen pyhimys. Me olemme
molemmat onnellisia kun olemme saaneet kantaa semmoista taakkaa.
-- Opetettiinko teitä Trelleborgin maanviljelysopistossa niin
kohteliaiksi? kysyi Lotta. -- On aina väitetty ruotsalaisia pohjolan
ranskalaisiksi ja tottapa se näyttää olevankin.
Hän seisoi nojaten alttarin reunukseen ja katseli sitä ympäröivää
pyöröjakkaraa.
-- Se lienee liian kova laskeutua polville. Minä vaan en antaisi tässä
kirkossa itseäni vihkiä.
-- En minäkään. Mutta minusta näyttää hyvin hauskalta kihlautua täällä.
Lave katseli tiililaattiaan. Ja parasta se olikin, sillä Lotta karahti
hyvin punaiseksi kasvoiltaan.
-- Kihlautua voi missä hyvänsä, sanoi hän. -- Minulla on muuan serkku,
joka kihlausi rautatievaunuissa matkalla ollessaan.
Lave nosti päänsä ylös.
-- Minä en voi ajatella mitään sen kauniimpaa paikkaa kihlautua kuin
kirkossa tuossa kunnioitettavan Luojan huoneessa.
Nyt oli Lotan vuoro katsella laattiaan.
-- Se on -- se on -- hyvin totta.
-- Mutta kosiminen on niin vaikeaa.
Lotta seisoi ja pureskeli vaaleansinistä hatunnauhaansa. Häntä nauratti
niin äärettömästi.
-- Se lienee kyllä vaikeaa. Minä en ole koskaan koettanut sitä.
-- Te naiset olette onnellisia, te kun olette kokonaan vapautetut
tuosta vaikeasta tehtävästä.
-- Mutta sen sijaan meitä -- kositaan ja se on monta kertaa vaikeampaa.
-- Onko teillä ollut jo monta kosijaa?
-- Te olette ensimmäinen, sanoi hän kohottaen pystynenäänsä ja heittäen
veitikkamaisen silmäyksen.
-- Minä -- enhän minä ole teitä kosinut.
-- Ettekö sitä tarkottanutkaan, sanoi hän hämillään.
-- Kyllä, sitä juuri tarkotin. Lotta, jos te vaan tahdotte olla minun.
-- Minä kyllä tahdon. Minä pidän sinusta niin, sinä olet niin kaunis,
niin kaunis, niin siivo ja niin -- hirveän voimakas.
Lave kietoi käsivartensa hänen vyötäsilleen.
-- Silloin minä hyvinkin saanen kihlaussuudelman?
-- Ei, ei täällä kirkossa Lave, -- mutta siellä ulkona kyllä. Me voimme
mennä ulos ja -- aivan heti.
Ja siellä ulkona korkeain, valkeain hiekkasärkkäin välissä painalsi hän
suutelon toisensa perästä Lotan tuoreille lapsenhuulille.
Sitte kulkivat he hetkisen puistikossa. Vaan jopa oli aika ajatella
kotimatkaakin.
Alhaalla veräjällä otti Lave hänet taasen käsivarrelleen ja nyt
tuntuikin puolta keveämmältä kahlata Falsterbon hietikkoa.
Lotta istui pitäen hänestä kiinni lujalla syleilyllä, mutta hän ei
malttanut olla hiukan vetämättä hänen paksuja, vaaleita viiksiään.
-- Vou, vou! sanoi Lave ja teki liikkeen ikäänkun purrakseen häntä
käteen. -- Oletko siinä siivolla, tai muuten pudotan sinut veteen!
-- Mutta minäpä en irtaukaan sinusta, sanoi hän. -- Sinä saat kantaa
minua läpi koko elämän.
-- Ja minä olen käsilläni kantava sinua aina samalla tavalla kuin
tänään ja hän katsoi lemmekkään syvästi Lotan silmiin.
Ulkopuolella kaupungin porttia laski hän Lotan maahan ja otti
kyytimaksun tuon vaaleansinisen babyhatun lierien alla.
Kun he tulivat Skanörin kestikievariin, oli pastori varsin huonolla
tuulella. He olivat odottaneet jo pitkän aikaa päivälliselle.
-- Mutta hyvänen aika, mitä te oikeastaan olette tehneet?
-- Me olemme kihlautuneet setä, sanoi Lotta, ja ainapa tuokin aikansa
vaatii.
-- Kihlauneet! huudahti pastori. -- Tuleeko sinustakin, pyntätystä
kööpenhaminalaisnukesta, talonpojan vaimo? Minä olen varma, että se käy
sinulle vaikeaksi.
-- Se ei liene ainakaan vaikeampaa kuin kulkea Falsterbon kaduilla. Ja
kun me kerran pääsimme tämän hiekkameren läpi niin -- -- --.
-- Niin, elämä on myös tuommoinen hiekka-aavikko, mutta se on useinkin
hyvin vaikeaa kulkea, keskeytti pastorin rouva.
-- Mutta kun Lave ottaa minut käsivarrelleen, niin me hyvin kyllä
sukeumme tuosta aavikosta, sillä hän on niin hirveän voimakas, ja hän
kohotti hellästi pystynenäänsä Laven auringonpaahtamia kasvoja kohden.
Tuntui harmilliselta, että hän oli heittänyt babyhatun päästään, sillä
varmaankin olisi hän taasen mieluummin ollut sen lierien suojassa.
Mutta, kunhan lähdetään kotimatkalle -- -- --!
Jäätelöannos.