Yksinkertainen kukkavihkonen.
Satamassa.
Läpi hiedikon.
Jäätelöannos.
Yksinkertainen kukkavihkonen.
Sirkuskuvaelma.
Astumme kulissien taa taiteilijain sisäänkäytävästä.
Vastaamme tuoksahtaa sahajauhojen, kaasun ja tuoreitten lautain haju.
Mutta sehän on varsin tavallista sirkuksissa. Takanamme kuuluu hevosten
poljentaa, edessämme rumpujen ja torvien räikeää sirkusmusiikkia.
Suuren esiripun raosta näemme salissa olevain katsojain päät
amfiteaatterimaisissa riveissä. Nuori nainen ratsastaa vanteitten läpi,
pari klovnia tekee tavallisia tuhmuuksiaan ja nalvimmat yleisöstä
aploteeraavat kuten tavallisesti.
Kapeassa, sirkusta kiertävässä käytävässä näemme koristeita ilmoituksia
varten, kokoonkäärityn akrobaattimaton ja kaksi barrieeria.
Muuan viluinen ratsuniekka trikoo-pukuaan peittävässä talvitakissa
nojauu seinää vasten ja puhelee kahden huonoa ranskaa sopertavan
upseerin kanssa, muutamia tallirenkejä juoksentelee edes takaisin.
Aivan lähellä ovea, pienessä nurkkasessa seisoo sirkusperhe. Isä on
suuri, lihava ja kellahtavan vaalakka mies puettuna mustaan frakkiin ja
kellahtaviin hansikkoihin. Rinnassaan kimaltelee hänellä keinotekoinen
timantti. Hän on jo liian kankea ratsastamaan, vaikka mustan
peruukkinsa ja värjättyjen viiksiensä tähden näyttääkin jotenkin
nuorelta. Äiti on vähän kuivahko, hänellä on ruskahtavat kasvot,
mustantuuhea tukka ja terävät vaaleat silmät. Päällään hänellä on
kevyt, irtotilkuilla ja reunuksilla somistettu villaleninki ja
vaalennut samettikappa, jonka kaulusturkiksiin koit ovat merkkejään
piirrelleet! Hänen päässään on kiperäreunainen olkihattu pahasti
hankauneine töyhtöineen. Eipä luulisi, että hänkin joskus nuorempana on
ollut primadonna ja kiitänyt hevosten selässä torvimusiikin ja
viuhuavain ratsuruoskain kilvan kajahdellessa, klovnien tehdessä
kuperkeikkojaan ja yleisön huutaessa hyvä-huutojaan. Nyt hän
tavallisesti istuu tuolla alhaalla oven luona pääsylippuja
vastaanottamassa, kädet kaljuksi kuluneesen käsipuuhkaan pistettyinä.
Tänä iltana hän kumminkin on vapaa, sillä juuri tänäänhän pitäisi hänen
tyttärensä Paola ensi kerran esiintyä.
Se oli tärkeä tapaus, melkein perheen elinkysymys, sillä kun
taiteilijat itse vanhettuvat, täytyy heidän turvautua lapsiinsa. Isä
muuttuu silloin kontrahteja tekeväksi impressaarioksi, äiti valmistaa
ruokaa, pesee pukuja ja ompelee niihin liistakkeita ja keinotekoisia
kultarimsuja.
Carambino-vanhukset olivat jo vanhoja, Paola oli heidän ainoa toivonsa.
Poika, Riccardo, oli kyllä aimo keikailija, joka viskeli vallan somasti
lautasia ja messinkikuulia, mutta yksin hänen avullaan ei voitu
lihavasti elää. Paola sitävastoin voi tehdä heidät onnellisiksi. Jos
hän vain olisi kylliksi viisas pysyäkseen siveänä eikä viskautuisi
ensimmäiseen avattuun syliin, voisi hän hyvinkin joutua naimisiin
jonkun kreivin eli paroonin, kenties vielä prinssinkin tai jonkun
rikkaan pankkiirin kanssa. Olihan semmoista ennenkin kuultu.
Ja hän oli kaunis tuo pikku Paola seisoessaan siinä hieman arkana ja
viluisena, mutta nuoruuden reippautta uhkuvana mustine säihkyvine
silmineen ja suurine mustine kutrineen, joihin oli pistetty muutamia
ruusuja.
Vartaloa emme voineet nähdä, sitä kun verhosi vanha, valkea kappa,
jonka äiti huolekkaasti oli vetänyt paljastettujen olkapäitten
suojaksi.
Yksi numero oli näytetty. Mieltymyksen osotukset kaikuivat vielä
salissa. Taiteilijatar huudettiin esiin ja sitte hän tuli hengästyneenä
ulos.
Nyt tuli Paolan vuoro.
Lumivalkea hevonen ruusuilla koristetussa valkeassa silkkihaljakassa
talutettiin esiin.
Äiti Carambino veti varovasti kapan tyttösen harteilta ja siinä
seisoi Paola ruusunpunaisessa harsopuvussaan kuin pikku tenhotar
pilvenhattaralla uhkuen nuoruutta ja kauneutta. Vyötäisiä verhosi
hopeajuovilla viirusteltu ruusunpunainen atlas ja hänen kaulassaan ja
käsivarsissaan säteili teaatteribriljantteja.
Äiti Carambino järesteli huolekkaasti hänen lyhyttä harso-hamettaan,
kiinnitti ruusuvihkon toiselle olkapäälle ja oikoili hiukan hänen
otsakiharoitaan. Sitte suuteli hän tyttöään kirkkaan kyynelparin
kuluneelle käsipuuhkalle vierähtäissä.
Paola tulla sipsutti liiduttua lautaa myöten käytävään, teki toisella
jalallaan pienen potkelehtavan liikkeen sekä suuteli isäänsä ojentaen
hänelle kätensä.
Ylpeästi kohotti ukko Carambino päätään, omituinen, kiinteä
taiteilija-hymy väikkelehti hänen huulillaan kun hän riensi
sisäänkäytävässä. Musiikki soitti kumahtelevaa tanssinsävelettä,
esirippu vedettiin syrjään ja juhlatamineissaan seisovain ratsastajain
muodostamain rivien keskitse astui Paola isänsä käsivarressa liidellen
sisään ja tervehti hymyillen yleisöä.
Hän seisoi hetkisen huumauneena. Ylhäältä virtaileva kaasuvalo oli
ikäänkuin soentanut hänet ja tuo korkea, kaikkialla ympäröivä yleisö
oli häntä hiukan häirinnyt. Mutta sitä kesti vain hetkisen: yhdellä
viehättävällä hypyllä oli hän hevosen selässä, järesti pian
ruusunpunaisen harso-hameensa ja istuutui leikkien hopeavartisella
ratsastusruoskallaan. Hän katseli yleisöä ja hepo kiiti täyttä vauhtia
aidakkeen sivua.
Pieni poika sinisessä, kultaisilla nappiriveillä koristetussa livressä
kulki ympäri penkkirivejä ja tarjoili pieniä kukkavihkoja.
Ne olivat yksinkertaisia vihkoja kellanvaaleista ijäisyyskukista,
värjätyistä sammalista ja monenkarvaisista korsista, mutta ne näyttivät
miellyttäviltä kaasuvalossa.
Kun Paola ratsasti ohitse, näki hän ensimmäisellä rivillä istuvan
nuoren miehen semmoinen vihkonen kädessä.
Miten hyvin hän tunsi miehen jälleen; se oli sama, joka aamupäivällä
oli nähty hänen koeharjotuksessaan.
Silloin hän oli käynyt tallissakin, seisonut taiteilijain
sisäänkäytävässä, vetänyt esirippua syrjään ja nähtyään Paolan
katsellut häntä julkealla, lemmekkäällä silmäyksellä. Paola oli
punastunut jokapäiväistä harjotelmapukuaan, sinistä pumpulimekkoa ja
likaisia kenkiään sekä -- äkisti ratsastanut sirkuksesta ulos.
Tirehtööri oli sanonut sitä kreiviksi ja kreivi hän varmaan olikin:
niin oli miellyttävän ja kauniin näköinen.
Kallisarvoinen turkki verhosi hänen solakkaa vartaloaan, kasvot olivat
hienot, mutta hieman kalpeat ja pienet, vaaleat, hyvin hoidetut viikset
varjosti hänen kauniita huuliaan. Suuta ympäröi hervakkaat piirteet.
Nyt seisoi hän siellä alahalla sama julkea, lemmekäs katse silmissä kun
hän piteli kukkavihkoaan. -- Se oli varmaankin hänelle?
Hänen sydämmensä sykki ihastuksesta. Tuo herra oli kaunis ja ylhäinen
ja tämä oli hänen ensimmäinen kukkavihkonsa.
Isä Carambino meni hevosen luo kohotetuin päin, tuo kiinteä
taiteilijahytny huulillaan ja läiskäytti ruoskallaan. Hevonen alkoi
laukata.
Paola nousi ja seisoi viehättävässä asennossa valkealla
silkkihaljakalla tehden pari rohkeata temppua myrskyäväin
suosionosotusten kaikuessa.
Kun hän ratsasti tuon nuoren miehen ohitse kumartui tämä ja varma käsi
suikautti kukkavihkon suoraan hänen rinnoilleen.
Hän tarttui siihen hymyillen, mutta kadottikin samalla tasapainon,
putosi alas ja satutti päänsä barrieerin laitaan. Tunnotonna makasi hän
siinä puristaen suonenvetoisesti vihkosta pienessä kädessään.
Kaikki tämä tapahtui silmänräpäyksessä. Yleisö päästi kauhean huudon ja
isä Carambino törmäsi melkein mieletönnä tyttärensä luo kantaen hänet
pois kahden ratsastajan auttamana.
Soitto oli vaijennut, läpi salin kuului myrskyn tapainen jupina.
Tuo nuori mies nousi ja lähti, hänen vaaleat kasvonsa olivat nyt
tavallistaan kalpeammat.
Ulkopuolella, akrobaattien matolla makasi Paola suletuin silmin ja
vihkonen suonenvetoisesti rintaa vasten painallettuna. Isän keltaisilla
kasvoilla näkyi kuolon leima, äiti makasi nyyhkyttäen hänen jalkainsa
juuressa. Ympärillä seisoivat taideratsastajat ja heidän keskellään
vanha klovni, mister Bottle.
Hän oli kanniskellut pikku Paolaa käsivarsillaan, sillä hän oli
tuntenut Paolan äidin jo siihen aikaan, jolloin tuo nykyään lakastunut,
maalien hivelehtämä kauneus teki signor Carambinon onnelliseksi.
-- Tuo onneton kukkavihkonenhan se koko asian aikaan sai, mumisi
klovni.
-- Ja se oli hänen ensimmäinen, nyyhkytti äiti.
-- Yksinkertainen vihkonen vain, sanoi muuan naisista
ylenkatseellisesti.
Äiti Carambino nosti kyyneleiset silmänsä ylös:
-- Mutta se on ijäisyyskukista, ja ne eivät kuihdu koskaan. Minun
ensimmäinen vihkoni oli ruusuista ja se kuihtui, ja sitten oli se liian
-- kallis.
Tirehtööri tuli sisään. Lääkäriä noudetaan parhaallaan. Yleisöä pitää
rauhottaa.
Hän meni ja ilmotti että mademoiselle Paolalla ei ole mitään vaaraa.
Klovni Bottlen piti esiintyä, mutta nytpä yleisö ei nauranutkaan hänen
narritempuilleen eikä hänellä itselläänkään ollut juuri hauskaa.
Kyynelet uursivat syviä vakoja poskimaaliin hänen kasvoillaan ja hän
varsin tahallaan pudottelihe nenälleen sahajauhopermannolle salatakseen
siten yleisöltä kyyneliään.
Edelleen makasi Paola tunnotonna. Yhden ainoan kerran avasi hän
silmänsä puristaen kukkavihkoa hymyillen rintaansa ja sulki ne jälleen
eikä koskaan enää avannut.
Lääkäri tuli, mutta hän ei voinut enää mitään tehdä.
Tirehtööri oli oikeassa. Paola oli pelastettu kaikista taiteilijaelämän
vaaroista.
Hän oli päässyt täältä elämänsä onnellisimpana hetkenä: puhdasna ja
viatonna keskellä myrskyäviä suosionosotuksia.
Hän näytti vain uinailevan maatessaan siinä akrobaattimatolla
ruusunpunaisessa harso-puvussaan, vieno hymy huulilla ja vihkonen
rintaa vasten puristettuna.
Se ei ollut mikään upeista ruusuista tehty primadonnavihko, joka niin
helposti kuihtuu ja usein maksaa taiteilijattarelle -- hänen kunniansa.
Se oli vain yksinkertainen vihkonen ijäisyyskukista, mutta sepä ei
koskaan kuihdukkaan, vaan voi vielä hautaakin somistaa.
Satamassa.
Pimeä, tavallistaan pimeämpi oli Kööpenhaminan valtimo, Itäkatu, ei
sentähden että kööpenhaminalaisten maankuulu kaasuvalaistus olisi ollut
entistään huonommassa kunnossa, sillä sen huonommaksi kuin se jo oli se
tuskin voisi tullakaan. Vaan nyt oli joulupäivä, tai oikeammin
jouluilta ja siksipä ei puotien ikkunoita oltu valaistu.
Kello ei ollut vielä kun kahdeksan tienoissa, mutta hyvin oli väkeä
niukalti kaduilla. Joitakuita hienoja perheitä kulki kutsuihin, daamit
teaatteripäähineineen ja muutamat keikailevat puotilaiset tahtoivat
näyttäytyä oikein muotileijoonilta trotoaareja pitkin suikelehtiessaan.
Muuan nuori mies tuli laahustavin askelin katua ylös.
Hänen hienomuotoiset, vaalakat kasvonsa ilmasivat väsymystä ja
kauniitten, mustien silmäin alla näkyi suuret, pussimaiset kohoumat,
jotka viittasivat yövalvontaan. Hänellä oli punertavat viikset ja
musta, kiharainen täysparta, joka hulmusi pitkälle hänen
majavannahkaiselle turkinkaulukselleen. Aina kun hän otti paperossia
suustaan, pistäysi noista uhmista turkeista valkoinen käsi, jossa
säteilevä tiamanttisormus kimalsi.
Hän käveli suoraan eteenpäin väsyneesti ja haluttomasti.