Rouva Breinesin naiskammiossa oli hauskaa.
Huonekalut olivat sinisellä atlaksella verhotut ja tuolit kullatut.
Siellä täällä oli muutamia sinisellä atlaksella päällystettyjä ja
kultaompeluksilla sekä silkkikoristeilla somistettuja etager-hyllyjä ja
suuri joukko jos jonkinlaisia puuhkioita ja pateereja tai miksi
kaikiksi sanottaneekaan noita täytetyitä, pyöreitä, neliömäisiä ja
soikeita kappaleita atlaspäällyksillä ja aivan tarpeettomalla määrällä
silkkinauhoja ja koristeita.
Nurkassa, lähellä ikkunaa oli muuan pystypiaano takapuoli huoneesen
päin käännettynä. Jos istuutui piaanon eteen, niin aivan hävisi tänne
monien lehtikasvien ja joka puolta ympäröiväin huonekalujen
muodostamaan, troopilliseen rouvan pikku Eedeniin.
Hiljaista ja rauhaisaa oli täällä pikku kammiossa; ei ainoataan
ihmistä. Lempeä, miltei uinuttava valaistus väikkelehti täällä,
kullattu kattoruunu oli sytytetty ja lamppua samoin kuin
kirjotuspöydällä olevaa kynttilääkin peitti sinervät varjostimet.
Sininen silkkiverho oli vedetty oven suojaksi, mutta viereisestä
huoneesta kajausi tanssinsäveleitä ja vilkkaan keskustelun tihinää.
Talon isäntä, tukkukauppias Breine piti tänä iltana kemuja.
Sävelet herkesivät hetkiseksi, verho työnnettiin syrjään ja ovessa
näyttäysi korkeahko, soleva naisvartalo.
Muutamia frakkiin puettuja kavaljeereja kiharat otsalle kammattuina ja
puoluehattu kainalossa liehueli hänen ympärillään, vaan pieni ilmaus
tuon haltijattaren kasvoilla sai heidät peräytymään. Tulisesti tempasi
hän uutimen syrjään ja heittäysi väsyneenä silkillä verhotulle
divaanille.
Hänellä oli vaaleat, hienopiirteiset kasvot, tummat, sädehtivät silmät
ja mustat hiukset käherretyt à la Tiitus (Tiituksen tapaan) ja
koristettuina ainoastaan parilla tiamanttitähdellä.
Hänen lohenvärisestä atlaksesta ja hopeankirjaellusta silkistä
valmistettu, syväleikkeinen pukunsa, tuo pariisitoaletin aito
mestariteos jos jonkinlaisten pitsien, nauharuusujen, poimujen ja
kiehkuroitten ympäröimänä sekä keinotekoiset, jättiläissuuret
ruususikermät näyttivät reippaan ja nerokkaan järjestelynsä vuoksi mitä
hurmaavimmalta.
Hän oli kaunis raukeana venyessään tuossa divaanilla ja leikkiessään
jonkinlaisella ihmeviuhkalla. Vielä kauniimmalta olisi hän näyttänyt,
jollei noissa vaaleissa kasvoissa olisi väikehtinyt kalpeutta ja
arvokkuutta.
Hän oli saanut kyllänsä tanssinsäveleistä, vanillijäätelöstä, hellistä
silmäyksistä, mauttomista imarteluista, frakkiin puetuista herroista ja
tuosta väsähyttävästä salonkituoksusta.
Hän oli arvokas, hän oli aina ollut polviaan notkistelevain
kavaljeerein ympäröimänä, mutta hän oli herpounut kaikkeen tuohon
palvelukseen, hän oli kyllästynyt tanssiaishaltijattaren asemaansa.
Stella Adler -- niin kuului hänen nimensä -- ei saanut kauvan
häiritsemättä olla.
Kärsimättömänä kohotti hän raukeat silmänsä, mutta kun näki kuka tulija
oli, niin hilpeä hymyily huulilleen kumpusi.
Hän hivahtihe syrjemmälle valmistaen siten tilaa tulijalle.
Tulija oli komea, noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen nainen
täyteläisillä, hehkeillä ja ilokkailla kasvoilla sekä mustilla
hiuksilla pitkine, riippuvine palmikoineen ja valkoisista sulkasista
sekä punasista ruusuista valmistetulla, erityisellä tukkakoristeella.
Hän oli puettu punervasta sametista ja atlaksesta tehtyyn, pitkään
leninkiin, jota vielä vaaleankellervät pitsit somistivat.
Hän oli rouva Breine, tukkukauppiaan vaimo ja tämän miellyttävän kodin
valtijatar.
-- Minä kyllä tiesin tapaavani sinut täällä, sanoi rouva Breine istua
suikahuttaen ystävättärensä viereen. -- Miten hauskaa taasen tavata!
Ajatteleppa Stella, kun kokonainen pitkä vuosi on kulunut viimme
näkemästämme, jolloin olimme tuolla kunnon Pariisissa, minä
kuherruskuukausilla mieheni kanssa, sinä eläkerahastosi kustannuksella.
Nyt varmaankin voinemme hetkisen käyttää hauskaan puheluun.
-- Kun et vain unohtane muita vieraitasi, Fanni!
-- Enpä ollenkaan, siitä saat olla varma. Ne ovatkin juuri paraallaan
illastamassa.
-- Ja kemuissahan me Pariisissakin viimeksi toisemme tapasimme.
Olisipas vain isä Breinellä ollut vihiä että hänen vaimonsa oli
naamioituna sill'aikaa kun hän itse oli kansalliskokouksessa ja makasi
Versaillessa yönsä. Muistatko, miten me eksyimme toisistamme ahdingossa
ja saimme mennä yksiksemme kotiin.
Stella huoahti kevyeen ja mumisi puoliksi itsekseen:
-- Ah, niitä oopperakemuja minä en niinkään helposti unohtane!
-- Mutta etkö tosiaan tahtoisi jotakin syödä?
-- En, kiitoksia, minun ei ole nälkä.
-- Ja suoraan sanoen, siitä ei sinulle suurta vahinkoakaan tule, sillä
täällä ei ole enää yhtään lintua tai kalaa. Kaikki mitä pufetissa
löytyneekin, on erinomaista keksintöä. Siellä ovat kaikki mahdolliset
ja mahdottomat ihmiset pakkauneet mahdollisimman pieniin huoneisin ja
lautaset kukkuroilleen ahdetut kaikkia mahdollisia ja mahdottomia
ruokalajeja sekasin, joita sitte syödään mahdollisimman epämukavassa
asemassa. Mutta lasin viiniä voinet hyvinkin juoda!
-- Ei, kiitoksia, minä olen niin väsynyt ja tarvitsen ainoastaan
hiukkasen levähtää.
-- Levätä laakereillasi, huomaan. Mutta miten onnelliseksi, tai ehkä
paremmin onnettomaksi, sinä olet tehnyt kemusalongin. Koko laattia
aivan kirjavoi onnettomien kavaljeerien sydämmiä. Ja kenties olen minä
pakotettu lakasuttamaan ne pois ennen tanssin alkamista, muuten pian
kompastuvat niihin. Herrathan parveilevat sinun ympärilläsi -- -- --
-- Juuri kuin kärpäset sokeripalan ympäri tai nälkäiset papit hyvien
kirkkoherran paikkain läheisyydessä, sanoi Stella ilkamoinen piirre
kauniilla, hehkevillä huulillaan. He näyttävät pitävän minua
jonkinlaisena elämänleipänä. Mutta suotta he itseään vaivaavat. Minä
tahdon olla rakastettu itseni enkä vain rahojeni tähden.
-- Pikku hupakko, sanoi Fanni ja viuhkallaan kevyesti ystävätärtään
sujautti -- oletko sitte niin ruma tai luuletko sinä herrat varsin
sokeiksi? Minusta juuri näyttää jalokivi uhkeimmalta kultaan
kiinnitettynä.
-- Minusta on kaikki varsin yhdentekevää.
-- Minä alan ymmärtää sinua. Sydämmesi ei olekaan enää vapaa.
-- Vallan oikein, minä olen rakastunut. Ja kun meillä on yksi kerran
sydämmessä, ei sinne useampia mahdu.
-- Se taasen riippuu kokonaan sydämmen rakenteesta. On sydämmiä, jotka
omaavat äärettömän joustavuuskyvyn ja semmoisiin voi mahtua
useampiakin. -- Mutta ken on se onnellinen? Tunnenko minä hänet?
-- Et, sillä minä en tunne häntä itsekään. Minä en tiedä edes hänen
nimeäkään ja tuskin koskaan enää saan häntä nähdä.
-- No mitä tuntehikkaita päähänpistoja nuo ovatkaan, sanoi rouva Breine
päätään puistaen. -- Vaan jokaisellahan pitää olla surunsa.
Elatushuolien puutteessa hankit sinä itsellesi rakkaudensuruja. Vaan
saanenhan minä kysyä -- -- --?
Muuan käherrettytukka vahtimestari hiipi varpasillaan sisään ja
keskeytti naisten puheen.
Vahtimestari Olsen oli aina jotenkin alakuloinen, hän kun alinomaa oli
tekemisissä kohmelon ja onnettoman rakkauden kanssa, jotka molemmat
olivat luonnollisia seurauksia hänen uutterasta osanotostaan
seuraelämään. Kun hän aina öisin joi koko joukon viiniä, niin se sattui
päähän ja nähdessään paljon kauniita naisia, syöpyi siitä aina jotakin
sydämmeen. Viimmemainituihin hän kyllä ei saanut sattua, ainoastaan
nähdä, jota harmittavaa seikkaa hän hiukan epätarkasti nimitti
"vantaaliseksi tuskaksi" tarkoittaen tantaalista tuskaa.
-- Saanko luvan tarjota naisille jotakin? kysyi Olsen surumielisesti
hymyillen ja harmaansinisillä silmillään katsoa pälyellen rouvan
täyteläitä rintoja.
-- Tahdotteko olla hyvä ja hankkia meille annoksen jäätelöä, sanoi
Fanni.
-- Viiden minuutin kuluttua voin asettaa sen jalkojenne eteen,
rouvaseni.
-- Minä toivon että asetatte sen pöydälle.
-- Heti, rouvaseni, heti!
Hän suiluttelihe ulos. Fanni katseli hymyillen hänen jälkeensä.
-- Seurusteluhalu on tarttuvaista, nyt tahtoo jo vahtimestarikin olla
kavaljeeria.
-- Varsin luonnollista, sanoi Stella, sillä kaikki minun
kavaljeerinihan ovat ruvenneet näyttelemään vahtimestarin rollia.
Hän kohotti silmäkulmiaan ja nojasi raukeasti Tiituspäätään
vaaleansinerviin silkkityynyihin.
Samassa työnnettiin verho uudelleen syrjään ja sisään astui
tukkukauppias.