Senjälkeen minä näin heidän heräjävän ja hankkiutuvan Kaupunkiin.
Mutta, niinkuin jo sanoin, auringon kimaltelu Kaupungissa (tämä kun
oli pelkästä kullasta rakettu) oli niin häikäisevää, ett'eivät he
sietäneet sitä paljain silmin katsella, vaan ainoastaan lasin kautta,
joka sitä tarkoitusta varten oli valmistettu. [Ilm. 21: 18, Kor 3:
10,18]
Heidän lähdettyänsä, minä näin, kuinka kaksi miestä tuli heitä
vastaan kullanvälkkyvissä vaatteissa ja kasvot kirkkaat kuin valkeus.
Nämä miehet kysyivät vaeltajilta, mistä he tulevat, ja he ilmoittivat
sen. Sitten he tiedustelivat, missä he olivat pitäneet majaa, mitä
vaivoja ja vaaroja sekä mitä lohdutusta ja mielihyvää he olivat
matkansa varrella kohdanneet. Sekin heille kerrottiin.
"Nyt", sanoivat nuo vastaan tulleet miehet, "ei ole enää kuin kaksi
vastusta voitettavana; sitten olette Kaupungissa."
Kristitty ja hänen toverinsa pyysivät heitä kanssansa. Miehet
suostuivat, sanoen kumminkin: "Teidän täytyy omalla uskollanne
perille päästä."
Minä näin heidän sitten astuvan yhdessä, kunnes portti tuli näkyviin.
Edelleen minä näin, että heidän ja portin välillä oli virta. Siltaa
ei ollut, ja virta oli hyvin syvä. Nähtyänsä virran, vaeltajat
hämmästyivät kovin, mutta heidän mukanansa tulleet miehet sanoivat:
"Virran poikki teidän pitää mennä; muutoin ette portille pääse."
Vaeltajat tuosta tiedustamaan, eikö portille mitään muuta tietä
löydy. Miehet vastasivat: "Löytyy kyllä, mutta maailman luomisesta
saakka ei ole sitä polkua sallittu astua kenenkään muun kuin Enokin
ja Eliaan eikä sallita hamaan siihen asti kuin viimeinen pasuna
soi." Kovin masentui silloin heidän mielensä, varsinkin Kristityn.
He rupesivat katselemaan puoleen ja toiseen, eikö missään mitään
tietä näkyisi, mutta eivät voineet huomata mitään, jota myöten olisi
käynyt virtaa välttäminen. He kysyivät sitten, oliko virta kaikkialla
syvä. "Ei ole", vastasivat miehet, mutta eivätpä he tässä kohden
sanoneet voivansa auttaa heitä, "sillä", sanoivat he, "virta on oleva
syvempi tai matalampi aina sitä myöten, millinen teidän rakkautenne
Kuningasta kohtaan on."
He hankkiutuivat nyt veteen, mutta heti siihen astuttuaan, rupesi
Kristitty vajoamaan ja huusi kumppalillensa Toivorikkaalle: "Minä
hukun vetten syvyyteen, laineet pyörtävät minut ja aallot käyvät
minun päällitseni. Sela!" [Joona 2:4 ja seur.]
Toinen sanoi silloin: "Ole hyvässä turvassa, veljeni! Minä tunnen
pohjan jalkaini alla, ja se on luja." Siihen vastasi Kristitty:
"Voi, veljeni! Kuoleman tuska on minut käsittänyt, enkä ole minä
näkevä sitä maata, missä maitoa ja hunajata vuotaa." Samassa lankesi
synkkä pimeys ja kauhistus hänen päällensä, niin ett'ei hän voinut
eteensä nähdä. Siinä hän menetti tajunsakin niin suuressa määrin,
ett'ei kunnollisesti enää jaksanut muistaa eikä kunnollisesti puhua
yhdestäkään suloisesta virvoituksesta, joita matkalla oli hänen
osaksensa tullut. Mutta sekin vähä, minkä hän puhui, toi ilmi hänen
mielensä kauhistuksen ja sydämen pelvon siitä, että hän kuolee
tähän virtaan eikä milloinkaan saavu portille saakka. Mukana olijat
huomasivat siinä myöskin hänen käyvän hyvin levottomaksi syntiensä
tähden, joita hän oli tehnyt sekä vaelluksensa aikana että ennen
sitä. Täällä huomasi niinikään painajaisten ja pahain henkien häntä
vaivaavan, sillä semmoista ilmaisivat silloin tällöin hänen sanansa.