_Kristitty_: Tunsitteko te noin kymmenen vuotta sitten
teidän puolella erästä _Sillointällöin_ nimistä miestä? Hänen
jumalisuudestaan puhuttiin siihen aikaan paljokin.
_Toivorikas_: Hänetkö? Tunsin kyllä. Hän asui _Armonpuutteen
kaupungissa_, parin peninkulman päässä _Kunniallisuudesta_. Hänen
lähin naapurinsa oli muuan _Käännytakaisin_.
_Kristitty_: Aivan oikein. He asuivat yhden katon alla. No niin. Tuo
mies sai kerran ankaran herätyksen. Silloin hänellä luullakseni oli
jonkun verran synnintuntoa ja samalla tietoa synnin palkasta.
_Toivorikas_: Sitä minäkin. Monasti hän tuli meille -- meidän
kotiemme väliä ei ollut kuin kolmen virstan verran, -- tulipa
usein katkerasti itkienkin. Minun oli todellakin miestä sääli, ja
oli minulla välisti vähän toivoakin hänestä, mutta: eihän sentään
jokainen, kuin huutaa Herra, Herra.
_Kristitty_: Hän sanoi minulle kerran päättäneensä lähteä
vaellukselle, niinkuin mekin, mutta äkkiä hän tuli tuttavaksi erään
_Oma-apu_ nimisen miehen kanssa, ja siitä pitäin hän rupesi minua
vieromaan.
_Toivorikas_: Kun nyt puhe kerran häneen kääntyi, tutkistellaanpa
hiukan, mikä on syynä -- että hän ja moni muu samallainen niin äkkiä
ovat luopuneet.
_Kristitty_: Se saattaa olla hyvin opettavaista, mutta pankaa te
alkuun.
_Toivorikas_: Olkoon menneeksi. Tuohon luopumiseen on mielestäni
neljä syytä:
1. Vaikka sellaisten omatunto on herännyt, pysyy heidän mielensä
kumminkin muuttumatonna. Kun heissä syyllisyyden tunto hälvenee, niin
ei enää ole olemassa mitään, mikä pakottaisi heitä jumalisuuteenkaan,
ja niinpä he luonnollisesti palajavatkin entiseen menohonsa. Niinhän
koirakin tekee, kun on syömästänsä käynyt kipeäksi: sitä oksettaa ja
se antaa ylen, niin kauan kuin kipeyttä kestää. Ei se sitä ehdoin
tahdoin tee (jos koirasta ensinkään semmoista sopii sanoa), vaan
siitä syystä, että vatsaa kivistää. Mutta kun vaiva on mennyt ohi ja
vatsa kunnossa jälleen, silloin se ei enää oksennustansa vieroa, vaan
kääntyy takaisin ja hurmii kaikki suuhunsa. Ja niinpä on totta, mitä
kirjoitettu on: "koira syö oksennuksensa jälleen". Heissä leimahtaa,
sanon minä, tulinen pyrkimys taivaasen, kun muistelevat ja pelkäävät
vain helvetin vaivoja, mutta sitä mukaa kuin ajatus helvetistä ja
kadotuksen pelko jäähtyy ja jähmettyy, sitä mukaa jähmettyy myös
pyrkimys taivaasen ja pelastuksen saamiseen. Silloin käy niin, että
kun syyllisyyden ja pelvon tunto on tiessään, silloin taivaan ja
autuuden halajaminen kuolee, ja he palajavat entiseen elämäänsä. [2
Piet 2: 22]
2. Toinen syy on se, että orjallinen pelko saa heissä vallan. Minä
tarkoitan nyt sitä pelkoa, joka heissä asuu ihmisiä kohtaan. "Joka
pelkää ihmistä, hän tulee lankeemukseen." Vaikka heidän mielensä niin
muodoin näkyy palavan taivaasen, niin kauan kuin helvetin liekit
heidän silmäinsä edessä leimahtelevat, niin hetipä he -- kun pelko
vähänkään helpottaa -- jälleen muuttavat mieltään, arvellen, että
parasta on menetellä viisaasti, sillä muutoinhan muka saattaisi
kadottaa kaikki (eivätkä itsekään tiedä, mitä), tai lopulta joutuvat
lakkaamattomaan ja pääsemättömään pulaan. Ja niin lyödään jälleen
liitot maailman kanssa. [Sananl. 29: 25]
3. Jumalisuuden tuottama häpeä on loukkauskivenä heidän tiellään. He
ovat ylpeitä ja korskeita, ja jumalisuus on heidän mielestänsä halpaa
ja ylenkatsottavaa. Siksipä he, helvetin ja tulevaisen vihan pelvosta
päästyänsä, palajavat entisiin menoihinsa.
4. Syyllisyys ja pelkoa miettiminen ovat heille kauhistus. He eivät
siedä nähdä viheliäisyyttänsä, ennenkuin ovat siihen joutuneet. Ja
sittenkin tuo ensimmäinen näkeminen, jos he vain nähdä tahtoisivat,
saisi heidät kenties pakenemaan sinne, minne vanhurskas pakenee ja
pelastuu. Mutta he menettelevät sillä tapaa kuin edellä viittasin,
kartellen syyllisyyden ja kauhistumisen ajatuksia, ja siksipä he,
kerran päästyänsä mietiskelemästä kauhistuksia ja Jumalan vihaa,
iloisella mielellä paaduttavat sydämensä ja valitsevat sellaisia
teitä, joissa he vain paatumistansa paatuvat.